Paluu Pariisiin

Paluu Pariisiin

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Hei kaikille, palasimme juuri ihanan kesäiseen Pariisiin. Sorminäppäryyteni ei riittänytkään blogin päivittämiseen pädillä, joten pahoittelut hiljaisuudesta. Tai ehkä pädi sai vain ähkyn kahdesta tuhannesta valokuvasta 😆.

Nyt on pää aikaerosta sekaisin kuin seinäkello, olin kaatamassa tiskiainetta maidon sijasta kahviin. Lapsi vetää pyjamaa päälle - kello on vasta neljä iltapäivällä. Uskaltaisikohan sen jo laittaa nukkumaan, vai tietääkö se aamukolmen herätystä ja puistoreissua? Mikä-maa-mikä-valuutta-fiiliksestä huolimatta, liitelee mieli korkealla ja lintujen laulu houkuttelee siirtymään puistoon nauttimaan jälki-euforiasta (aamukolmen heräilyjen sivuvaikutuksiin kuuluu muun muassa euforian tunteiden radikaali väheneminen).

Matka täytti kaikki toiveet ja enemmänkin. Lentomme lähti yötä vasten 0.35 joten ehdimme hyvästellä Manhattanin auringonlaskun kullatessa loman, kaupungin ja muutenkin ylitulvivat tunteet.

Napero nukahti koneessa tunnin Pipsa Possu-maratonin jälkeen ja kaikki sujui hyvin.

Ihanaa keskiviikkoa kaikille ja pikaisiin kuulumisiin!

Millainen matkakumppani on kaksivuotias?

Millainen matkakumppani on kaksivuotias?

perjantai 25. toukokuuta 2018

Pääsimme onnellisesti perille Nyciin, lennot sujuivat lapsen kanssa paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Mikä teki taaperon kanssa lentämisestä helpompaa nyt kuin aikaisemmin?

Kaksivuotias syö samaa ruokaa kuin muutkin, eikä enää tarvitse mitään välineitä/telineitä/vimpaimia. Pakkasin käsimatkatavaraan lempisatukirjat, naposteltavaa, vaipat ja latasin Pipsa Possua Netflixistä. Mahtavaa! Ei enää tarvetta mustekalan lonkeroille!

Kolme toivettani on toteutettu. Ensimmäisen toiveen esitin vauva-aikana lentäessä. "Kunpa vain osaisit istua!", toivoin. Kyllähän vauvan kanssa vessassa käyminen onnistuu mutta ah, sitä ihanutta, kun lapsi oppi istumaan, sai olla kolme sekunttia ilman mustekalan käsivikkelyydellä varustelta lämpäpatteria!

Kun vauva oppi istumaan, esitin toisen toiveen: "kunpa vain osaisit kävellä!" Ja kun se päivä koitti, juoksin lennoilla lapsen perässä väliä etukeittiöstä takakeittiöön. Helpompaa, kun yrittää pitää rimpuilevaa ja vastahakoista vauvaa paikoillaan.

Kun jo kävelevä lapsi sai raivareita äkkivääristä liikkeistä, oli kolmas toiveeni: "kunpa vain osaisit puhua!"

Ja näiden kolmen ihmeominaisuuden ansiosta, on lapsen kanssa matkustaminen poistunut vältettävien asioiden listalta. Hyvinä päivinä se onnistuu jopa tosi kivasti. Huonoina saa pinnan venytystä treenata vähän enemmän mutta puheella pääsee jo pitkälle.

Lapsi jaksaa keskittyä kuuntelemaan satuja, katsomaan videoita ja liimailemaan puuhakirjaan tarroja. Ihan kuin oikea ihminen! Kaksivuotias on siis oikein potentiaali matkakumppani.

Nycin lento lähti yötä vasten ja pelkäsin pahoja väsymysraivareita. Lapsi sinnitteli maratoonarin sinnikkyydellä puoli kahteen aamuyöllä, ennen kuin sammui.

Öinen Manhattan toivotti meidät tervetulleeksi taaperon nukkuessa. Täällä ollaan ja New York lumoaa kerta kerran jälkeen. Mahtavaa loppuviikkoa kaikille!

Pikku-pariisitar lähtee Isoon Omenaan

Pikku-pariisitar lähtee Isoon Omenaan

maanantai 21. toukokuuta 2018

"Ttittitiididi ttittitiidi", hyräilen Sinatran tahtiin, New York New York. Lähdemme huomenna Isoon Omenaan, enkä malta pysyä nahoissani!

Kävimme viime vuonna Nycissa naperon kanssa tämän ollessa reilun vuoden ikäinen. Meillä oli niin onnistunut loma, että nyyhkin Manhattanilla taksissa lentokentälle palatessamme jo tulevaa ikävää kaupunkia kohtaan. Olin jostain syystä saanut päähäni, että lapsen kanssa ei voi enää matkustaa tämän jälkeen. Että vaikea ikä estää matkustamisen seuraavat vuodet ainakin.

Sanotaan että vauvan kanssa matkustaminen on vielä helppoa. Totta on, vauva ei vielä niin välitä ympäristöstään, kunhan kaikki perustarpeet ovat kunnossa. Ikuisena matkakuumeilijana reissasimmekin mahdollisimman paljon lapsen ensimmäisen vuoden aikana. Mutta se raahattava tavaramäärä!

Vähän ennen puolentoista vuoden ikää oli kaikki lapsen kanssa vaikeaa. Lapsi kieltäytyi yhteistyöstä pukemisen, syömisen ja suurinpiirtein kaiken suhteen. Liekö kyseessä äidistä eriytyminen ja napanuoran katkaiseminen mutta Ranskiksen kanssa moni homma sujui helpommin. Matkailukin oli tauolla ja vaikeaa vaihetta kesti lähes kaksivuotiaaksi asti.

Nyt olen riemuissani, puheen kehittyessä lapsen kanssa voi neuvotella! Olen ottanut käyttöön kaikki kielletyt vanhemmuuden keinot:

• Lahjomisen: "Saat nallekarkin jos juot koko lasin (ripulilääkettä)."
• Kiristyksen: "Et pääse karuselliin, jollet anna laittaa kenkiä jalkaan."
• Uhkailun: "NYT loppuu se jääkaapin ovella leikkiminen tai äiti suuttuu", sanoo äiti jo suuttuneena.

Toimivat loistavasti. Paitsi uhkailua joudun vielä treenaamaan. Uhkailun vaikeutena on löytää sopiva uhka. En halua pelotella nukkumaan menolla. Yöt ovat muutenkin rikkinäisiä, enkä halua lapsen pitävän nukkumista rangaistuksena. Suuttunut äiti taas ei taaperoa juuri hetkauta. Joulupukkia lapsi ei oikein muista ja karkkipäivää ei vielä tunne. Vaatii siis harjoittelua.

Takaisin matkustusaiheeseen. Innostuksen perhoset räpyttelevät vatsassa niin, että on vaikea pysyä paikoillaan! Koko kevään ja koulutyön palkinto, syntymäpäivääkin juhlitaan. Vaikka lapsi saa uhmakohtauksia, ovat ne ohimeneviä ja huomion toisaalle ohjaaminen toimii yleensä hyvin. Matkalle lähtee lähtee oma-aloitteinen, utelias ja (toisinaan) keskittymiskykyinen pikku-ihminen. Kun valmistautuu kompromisseihin, on palkintona myös niitä hyviä hetkiä.

Matkattuamme kerran Tokiosta 12 tuntia huutava vauva sylissä, ehdin jo ajatella, että ehkä matkustaminen ei ole kaiken vaivan arvoista. Ohimenevä väärinarviointi. Siihen verrattuna mikään matka sitä ennen eikä sen jälkeen ole tuntunut rankalta.

Voihan olla että olen liian optimistinen ja koko lento on yhtä taistelua. Mutta kun palkintona on viikko New Yorkissa, eivät mitkään vaikeudet tunnu ylitsepääsemättömiltä.

Perästä kuuluu! Siihen asti kodissa raikaa: "Ttittitiididi ttittitiidi, ttittitiididi ttittitiidi!"

Enchanté, tervetuloa uuteen blogiin!

Enchanté, tervetuloa uuteen blogiin!

perjantai 18. toukokuuta 2018

Hei kaikille! Olen todella iloinen päästessäni tänne Kaksplussalaisten hienoon joukkoon, sormet hyppelevät näppiksellä riemusta ihan omaan tahtiinsa!

Kerron vähän perheestämme, niin menoa on helpompi seurata. Nimeni on Susanne ja kirjoittelen Pariisista. Olen tammikuussa 2016 syntyneen kaksivuotiaan pariisittaren äiti ja naimisissa Ranskiksen kanssa. Välillä ihmettelen, välillä ihailen ranskalaisten tapaa olla, tehdä ja elää. Blogini kertoo näistä mietteistä, taaperon edesottamuksista ja omista ajatuksista, jotka välillä tuppaavat hukkumaan lelulaatikkoon taaperotohinan joukkoon.

Pariisista puhuttaessa vilisee mielikuvissa ranskattaria huolettoman elegantteina, kallista muotia, taidetta, samppanjaa ja arkkitehtuuria. Ei-lapsille, voi käydä mielessä Pariisia miettiessä. Vaan täälläkin ovat puistot pullollaan pikku-parisienneja ja fransmannin alkuja. Kaikkien poskisuudelmien seassa myös Pariisissa sairastetaan ne samat oksennustaudit ja saadaan julkisia känkkäränkkäkohtauksia. Kanssamatkustajat neuvovat mielellään tällaisen sattuessa: ”Vauvalla on nälkä/jano/kuuma/kylmä” äidin laskiessa punaposkisena minuutteja liikennevälineestä poispääsyyn.

Asumme Etelä-Pariisissa kerrostaloasunnossa, viidennessä kerroksessa ilman hissiä. Taapero kainalossa poikittain, vesipullopakkaus kädessä ja käsilaukku hampaiden välissä kapuan asuntoomme ikävöiden suomalaista hanavettä. Kaikista kummallisuuksistaan huolimatta, koti on oma utopiamme, Ranskan ja Suomen yhteisvyöhykke. Paikka,  jossa poimitaan molempien maiden parhaat puolet omaan käyttöön.

Kaksivuotiaamme on määrätietoinen ja lujatahtoinen tapaus. Joinakin päivinä meillä asuu kesyttämätön villipedon poikanen. Toisinaan taas pieni herkkis, joka ei voi kuunnella itkemättä satuja, joissa näkyy yhdetkin surulliset kasvot. Ranskis pudistelee päätään, "elle est comme sa mère, ilmetty äitinsä", oli kyseessä kumpi versio vain.

Ranskis on opetellut suomalaisen luonteen salaisuuksia kanssani jo 13 vuotta ja oppinut, että näennäisen viilipytyn luonteen omaavan kansan pinnan alla roihuavat palavat tunteet. Ranskis on charmantti ja omaa äärettömän pitkän pinnan, joka venyy, oli meillä moodi mikä hyvänsä. Perhettämme täydentää pikku-pörriäinen, maailman rakkain pulloharjan ja Napoleonin risteytys, Choco-koira, joka on tällä hetkellä porraskammon takia hoidossa Suomessa.

Lämpimästi tervetuloa mukaan seuraamaan tasapainoiluamme!
Bisous à tous,

Susanne

Päiväretki Pariisista Orléansiin

Päiväretki Pariisista Orléansiin

torstai 17. toukokuuta 2018

Meillä ei ole autoa. Ranskiksen työpaikka on kävelyetäisyyden päässä ja metrot kuljettavat ympäri Pariisia. Niinpä auton vuokraaminen yhdistyy aina lomaan ja kirvoittaa pienen ihanan matkakuumeen.

Ranska on täynnä kauniita tutkimattomia kaupunkeja ja päätimme ajaa Orleansin kaupunkiin, jonne Etelä-Pariisista on puolentoista tunnin ajomatka. "Papa ajaa autoa brrrrr ja äiti ja papa ja pikku-ässä saa eväitä" ilmoitti napero ensimmäisenä ylösnoustuaan ja muistaessaan lupauksen retkestä.

Automatka sujui hyvin ensimmäiset 1h20min. Nähdessämme kyltin "Orleans 1000m" lapsi heräsi ja alkoi oksentaa. Rutiinilla kosteuspyyhkeet suihkimaan, varavaatteet päälle  ja katse kohti määränpäätä.

Napero toipui äkkiä ja oli innoissaan noustessamme parkkihallista suoraan karusellin eteen ilmapallokauppiaan luokse. Pari kierrosta karusellissa ja lapsi oli valmis jatkamaan kaupunkiin tutustumista.

Orléansissa oli paraatitunnelma huipussaan ja olimme pöllähtäneet keskelle Jeanne d'Arcin juhlapäivää. Kaupungissa elää vahvasti Jeanne d'Arcin muisto ja keskustassa on useita tämän kunniaksi nimettyjä kohteita.

Jeanne d'Arc eli Orleansin neitsyt, on 1400-luvulla elänyt Ranskan kansallissankari, joka on tunnettu näyistään.

Jeanne d'Arcin sanotaan nähneen ilmestyksen enkelistä, jonka mukaan englantilaiset ovat hyökkäämässä kaupunkiin. Jeanne d'Arc sai vaikeuksien kautta hevosen itse kuninkaalta ja englantilaiset nujerrettiin. Tarinaa kertoi kahvilan pöydässä istunut paikallinen, joka epäili vahvasti, ulkomaan mongerrusta kuultuaan, että saattaisin olla epätietoinen Jeanne d'Arcin uroteoista.

Kiitos jakamisesta, totta oli, että tarina ei ollut ulkomuistissa. Kertoja muisti lisätä, että englantilaiset eivät ole heidän lempikansaansa ja kehtaavat kutsua heitä SAMMAKOIKSI. Vastaiskuna englantilaisia kutsuttiin nimellä les Rosbif, joka tarkoittaa pihviä ja oli mitä ilmeisimmin engelsmannien lempiruokaa. Siirryimme kevyimpiin keskustelunaiheisiin ettei vuosisatojen takainen kauna roihahda.

Ihmiset täyttivät kadun varret odottaessaan kulkuetta ja orkesteri soitti fanfaareja. Nautimme juhlahumusta ja kiertelimme kapeilla kaduilla vanhoja rakennuksia ihmetellen. Hellettä oli kolmisenkymmentä astetta ja tuntui kuin olisi matkannut pidemmällekin Pariisista. "Puistoon puistoon", pyysi taapero. Ainoa löytämämme puisto oli hienoissa puitteissa katedraalin takapihalla.

Iltapäivällä tulla tupsahdimme keskelle keskiaikajuhlia. Linnoituksen sisäpihalla oli markkinat, jossa myytiin keskiaika-asuissa kaikkea miekoista kilpiin. Ihmispaljous ja kuumuus veivät siinä kohtaa sen verran voimia, että päätimme siirtyä väljemmille vesille vilvoittelemaan.

Paluumatkalla napero sammui kuin kynttilä. Herätessään tarjosin nallekarkin pahoinvoinnin torjumiseksi. Itsellä pahaa oloa aiheuttaa auton haju, on aiheuttanut lapsesta lähtien. Kikka toimi ja päästiin kotiin mukana iloinen lapsi puhtaissa vaatteissa. Seuraavaa reissua siis suunnittelemaan!

Haisteltavaa ja maisteltavaa Pariisin kaduilla

Haisteltavaa ja maisteltavaa Pariisin kaduilla

tiistai 15. toukokuuta 2018

Sateettomina päivinä lähdemme taaperon kanssa monesti ulos maleksimaan. "Kauppaan!" määrää napero tuimasti, kun ehdotan puistoon menoa. Betoniviidakosta kasvaa urbaaneja kaupunkilaisia ja lapsen arkipäivän riemuihin kuuluukin näyteikkunoiden tuotteiden nimeäminen.

Rikkautena Pariisissa pidän kukoistavaa väri- ja tuoksumaailmaa, josta riittää piltille ihmeteltävää ja kerrottaavaa. Joskin haittapuolena myös viemärit levittävät omaa udööriään ja pakokaasut kirveltävät silmiä. Tämä tuoksujen sekamelska, odeur Paris, on osa Pariisin kaupunkielämystä.

Kukat puhuvat väreillään omaa kieltään, esim. sininen edustaa hellyyttä

Kukkakauppojen ihanuudet kukkivat kaduille asti kesät talvet ja kun aikaa riittää, nimeämme kukkien värejä. Kotikadullamme on kolme biokauppaa, joiden ikkunat ovat täynnä vihanneksia, hedelmäkauppias taas pitää huolen siitä, että eksoottisetkin hedelmät tulevat tutuiksi jo pienestä pitäen. Monesti joudun kysymään kauppiaalta apua hedelmien tunnistamisessa, joko täällä myydään enemmän hedelmiä kun Alepan tiskissä, tai sitten näitä ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut olemassakaan. Epäilen ensimmäistä.

Leipomon ikkunat viekottelevat toinen toistaan mielikuvituksellisimmilla luomuksillaan, ja taapero toteaa ohi mennessään, "eipä, oiaivi ja kakku" (käännös: leipä, voisarvi. Taapero puhuu välillä vokaalikieltä ja arvaillessani konsonantteja on olo kun Onnenpyörässä).

Nuuhkittuamme kukat, tunnistettuamme hedelmät ja vihannekset ostan aina joskus reissun huipennukseksi crepin, "ukkaaätty kiitos" kuuluu pyyntö suklaalätystä, jota äidinkin on erittäin vaikea vastustaa. Osaisinpa liittää vielä tähän tuoksuelementin, jolla ei-niin-esteettinen creppi muuttuisi heti ymmärrettävämmäksi houkutukseksi!

Karseasta ulkomuodostaan huolimatta, on lämmin tuore sokeriherkku olemustaan maukkaampi.

Ranskiksen talvipukeutumiskoulu

Ranskiksen talvipukeutumiskoulu

maanantai 14. toukokuuta 2018

Kauluri takin päällä, body roikkuu haaroista napittamattomana polvissa housujen päällä ja kumisaappaat aurinkoisena talvipäivänä? Ei, taapero ei ole pukenut itse vaan opinnäyte isäpapan pukemistyylistä.

Opiskellessani Laurea amk:ssa parikymppisenä, saapui kouluumme kymmenisen ranskalaista poikaa Erasmus-vaihtareiksi. Syksy muuttui talveksi vaan vaatetus pysyi samana, tennarit ja lyhyt takki. Pahimmilla pakkasilla tammikuussa osa käytti sentäs pipoa ja kaulaliinaa. Hytistiin. Hrrr, miten nämä suomalaiset pärjäävät.

Jokaisella puutteensa ja vaatetusongelmasta huolimatta nain yhden näistä palelevista hurmuripojista. Ja poika, tai ehkä jo nuori mies (inhoan tätä termiä XD) muutti pysyvästi Suomeen seuraavaksi kahdeksaksi vuodeksi. Mieheni oppi käyttämään "tykkejä" ja kerrospukeutumaan. Jopa talvikengät tuli ostettua. ("Mutta eihän näillä voi mennä töihin!") Pikkukengissä piti kuitenkin luistella työpaikalle ja muihin sosiaalisiin tilaisuuksiin. Ehkä vasta koiran hankkiminen sai Ranskiksen vetämään ajoittain talvikengät vapaaehtoisesti jalkaan.

Lapsen synnyttyä Suomessa keskelle kahdenkymmenen asteen pakkasta, olin jo luopunut ajatuksesta siitä, että Ranskis oppisi koskaan pukeutumaan talveen. Koska oppilaani oli reputtanut oman pukeutumisensa kurssin, siirryin vetämään jatkokurssia, "kuinka pukea pieni lapsi pakkasia vasten". Ensin talja vaunuihin, lapselle SEKÄ sisävaatteet ETTÄ  toppapuku (ranskiksen puettua ulkovaatteet kerran pelkän vaipan päälle).

Talven taas palattua Pariisiin, ammottavat puistot tyhjyyttään. Lämpötila laskee ulkona tuulen kanssa pitkälle miinusasteisiin ja ihmettelen miten kylmä Suomessa onkaan. Luulin jo pukeutumisopin menneen perille, kunnes mieheni tuli viime viikolla naperon kanssa kotiin talvihaalarissa ja kesäkengissä. Lämmiteltyäni taaperon jäävarpaita hetken ihmettelin ääneen miksei talvikenkiä oltu laitettu jalkaan. Mieheni siihen: "ei kai talvikenkiä tarvitse jos on jo talvihaalari?"

Pukeutumiskulttuuri on Pariisissa hyvin toisenlainen kuin Suomessa. Hyisessä viimassa näkee monesti pienetkin lapset ilman pipoa, takit auki retkottaen. Talvihaalareita myydään vain vauvoille mutta kävelemään opittaessa siirrytään farkut ja toppatakki-lookkin. Edes toppahousuja ei juurikaan näe, joskin näitä myydään urheiluosastolla. Tosin ulkoilukin on kylmillä säillä niin vähäistä, että ehkä näillä pärjäilee välimatkat kodin ja hoitopaikan välillä, onhan rattaissa yleensä ne lämpöpussit suojaamassa kylmyydeltä.

Lämpimämpinä vuodenaikoina olen ihaillut pariisilaispilttien ihastuttavaa olemusta leikkipuistossa. Tytöillä näkee monesti sukkahousuja ja hameita hiekkalaatikolla ja vauhti on silti yhtä kova kuin monella pojalla. Kerran näin kurahousut yhdellä tytöllä, tämän isä kertoi silminnähden ylpeänä miten helppoa ulkoilu on moisen suojavarustuksen kera, antoi vielä norjalaisen nettikaupan nimenkin. Vedin pienen mainospuheen muutamalle suomalaiselle merkille ja pyysin äitiäni tuomaan kuravarusteet seuraavalla reissullaan.
Ja kotona pukeutumisoppi jatkuu...

Äitienpäivän antia

Äitienpäivän antia

"Äitin juhla" kihisee ja hihittelee taapero oven takana sunnuntaiaamuna. Saan sänkyyn lahjan, kortin ja ison rutistuksen. "Äitin rakas" kuiskaa taapero korvaan. Kaikki yöheräilyt unohtuvat.

Ranskassa äitienpäivää juhlitaan toukokuun viimeinen viikonloppu mutta esitin toiveen, että meilläkin juhlistettaisiin päivää suomalaisen kalenterin mukaan. Kuuntelen mielelläni Suomen radiosta äitienpäivälähetystä nyyhkien ja tuntien olevani osa jotain tärkeää. Muuten ranskalainen äitienpäivä ei Ranskiksen mukaan eroa suomalaisesta, äitiä hemmotellaan lahjoin ja lasten itsetehdyin kortein. Tärkeintä on sanoma: äiti, olet meille tärkeä!

Olisin niin kovin mielelläni halunnut juhlistaa omaakin äitiä, yhtä elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Onneksi on puhelin. Vaikka välillä tuntuu että linja on kulunut liiasta juttelemisesta. Terveisiä vaan teleoperaattorille, joka aina katkaisee yhteyden parhaimpien naurujen kohdalla. Postilaitos oli ottanut korttinikin panttivangiksi, mutta ehkä se ehtii ensi äitienpäiväksi. (kyllä, kerran eräs kortti teki vuoden matkaa Italiasta!)

Lapsena teimme äidille aamiaista pikku-veljen kanssa. Lähetin veljen metsään poimimaan valkovuokkoja, jotta sain kenenkään häiritsemättä tehdä täydellisiä voileipiä, joissa juustot, kinkut ja kurkut oli sijoiteltu millintarkasti paikoilleen, eikä mikään leikkele pilannut täydellisyyttä roikkumalla rumasti leivän reunan yli. Haha, olen yrittänyt päästä tavasta sittemmin eroon - huonolla menestyksellä :D

Eilen lähdimme brunssille jatkamaan juhlapäivää, jottei kenenkään tarvinnut mittailla viivottimella niitä leikkeleitä. Taaperoa viikolla vaivannut vatsapöpö oli vienyt voimat niin, että nukahti rattaisiin ennen ravintolaan pääsyä ja heräsi vasta kotimatkalla. Kun kerrankin oli kaksi kättä käytössä omaa syömistä varten, tein varmasti kakkujen syönnin ennätyksen, mutta hei, ensi äitienpäivään on vuosi! Nyt jo vesi kielellä...

Toivottavasti  teilläkin viikko alkaa hymyntäytteisin muistoin äitienpäivästä, kevään riemua kaikille!

Kaksikielisen lapsen iltasaduista

Kaksikielisen lapsen iltasaduista

lauantai 12. toukokuuta 2018

Viimeksi käydessämme Ranskassa lastenlääkärin luona, hän sanoi: "Puske puske nyt sitä suomen kieltä, koska pian lapsi (2v) ei enää suostu käyttämään sitä kanssasi." Pakkomielteeni suomen kielen vahvistamiseen paheni entisestään.

Luemme joka ilta satuja suomeksi. Vain ja ainoastaan. Olen ehdottoman varma siitä, että jos jätän yhdenkin iltalukemisen väliin, on lapsen suomen kieli, itseilmaisukyky, empatian kehittyminen ja tunteiden sanoittaminen (muun elämän ohella) lopullisesti retuperällä. Kehittämäni teorian mukaan lapsi tajuaa yhden iltasadun poisjättämällä, että ahaa, näitä siis voi lukea myös papan (=isän) kielellä.

Vauva-aikana luin lapselle Hesaria ääneen. Epäilin ettei tämä ymmärrä vielä satujen päälle. Ilmeisesti kuvittelin 2kk vauvan olevan enemmän kiinnostunut ajankohtaisasioista. (En nyt saa kiinni logiikasta ajatuksen takana mutta laitetaan hormonihöyrähdyksen piikkiin, asia sentäs jo hiukan paremmalla mallilla).

Olen ollut lapsena lukutoukka, joka olisi voinut viettää 24h vuorokaudessa nenä kirjassa fantasiasatuja ahmien. Kun lähiöömme avattiin uusi kirjasto, kahmin koko lasten ja nuorten osaston läpi satuillen mielessäni toinen toistaan hurjempia vampyyri- ja seikkailusatuja (joissa lähes kaikki päätyivät lopulta giljotiinin. Hmm. Tulenkohan paljastaneeksi itsestäni seikkoja, joiden kannattaisi pysyä pimennossa). Nyt toivon pystyväni siirtämään rakkauden lukemiseen lapselleni.


Suomessa käydessämme löysin tätini luota vanhoja Pupu Tupuna-kirjoja. Lapsi oli myyty. Pupu Tupunaa ollaan nyt luettu viikko. Olen RIEMUISSANI! Ensimmäinen kirjarakkaus! Ehkei peli ole sittenkään vielä menetetty. Onko teillä samanlaisia kokemuksia vähemmistökielen asemasta?

Ps. Onkohan turhan varhaista lukea Mestaritonttua kaksivuotiaalle? Entäs Roald Dahlin lasten kirjoja?? Mitkä ovat ne nykypäivän puputupunat?

Lukeminen yhdistää

Lapset mukaan juhliin Ranskan tapaan?

Lapset mukaan juhliin Ranskan tapaan?

perjantai 11. toukokuuta 2018

Viimeisistä suurista juhlista tuntuu olevan ikuisuus ja täällä Pariisissa, sukulaisten ulottumattomissa, hautautuvat juhla-ajatukset monesti taka-alalle. Pohtiessani juhla- ja hoitaja-pulaa ääneen, sanoi Ranskis heillä järjestettäneen aina suuriakin juhlia lasten mukana ollessa. Suomessa taas tuntuu olevan hyvin yleistä järjestää häitä ja juhlia ilman lapsia. Omissakin häissämme Helsingissä, juhlimme enimmäkseen aikuisten kesken, joskin ranskalaisia lapsia oli menossa mukana muutama.

Kysyessäni Ranskikselta hääkutsujamme lähetettäessä viitisen vuotta sitten, että voiko Ranskassa kutsussa ilmoittaa hääjuhlien olevan vain aikuisille sanoi tämä, että ei onnistu. Täysin epäsopivaa, asiaankuulumatonta ja tylyä. Näin siis pikku-ranskikset juhlivat kanssamme aamuyön tunneille saakka häiritsemättä ketään ja tuoden lisää riemua juhlapäivään.

Kutsumalla hääjuhliin myös kaikkien lapset, olisin tuntenut tarvetta järjestää näille ohjelmaa, syöttötuoleja ja ehkä vielä lepopaikkoja tai muuta lapsenkaitsijaa. Ranskassa taas pienetkin vaikuttavat sopeutuvan aikuisten juttuihin. He syövät samoja ruokia ja syöttötuolien loistaessa poissaolollaan, oppivat lapset pienestä pitäen tulemaan toimeen aikuisten maailmassa.

Saimme kutsun mieheni ystävän häihin Pohjois-Ranskaan lapsen ollessa 7-8kk. Häät alkoivat kirkossa, jonka jälkeen siirryttiin ihanaan puutarhamaisemaan nauttimaan cocktaileja ja samppanjaa. (Huoh, pääsisinpä takaisin tuohon tunnelmaan!) Ranskassa hääjuhlassa on usein "kolmas osio" eli cocktail-tilaisuus vihkimisen ja iltajuhlien välissä. Koska kutsulista iltajuhliin on monesti rahasyistä pidettävä lyhyempänä kun Facebookin kaverilista, on cocktail-tilaisuus paikka, jonne voi kutsua kaikki tutut. Vain osa saa kutsun illallisille jatkamaan juhlaa

Elokuun aurinko hemmotteli vieraita samppanjan virratessa laseihin ja ajan pysähtyessä iloisessa juhlanhumussa. Illan jo pimentyessä siirtyi hilpeä valittu (satapäinen) joukko autoillaan juhlapaikkaan, jossa pöytä oli katettu nimikyltein. Yllätyin, kun syömisen sijaan juhlat jatkuivat diskon merkeissä. Vauva sinnitteli iloisesti, vaikka pimeä oli jo laskeutunut. Juhlat olivat täydessä menossa eikä kukaan ollut vielä syönyt kanapee-leivoksia tukevampaa koko päivänä iltakymmenen koittaessa.

Kun kello löi puoliyötä, päätti tämä Tuhkimoperhe jättää ruokailun väliin ja huristella höyhensaarille. En tiedä kuinka moni muu lapsiperhe jäi odottamaan ruokailua mutta lähdimme varmaan ensimmäisten joukossa. Diskon pitäessä huolta melutason voimakkuudesta, oli vauva parempi viedä nukkumaan. Vaikka otimmekin varaslähdön kotiin, olivat juhlat muuten kaiken kaikkiaan ihanat!
Ehkä tämä ei ole tyypillinen kokemus ranskalaisista häistä, mutta aina ne pienimmätkin ovat jaksaneet mukana, paremmin kuin monet aikuiset! :D

Muiden discotessa tutustuimme lähiympäristöön

Ainut asia mikä askarruttaa, on aikuisten juhlakäyttäytyminen. Onko teidän mielestänne lasten silmille sopivaa seurata aikuisten humaltumista? Ehkä se ei ole niin silmin nähden räikeää ranskalaisissa juhlissa kuin suomalaisissa? Otatteko te pienet lapset mukaan yöhön asti jatkuviin juhliin?

Lasinsirpaleita ja lenteleviä tulipalloja

Lasinsirpaleita ja lenteleviä tulipalloja

torstai 10. toukokuuta 2018

Aamupalahetki kotona. Taapero juo maitoa ja mutsi multitäskää. Tiskaa, järjestelee keittiötä ja pilkkoo hedelmiä smoothieen. "Äeethi", sanoo lapsi kerran, sitten toisen saadakseen huomioni. Kääntyessäni lapsi katsoo minua suu ammollaan, maito suun pielestä valuen ja lasinsirpale keskellä suuta. SYLJE SE- kiekaisun säestämänä saan sirpaleen kämmenelleni. Toimitan suun ja hampaiden kunnon tarkastuksen kuin suuhygienisti ainakin. Huh, ei vaurioita. Lapsi on jo unohtanut koko asian jatkaa aamupalan syömistä.

Oman mielenrauhani takaisin saamiseksi sovittelen sirpaletta lasiin nähdäkseni päätyikö vatsalaukkuun osa Ikeaa raatelemaan sisuskaluja. Ei päätynyt. "Vastedes lapsi juo vain muovimukista" paasaan illalla Ranskikselle. Kunnes muistan muovin kemikaalit. Huokaisen. Kai nämä pikkuotukset selviävät hengissä riippumatta siitä, mistä he juovat. Hyvällä tuurilla nimittäin.

Tapaus jäi mielen viereen. Viallisia tuotteita on aina ollut ja tulee olemaankin mutta vikojensietotoleranssi lastentarvikkeissa on matalampi, koska vaikutus elämään on suurempi.

Viimeksi ostin bio-vaippoja. Iho ei ärtynyt lainkaan. Ei ehtinyt. Vaipan teipit sulivat ja vaippa tippui muutaman tunnin päästä päälle laittamisesta. Koski koko pakettia. Saimme kupongin jolla hakea uusi paketti. Paketti jäi kauppaan.

Läheltä piti tilanne sattui tutin kanssa noin vuosi sitten. Lapsi imeskeli posket lommolla tutin imuosaa ja sai sen lähes kiduksiinsa. Ei kestänyt tutti imua ei.

Äitiyspakkauksen kylpylämpömittarin numerot sulivat veteen ensimmäisen kylvyn aikana. Lasta ei keitetty, joten vika oli mittarissa, ei kylpyvedessä.

Kerran pelästyin tosissani kotona ollessani. Kuului kova poksahdus ja katosta lenteli tulipalloja ja lasin sirpaleita. Kattovalaisimen spottilamput olivat kaikki räjähtäneet yhtä aikaa. Vauva köllötteli tyytyväisenä maassa ilmiötä ihmetellen. Ei mennyt lasia silmään.

Jokaisella on varmaan vastaava lista viallisista tuotteista mutta siltikään en katsele hyvällä suuhun hajoavia juomalaseja tai tutteja. Onko teillä ollut likeltä piti -tilanteita  lasten tarvikkeiden tai muiden käyttöesineiden kanssa?

Puistossa tänään ohikulkija huomautti lapsen juostessa niin lujaa kuin kintuista irtosi, "rouva, lapsi saattaa kaatua". Niinhän tuo saattaa. Ja sitten oppii nousemaan. Ja seuraavalla kerralla (ehkä) juoksemaan vähän hitaammin. Ei lasta vaan voi suojella joka kolhulta mutta kunhan edes lasinsirpaleilta kurkussa ja lentäviltä tulipalloilta.

Ranskassa ei ole uuneja

Ranskassa ei ole uuneja

maanantai 7. toukokuuta 2018

JA MUITA RANSKALAISEN ASUMISEN ERITYISPIIRTEITÄ

Palattuamme Suomen reissulta, on taapero alkanut tehdä faktoihin perustuvaa maavertailua. "Äiti puhuu suomea ja vaikeita sanoja". "Suomessa ei voi mennä rannalle." Juotuaan kylmää maitoa tämä totesi: "Ranskassa ei ole uunia. Pitää juoda kylmää". Tilanne 1- 2 Ranskalle.

Ja taapero oli kyllä osittain oikeassa uuniasian suhteen. Meillä ei ole uunia, sillä toisin kuin Suomessa, ei vuokra-asunnon keittiövarusteisiin Ranskassa kuulu automaattisesti uunia. Tai liettä. Eikä oikeastaan paljon mitään muutakaan. Vuokra-asunnoissa on yleensä hella, mutta on mahdollista myös tupsahtaa asuntoon, jonka keittiökalusteet ovat lähteneet edellisen asukkaan matkaan. Lavuaaria ja kaapistoja myöten. Keittiössä on siis vain, noh, seinät (sentäs).

Tietenkin uuni ja kaikki muutkin keittötarpeet löytyvät varmaan useimmilta perheiltä, meidän keittiö on vain niin pieni, etten halua antaa yhtään neliötä pöydällä nököttävälle uunille.

Ranskassa wc on usein kylpyhuoneesta erillään (eikä siellä ole käsienpesumahdollisuutta). Edellisessä asunnossa kun wc ja kylppäri olivat samassa tilassa, oli asunnonvälittäjä kovin pahoillaan ja yritti keksiä hyvä puolia. Minulle asia sopi mainiosti. Kylpyhuoneeseen kuuluu pytty!

Uudessa asunnossa vessa on asunnon perin ja vetoisin nurkka. Olen tottunut jo kylppärin pöntöttömyyten. Mihin taas en ole tottunut, on kylppärin koko. Asuntomme suurin vika. Lentokoneen vessakin vaikuttaa viiden tähden kylpylältä kylppäriin verrattuna. Lavuaariin mahtuu noin viisi desiä vettä (jos sitäkään). Entisenä puteli- ja kosmetiikkafriikkinä olen siirtynyt askeettiselle äkkiä-kylmä-suihku-niskaan-ja-äkäisenä-ulos-tyypiksi. Ärsyynnyn kylppäristä kertoessanikin. Kylppäri on mitoitettu yhdeksänkymmentä senttiselle ja napero sentäs viihtyy siellä hyvin. Muoviamme kun mahtuu juuri sopivasti suihkukoppiin.

Luin mielenkiintoisen jutun, että 70-luvulle tultaessa vasta puolessa pariisilais-kodeista oli kylpyhuone. Se selittää, miksi kylppärimme vaikuttaa äkkiä umpeen muuratulta keittiön nurkalta.

Puutteistaan huolimatta viihdyn mainiosti kodissamme. Viidennestä kerroksesta on ihanat kaupunkinäkymät. Ja asunnossa ei tarvitse palella. Edellisten kämppien perusteella luulin, että Pariisissa palelisin aina. Onneksi olin väärässä. Kun Ranskiksen vanhemmat kävivät kymmenisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa Suomessa, heillä valui hiki noronaan paikalla istuessakin. Oli joulukuu, ja perhe nukkui ikkunat avoinna, muuten oli kuulemma liian kuuma. Eli eroavaisuudet ovat kummallisia toiseenkin suuntaan. Mutta johan loppui iänikuinen ritirimpsu " olet suomalainen, ethän sinä voi palella".

Koti on aina koti, oli se sitten kuinka kummallinen hyvänsä, miten vain varusteltu tai missä maassa tahansa. Ei kuivauskaappi, tuulieteinen eikä mikään varuste yksin tee kotia. Rakastan sitä hetkeä kun palaan reissusta ja stressikuorma putoaa niskasta. Ah, olen kotona, ihana tunne! Mikä teille tekee kodin?

Sunnuntaiaamu Pariisissa

Sunnuntaiaamu Pariisissa

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kahvilaaaaan! Au café!" huutelee napero ensimmäiseksi sunnuntaiaamuna silmänsä auki saatuaan. Ranskis ja lapsi ovat sunnuntaisin lähteneet ulos aamupalalle, jotta äiti saisi nukkua. "Äiti nukkuu!", kuuluu topakka määräys ja pienet kädet painavat pääni tyynyyn ja vetävät peiton päälle.

Kuuntelen oven läpi kaksikon touhuja. Verhojen raosta leviää kullankeltaisia säteitä, aurinkoinen päivä luvassa. Muistaakohan Ranskis ottaa lapsen hellehatun. Voisihan sitä jo nousta, nukkua ehtii sitten sateisena päivänä. Tunnen innostuksen virtaavan sisälläni, koko ihana kevätpäivä edessä, "odottakaa!", ponkaisen sängystä ylös ja päätän liittyä aamiaisjengiin.

Voisarvi on lämmin, päältä rapsakka ja sisältä tahmea. Kahvi on vahvaa ja appelsiinimehu vastapuristettua. Napero istuu välillä maassa, välillä tuolilla, välillä sylissä. Istuu kuitenkin eikä yritä karata. Puhun Ranskiksen kanssa kilpaa ohimenevästä koirasta, roska-autosta, eilisestä ja kaikesta mikä liikkuu. Saamme kuin saammekin nautittua aamiaisen loppuun sulassa sovussa.

Mahtavaa, meillä on siis niin iso lapsi, jonka kanssa voi mennä syömään!

Viereisessä pöydässä nautitaan olutta, munakasta ja ranskiksia (siis niitä perunoita 😄 ).  Kello on hätähätää yhdeksän aamulla. Veikkaan, että heillä on meneillään lauantai-illan päätös. Meillä taas uusi päivä edessä täynnä kirjoittamattomia seikkailuja.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Hetkeen pysähtymisen vaikeus

Hetkeen pysähtymisen vaikeus

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kävimme naperon kanssa puistossa. Mielessä oli pitkä tehtävälista hoidettavista asioista. "Tule, mennään", hoputin ties kuinka monennetta kertaa. Etenimme metrin. Ja sitten lapsi juoksi 50 metriä takaisin päin. Huokaisin.

Lapsi löysin leikkilusikan, jolla alkoi siirtelemään pikkukiviä yksi kerrallaan nurmikolta. Katsoin kelloa, "NYT mennään!", sanoin tiukkaan äänensävyyn. Tytär käytti kuulemattomuustaikavoimaansa. Toistin pyynnön, lisäten kaulajänteet kireinä, "kuuletko kulta, mitä äiti sanoo?"

"Äiti ittumaan", sanoi lapsi taputtaen paikkaa maassa vieressään. Häviööni alistuneena noudatin pyyntöä istuen tuoreelle nurmelle tien laitaan.

Kohta nenäni jo väpätti kuin myyrällä pitkän talven jälkeen. Ihana kevään tuoksu. Korvat aukesivat pikkuhiljaa linnun luritukselle. Huomasin puun puhjenneen kukkaan ja kiireen sokeuttamat silmäni alkoivat nähdä ympärilleen. Ihmiset lojuivat siellä täällä vilteillään. Kiireettöminä, kevään kauneudesta nauttien, aurinkoa puoleensa imien. Lapsi oli siirtynyt pikkukivistä ruohonkorsiin, joita siirteli yksi kerrallaan pikkulusikallaan rattaista löytämäänsä ämpäriin.

Sydämeni suli, voi tuota pikkuista. Hetken kauneus sai sydämen sykkimään onnea. Miten helposti se olisikaan mennyt ohi kiirettä suorittaen. Kuinka monta muuta hetkeä sitä ohittaa vain siksi, että pitää tehdä?

Tullessamme kotiin oli ruoka auttamattoman myöhässä. Enkä ehtinyt kauppaan. Ahmimme mitä sattui ja päikkärit viivästyivät reilulla kahdella tunnilla. Mutta kaatuiko maailma siihen? Ei kaatunut, ja pienen pysähdyksen ansiosta tuntuu kuin olisin nauttinut lapiolla ilopillereita ja hyvinnukuttuja öitä. Suosittelen <3