Aika lentää ja vuodet kiitävät

Aika lentää ja vuodet kiitävät

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosi käy loppua kohti. Kännykkä piippaa merkiksi uudesta muistosta. Kuusi vuotta sitten Ranskis otti ja kosi Nizzan auringonlaskussa. Olimme kiivenneet näköalakukkulalle ja Ranskis hermoili. "Onko nälkä? Haluaisitko käydä vessassa?" Lopulta aurinko oli oikeassa asemassa ja mies polvistui. ”Oui, hänestä tulee vaimoni!” iloitsi Ranskis minun hyssytellessäni, vaikka valtava riemu kupli sisälläni. 

Tuntuu, että tuosta hetkestä on ikuisuus. Muutto Ranskaan ja lapsen saaminen on mullistanut elämää niin paljon. 

Pirpana täyttää tammikuun alussa kolme vuotta. Kolmivuotias on niin iso ja itsenäinen verrattuna aiempaan. Tuntuu, että elämässä on alkamassa taas uusi vaihe. Voi liikkua ilman rattaita ja kaikki sujuu helpommin.

Suureksi surukseni 93-vuotias mummini on sairaalassa. Joulun alla keuhkokuume vei osastolle eikä kukaan tiedä pääseekö sieltä enää muualle kuin taivaiseen valtakuntaan. Napero antoi mummille ison suukon ennen kotiin lähtöään. 90 vuoden ikäero unohtui lämpöisessä kohtaamisessa. 

Aika juoksee. Kohta alkaa uusi vuosi. 2019 kuulostaa kaukaiselta tulevaisuudelta, jolloin kaikki on toisin. Paitsi että ei ole. Lähimmäiset ja ihmisten väliset suhteet ja kohtaamiset ovat yhä ne asiat, jotka jäävät mieleen. Ei robotit, teknologia tai uusimmat keksinnöt.

Tämä vuosi alkaa olla paketissa. Edessä on ilta rakkaiden ystävien kanssa kuplivaa nautiskellen. Napero juhlii äitini kanssa ja pääsemme Ranskiksen kanssa viettämään aikuisten iltaa.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille täynnä lämpöisiä hetkiä rakkaiden kanssa ja ikimuistoisia kohtaamisia. 

Joulumuistoja luomassa

Joulumuistoja luomassa

torstai 20. joulukuuta 2018

Joulumaassa ollaan! Kun lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaalla maahan, lapsi karjaisi koko keuhkojensa kyllyydestä ”JEEEEE, LUNTA!”. Siitä napero oli haaveillut koko syksyn, jättänyt toiveenkin toivomuskuuseen. La Defensen joulumarkkinoilla oli nimittäin toivomuspuu. Kävin lisäämässä omankin toiveen, koska usko joulupukkiin ja lampunhenkeen on ollut koetuksella viime vuosina. 

Toivomuskuusi

Lähes kolmivuotiaana alkaa syntyä pysyviä joulumuistoja. Oma pää on niitä pullollaan. Ehkä osa on peräisin valokuvista, valemuistojahan voi kuulemma luoda. Joka tapauksessa muistan pienenä, noin kolmen-neljän ikäisenä laulaneeni joulupukille. Muistan myös joulumaan, jonka äitini loi ikkunalaudalle pumpulista ja pikkufiguureista. Se taianomainen hämärä ja tunne, kun sitä kynttilänvalossa ihailimme, on piirtynyt kestomuistiin vaalittavaksi aarteeksi.

Naperonkin muisti tuntuu toimivan ällistyttävän hyvin. Olemme puuhailleet jouluisia askareita ihan uudella tavalla, koska tämä on ensimmäinen vuosi, kun lapsi ymmärtää joulun päälle. Viime viikolla kirjoitimme kirjeen joulupukille. Meni vähän ohi. ”Lahjat ostetaan kaupasta, en tahdo, että joulupukki tuo”, tämä kiukutteli. Joulupukkikammo vai uhmaikä? Toivomuslistalla oli vain ”tyttöjen laastareita”. Pääsee pukki helpolla.

Viikonloppuna näimme Pariisissa ostaripukin. Napero otti kädestä kiinni ja lähti viemään vimmattua vauhtia. ”Menen kertomaan joulupukille, että olen tooosi kiltti!” Varpaisiinsa katsoen lapsi mutisi pukille viestinsä. Sittemmin on pussaillut naavaparran kuvaa aina sellainen nähdessään.  

Ensimmäiset joululaulut aiheuttavat aina samanlaisen tunnehyökyaallon. Kotona olemme rallatelleet lauluja jo siinä määrin, että suurin terä on päässyt tylsymään. Tänä vuonna lapsi pääsi mukaan Suomen suurlähetystöön, jossa laulatetaan kauneimpia joululauluja. Pirpana istui tuolin alla ja purkasi ja pakkasi käsilaukkuni sisältöä. Meidän äitijengi istui nenäliinat kourassa valmiina Sylvian joululauluun, joka aiheuttaa aina saman itkuremakan.

”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen! Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!” (Sylvian joululaulu)

Suomessa voin kuunnella kuivin silmin koko laulun. Ulkomailla en. En sitten mitenkään.

Joululaulujen jälkeen palkittiin piparkakulla

Ranskikselta oltiin kysytty työpaikalla, mikä suomalaisessa joulussa eroaa ranskalaisesta. Kaikki, tämä oli vastannut. Joulu on kaikkialla. Ranskassa se kestää yhden päivän ja Suomessa kuukauden. Ylisanoja ei oltu säästelty. Nyt puolet työntekijöistä suunnittelee Suomi-joulua. Kukaan ei kehtaa ylistää Suomea niin, kuin aikaisemmin maassa asunut Ranskis. 

Nyt piparkakkutaikina odottaa jääkaapissa ja ensimmäinen lumiukkokin on väännetty. Pinkki pulkka on kaivettu esiin ja lapsella on tonttuvaatteet. Kuusi on sulamassa olohuoneessa ja levittää ihanaa tuoksuaan. Illalla pääsemme Ranskiksen kanssa ravintolaan syömään joulubuffan antimia. Joulun into alkaa tuntua!

Pariisi on hetkeksi lakannut olemasta.

Ihanaa valkoisen joulun lumoa kaikille!

Markkinoita, mellakoita ja järkytystä

Markkinoita, mellakoita ja järkytystä

perjantai 14. joulukuuta 2018

Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Olemme kohottaneet joulutunnelmaa opetellen suomalaisia joululauluja ja laskien päiviä joulukalenterista. Tip-tap sujuu jo oikein mallikkaasti. Kirjoitimme myös joulupukille kirjeen. Kaikesta kivasta tohinasta huolimatta Ranskan viimeaikaset tapahtumat ovat päässeet ihon alle. Viimeisimpänä isku Strasbourgiin, jossa menehtyi ja loukkaantui taas siviilejä.

Muutama viikko sitten olimme paikalla päällä ilon ja onnen hekumassa, nyt Strasbourg vaikuttaa synonyymilta surulle. Iskun omaisten surua ja menetystä ei voi sanoin kuvailla. Toivottavasti kaupunki ja asukkaat pääsevät pian jaloilleen. Lämpöisiä ajatuksia ja voimia sinne kaikille! Joulukuun riemu jotenkin vielä alleviivaa tragedian kamaluutta. Huh, ihan sydäntä kylmää!

Strasbourgin isku ei ollut ensimmäinen, eikä kukaan takaa, että se olisi viimeinen. Joulumarkkinoille menoa saa harkita ihan toisella lailla kuin ennen. Tai ylipäänsä suuriin ihmistapahtumiin osallistumista. Kuuluuko ihmisjoukoissa liikkumiseen nykyään aina pelko siitä, että jossain pamahtaa? Pitääkö onnenhetkiä pelätä niiden menettämisen pelossa jo etukäteen? 

Liikkeet naulattu umpeen mellakoiden varalta

Myös mellakat ovat jättäneet oman jälkensä tähän kuuhun. Keltaliivit, les gilets jaunes, ovat tuoneet ilmi tyytymättömyytään mm. presidenttiä, eriarvoisuutta ja verotusta kohtaan. Viime lauantaina näin ensimmäistä kertaa, kun meidänkin kotikulmilla kaikki liikkeet oli naulattu umpeen. Television uutisvirta kuvasi synkkää todellisuutta Champs-Elysées -kadulta. Autot paloivat ja lasia särkyi, jotkut napsivat selfieitä. Tuoltako näyttää asuimaamme?

Pitkään vaiennut presidentti nosti lopulta minimipalkkaa 100 eurolla, juuri kun luulin etteivät väkivalta ja mellakointi edesauta hyviä asioita. Väärässäpä olin. Liekö vallankumouksen muisto geeneissä saa ajamaan asioita räväkämmin? Vai eikö kansan asioita kuunnella ilman voimakeinoja?

Pankit muurattu umpeen

Uutiskuvien Ranska vaikuttaa hurjalta paikalta. Mitä seuraavaksi, giljotiinit esiin ja haarniskat niskaan?

Onneksi pirpana ei ole tietoinen ympärillä olevan maailman mullistuksista. Muistot rakentuvat ihan jostain muusta kuin palavista autoista ja mellakoista. Todellisuus ehtii iskeä kasvoille iän myötä muutenkin. Tekee mieli käpertyä perheen kesken kotiin ja sulkea paha maailma ulkopuolelle. Kaikilla ei ole siihenkään mahdollisuutta.

Rauhallista ja turvallista joulukuuta kaikille!

Puistotkin suljettu

Tutti lähti – hoitotäti kilahti

Tutti lähti – hoitotäti kilahti

lauantai 8. joulukuuta 2018

Olimme valmistautuneet tutista luopumiseen laskemalla päiviä prinsessakalenterista, jotta lapsi ja vanhemmat voivat henkisesti valmentautua tulevaan. Lapsi täyttää pian kolme vuotta. Viime perjantaina oli viimeinen päivä tutin kanssa: 

–     Yöllä tulee tuttikeiju, muistathan? 

–     Joo, muistan, lapsi nyökyttelee tyynenä.

Lauantaiaamuna olen piilottanut tutit ja lapsi on saanut nukkevauvalle rintarepun, niin kuin toivoi. ” Tuttikeiju toi tämän!”, iloitsee lapsi.

Odotamme koko päivän hysteeristä itkua tutin perään – sitä ei tule! Seuraava päivä sujuu yhtä hyvin. Maanantaina lapsi menee iloisena hoitoon. ”Minä olen iso tyttö, en tarvitse enää tuttia”, ilmoittaa lapsi. 

Ison tytön aarteet

Olemme Ranskiksen kanssa hämmentyneitä. Kaikki ne hysteeriset kohtaukset, joita lapsi sai, kun tutti evättiin aikaisemmin, missä ne ovat? Tulkitsemme kerrasta poikki -menetelmän olevan lapselle selkeämpi. Ehkä myös yli kolmen viikon päivittäinen aivopesu keskustelu asiasta auttoi. Lapsi on tarpeeksi iso ymmärtääkseen asioita ja muistaa, että Tuttikeiju vei tutit.

Yöt ovat hankalampia. Lapsi on aina ollut kova heräilemään mutta tutti on rauhoittanut. Nyt öiset itkukohtaukset on hankala saada loppumaan. Puoliunessa oleva napero huutaa ja taistelee, rauhoittuminen kestää pitkään ja uusi painajainen vaanii nurkan takana. Lapsi ei kuitenkaan pyydä tuttia. Siitä olen äimänä.

"Isot tytöt saa meikata"

Vajaa viikon päästä tulee uusi käänne. Hoitotäti kaataa kylmää vettä niskaan. 

–     Tutista luopuminen oli typerä veto, tuiskahtaa hoitaja.

–     Lapsi on kohta kolmevuotias!

–    Tuttia voi pitää 6-7 -vuotiaaksi asti! Kaikki tekevät niin! 

Kuulinko oikein? Jos tuttia kuuluisi pitää 6-7 vuotta, sen ikäisille varmaan tehtäisiin tutteja. 

–    Tutti on vauvoille. Hammaslääkäri kehotti luopumaan siitä jo kaksi vuotta sitten. En tahdo, että tutti pilaa koko purennan, perustelen.

–     Madame, pour moi vous avez fait une bêtise! Ei tutista kuulu vieroittaa noin pienenä, rauhoittuminen ja unet ovat tärkeämmät, kuuluu tuomio.

Tekee mieli korottaa ääntä. Lapsi itkee sylissä hoitajan antaessa äidille kurinpalautusta.

Minkälainen hoitaja toruu vanhempia lapsen edessä? Ja vielä edistysaskeleesta? Muutama päivitetty pedagogiikan kurssi voisi olla tarpeen.

Tuntuu kuin hoitajan kaunahanat olisivat vain odottaneet avaamistaan. Saan lisää palautetta huonosta kasvatuksesta. Lapsi syö vääriin aikoihin. Toisin sanottuna syömme kotona eri aikaan kuin hoidossa.

Lapsi itkee yhä sylissäni. Oma vikani kuulemma sekin. Liikaa syliä.

Hoitajan epäjohdonmukaisuus hämmentää. Pitää olla iso tyttö, joka ei saa takertua äitiinsä mutta kuitenkin pitää syödä tuttia 6-7-vuotiaaksi asti? Siinä iässähän on jo rautahampaitakin.

En tiedä oliko hoitajalla hampaankolossa asia jos toinenkin, jotka vain odottivat purkautumistaan. Oliko tutista luopuminen vain viimeinen pisara täyteen lasiin? Lapset, jotka ovat olleet hoidossa vauvaiästä asti päivittäin, käyttäytyvät juuri niin kuin hoitaja on heidät kasvattanut. Oma lapsi on kuulemma kiltti kuin Herranterttu. Ongelma taitaakin olla äiti. Äiti, joka kyseenalaistaa hoitajan touhut ja tekee omalla tavallaan. 

Aamusta jäi paha mieli lapsen vuoksi. Tämä oli niin ylpeä tutista luopumisestaan. Onneksi napero ei lannistunut, vaan riemuitsee yhä uudesta ison tytön statuksestaan.

"Isot tytöt hoitavat pieniä tyttöjä"