Öinen sairaalareissu

Öinen sairaalareissu

torstai 27. helmikuuta 2020

Illalla jumpan jälkeen laitan terveen ja iloisen lapsen petiin. Edes nenä ei vuoda. Ilmassa ei ole mitään merkkejä nuhasta tai muusta alkavasta infektiosta.

Yöllä herään nelivuotiaan itkuun. Kello on puoli kaksi. Yritän olla kiiruhtamatta tämän huoneeseen, sillä meillä on Ranskiksen kanssa öisin työnjako. Minä hoidan vauvan, Ranskis nelivuotiaan. Itku jatkuu. Yritän väkisin pitää itseni sängyssä. ”Äitiiii”, lapsi itkee sydäntä särkevästi. Pakko mennä, tahdon rutistaa pelot ja painajaiset pois.

Saapuessani lapsen makkariin, pelästyn. Lapsi ei saa kunnolla henkeä. Kurkusta ja keuhkoista kuuluu kovaa vinkunaa. Lapsi hengittää vaivalloisesti ja harvakseltaan itkun lomassa. Jokainen hengenveto on työn takana. ”NYT ÄKKIÄ SAIRAALAAN!” Lapsihan tukehtuu!

Jätski parhain lääkkehistä

Meiltä on lyhyt matka uuteen lasten sairaalaan. Takki päälle, saappaat jalkaan ja nukke kainaloon. Jään vauvan kanssa kotiin sydän huolesta sykkyrällä. Tämä ei ole mikään koronavirus, rauhoittelen laukkaan lähtenyttä mielikuvitustani.

Ranskikselta tulee pian viesti. ”Älä huoli, vain kaksi potilasta meitä ennen. Hengittää jo paremmin.” Rentoudun hiukan. En sittenkään menetä lastani tänä yönä. Huoli pitää kuitenkin pintansa ja ujuttaa lonkeronsa vauva-ajatuksiin. Tukehtuuko kuopus vuorostaan ensi yönä? Entäs jos en ehdi reagoimaan ajoissa?

Seuraavaksi saan puhelimeen kuvan, jossa tytär syö jäätelöä. Ei ole kuulemma mitään hätää, kaikki hyvin, Ranskis raportoi. Aha. Lapsi meinaa tukehtua muttei ole mitään hätää?!?

Aamuviideltä he palaavat. Nelivuotias on ollut oikein reipas ja hengittää taas normaalisti. Kuulen, että lapsi oli saanut sairaalassa kortisonia. ”Piti laittaa sellainen naamari”, lapsi kertoo. Hengenahdistuksen pitäisi pysyä lääkkeen vaikutuksesta poissa neljästä viiteen päivään. Huolehdin vielä vauvasta mutta lääkärin sanojen mukaan 3-6 kuiset vauvat eivät saa tätä tautia. Liekö syynä vielä äidin vastustuskyky vai mikä, se jää epäselväksi mutta olen huojentunut. Kaappaan tytön kainaloon ja menen tämän sänkyyn, kunnes lapsi nukahtaa. Rauhallisesti hengittäen.

Aamulla napero on taas oma itsensä. Ei yskää, nuhaa, kuumetta tai edes kurkkukipua. ”Diagnoosi on kurkunpään tulehdus”, kertoo Ranskis. Kuulemma aika yleinen virus. Ei Sars, astma tai muu henkeä uhkaava sairaus. Saan taudin hoito-ohjeen. Ilmeisesti kylmä tekee hyvää ja auttaa hengittämään. Lapselle kannattaa antaa kylmää juotavaa tai laittaa hengittämään pakastimen eteen viileää ilmaa. Talvella hyvin puetun lapsen voi toki viedä myös parvekkeelle. Tai sitten voi tarjota jäätelöä. Tulisiko teille mieleen ehdottaa silmien alla tukehtuvalle lapselle, että hei, syödäänkö jäätelöt? Ehkä ensi kerralla kannattaa. Mikäli jäätelö tai muut keinot eivät auta vartin sisällä, on lapsi syytä viedä lääkäriin.

Seuraavat päivät lapsi on ihan oma itsensä. Kurkunpään tulehdus ei oireile yhtään mitenkään. Lääkkeitä eikä reseptiä ei tarvittu, sillä oma vastustuskyky selättää taudin. Hoito-ohjeen mukaan lapsen voisi viedä päiväkotiin, kun kuume on laskenut ja oireet hellittäneet. Tarttuvuus on huono. Onneksi on viikonloppu.

Onko teillä ollut tätä? Hurjat oireet mutta vaaraton tauti. Oletteko te säikähtäneet lastentauteja?

Vauva hoitoon ensimmäistä kertaa

Vauva hoitoon ensimmäistä kertaa

perjantai 21. helmikuuta 2020

Meidät on Ranskiksen kanssa kutsuttu juhlimaan 40-vuotissynttäreitä. Lapset pitäisi jättää hoitoon. Nelivuotias ja hippasen vajaa nelikuinen. Ihana ja karmiva ajatus! 

Päätämme jakaa lapset kahteen eri osoitteeseen, näin heitä on helpompi hoitaa. Esikoinen pääsee mummin hoiviin kun taas vauvaa tullaan hoitamaan meille kotiin. Ranskassa tämä ei olisi onnistunut, sukulaisia eikä muita lapsenvahteja ollut käytettävissä.

Kuopus on maistanut pullosta muutamaan otteeseen. Minulta ei huolinut mutta Ranskikselta ja Mummilta kyllä. Siinä jo edellytykset illan viettoon ilman vauvaa. Esikoinen ei koskaan huolinut pulloa, katseli vain epäilevän näköisenä. "Vai eineksiin ollaan siirrytty". Kasvoimmekin lähes takaisin kiinni toisiimme viettäessämme niin paljon aikaa kahden kesken. Siinä ei juuri pullolle jäänyt tilaa. Kuopuksen kanssa meinaan venyttää liekaa pidemmäksi.

Päivää aikaisemmin valitsen pieteetillä omat ei-vauva-ystävälliset vaatteeni. Mekon, jonka pitsin vauva repisi, jossa imetys olisi mahdotonta. Mustassa vaatteessa näkyisivät kaikki puklut. Lisään vielä rintaneulan, jota en koskaan uskaltaisi laittaa vauvan kanssa siinä pelossa, että neula aukeaa vauvan kiemurrellessa. 

Veljeni saapuu lauantai-iltana, onneksi tyttöystävänsä kanssa. Olen kasannut pöydälle pinon vauvatarvikkeita. Mietin, tietääkö vielä lapseton broidini miten päin vaippa laitetaan. Ymmärtääkö hurinanallen tärkeyden? Noh, sittenhän oppii.

Kiire iskee. Ehdin sulattaa palan kylpyammeesta. Kiharrinkin tuhoutuu. Vekotin jäi liian lähelle muovista kylpyammetta sulattaen siihen reiän. Lopulta veljeni lähes työntää meidät ulos. "Menkää, myöhästytte, tilasin teille Uberin." Korot kopsuen lähdemme ulos. Aikuisten elämä odottaa. Hississä huomaan unohtaneeni mekon alle kulahtaneen imetystopin, se niistä hepenistä.  

Huoli karisee välimatkan kasvaessa. Pääsemme ravintolaan Helsingin keskustassa, 16 henkeä on onnistunut livahtamaan ulos ilman lapsia. Vaikuttavaa. Ilta sujuu kivasti, tosin on outo olo, ihan kuin jotakin puuttuisi. Kuohuviini maistuu huumaavan kevytmieliseltä, vapaudelta. Poskia punottaa ja kikatuttaa.  

Illan myötä keskustelu palaa lapsiin. Esikoinen on mummilla hoidossa. Kaikki on siellä hyvin. Kellon lähetyessä puolta yötä tarkastan puhelimen viestejä yhä tiiviimmin, mitenhän vauva pärjää? Kuohuviini on vaihtunut veteen. Rintoja pakottaa, maitoa olisi tarjolla.

Tuhkimon tunneilla hyppäämme taksiin ja hurautamme kotiin. Vauva ei ole edes neljää kuukautta, tämän pidempään en tahdo olla poissa. 

Kotona untuvikko imee tuttia silmät suurina, yöpaitaani kiedottuna. Kaikki on sujunut hyvin. Alussa vauva oli etsinyt meitä katsellaan ja itkenytkin jonkin verran, mutta rauhoittunut nuuskiessaan yöpaitaani. Voi pientä untuvapäätäni. Oli ihanaa käydä ulkona mutta vielä ihanampaa oli palata kotiin. Piti vain mennä etäämmälle toteamaan, että onni on ihan nenäni edessä <3. Kiitos lapsenvahdit!

Kaksikielisyys nelivuotiaana

Kaksikielisyys nelivuotiaana

lauantai 15. helmikuuta 2020

”Äiti, fuinit tulevat! Leikitään, että rakennetaan fuineille este!”. 

Lapsi lukee iltasin satua Ranskiksen kanssa, ranskaksi tietenkin. Kirjoissa seikkailevat kanahahmot, joiden arkkivihollisia ovat ”fouine-eläimet”. Kielitaitoni ei riittänyt välittömästi kääntämään sanaa ja se jäi elämään ranskaksi puhekieleemme. Tarkastaessani sanakirjasta, oli käännös ”lumikko” tai kivinäätä”. Ei mikään selkeä, lapselle tuttu eläin. Käyttöön jäi ”fuini”. Aikaisemmin olin nipotarkka siitä, ettei kieliä sekoiteta. Nyt ote on herpaantunut. Ollaanko kohta ihan hunningolla?

Nämä kanakirjat hahmoineen seikkailevat arjessamme

”Je rakastan a keinua au parc ”. Ei käy kieltäminen, lapsen kaksikielisyys on kärsinyt kolauksen Ranskasta lähdön jälkeen. Suomi on ottanut ylivallan. Lapsi juttelee edelleen isälleen ranskaksi mutta monesti seassa on suomenkielisiä sanoja. Aikaisemmin lapsi ei sekoittanut kieliä, ehkä korkeintaan silloin, jos ei tiennyt vastinetta toisella kielellä. Koen tärkeäksi ranskan kielen ylläpidon ja kehittymisen ikäryhmänsä mukaisesti mutta onnistuuko se Ranskan ulkopuolella? 

Ranskan vuosina luimme valtavan paljon suomeksi. Sujuva äidinkieli oli yksi tärkeimpiä asioita, joihin panostin. Kirjoitin lapsen kaksikielisyydestä kaksivuotiaana ja kolmevuotiaana. Suomi oli jo kaksivuotiaana ranskaa vahvempi, joskin myös ranskan kieli oli sen verran sujuvaa, ettei ulkopuolinen olisi tiennyt lapsen olevan kaksikielinen. Olin tarkka siitä, että suomen kieltä oli tarjolla tarpeeksi. Iltasadut olivat ainoastaan suomeksi, samoin piirretyt. Nyt tilanne pitäisi saada naksautettua päinvastoin. Satujen osalta se onnistui mutta niitä tuttuja piirrettyjä ei ole ranskaksi tarjolla. 

Nämä ovat "fuineja", lumikoita?

”On va manger le puuro et apres du näkkäri.” On sanoja, joita olemme aina käyttäneet vain yhdellä kielellä. Niin kuin puuro, jota meillä syödään päivittäin. En tiedä eikö ranskalainen vastine aivan vastaa totuutta vai miksi puhumme puurosta puurona myös ranskaksi. Ranskassa näin kerran vuosia sitten näkkäripaketin, jossa koreili teksti ”pain suedois”, ruotsalainen leipä. Ei tulisi mieleenkään puhua ruotsalaisesta leivästä näkkärinä, rapea voileipäkin kuulostaa kerrassaan epämääräiseltä ja hullunkuriselta.

Syksyllä lapsi kävi Ranska-kerhossa lauantaiaamuisin. Siellä askarreltiin ja luettiin satuja, ehkä kuunneltiin jokunen laulukin. Lapsi ei jaksanut keskittyä. Muut olivat vanhempia ja kotona oli kuulemma kivempia kirjoja. Ystävyyssuhteita muihin ranskankielisiin lapsiin ei ehtinyt syntyä. Lähellä asuva ranskalainen ystävä voisi pitää kieltä aktiivisesti elossa.

Vaikka itse olen puhtaasti yksikielisestä perheestä, olen kiinnostunut kielistä ja koen niiden oppimisen aika helpoksi. Sanotaan, että useamman kielen osaaminen tekee muidenkin kielien opiskelun helpommaksi. Etenkin synnynnäisesti kaksikielisillä aivojen muokkautumiskyky on eri luokkaa kuin myöhemmin kieltä oppineilla. Minulla taas on ikuinen hinku oppia espanjaa. Lapsella on sama uteliaisuus kieliä kohtaan. Mairittelevasti tämä luulee minun osaavan kaikki maailman kielet. ”Äiti, miten sanotaan ruotsiksi koira?” Hyvä, tämän vielä osaan. ”Entäs nyyjookiksi kissa?” ”New Yorkissa puhutaan englantia ja siellä sanotaan cat.” Lapsi toistelee sanoja perässäni ja lisää vaikeusasteita. ”Entäs kiinaksi pupu?” Pakko myöntää vajaavaisuuteni, kiina ei taivu.

Monesti ihmiset kyselevät aiommeko yrittää saada lapselle paikan ranskalaisesta koulusta. En tiedä. Luulen, että Helsingissä on muitakin hyviä kouluja. Rehellisyyden nimessä en ajatellut joutuvani miettimään kouluasiaa vielä. Emmehän ole Ranskassa, jossa kotiosoite määrää koulun ja ehkä kohtalonkin. Nyt olen alkanut epäröimään. Voiko ranskan kieltä ylläpitää ilman ranskalaista koulua?

Millä keinoin te olette ylläpitäneet vähemmistökieltä? Oletteko löytäneet ystäviä joiden kanssa käyttää kieltä vai löytäneet kyseisen kielisen koulun?

"Fuineille" käy huonosti

Rintatulehdusta, rokotuksia ja rypemistä

Rintatulehdusta, rokotuksia ja rypemistä

lauantai 8. helmikuuta 2020

Viime aikoina olen kiukutellut poikkeuksellisen paljon. Ärissyt ärräpäitä. Kaikki on tuntunut laimealta. Tai ärsyttävältä. Tuntuu, että puen haalaria aamusta iltaan vain herätäkseni uuteen päivään pukemaan haalaria ja etsimään kadonneita hanskoja/villasukkia/sitä-pipoa-muistatko-josta-tykkäsin-jota-käytin-silloin-kerran. Millaista arkea muut viettävät? Tämän ajatuksen perusteella päätin kirjoittaa meidän arjestamme, viikosta, jolloin Ranskis lähti viiden päivän työmatkalle.

Monsieur lähti reissuun maanantaina. Stressasin jo etukäteen. Molemmat lapset, etenkin esikoinen on hyvin vaativa öisin. Nelivuotias näkee paljon painajaisia ja itkee monta kertaa yössä. Vauva taas pitää imettää. Miten ihmeessä jakaannun kahtia, kun molemmat tarvitsevat samaan aikaan? Valvonko viikon vai sujuuko kaikki odotettua paremmin? 

Mitä tekee useammalla makkarilla kun kaikki voi änkeä samaan huoneeseen? 

Maanantaina Ranskiksen lähtiessä matkalle, olin toipumassa rintatulehduksesta. Äkäinen tauti, joka iski ilman ennakkovaroituksia. Onneksi tauti hävisi yht’äkkiä, kun oli tullutkin. Ahkeralla imetyksellä rinta parantui kokonaan muutamassa päivässä. En kuitenkaan ollut täyteen ladattu voimaa ja sikeitä yöunia mutta onko kukaan perheellinen koskaan? 

Sitten piti keksiä keino, miten selvitä öistä kahden läsnäoloa vaativan lapsen kanssa. Raahasimme esikoiselle patjan parisängyn viereen ja nukuimme kuin ruotsinlaivan hytissä. Nukkumaanmeno oli ensimmäinen koetinkivi. Vauvan virkein aika alkaa, kun esikoinen painuu pehkuihin. Vauvan kehittämä toisen lapsen selvitymiskeino. Nukutukseen meni lähes kaksi tuntia. Vauva halusi jutella, esikoinen vaati kainaloon. Juoksin lasten väliä. Esikoisen vierestä kävin viemässä vauvalle tuttia, sitten toin vauvan sylissä luoksemme vain huomatakseni, että jokelteli liikaa. Vein takaisin koppaan. Epätoivo iski. Kun hiivin yhdeltätoista illalla makkarista ulos, olivat molemmat lapset unessa. Jes, voitin tämän erän!

Tiistaina heräsin ajatukseen mahtavaa, nukuin sentäs muutaman tunnin. Pahempiakin öitä on nähty. Kyllä tästä selvitään. Päivä ja ilta sujuivat oikein hyvin ja nukutukseen meni vain puoli tuntia. Laitoin vauvan vaunukoppaan asunnon toiseen päähän ja sinnehän se nukahti. Heräsi iltajutteluilleen esikoisen jo nukkuessa. 

Keskiviikosta alkaen yöt olivat pitkiä. Esikoinen itki oikealla, rauhoittelin, sitten imetin vauvaa vasemmalla puolellani. ”Noidat tulevat!”, esikoinen kirkui. ”Pissahätä, äiti, tule jo!”. Ja sitten vauva jo heräsikin. Aamun tullessa olin loppuun imetty raato. Kuinka monta yötä vielä? Näin olin ajatellutkin tämän menevän. Onneksi esikoinen oli päiväkodin huomassa kolme päivää viidestä ja päivisin ei ollut tarvetta jakautua kahtia. 

Öitä lukuunottamatta huomasin nelivuotiaan olevan poikkeuksellisen yhteistyöhaluinen. Huomasiko tämäkin, että ainoaa jäljellä olevaa emolintua ei kannata suututtaa, ettei sekin vain pyrähdä tiehensä? Aamutkin pukemissessioineen sujuivat ilman kapuloita rattaissa. Valveillaoloaika sujui melkein paremmin kuin yleensä ja hyvät päivät tasasivat huonoja öitä.  

Torstaina vauva sai 3kk-rokotuksensa. Rotarokotteen vahvistuksen ja kaksi piikkiä. Normaalisti niin hyväntuulinen ja tyytyväinen vauva itki ja parkui koko hiljaiselonsa edestä. Ei syli, tutti eikä mikään rauhoittanut. Maito ei maistunut. Hytkyin, lauloin ja yritin rauhoittaa, laittaa esikoiselle ruokaa ja olla hyppimättä seinille. Laskin tunteja miehen paluuseen kuin lapsi jouluaattoon. "Äiti, lopeta sen itku", pyysi nelivuotias tuskaisesti korviaan pidellen. Veljeni riensi hätiin ja toi vauvalle suppoja. Yö oli silti kurja. Vauva ja esikoinen itkivät molemmat samaan aikaan. Maitokaan ei herunut, kun väsymys ja paniikki yltyivät samaa tahtia huudon volyymin kanssa. Äidit on tehty kestämään, hoin itselleni. Ja tottahan se on. 

Perjantai-iltana tunsin vanhentuneeni viisi vuotta maanantaihin nähden. Onneksi äitini pääsi auttelemaan ja tämän leikkiessä imuri kädessä lohikäärmeen kesyttäjää, karkasin viettämään omaa aikaa kuntosalille. Tiesin Ranskiksen palaavan keskiyöhön mennessä. Laittaessani illalla esikoista nukkumaan, vauva itki vieläkin koko ajan. Ehkä esikoinen alkoi tottua vauvan huutoon, sillä nukahti vauvan huudosta huolimatta. 

Arjen helmiä

Vaihdettuani vielä kolme kertaa vaipan ja kaksi kertaa sinapilla maustetun pyjaman, hiipi Ranskis kotiin. Tuntui kuin olisi lupa riisua tonnin haarniska. Hipsin sänkyyn, nyt nukun. Sata vuotta. Saatuani pääni tyynyyn, alkoi esikoisen raivokas itku. Ranskis yritti tyynnytellä, tuloksetta. Raahauduin lapsen viereen ja lujasti halaten tämä rauhoittui. Pääsin vihdoin omaan sänkyyn.

Miten te selviätte härdelliviikoista? Stoalaisen tyynesti vai kypsästi huonekaluja potkiskellen? Onko arki kirosana vai elämän suola? 

Kaikille yksinhuoltajille tai muuten paljon yksin lapsia hoitaville vaadin valtion kustantaman ilmaisen Spa- ja rentoutushoidon joka perjantai. Vähintään! Olette sankareita <3