Tauon paikka

Tauon paikka

torstai 25. maaliskuuta 2021

En saa kuopusta nukahtamaan päiväunille. Juuri kun luulen tämän nukahtaneen, kuuluu inahdus. Pidätän henkeäni, ehkä peli ei ole vielä ole menetetty. Ja sitten alkaa kova itku. Aaargh, turhauttavaa, siinä meni toivo päivän ainoasta omasta hetkestä. Alistuneena otan lapsen kainaloon omaan sänkyyni ja toivon tämän nukahtavan. Nukahtaahan tämä mutta kun yritän nousta, alkaa itku uudelleen.


Oman ajan puute on kalvava, voi kunpa saisin edes rahalla ostettua päivään pienen hetken omaa aikaa. Ja uutisissa puhutaan ulkonaliikkumiskiellosta. Yritän olla kuormittumatta ajatuksesta, kun päätöstä aiheesta ei ole vielä tehty. 

Päikkärit eivät kiinnosta mutta keittiön kaapit ja varsinkin sakset kyllä.

Kuopus on loppupäivän itkuinen, tahtoo olla enimmäkseen vain sylissä. Silloinkin, kun Ranskis lopettaa työt ja olisi valmis ottamaan hoitovastuun pikkuisesta, on huuto karmiva. Äidin syliin! Esikoinenkin tahtoisi syliin päiväkodin jälkeen. Yritän venyä, jotta molemmat mahtuvat. 

Pääisinpä Pariisilaisen hiekkalaatikon äärelle, jossa voisin ladata akkuja leudossa auringonpaisteessa ja katsella miten pieni nauttii hiekan tunteesta käsissään. Sen sijaan hytisen nykyisessä lähipuistossa hartiat korvissa kieltämässä lasta menemään puolen metrin syvyisiin loskalätäköihin. Vähän kun vertaisi hammaslääkärikäyntiä kasvohoitoon.

Toisaalta, Pariisissakin on ulkonaliikkumiskielto, muistan äkkiä.

"Papa!" Ei vaan pupu, korjaan.

Lapset ovat ihania ja huomaan toivovani että nämä pysyisivät juuri tämän ikäisinä. Molemmat ovat hyvässä iässä ja leikkivätkin välillä yhdessä. Yksivuotias jaksaa kiinnostua ihan kaikesta. Viisivuotias osaa jo vaikka mitä. Silti kaipaan omaa tilaa. Tuntuu, että en saa ikinä mitään aikaan. 

Oliko tämä se tunne, joka ajoi esikoisen kanssa jatkamaan opinnot loppuun ja laittamaan lapsen hoitoon? Hoitopaikkaa pitäisi ehkä hakea nyt eikä sitten, kun alkaa taas arvelluttamaan olenko sittenkään valmis päästämään irti. Uskaltaisinko? Onko aika kypsä?

Murehdin asioita, jotka jäävät tekemättä. Blogin kirjoittamista rakastan, mutta en väkisin tai kovassa kiireessä. Ajatukset ovat jumissa ja inspiraation siivet sidottuina, kun kaikki oma aika on poissa.

Ja sitten on vielä maaliskuu, onneksi loppu jo häämöttää. Ehkä innostuksen puute johtuukin siitä. Inhoan nimittäin maaliskuuta, enemmän kuin mitään muuta kuukautta! Ulkona litisee ja lätisee ja olen korviani myöten täynnä pukemisraivareita. Tuntuu, että viha kurahanskoja kohtaan on vallannut puoli elämää. Jos saisin poistaa vuodesta yhden kuukauden, se olisi maaliskuu. Alaston valo, värien puute ja seitsemäs kuukausi märkää kuraa venyttää sietokyvyn rajoja äärimmilleen. 

Blogi jää hetkeksi tauolle.

Aurinkoista kevään odotusta kaikille! <3

Kesämökki vai lomamatka, kumman toivoisit?

Kesämökki vai lomamatka, kumman toivoisit?

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Puhelin kertoo minulla olevan uuden muiston. Silmille läjähtää paljon kuvia, joissa nauramme auringon paisteessa. 

Olenko lopettanut nauramisen? Vai valokuvaamisen? Vai auringonpaisteessa olemisen? Tuntuu, että kuvissa on ihan eri ihminen kuin tämä maaliskuun murjoma murjottaja.

Monissa esille läjähtävissä kuvissa on esikoinen saman ikäinen kuin kuopus nyt. Voi miten erilaiset elämän ensimmäiset vuodet sisaruksilla onkaan. Esikoisen kanssa olimme aina ulkona ja matkustelimme paljon. Pikkuveli taas ei muuta näe kuin omaa kotia. 

Normaaliarkea piristävät onnen hetket ovat tällä hetkellä kadoksissa varmaan yhdeltä jos toiselta. En ole kuullut muidenkaan nauravan vatsansa pohjasta aikoihin, onneksi sentäs lasten.

 

Juttelemme lapsen kanssa toivomuksista ja lampun hengestä. Siitä tulee mieleen liian pelottava Jafar. Siirrymme Pinokkion Siniseen haltijattareen. Entä jos tämä kysyisi, minkä asian koronaa edeltävästä arjesta toivoisin ensimmäisenä takaisin? 

 

Matkat! Asia, jonka eteen olen valmis näkemään vaivaa, selvittämään asioita, istumaan tuntikausia koneen edessä ja lataamaan kaikki säästöni, on matkustaminen. Tai oikeastaan perillä olo, sillä lasten kanssa matkustaminen on yhtä mukavaa kuin ihokarvojen nyppiminen yksi kerrallaan. Perille pääsy on kuitenkin kaiken sen arvoista. Voisin syödä vuoden samaa einesmössöä jos se olisi tae matkasta. 

Ilman matkoja olen kuin lamppu ilman sähköä. 

Olemme kaikki erilaisia. Yhden onni on seikkailun tunne, kun lentokoneen pyörät irtoavat maasta. Toisen onni voi olla omalle sohvalle käpertyminen sukkapuikkojen kanssa. Kolmas taas rakastaa ravintoloissa syömästä ja harrastaa joukkuelajeja. Kotona viihtyvän arki ei koe niin suuria muutoksia kuin sosiaalisen joukkuelajiharrastajan tai matkafanaatikon. Korona verottaa eri ihmisiä eri lailla.  Ei, nyt en puhu sairastumisista ja läheisten menettämisestä vaan pandemian vastatoimien vaikutuksista arkielämään.

 

Kyselen ystäväpiirissä minkä toiveen alla olevista he pyytäisivät Siniseltä haltijattarelta:

1) Täyden pankkitilin mutta korona-aikaan, eli rahaa voi käyttää vain rajoitusten puitteissa, ei siis esim. matkoja tai suuria juhlia ystävien kesken.

2) Neljä matkaa vuodessa ilman matkustusrajoitteita

3) Uuden kodin ja kesämökin

4) Arjen, jossa harrastukset pyörivät, etätyö on mahdollisuus eikä uhka ja kaikki ravintolat ovat auki ilman tanssi- ja laulukieltoa.

Olen valmis tinkimään lähes kaikesta muusta arjen ilosta mutta matkojen puute on pahin. Se tunne, kun edessä on tuntematon kohde, uuden maan tuoksut ja äänet. Uusi kieliympäristö ja vieras julkinen liikenne, elämän eliksiiriä parhaimmillaan. Sähköistyn pelkästä ajatuksesta!

Matkoilla sytyn ja hehkun, siitäkin huolimatta että samat univelat painavat ja monesti lapsikin on ollut kipeänä. Vieras ympäristö stimuloi elossa olemisen tunnetta ikuisen päiväni murmelina -elämän sijaan. Ikävät asiat eivät saa painoarvoa kun elämä kutkuttaa vatsanpohjassa niin ettei paikoillaan malttaisi olla. Matkoilla olen muutakin kuin elämän suorittaja.

 

Kaksi ystävistäni valitsi saman matkatoiveen. Yksi toivoi täyttä pankkitiliä, jonka turvin voisi näin korona-aikana tilata ravintoloista ruokia kotiin vaikka joka aterialle, tehdä kodista täydellisen onnen linnakkeen ja tilata sinne hyvinvointipalveluja päästä varpaisiin. Hmm, minäkin tahtoisin tuon mutta en matkojen menetyksen kustannuksella. Muutama ystävä tilaisi uuden kodin ja kesämökin. Yksikään ei toivonut kohta nelosta, eli entisen tyyppistä arkea.

Minkä kohdan sinä olisit pyytänyt? Onko matkojen puute samalla asteella karaokekiellon kanssa vai onko karaoke sittenkin sinut sähköistävä voima?

Koronan vaikutus lapsen kaksikielisyyteen

Koronan vaikutus lapsen kaksikielisyyteen

perjantai 5. maaliskuuta 2021

”Äiti, tuli yhtäkkiä kamala ikävä Pariisin kotia.” Voi kulta, yritän lohdutella mutten osaa vastata ainaisesti kalvavaan tarpeeseen päästä käymään Pariisissa.

Illalla nukkumaan mennessä esikoinen avaa sydäntään. ”Minua huolettaa yksi asia. Minä haluaisin, että minunkin lapseni puhuvat suomea ja ranskaa. Niinkuin minä. Entäs jos se lasten isä ei osaa molempia?”

 

Miten ihmeessä noin pieni tyttö edes osaa ajatella tuollaista? Toisaalta tällä on todella vahva hoivavietti ja vauvanukkejen hoitaminen on ollut päivittäistä aina taaperoajoista lähtien. Omista lapsista tulevaisuudessa puhutaan usein ja prinsessasatujen myötä esikoinen on alkanut pohtia kenestähän tulee tämän omien lasten isä. Tällä hetkellä ehdokkaita on kaksi. Paras tyttökaveri ja toinen kaveri, joka on poika.

 

Vastaan: ”sinähän puhut molempia! Jos oikein kovasti tahdot, niin saat kyllä lapsesikin oppimaan molempia. Muistathan, että olet yhtä lailla ranskalainen kuin suomalainen".

 

Nykyään lasta turhauttaa välillä oma ranskan kielen taso. ”En osaa sanoa ranskaksi”, tämä murehtii isän pyytäessä selittämään päivän kulkua. Ranskiksen kanssa lapsi puhuu yhä vain ranskaa, joskin monimutkaisemmat sanat pyrkivät puheen sekaan suomeksi. Pariisista pois muutosta on kulunut puolitoista vuotta. "Je ne sais pas dire mustasukkainen!" "Ni varsiluutabasso!" Ranskiskaan ei osaa heti kääntää Pikku karhusta ja tiikeristä opittua soitinta.

Ei käy kieltäminen, ranskan kieli on menettänyt asemaansa ja painumassa taka-alalle. Viisivuotiaan suomen kieli kehittyy kovaa vauhtia ja saduista opitaan kieleen jääviä vaikeampiakin sanoja, joiden vastine jää oppimatta toisella kielellä. Vähemmistökieli ei Suomessa pysy kehityksen perässä. Lapsi ei enää tahdo ranskalaisia piirrettyjä, vaikka ne olisivat ainoa tapa saada katsoa piirrettyjä. Videopuheluita ranskalaisten sukulaisten kanssa tämä aristelee. Osan sukulaisista tämä on unohtanut kokonaan.

 

Olen silti iloinen, ettei Pariisi ajatuksena ole täysin pyyhkiytynyt viisivuotiaan mielestä. Tosin luulen, että muistikuvat pohjautuvat enemmän valokuviin ja kertomuksiin, kuin muistiin. Puolitoista vuotta on viisivuotiaalle valtavan pitkä aika. 

”Leikitäänkö, että lähdetään Pariisiin?” Onneksi uteliaisuus ja mielenkiinto toista kotimaata kohtaan ovat yhä pinnalla. Toivottavasti ne säilyvät, vaikka kaikkiin matkakysymyksiin vastaus on aina sama, korona. Kantaako uteliaisuus niin pitkälle, ettei kaksikielisyys tyrehdy pandemiaan? 

 

Nähtäväksi jää miten käy kohta puolitoista vuotiaan kuopuksen kielitaidolle. Vaikka Ranska maana on jäänyt vieraaksi, on kieliympäristö arjessa melkein ranskalaisempi kun esikoisella aikoinaan, kiitos koronan. Ranskis on nimittäin kotona etätöissä joten yksivuotias kuulee kieltä aamusta iltaan. Esikoisen kanssa asuimme Pariisissa mutta puhuin suomea maanisen puheripulin vallassa, jotta esikoinen varmasti omaksuisi Suomen kielen, asuinmaasta huolimatta. 

Tällä hetkellä puolitoistavuotias pulisee omaa kieltään intensiivisesti. Ei suomea tai ranskaa. Mielestäni siinä on enemmän ranskan kielen piirteitä kuin suomen. Jokeltelun seasta nimittäin erottuu tavuja, jotka viittaavat korvissani ranskaan. Tavuparit La-la (la-bas?), ma-ma (maman?) ja pa-pa/ ba-ba toistuvat jatkuvasti. Tai ehkä ne ovat kaikilla osa puheen perustaa, kielestä riippumatta?

 

Onko teillä korona-aika vaikuttanut lapsen vähemmistökieleen? 

Muita kasvuun ja kaksikielisyyteen liittyviä postauksia: 

    Kaksikielisyys 4,5-vuotiaana

    Huomioidaanko päiväkodissa kaksikielisyys?

    Kaksikielisyys nelivuotiaana

    Kaksikielisyys kolmivuotiaana

    Kaksikielisen lapsen puhe 2,5-vuotiaana