Pikku-pariisitar lähtee Isoon Omenaan

"Ttittitiididi ttittitiidi", hyräilen Sinatran tahtiin, New York New York. Lähdemme huomenna Isoon Omenaan, enkä malta pysyä nahoissani!

Kävimme viime vuonna Nycissa naperon kanssa tämän ollessa reilun vuoden ikäinen. Meillä oli niin onnistunut loma, että nyyhkin Manhattanilla taksissa lentokentälle palatessamme jo tulevaa ikävää kaupunkia kohtaan. Olin jostain syystä saanut päähäni, että lapsen kanssa ei voi enää matkustaa tämän jälkeen. Että vaikea ikä estää matkustamisen seuraavat vuodet ainakin.

Sanotaan että vauvan kanssa matkustaminen on vielä helppoa. Totta on, vauva ei vielä niin välitä ympäristöstään, kunhan kaikki perustarpeet ovat kunnossa. Ikuisena matkakuumeilijana reissasimmekin mahdollisimman paljon lapsen ensimmäisen vuoden aikana. Mutta se raahattava tavaramäärä!

Vähän ennen puolentoista vuoden ikää oli kaikki lapsen kanssa vaikeaa. Lapsi kieltäytyi yhteistyöstä pukemisen, syömisen ja suurinpiirtein kaiken suhteen. Liekö kyseessä äidistä eriytyminen ja napanuoran katkaiseminen mutta Ranskiksen kanssa moni homma sujui helpommin. Matkailukin oli tauolla ja vaikeaa vaihetta kesti lähes kaksivuotiaaksi asti.

Nyt olen riemuissani, puheen kehittyessä lapsen kanssa voi neuvotella! Olen ottanut käyttöön kaikki kielletyt vanhemmuuden keinot:

• Lahjomisen: "Saat nallekarkin jos juot koko lasin (ripulilääkettä)."
• Kiristyksen: "Et pääse karuselliin, jollet anna laittaa kenkiä jalkaan."
• Uhkailun: "NYT loppuu se jääkaapin ovella leikkiminen tai äiti suuttuu", sanoo äiti jo suuttuneena.

Toimivat loistavasti. Paitsi uhkailua joudun vielä treenaamaan. Uhkailun vaikeutena on löytää sopiva uhka. En halua pelotella nukkumaan menolla. Yöt ovat muutenkin rikkinäisiä, enkä halua lapsen pitävän nukkumista rangaistuksena. Suuttunut äiti taas ei taaperoa juuri hetkauta. Joulupukkia lapsi ei oikein muista ja karkkipäivää ei vielä tunne. Vaatii siis harjoittelua.

Takaisin matkustusaiheeseen. Innostuksen perhoset räpyttelevät vatsassa niin, että on vaikea pysyä paikoillaan! Koko kevään ja koulutyön palkinto, syntymäpäivääkin juhlitaan. Vaikka lapsi saa uhmakohtauksia, ovat ne ohimeneviä ja huomion toisaalle ohjaaminen toimii yleensä hyvin. Matkalle lähtee lähtee oma-aloitteinen, utelias ja (toisinaan) keskittymiskykyinen pikku-ihminen. Kun valmistautuu kompromisseihin, on palkintona myös niitä hyviä hetkiä.

Matkattuamme kerran Tokiosta 12 tuntia huutava vauva sylissä, ehdin jo ajatella, että ehkä matkustaminen ei ole kaiken vaivan arvoista. Ohimenevä väärinarviointi. Siihen verrattuna mikään matka sitä ennen eikä sen jälkeen ole tuntunut rankalta.

Voihan olla että olen liian optimistinen ja koko lento on yhtä taistelua. Mutta kun palkintona on viikko New Yorkissa, eivät mitkään vaikeudet tunnu ylitsepääsemättömiltä.

Perästä kuuluu! Siihen asti kodissa raikaa: "Ttittitiididi ttittitiidi, ttittitiididi ttittitiidi!"