Kotiutuminen sektion jälkeen

Samana iltana kun vauva oli kaivettu sisuksistani, päätin kokeilla ylösnousua. Kätilö kannusti. ”Mitä nopeammin pääset liikkeelle, sitä nopeammin alkaa parantuminen.” Olo oli hutera mutta ajattelin, että ehkä Peppi-voimat aktivoituvat, kun pakottaa itsensä liikkeelle. Kuulemma kroppa, ruuansulatuselimistö ja kaikki aktivoituvat liikkeelle lähdöstä. Potilasohjeessakin suositeltiin liikkumista mahdollisimman pikaisesti.

Ensimmäinen etappi oli päästä istumaan. ”Kyljen kautta”, muistutti kätilö moneen otteeseen minua ja poikkileikattua vatsaani. Ähellyksen säestämänä pääsin istuma-asentoon. ”Ja sitten ylös.” ”En pysty, anna minun vain istua”, ajattelin. Toinen odotti. Pakko nousta. Lattia alkoi silmissäni kallistua. ”Odota, horisontti keikkuu”, sanoin kätilölle, joka odotti jo liikkeelle lähtöä. Lattia palautui oikeaan asentoon ja pinnistin seisomaan. 

Kylmä ja kuuma hikiaalto hulvahtivat ylitse. En pystynyt seisomaan ja hengittämään samaan aikaan. Keuhkot jäivät makuuasentoon. Niska oli märkä. ”En pysty, pakko istua”, vinkaisin. Nuori kätilö näytti mietteliäältä. Tunsin pettäneeni odotukset.

Palkinto oli paras mahdollinen

Seuraavana aamuna uusi yritys. Tällä kertaa pääsin pystyyn, vaikka keuhkot tuntuivat edelleen olevan hukassa. Hengitys ei ainakaan sujunut automaattisesti. Lähdimme laahustamaan kohti vessaa kätilö vierelläni. ”Haluatko mennä suihkuun”, tämä kysyi. Ajatus suihkussa seisomisesta tuntui yhtä mahdolliselta kuin siipien kasvattaminen selkään. Maailma alkoi hämärtyä. Ääneni kaikkoni. ”En kuule omaa ääntäni”, yritin selittää maailman mustuessa, ”saisinko istua”. ”Kävellään takaisin sänkyyn”, sanoi kätilö. Ai kävellään. En pysty, teki mieli kiljua mutten kertakaikkiaan jaksanut. Ranskis seurasi tilannetta. ”Nyt menee taju”, luulen sanoneeni, mutta en enää kuullut omaa ääntäni.

Toinen kätilö soitettiin huoneeseen ja yhdessä heidän kanssaan pääsin takaisin sänkyyn. ”Otetaan verikokeet”, kätilö päätti. ”Eikö tämä voi johtua väsymyksestä, eilisiltaisesta leikkauksesta ja paastosta”, kysyin huolestuneena. ”Ehkä.” 

Illalla kätilö vaihtui. Kokeneen oloinen reipas naishenkilö tuli tervehtimään. Ihmettelin huolestuneena onko kaikki hyvin, kun en heti leikkauksen jälkeen päässyt liikkeelle enkä vielä aamullakaan. ”Liikkeelle lähtö voi olla hyvin yksilöllistä”, hän lohdutti. Syötyäni ruuan ja ahmittuani suklaamoussen, päätimme kokeilla vielä kerran. ”Hitaasti!”, muistutti kätilö. ”Ei makuuasennosta suoraan lenkille vaan ensin istutaan ja sitten lähdetään hitaasti liikkelle”. Voi riemua, tällä kertaa keuhkotkin seurasivat. Uskaltauduin liikkelle ja kaikki meni hyvin. Jos siis hitaasti laahustamista pyörtymättä voi kutsua voitoksi. Pääsimme vessaan asti ongelmitta. Maailmakaan ei mustunut. Juhlan paikka!

Seuraavana päivänä pääsisimme kuulemma kotiin. ”Näin äkkiä”, kyselin epäuskoisena. Tuntui vaikealta hahmottaa ajankulumista. Oliko se vasta eilen kun vauva syntyi? Vai kun lähes pyörryin? Milloin me tulimme? Mikä päivä nyt on? Kun pienessä akvaariohuoneessa tapahtuu elämän kokoinen ihme, menettävät tunnit ja päivät tavallisen merkityksensä.

Lähtöaamuna vauva näki pikaisesti lääkärin. Kaikki oli kunnossa. ”Entä haava, miten sitä hoidetaan?” ” Suihkuttelemalla ja ilmakylvyin, särkylääkettä saat syödä kolmesti päivässä.” Siinäpä se. Hyvin erilaista kuin ensisynnytys, jolloin haavaa tarkkailtiin monta kertaa päivässä. Samoin vauva sai silloin enemmän henkilökunnan huomiota. Uudelleensynnyttäjiä ehkä pidetään konkareina, jotka pärjäävät omin päin.

48 tuntia leikkauksen jälkeen kävelimme autoon ja ajaa hurautimme kotiin. Kipu oli särkylääkkeiden ansiosta ihan siedettävä. Ensimmäisen sektion jälkeen meinasin pyörtyä kun kävelin autoon, vaikka olimme olleet sairaalassa yhden yön pidempään, kolme yötä kaiken kaikkiaan.

Tässäkö se nyt oli? Synnytys takana ja vauva sylissä. "Tervetuloa uudestaan", huikkasi kätilö vielä lähdettäessä. Kiitos mutta ei nyt ihan heti ainakaan. Tai ikinä. Tuntuu, että perhe on valmis. Tämä riittää, onni on tässä ja nyt <3.