keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Tökin kauhealla vauhdilla ykkösen mallisia koristetikkuja pieniin kuppikakkuihin, vilkuillen  samalla kelloa. Aika kiitää ylinopeutta. Huutelen Ranskikselle keittiöön: ”Onko kahvinkeitin ladattu? Onko piirakka leikattu? Onko kerrosvati koottu?”. Puoli tuntia vieraiden tuloon. Miten tässä tulee aina yhtä kova kiire? Kantelen vateja pöytään, laitan esikoisen hiukset ja teen tilaa vieraiden takeille.


Pikku-Sophien Pariisi, yksivuotissynttärit


Pian miehen suusta latautuu painokelvotonta tekstiä. ”###!” "Ruotsalaiset palapelin rakentajat ovat unohtaneet puolet osista!"

 

Ikean kerrosvatia ei ilmeisesti saa koottua. Siitä puuttuvat kaikki ruuvit ja mutterit, jotka ohjeen mukaan kuuluvat settiin. Ranskis osoittaa luovaa ongelmanratkaisukykyä. Laitetaan vati kokoon pikaliimalla. 

 

Ei laiteta. Mihin vadin saa säilöön, jos sitä ei enää saa takaisin osiin? Onneksi ostimme kaksi kerrosvatia, otetaan se toinen sitten. Ensin kuuluu paketin repimistä. Sitten epäuskoinen huudahdus. ”C’est une blague! Tu ne vas pas croire ça!” Toinenkaan vati ei käy. Ylimmäiseen lautaseen on unohdettu porata reikä, eikä tätäkään vatia saa koottua. 


Pikku-Sophien Pariisi, vauvan yksivuotissynttärit

Esikoinen hyppii innosta seinille! Tämä on odottanut pikkuveljen syntymäpäivää, kun kuuta nousevaa, liikuttavuuteen asti. ”Tahdon laulaa veljelle! Ja hyppyyttää. Ja pyörittää kuin karusellissa. Ja tehdä maailman hienoimman kortin.” Jotta esikoinen saa rauhan, olemme jo oikeana päivänä laulaneet, syöneet yhden kuppikakun ja puhaltaneet kynttilän. ”Minun pikkuveljeni täyttää yksi", julistaa nelivuotias kaikille. Selvästi merkittävä virstanpylväs.

 

Kun kello lyö kolme, on lapsilla on vaatteet päällä ja tarjoilut ovat pöydässä. Kerrosvatikin on matkalla. Kaikki kutsutut saapuvat yhdessä läjässä on juhlat pyörähtävät käyntiin.


Laulamme yksivuotiaalle ja yritän painaa hetken mieleeni. Nelivuotias tahtoo puhaltaa kynttilän. Lapset linnoittautuvat pöydän alle syömään ja leikki-ikäiset pitävät kovaa meteliä. Iloiset ilmeet ja hilpeä puheensorina kertovat hyvästä tunnelmasta. Villissä lännessä eli lastenhuoneessa on oltava jonkun seriffinä, ettei meno äidy rodeoksi.


Pikku-Sophien Pariisi yksivuotissynttäreillä oli tunnelma katossa
Leikki-ikäisillä oli tunnelma katossa

Kaikki menee hienosti. Yksivuotiaskaan ei ujostele niin kuin olin ajatellut. Autot ja ääntä pitävät lelut ihastuttavat. Rytmisoittimet, erityisesti xylofoni, tuottavat loputonta riemua. Ranskankielisiä kirjojakin saamme, hienoa sillä esikoinen luki aikanaan omansa puhki. Puisia hienoja leluja, vaatteita ja muskarikausi. Mieletön määrä upeita lahjoja, joista yksivuotiaskin innostuu. Itse olen innoissani lautasesta, joka ei irtoa pöydästä. Sotkun määrä puolittuu. Toivottavasti.

 

Illalla mietimme juhlapäivää. Päivästä jäi iso pino ihania muistoja mutta huh, mikä urakka! Yksivuotiaalla ei ole mitään odotuksia päivää kohtaan, joten miksi tuntuu kuin olisin juuri järjestänyt vähintään koko viikonlopun kestävät polttarit? Johtuuko tämä someaikakaudesta vai mistä, että vauvan juhliin panostetaan samalla lailla kuin aikuisen? Vaativatko tietyt iät enemmän panostamista kuin toiset vai ovatko synttärit aina oman aikakautensa kuvia?

 

Valokuvia on noin miljoona. Onko kyse sittenkin siitä, että riittävällä panostuksella saa aikaan ”ikimuistoisuutta” ja tarinoita? Eikö 80-luvun tyyliin järjestetyt yksinkertaiset kahvikestit voisi olla seuraava normaali? Tällaistakin kuulopuhetta on korviini kantautunut. Millaiset 1-vuotissynttärit te olette pitäneet?


yksivuotias
Yksivuotias 

 


torstai 22. lokakuuta 2020

Vauvavuosi, koronavuosi vai mullistuksien vuosi?

torstai 22. lokakuuta 2020

Vauvavuosi on päättymässä ja haikeana palaan mielessäni vuoden takaisiin tapahtumiin. Vaikken leikkauspöydälle enää tahtoisikaan, haluaisin hetken elää uudestaan sitä taianomaista tunnetta, kun uusi elämä alkaa. Kun koko muu maailma lakkaa olemasta ja pieni tulokas on perheelle koko maailman napa.


Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen, varmasti jokaiselle meistä. Tuntuu, että tämä vuosi oli enemmän koronavuosi kuin vauvavuosi. Elämä mullistui enemmän rajoitusten kuin vauvan takia. Tai ehkä se mullistui muuton ja kotimaan vaihdon myötä. Joka tapauksessa muuttujia oli niin paljon, että vauvan tulo ei saanut sitä huomiota mitä olisi saanut syntyessään keskelle seesteistä suvantovaihetta. (Hah, kenellä muka on vauva syntynyt keskelle seesteistä suvantovaihetta?)



Vauvavuosi oli täynnä toteutumattomia suunnitelmia. Palasimme Pariisista Suomeen ja arktinen kylmyys iski päin kasvoja. Kyläluutailu vauva kainalossa jäi koronan jalkoihin. Vauvatuokiot ja -muskarit peruttiin. Kevääksi suunniteltu Karibian risteily peruttiin. Kahdesti. Emme vierailleetkaan Pariisissa virkistämässä esikoisen lapsuusmuistoja ja tapaamassa ystäviä. Koko Ranskan maa jäi vierailujen ulkopuolelle eikä kukaan Ranskiksen sukulaisista ole nähnyt pian yksivuotiasta kuopusta.

 

Muistikuva vuodesta on sekava ja rikkonainen. Energiaa kului niin paljon uuteen elämään sopeutumiseen ja muutoksen hyväksymiseen, ettei olennaisin saanut ansaitsemaansa tähtiroolia.  

 

Äitiysloma tuli ja meni, enkä oikein ehtinyt napata siitä kiinni.


 

Vaan tartunko epäolennaiseen? Varmaan kuka tahansa meistä voisi kirjoittaa listan peruuntuneista menoista ja tapahtumista. Ehkä ilman koronaakin olisin tehnyt  vauvan kanssa ihan samoja juttuja. 

 

Sähläämistä ja häslinkiä, sitähän vauva-arki on muutenkin. Vaikka koronaa ei olisi koskaan ollutkaan, saattaisin silti näpytellä parhaillaan saman sisältöistä tekstiä, jossa pohdin vauva-ajan ohikiitävää olemusta, korona tai ei. Ehkä toinen lapsi ei ideaalitilanteessakaan pääse maailman navaksi, vaan sopeutuu siihen tilaan ja arkeen, mikä sillä hetkellä perheessä vallitsee.


 

Nyt kun suurimmat mullistukset ovat takana päin, voin keskittyä täysillä tähän vaiheeseen. Tarttua nykyhetkeen ilman muutosvastarinnassa räpiköintiä ja haaveista luopumisen tuskaa. Kiitos koronan, elän ilman suureellisia suunnitelmia tai haaveita. Vihdoin saan ehkä napattua juuri tästä hetkestä kiinni.

 

Kohta yksivuotias kuuluu heräävän päiväunilta. Menen imettämään. Kohta nimittäin sekin elämänvaihe päättyy.

 

Pikkuhiljaa tilalle on kuitenkin tullut jotakin uutta. Nimittäin lapsi, joka osaa ottaa oman tilansa. Pieni pojan alku kävellä tepsuttaa tarmokkaasti ympäri kotia, oma agenda mielessään. Tämä tonkii kaapista siskon hameita ja ääntelehtii osoittaen määrätietoisesti, mitä tahtoo. Nimittäin saada päälleen siskon keijukaishameen. Puettuani koltun, on veijari tyytyväinen ja tepsuttaa innokkaana tiehensä, hameenhelmat keikkuen. 

 

Yhden vaiheen loppu, on toisen vaiheen alku.

Oletteko te kipuilleet todellisuuden ja toiveiden ristiriidassa? Menikö vauvavuosi suunnitellusti vai ihan jollain muulla tapaa? 


 

 

tiistai 13. lokakuuta 2020

Juhlajärjestelyt koronan varjossa

tiistai 13. lokakuuta 2020

Kuopuksen ensimmäiset synttärit lähestyvät. Ihana ajatus, saamme juhlia pienen vauvan kasvua omatoimiseksi taaperoksi. Olen lähettänyt kutsut hyvissä ajoin. Lähinnä siksi, etten voi jäädä vekslaamaan päivämäärän, kellonajan, vierasmäärän ja ties minkä suhteen. Kun kutsut on lähetetty, tuntuu että puolet juhlista on järjestetty.

 

Meillä on pieni suku ja Ranskiksen sukulaiset eivät karanteenimääräysten takia pääse lentämään pelkkiin juhliin. Ilokseni kutsun uupuvien sukulaisten paikalle läheisimmät ystäväperheet, jotka ovat olleet kohta yksivuotiaan elämässä mukana alusta asti.

 

”Osallistumme! Mukana ollaan! Juhlissa nähdään!” Vastauksia ropisee tiheään tahtiin.

 

koronan aikakausi


Samaan aikaan koronavirus jatkaa omia juhliaan. Positiivisia testituloksia saa lukea olevan yhä enemmän. Meilläkin soi puhelin eräänä lauantaipäivänä. Olemme altistuneet koronavirusta kantavalle henkilölle täällä Helsingissä ja meidät määrätään karanteeniin. Huokaus. Juuri kun omaehtoinen karanteenimme oli päättynyt, alkaa perään uusi.

 

Esikoinen oireilee karanteenista, ei onneksi taudista. ”Enkö enää ikinä pääse leikkipuistoon? Enkö enää koskaan näe kavereita? Onko minulla se korona?” Huutoa ja turhautumista.

 

Maitokin on päässyt loppumaan. Samoin voi. Emme saa mennä kauppaan. Ruokakassin tilaus takkuaa koneellani. Järjestelmä on kirjannut minut ulos ja koko lista on tyhjentynyt. Aargh! Kun ostoslista on vihdoin valmis, ei toimitusta saa samalle päivälle eikä seuraavalle aamulle. ”Eivätkö ne ymmärrä, että meidänkin pitää syödä”, tiivistää nelivuotias meidän kaikkien ajatukset. Oikeaa creme fraichea en löytänyt koskaan. Tämäkö muka ajansäästöä?

 


koronan aikakausi

Karanteenin takia joudun perumaan sovitut menot. Allapäin ilmoitan ystävälle, ettemme pääse heidän synttärijuhliinsa. ”Puolet muistakin vieraista on karanteenissa tai nuhassa”, kirjoittaa tämä surkeana takaisin. Voi kurjuus, meidän juhlilla on varmaan sama kohtalo.


Vihdoin karanteeni päättyy. Kirmaan kauppaan. Voi miten nopeaa on ostosten teko omin käsin. Löydän kaiken etsimäni eivätkä tuotteet katoa mihinkään kesken kaiken. Miinusta tulee vain sateisesta matkasta mutta nelivuotias nauttii siitäkin.



Sitten julkaistaan uusi suositus kokoontumisista. Yksityistilaisuuksissakaan ei pitäisi olla yli 20 henkilöä. Virus on alkanut leviämään perhejuhlissakin.

 

Sormi menee suuhun. Perunko synttärit? Vai sopeudun ja pidän kahdet pienemmät juhlat? Vai ovatko puolet meidänkin vieraista karanteenissa tai nuhaoireissa? 

 

Valonpilkahdukset pimenevässä syksyssä ovat tärkeitä ja haluan juhlia kuopuksen ensimmäistä syntymäpäivää. Päätän siis perumisen sijaan mukauttaa juhlat suositusten mukaisiksi. Tärkeintä on ei ole mahdollisimman suurilukuinen vierasjoukko vaan mahdollisuus pysähtyä elämän tärkeisiin etappeihin ja nauttia niistä.

 

Mietityttää silti. Mitähän vielä ehtii tapahtua ennen h-hetkeä. Oletteko te pitämässä syksyllä juhlia, vaikka pienimuotoisia vai siirrättekö hamaan tulevaisuuteen?



keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Onneton lomapäivä

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Ajelemme Toscanan maaseudulla kohti outlet-kylää. Vauva kiljuu takapenkillä. Esikoinen karjuu: ”en kuule MITÄÄN kun vauva itkee!”. Peppi äänikirjan volyymi on jo täysillä. Yritän hyssytellä vauvaa. Vatsa on täysi ja päikkäritkin jo nukuttu, mitään hätää ei pitäisi olla. Paitsi se, että päikkärit on jo nukuttu. Nuorimmaista kyllästyttää. Huutoa jatkuu tunti ja 16 minuuttia. Sitten vauva nukahtaa.


Katsahdan navigaattoriin. Sen mukaan olemme perillä viiden minuutin päästä. Huhhuh, tämä ei taida olla loman paras päivä.



Kyllä päivä vielä iloksi muuttuu, ajattelen uskomatta siihen itsekään. Edellisenä päivänä olimme tivolissa, sitä edellisenä rannalla. Olemme tehneet lasten juttuja niin paljon, että ajattelen yhden aikuisten päiväohjelman onnistuvan. Outlet-kylässäkin on varmaan leikkitila. 

 

Pääsemme perille. Kartassa ei näy leikkipaikkaa. Ensitöikseen esikoinen kaataa Guccin liikkeen eteen laitetun tuhkakuppiroskisvirityksen. Kovalla räminällä koko viritys rysähtää maahan. Lapsen puolustukseksi on sanottava, että viritystä ei oltu pultattu maahan ja pystyyn nostamisenkin jälkeen se jää kiikkeränä horjumaan. Toivottavasti kukaan aikuinen ei nojaa siihen.


Käymme muutamassa liikkeessä. Ovella katse on suunnattava kummalliseen laitteeseen. Mittaakohan vehje ruumiinlämpöä? Vaikka kaupat ovat tyhjää täynnä, on palvelua vaikea saada. Ovatko myyjät niin kyllästyneitä, etteivät jaksa palvella edes niitä harvoja paikalla olevia asiakkaita? Löydän huivin, jonka haluaisin ostaa. Kukaan ei tule sitä myymään. Lähden vartin odottamisen jälkeen.

 

Ulkona esikoinen kantaa pikkuveljeään, kielloista huolimatta. ”Älä kanna veljeäsi”, marmatan tuttua renkutusta, joka kaikuu kuuroille korville. Sitten käy niin kuin odotin. Kymmenkuinen tippuu kasvot edellä nelivuotiaalta. Pudotus ei ole kova mutta säikähdys ja kova alusta saavat pikkuisen itkemään.

 

Käymme syömässä ilman sen suurempia välikohtauksia ja päätämme hakea sen huivin ja ajaa pois. Paikalla tuntuu olevan huono karma. Kaikki ovat ärhäkällä tuulella. ”Miksi sinä sanot noin rumasti ja ärhäkästi”, karjuu nelivuotias, kun kiellän taas retuuttamasta pikkuveljeä.


Pasta maistuu, soseet eivät

Ennen autoon astumista Ranskis tutkii navigaattoria ja miettii parasta reittiä kotiin. Nelivuotias nyppii pensaista lehtiä ja minä hytkyn nuorimmainen sylissä. Näennäinen rauha rikkoutuu kovaan huutoon. ”ÄITII, AMPIAINEN PISTI!”. Nelivuotias itkee lähes hysteerisenä. Työnnän vauvan Ranskikselle mennäkseni lohduttamaan. Otan esikoisen syliin ja samalla Ranskis karjaisee. 

 

Ja heittää vauvan maahan. Pää edellä.

 

Aika pysähtyy. 

 

Sitten alkaa korvia huumaava kirkuminen. Luojan kiitos, vauva on hengissä.

 

Ryntään hakemaan vauvan, joka huutaa niin, että laakso raikaa. Onneksi niin, se on parempi kuin tajunnan menetys. Sydän kurkussa yritän rauhoitella. Tekee mieli itkeä. Esikoinen huutaa. Ranskis kiroilee. Vauva kirkuu. Minä teen kaikkea edellä mainittua.

 

”C’était deux grosses guêpes”, Ranskis toistelee huolta, harmia ja epäuskoa äänessään. Kaksi ärhäkkää pörriäistä. Pistivät käsivarteen, jolla mies piti vauvaa. Kaksi punaista pistoskohtaa vieri vieressä. Voikohan tuosta saada anafylaktisen shokin, käy mielessä. Voikohan 4v saada allergisen reaktion jatkuu ajatuskulku. En enää tiedä mitä pelätä.

 

Esikoinen rauhoittuu ja Ranskis vastaa tenttaamiseeni, "ei, kurkussa ei tunnu oudolta".

Suurin huoli on vauvasta. Pää kolahti ja lujaa. 


Taistelupari

Lähdemme ajamaan kotiin hiljaisuuden vallassa. Pelkään vauvan puolesta. Saisipa aikaa käännettyä taaksepäin, niin en ikinä tulisi tänne. ”Oma vika kun halusit tulla aikuisten paikkaan”, soimaa ääni päässäni. Tunnen huonoa omatuntoa siitäkin, kun esikoinen jäi yksin ampiaisenpistonsa kanssa tilanteen eskaloituessa. Tenttaan vuorotellen miestä ja lasta. ”Mikä on olo? Tuntuuko oudolta.” Kumpikaan ei ainakaan myönnä. Apteekista haettu antihistamiinivoide on auttanut molempia. 

 

Vauva nukkuu. Kiusaan tätäkin. Nykäisen tutin pois nähdäkseni reagoiko tämä. Kiukkuista käninää ja vääntelehdintää. Hyvä, vauva ei ole koomassa. Vartin päästä osoitan taas fikkarilla nukkuvaa vauvaa päin, tämä reagoi valoon kitisten. Helpotus!

 

Lopulta selviämme säikähdyksellä. Yöllä herättelen vauvaa muutaman tunnin välein. Kun 24 tuntia on kulunut tippumisesta, tuntuu että uskallan huokaista helpotuksesta. 

 

Olipa kamala lomapäivä!

 

Onko teillä ollut lomapäiviä, jolloin olisitte toivoneet olevanne visusti kotona peiton alla turvassa, pahaa maailmaa piilossa?


Hyväntuulinen lomailija toipui