Mitä 2-vuotias tarvitsee rantalomalle?

Mitä 2-vuotias tarvitsee rantalomalle?

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Tammikuun pimeydessä Ranskis hihkaisi, Ça y est, Easyjetin kesäliput ovat tulleet myyntiin! Halpalentoyhtiö möi 17 eurolla yhdensuuntaisia lippuja muun muassa Korfulle, Mallorcalle, Kreetalle ja muutamaan muuhun rantakohteeseen. Huh, miten tuollaisia hintoja voi muka vastustaa?! Näihin hintoihin tuli tietysti lisätä matkalaukut (40€/ suunta!), ruuat, mielenrauha jne. Mutta silti, loppuhinnaksi kolmelta aika edullinen paketti.

Tiistaina suuntaamme Korfulle kahdeksi viikoksi lillumaan veteen ja syömään kreikkalaista salaattia koko vuoden tarpeiksi. (Ei, se ei maistu samalta täällä. Ehkä jos saisi auringon kypsyttämiä jättiläistomaatteja ja lotraisi oliiviöljyllä oikein kunnolla.) Ihanaa päästä pois Pariisin pölyistä merituulen puhalleltavaksi.

Eilen marssimme Decathloniin, paikalliseen urheiluvälineliikkeeseen ostamaan rantavermeet. Aurinkosuojahattu, uintihaalari, arskat ja kengät. Näissä varusteissa napero viettänee tulevat kaksi viikkoa. Aurinkorasvaa pullotolkulla, hiekkaleluja saa kohteesta. 

Odotuksissa silmää hivelevää maisemaa, aamukahveja parvekkeella ja helteisiä rantapäiviä. Kaskasten siritystä, lapsen riemua ja kiireettömyyttä. Ja hyvää ruokaa niin, että vatsanahkaa kiristää. Pakkaan muutaman Suomesta roudatun hömppäkirjan matkaan ja räikeän väristä kynsilakkaa. Naperon nukke ja satukirjat on muistettava.

Yksi projektikin on lomalla mielessä, nimittäin taaperon vaippavieroitus. Kotona homma sujuu hienosti mutta hoitopäivien jälkeen napero ei luopuisi vaipastaan ja itkee "tahtoo jaipan!". Katsotaan miten onnistuu.

Lento lähtee kukonlaulun aikaan, kuten lomalennot yleensä. Taksi hakee kotoa 3:40 yöllä. Puen lapselle sellaisen pyjaman, jossa voin kantaa nukkuvan nyytin suoraan taksiin niine hyvineen. Valvottu yö ei ole omiaan nostamaan tunnelmaa mutta lomafiilis pyrähtää nousuun turkoosin meren ajattelusta. Tai viimeistään sen löytämisestä.

Toivon mukaan muistan hellehatun. Vaikka niitä saa kohteesta lisää, alkaa hattuja olla tarpeeksi kymmenpäiselle rantahirviölle. Kahvinkeitin latinkiin edellisenä iltana, laukut valmiiksi oven viereen ja viimeinen varmistus, että kaikkien passit on pakattu.

Valmista tuli. Oikein aurinkoista ja kesän riemun täytteistä viikkoa kaikille 😁.

Vesirokko kaikille, sittenhän se on takana!

Vesirokko kaikille, sittenhän se on takana!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Puistossa touhutessa huomaan pilkullisen pikkupojan saapuvan hiekkalaatikolle. Menen kysymään pojan äidiltä, onko tartuntavaihe takana päin. Ei ole, sairastui juuri vesirokkoon. Päiväkodissakin kehotettiin menemään puistoon, jotta muutkin lapset pääsevät altistumaan. Sittenhän se on hoidettu.

Meidän lomalle lähtöön on viikko aikaa.

Suomessa vesirokkorokotus kuuluu nykyään rokotusohjelmaan. Kyselen puistossa ja hoitajalta, josko Ranskassa olisi samanlaisia enteitä. Ihmiset pitävät outona. Äkkiähän sen sairastaa ja sitten se on taakse jäänyttä elämää. Kerään kummeksuvia katseita.

En usko, että kansalliseen rokotusohjelmaan otetaan kovin kevyin perustein uusia rokotteita. Kustannukset, haitat ja hyödyt kansantaloudelle on varmasti punnittu moneen kertaan, ennen päätöksen tekemistä. Sairaspoissaolot, jälkitaudit ja kärsimys, jos ne kerran voi välttää, niin kyllä, tahdon meille rokotuksen!

Takaisin puistoon. Toisen taaperon äiti nyökyttelee vieressä. Kyllä, erittäin hyvä kun toitte lapsen tänne, nyt koko puistollinen lapsia saa altistuksen. Lomailla voi sitten taas vuoden päästä. Raskaana olevat laittakoot sormet ristiin, samoin muut, joilla on kotona sairaita omaisia, tai henkilöitä, joille vesirokko voi olla kohtalokas. Leikkausjonossakin voi aina hypätä taaksepäin.

Läheltä vyöruusua seuranneena, soisin sen jäävän sairastamatta lapselta. THL:n mukaan rokote vähentää 70-80% vyöruusutapauksista. Arvet, infektiot ja sairaalakeikat eivät myöskään ole toivomuslistalla joten ne, jotka omilla toimillaan pystyy välttämään, tahdon myös välttää.

Nappaan lapsen kainaloon ja lähdemme. Ei, vesirokko ei ole meille tervetullut. Rokko leviää kuin metsäpalo kuivassa ruohossa. Parempi vaihtaa maisemaa.

Ärsyttää. On vaikea uskoa, että vastuutonta neuvoa jaellaan yleisenä ohjesääntönä. Uppoaa provosoitumispisteeseen kuin veitsi voisulaan. On perheen oma asia jos haluaa tieten tahtoen altistaa vesirokolle mutta on tökeröä tuoda sairas lapsi kysymättä tartuttamaan kaikki muut.

Kun vesirokko on jo kerran saatu, on tietysti vaivattomampaa jatkaa elämää kuin ennenkin, käydä hoidossa ja puistossa. Piittamattomuutta muita kohtaan, jolle löytyy perustelu. Kenellekään ei tule mieleen, että on myös mahdollisuus olla sairastamatta tauti.

Jokainen perhe tekee itse rokotuspäätöksensä mutta tartuntavaiheessa olevat sairaat lapset olisi vastuullista pitää kotona, kunnes pahin on takana. Jälleen yksi mielipide, joka ei täällä saa kaikua. Mutta sotaa tuulimyllyjä ja vesirokkoa vastaan ei ole vielä hävitty.

Halaus pitää ansaita - ja muita ranskalaisen lastenhoitajan ajatuksia

Halaus pitää ansaita - ja muita ranskalaisen lastenhoitajan ajatuksia

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Olen seurannut sivusilmällä kotihoidon ja varhaiskasvatuksen eduista ja haitoista käytävää keskustelua Suomessa. Ranskassa en, joten huomioni perustuvat puhtaasti meidän perheen kokemuksiin ja oman lastenhoitajan kommentteihin. Yksi henkilö ei edusta koko Ranskaa, joten voi olla, että kyseessä on oma myrskyni vesilasissa. Vaan mitä mieltä olette siitä, että lapsen on ansaittava hellyydenosoitukset?

Napero on käynyt perhepäivähoitajalla loppusyksystä lähtien kolmesti viikossa. Olin onnellinen ja huojentunut löytäessämme hoitajan (nounou, kuten paikalliset sanovat), joka ei puoltanut fyysistä kuritusta ja tarjoili välipalaksi itsetekemäänsä hedelmäsosetta. Eikä keksipakettia tai leivosta.

Alku oli tahmea, mutta niin on varmaan hoidon aloitus lähes kaikilla lapsilla. Pehmeä lasku venyi viikosta kuukauteen. Kolme viikkoa hoitopaikan lattialla istuttuani ihmettelin, miten lapsi voi koskaan tottua hoitoon, jos olen aina mukana. Hoitajan mukaan tilanne oli hankala, koska olin pitänyt lasta kotona liian pitkään, ja  ”aiheuttanut liian vahvan tunnesiteen". Kuulemma vaiva ei parane hetkessä ja voi haitata koulun aloitusta. Lapsi oli vajaa kaksivuotias.

Valtaosa työssäkäyvistä pariisilaisäideistä joutuu palaamaan töihin lapsen ollessa pari-kolmekuinen. Lapsi sopeutuu pienempänä helposti hoitopaikkaan, eikä hoitajan kyseenalaistamaa tunnesidettä pääse syntymään siinä määrin kuin kotona. Yrittäessäni puhua suomalaisesta tavasta viedä lapsi hoitoon vasta lähempänä ensimmäisen vuoden rajapyykkiä, oli hoitajan vastaanotto karmiva. Yksi syy tunnesiteen haitallisuudelle oli se, jos lapseni jäisi äidittömäksi, olisi tämän hyvin vaikeaa pärjätä ilman äitiä.

Jaa. Kuinkahan moni äiti tuonpuoleisen porteilla katuu lapsen kanssa viettämäänsä aikaa? Käymättä kyseissä paikassa jää arvailuksi, mutta kansalaisuudesta riippumatta luulisin äitien Tuonelan porteilla murehtivan enemmän aikaa, jota ei olla vietetty lapsen kanssa. Korjatkaa te, joilla on kokemusta.

Luin Hesarin vieraskynästä (8.6.2018) Tammisen ajatuksia hoitopaikan valinnasta. Vaikka varhaiskasvatus tarjosi lapselle paljon hyötyjä, niin kotihoidossa tunnesäätelyn taito ja kiintymyssuhteiden laatu painottuivat. Näillä nähdään olevan koko elämän läpi kantavat vaikutukset psyykkiselle hyvinvoinnille ja elämänlaadulle. Olisi mielenkiintoista kuulla ranskalaisen ammattilaisen vastine asiaan, yhden lastenhoitajan niskoille kun tätä ei voi sälyttää.

Tällä hetkellä naperolla on kova ahdistus hoitopaikkaan jätettäessä. Sydäntä särkee, kun pieni puristaa kovaa kaulasta kiinni ja itkee. Joka kerta. Taannoin hoitajan todistaessa hetkeä, hän kommentoi: "ei lapselle pitäisi antaa halauksia aina kun niitä toivotaan, lapsen pitää ansaita ne". Lause särähtelee korvassa edelleen.

Olen yrittänyt kertoa vähän lapsikeskeisemmästä kasvatustavasta, joka Suomessa vallitsee. Hoitajasta tämä tuntuu olevan tie kasvattaa hemmoteltu kakara, joka pilaa kaikkien elämän. Hän aina muistaa lisätä kasvatusaiheisten neuvojen loppuun, "muistathan, että myös parisuhdetta pitää vaalia ja vanhempien tulee saada kahdenkeskeistä aikaa ilman lasta". Muistan kyllä, mutta käytännön tasolla
mahdotonta hyvin hankalaa ilman lähipiiriä Pariisissa.

Muuten lapset tuntuvat pääsääntöisesti viihtyvän hoitopaikassa, hoitaja on nauravainen ja leikkii lattialla pilttien kanssa. Vaikka hoitoon tullessa lapsi ei halua jäädä, ei hän kotiin hakiessa malttaisi lähteä.

Kaikesta huolimatta pidän hoitajasta. Vaikka kasvatusasiat ja asenteet ovat hoitajan kanssa keskenään törmäyslinjalla, pidän tämän luonteesta, naururypyistä ja tavasta olla lasten kanssa. Hän leikkii ja laulaa, piltit kikattavat ja näyttävät voivan hyvin. Toivon, että taito kasvattaa tasapainoisia lapsia ei ole yhden tavan, periaatteen tai kansan varassa, vaan kokonaiskuva on tärkein.

Nykyisen Ranskan presidentin asettama koulupakko kolmivuotiaille pakottaa omankin lapsen esikouluun viimeistään ensi vuonna. Siihen asti harjoittelemme tunnetaitoja kotona ja muita taitoja hoitopaikassa.

Henkinen tilinpäätös - mitä ikä tuo mukanaan?

Henkinen tilinpäätös - mitä ikä tuo mukanaan?

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Ajan saatossa minulle on tullut tavaksi tehdä jonkin sortin tilinpäätös vuosia täyttäessä. Ei, en avaa Exceliä ja ala naputtelemaan kuittejani miinussarakkeeseen, vaan idea on aloittaa seuraava vuosi ottaen mukaani elämän hyvät asiat ja jättää jälkeen huonot ja toissijaiset.

Lenkillä ollessa vauhti siivittää ajatukset lentoon (ainoa paikka, jossa ajatukseni pysyvät suunnilleen yhdessä asiassa kerrallaan). Aloitan miettimällä vuoden aikana tapahtuneita onnistumisia ja hyviä asioita keskittyen niihin. Esimerkiksi näin. Vietin juuri ikimuistoisen viikonlopun rakkaiden ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa. Yön säihkeessä Pariisia ihaillessa muistui taas mieleen, miten mahtavassa kaupungissa asun. Tyttäreni osaa puhua ja elämä on auennut ihan toisella lailla kaksivuotiaan kanssa. Pieni komedienne tuo paljon naurun aiheita arkeen ja olen onnellinen ihanasta perheestäni. Asuntokin on vaihtunut kuluneen vuoden sisällä ja tuntuu että elämässä on tilaa hengittää. Ja niin edespäin, ei välttämättä ulospäin suuria muutoksia mutta itselle tärkeitä asioita.

Ideana on päästää irti turhasta negatiivisesta energiasta ja ikävistä sattumuksista, täyttää mieli kaikella hyvällä mitä elämässä on. Yleensä rynnin kotiin onnen tyrskähdysten saattelemana, ihan ymmyrkäisenä kaikesta hyvästä, mitä elämään mahtuukaan. Vaikka aina on paljon asioita, jotka voisivat olla paremmin, on välillä hyvä keskittyä siihen hyvään mitä elämässä on, sen sijaan että keskittyy siihen, mitä ei ole.

Ja nyt alkaa kuulostaa siltä, että Pollyanna innostuu liikaa. Teen tätä harvakseltaan, pelkään että siitä katoaa muuten taika. Sitäpaitsi ilman epäkohtien tunnistamista, ei elämässä pääse eteenpäin. Tärkeä lista sekin, mutta soi kyllä pyytämättäkin päässä.

Olen saanut  syntymälahjakseni armottoman pilkunviilaamisen taidon, joten suuriin linjoihin keskittyminen toimii helpommin kaukaa katsoessa. Kuten klisee kuuluu: "kaukaa on helpompi nähdä lähelle". Ehkä jonain päivänä voin lisätä onnilistalleni pilkunviilauksesta eroon pääsemisen.

Kuluneen viikonlopun olen viettänyt ihanien ystävien seurassa. Pariisi tarjoaa puitteet suureelliseenkin juhlintaan ja halusimme nauttia kaikesta hyvästä kaksin käsin, arkisten epäkohtien potemisen sijaan haukata elämää suun täydeltä, hypätä hiekkalaatikolta hetkeksi toiseen ulottuvuuteen. Kattoterassilla ystävien ympäröimänä piti nipistää välillä itseäni, voiko näin ihanaa ollakaan?

Ystävät palaavat kotiin, haikeus iskee mutta ihania muistoja ei voi kukaan viedä. Niitä kannetaan mukana ja lisätään taas seuraavalla kerralla tehtävään tilinpäätökseen. Mieli kuplii kaikesta kivasta. Ulkona sataa mutta viikonlopun jälkeen se tarjoaa ihanan rauhoittumishetken naperon ja satukirjan kanssa sohvan nurkassa. Arjen onnea parhaimmillaan.

Näillä eväin on hyvä jatkaa.

5 syytä lähteä Taaperon kanssa New Yorkiin

5 syytä lähteä Taaperon kanssa New Yorkiin

perjantai 8. kesäkuuta 2018

New York oli IHANA ja sopi taaperon kanssa mainiosti lomakohteeksi! Lapsi viihtyi erinomaisesti ja on kotiin palattuamme rallattanut "nyyjookiin, nyyjookiin" taukoamatta. Haluaa kuulemma "ikioman ihan pikkuisen Vapauden patsaan".

Central Park

Miksi loma oli niin ihana ja helppo?

1. Syömisen helppous

Niin sanottuja lasten ruokia oli kaikki nurkat pullollaan. Pastaa, lihapullia ja kanaa sai joka delistä, italialaisesta ja ravintolasta. Suuret ruokakaupat kuten Whole Foods tekivät käsittämättömän helpoksi vain poimia haluamansa valmiit lämpöiset ruuat mukaan. Äidille viherpiiperrystä, papalle purilaista ja bebelle pastaa, kaikki saman katon alta! Taaperon kanssa tilaaminen ja laskun odottelu tuntuu välillä pinnaa raastavalta, joten siltäkin säästyi. Koska sää oli kuin linnunmaitoa, söimme usein puistoissa. Tuolit ja penkit löytyivät niistä omasta takaa.

Bryant Park

2. Liikkumisen helppous

Viikon metrokortti oli 32 taalaa per nassu. Ei parkkipaikan hakemista, matkapahoinvointia eikä kartan lukemista. Metroon mennessä joutui rattaita kantamaan liukuportaiden puuttuessa mutta Pariisissa siihen tottuneena, ei tuottanut sen enempää ongelmaa. Toinen vanhempi meni metrokortilla pyöröovista ja tuli avaamaan varauloskäynnin/service-oven, jotta rattaiden kanssa ei tarvinnut temppuilla.

3. Etäisyydet

Kaikki on lähellä. Manhattanin pituus on muistaakseni vain reilut 20 km ja leveys alle neljä kilometriä, joten minnekään ei ole pitkä matka. Saari on tupattu täyteen tekemistä ja näkemistä laidasta laitaan, joten kyllästymisen riskiä ei todellakaan ole.

Times Square

4. Kaikille jotakin

Manhattan tarjoaa äideille, isille, jälkikasvulle ja kaikille ikäluokille takuuvarmasti jotakin mielenkiintoista. En edes yritä luetella. Leikkipuistot olivat paremmin varusteltuja kuin Pariisissa ja kun taustanäkymänä on auringonlasku Hudson-joen taakse, kytee toive paluusta jo mielessä.

5. Lapsiystävällisyys ja palvelualttius

En tiedä vertaanko liikaa Pariisiin, tai miten muut suomalaiset ovat kokeneet Nycin lapsiystävällisyyden mutta me yllätyimme taas positiivisesti. Vaipanvaihtopöytiä oli lähes kaikkialla ja ihmiset eivät olleet yhtä ärhäköitä kuin Pariisissa. Syöttötuolia tarjottiin joka paikassa, vaikka se ei enää isolle tytölle kelpaakaan. Pyyteetön palvelualttius yllätti aika ajoin. Vessoja oli kaikkialla, jopa vaatekaupoissa. Kerran vaipan alkaessa uhkaavasti pullistella kesken shoppailun, päästi henkilökunta muitta mutkitta omiin tiloihinsa. Kun ruoka-annoksesta puuttui hinta, se pakattiin maksutta mukaan.

Ennen lasta tunnuin törmäävän Nycissä paljon useammin palveluhaluttomuuten. Kun päälle pakotettu hymy valahtaa varkain pois, jää asiakkaalle nihkeä olo. Nyt tuntui kuin olisi ollut halinallemaassa karkkipäivänä.

Brooklyn Bridge

(6. Siedettävä lentomatka -tämä on suhteellista. Kreikkaan verrattuna tuplat mutta Bangkokkiin verrattuna ihanan lyhyt) Helsingistä meno-lento on noin kahdeksan ja puoli tuntia, paluu tunnin vähemmän, tuulista riippuen nämäkin vaihtelevat. Pariisista meno-lento oli 7h40 ja paluu 7h. Paluu-lennon taapero nukkui, joten helpolla päästiin.

Ekstrana kielimuurin puute, joskin saimme hyvät naurut vääntäessämme sanoja ämerikän muottiin. Onneksi kaupunki on niin täynnä turisteja, ettei kukaan edes kohauta kulmiaan. Oli aksentti mikä hyvänsä, se on jo kuultu moneen kertaan. Vai ettekö te ymmärrä mikä on "uorm"? Niin, warm, lämmin, tokaisi Ranskis tuohtuneena yritettyään saada asiaansa selväksi. " wooom, you mean hot, right?"

Menimme minne nenä näytti ja kolusimme kaupungin eri nurkkia ilman sen kummempia aikatauluja, loman parhautta! Kaksivuotias on vielä niin pieni, että tuhatjalkainen nautti eniten, kun sai vapaasti leikkiä ja riehua. Puistot täyttivät tarpeen niin hyvin, että emme hakeutuneet lasten museoihin tai muihin aktiviteetteihin. Seuraavalla kerralla saattaa niillekin jo olla tilausta. Kummitädin lasten kanssa leikkiminen oli kuulemma kivointa.

Säät hellivät ja näimme vain kaksi harmaata päivää, nekin tervetulleita taukoja kuumuuteen. Haittapuolena on kaupungin hintataso, joka toki saattaa kurssin heilahdellessa olla joskus enemmän, joskus vähemmän suostuisa. Muuta negatiivista en keksi. En sitten millään.

Onko teillä suosikkikohteita joihin palaatte yhä uudelleen?

Ranskalainen perhekäsitys ja Prismaperhe

Ranskalainen perhekäsitys ja Prismaperhe

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Olen aina ihaillut Ranskiksen vanhempien ulospäin heijastuvaa keskinäistä suhdetta. Ennen heihin tutustumista luulin, että vain saduissa kyyhkyläiset lepertelevät toisilleen vuosikymmenien yhteisen elämän jälkeen. Ja nyt ei puhuta ikääntyneistä muistinsa armeilaasti menettäneistä senioreista, vaan viisikymppisistä.

Miettiessämme Ranskiksen kanssa jokunen vuosi sitten lapsia ja tulevaisuutta, kuuluin niihin Hesarissakin kirjoitettuihin nuoriin aikuisiin, jotka kammoavat ajatusta Prisma-elämästä. Tarkoitan ajatusta siitä, että lapsen saatuani meidänkin tulisi mahtua yhteen ja samaan muottiin, lopettaa vuorotyöt ja matkustelu ja aloittaa täysin toisenlainen elämä, kuin minkä olimme valinneet. Tein iltavuoroa ja rakastin arkivapaita, onko kaikki siis jätettävä? Prisma-perheys on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin, kunhan se on oma valinta eikä muotti, johon ahtaat normit ovat pakottaneet.

Vaikkei Prismassa niin ruokaostoksilla

Ranskiksen vanhemmista heijastuva läheisyys sai toivomaan samaa. Vielä kolmen lapsen ja pitkän avioliiton jälkeen he kutsuivat toisiaan hellittelynimillä, "mon coeur", sanoi isä taputtaen paikkaa vieressään iltauutisten aikaan äidin sukeltaessa tuttuun kainaloon. Niin, sydänkäpynen.

Kun Ranskiksella tuli jotain asiaa vanhempien huoneeseen, ei tämä tohtinut kolmenkympin kulmillakaan astua pyhättöön ilman lupaa. Vanhempien ovessa oli lukko, eivätkä lapset olleet pieninä saaneet koskaan mennä aikuisten makkariin ilman lupaa. Pöydässä raikui nauru, mutta vanhemmat olivat selvästi keskenään rikkumaton tiimi, lapset toinen.

Ranskiksen isän sanoin maailman tärkein yhteys on miehen ja naisen välillä oleva yhteys. Olin ihmeissäni. Eikö ihminen jolla on lapsia, olekaan sitä mieltä että lapset ovat elämän keskipiste?

Näiden huomioden turvin tuudittauduin ajatukseen, että elämä voi jatkua lapsen kanssa toisenkin muotoisena, kuin miksi media sen Suomessa maalasi. Ruuhkavuosia, riitelyä ja repsahtamista. Ei välttämättä. Joskus kyllä, mutta antaisinko näiden määritellä perhe-elämäämme? Antaisitko sinä?

En tiennyt lapsista mitään ja pelkäsin ajatusta, että lapsi ei viekään sydäntäni ensinäkemällä (mikä kuulemma sekin on ihan normaalia). Lisäksi ajatus vieraan tyypin muuttamisesta meille, olkoonkin kyseessä oma vauva, lisäsi epätietoisuuden tuomaa ahdistusta. Tieto siitä, että Ranskis pysyisi muuttumattomana rinnallani kuten tähänkin asti, auttoi pitämään pelkoni kurissa.

Kun lapsi syntyi ja näin pienen kaksoisolentoni, sydämeni suli. "Ai sinäkö siellä olit?" kyselin vauvalta. Pelko vieraasta oli tipotiessään.

Siitä lähtien lapsi on ollut elämäni keskiö. Kuten niin monella muullakin suomalaisäidillä. Ja varmasti monella ranskalaisäidilläkin. Makkarin ovessa ei ole lukkoa ja lapsi menee kaiken edelle. Mutta Ranskis tukee parhaansa mukaan myös äidin hyvinvointia. Kuulemma naisen pitää saada tuntea itsensä kauniiksi. Ei äitiys ja minuuden säilyttäminen ole toisensa pois-sulkevia ääripäitä. Yritän olla myös Ranskikselle läsnä, muutenkin kuin äitinä (niin, terävä huomio, enhän tosiaan ole tämän äiti).

Ranskassa annetaan arvoa parisuhteelle ja pyritään raivaamaan sille tilaa. Lapset viettävät hoidossa enemmän aikaa kuin Suomessa ja vanhemmat tekevät pidempää päivää. Suomessa lapsi saa yleensä enemmän tilaa perheessä ja enemmän huomiota. Silti myös Ranskassa on tosi-tv-ohjelmia, joissa väsyneet äidit ovat hukanneet itsensä jonnekin pyykkivuorten ja lasten tarpeiden välimaastoon. Samalla Suomessa on paljon perheitä, joissa niin parisuhde, hyvinvointi ja tasapaino elämän eri osa-aluiden välillä kukoistavat. Ei siis voi yleistää, että Ranskassa kaikki äidit voivat paremmin tai Suomessa huonommin. Kyse on median ja yhteiskunnan antamasta kuvasta, siitä millaiseksi perhe-elämä maalataan.

Vaikka ympäristöllä on suuri vaikutus, niin lopulta kyse on jokaisen perheen sisäisestä valinnasta, millä asioilla on painoarvoa. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa oman perheen sisäiseen arvojärjestykseen ja tehdä elämästään omansa näköistä. Meidän elämään mahtuu sopivassa suhteessa Carrefouria, happymealia ja kahden keskisiä haaveiluhetkiä. Miten teillä?

Äitikavereiden löytämisen vaikeus ulkomailla

Äitikavereiden löytämisen vaikeus ulkomailla

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Mikä lääke parantaa väsymyksen, vaippaihottuman ja äidin pään sekoamisen? Sivuvaikutuksina röhönaurua, huojennusta ja rutkasti hyvää mieltä. No äitikaverit! Ilman heitä olisi moni kärpänen kasvanut härkäseksi ja valvotut yöt saaneet suuremman arvon kuin ansaitsevat.

Nycissä käydessämme pääsin pitkästä aikaa tapaamaan lapsuuden ystävääni, naperon kummitätiä. Keskustelu siirtyi äitikaverien elämää keventävään ja parantavaan merkitykseen. Ulkomailla äitikaverien etsiminen tuntuu välillä, kun olisi kalassa aavikolla. Olimme molemmat kokeneet vaikeaksi rakentaa ulkomailla ystäväpiiriä pienen vauvan kanssa.

Vauvan syntyessä Suomessa, sain nauttia hetken ystävistä ja tutuista, jotka olivat samassa elämäntilanteessa. Vaikka vauva valvoi kaikki yöt, laimenivat ongelmat puhumalla lähes olemattomiin. Oman kuplan ulkopuolelle astuminen, musta huumori ja keskittyminen muidenkin asioihin sai unohtamaan pahan tuulen ja palaamaan kotiin toisena mutsina.

Lasta edeltävät ystävät olivat tietenkin yhtä tärkeitä ja ihania kuin ennenkin, mutta vauvajuttujen kirjo on kiinnostava ainoastaan toiselle samassa tilanteessa elävälle. He eivät ihmettele muuttunutta olemusta, hiustenpesuväliä tai sektion jälkeistä kahdeksankymppisen kävelytyyliä. Vaikka lapsi karjuisi 90% yhdessäoloajasta, jaksaa toinen äitikaveri treffata uudelleen. Ja omat lasta edeltävät ystävät eivät saa niskaansa pelkkää lapsi-sitä-lapsi-tätä-jorinaa, vaan heidän kanssaan pääsee takaisin normaalielämän aiheisiin kiinni.

Pariisiin saapuessani en tuntenut yhtäkään äitiä. Ranskalaisäideillä on niin lyhyt äitiysloma, että ei siihen pieneen aikaan ehdi sisällyttää uusia ystäviä ja uutta päiväohjelmaa. On tutustuttava uuteen perheenjäseneen, rampattava lantionpohjajumpissa, palauduttava työkuntoon ja lopetettava imettäminen. Kaikki tämä kahdessa kuukaudessa. Suomessa vauvan kanssa alkaa uusi elämä. Pitkä kotonaoloaika kannustaa hakeutumaan äiti-vauva-toimintaan ja antaa rytmiä ja sisältöä vauva-ajalle.

Pahimmassa sosiaalisen elämän kaipuussa juttelin koiranlenkillä mummojen ja puhelintolppien kanssa. Kännykkä kilisi. Pitkien päivien aikana yritin keskittyä johonkin tulevaisuudessa siintävään ihanaan asiaan. Palkintoajattelu on ollut aina lääkkeeni hankalissa tai kuormittavissa tilanteissa. "Kunhan raskas työrupeama/ juurihoito/ opintorumba on ohi, niin lähdemme reissuun/ saan hankkia sitä sun tätä/ teemme jtn poikkeuksellisen ihanaa".

Taaksepäin katsoessa vauvavuosikin päättyi niin nopeasti. Oli yksinäisiä hetkiä, pitkiä päiviä ja aallonpohjia. Oli valvottuja öitä ja harmitusta "Suomessa olisin äiti-vauva-tanssijumppacocktail-tunnilla ja täällä vain vanun kun kerrankin olisi aikaa". Oli myös Pariisin kesä, reissuja, ja ihmeellinen pieni vauva, joka hyvinä päivinä sai unohtamaan kaikki murheet. Oli uusia tuttavuuksia, puistopiknikkkejä ja Keski-Eurooppa leikkikenttänä. Puhelimen päässä olivat ystävät, jotka pitivät yhteyttä Pariisiin.

Nyt olen vihdoin löytänyt täälläkin ne äidit, joiden kanssa kuluttaa hiekkalaatikon reunaa. Voi sitä rikkautta, kun saa puhua aikuisten kanssa. Ehkä saan takaisin kyvyn olla viljelemättä "hupsista-heijaa-kivaa-voi-tuliko-pipi"-ritirimpsua joka lauseen väliin.

Miten sitten löysin heidät? Etsimällä, yrittämällä ja lopulta vain sattumalta, olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hymyillä, joihin lopulta vastattiin.

Kerran eräs tuttava huomautti, että ei kaikkea voi saada mitä haluaa. Uskon kuitenkin, että mitä enemmän tavoittelee tärkeitä asioita, sen varmemmin ne saa. Heittämällä hanskat naulaan, ei ainakaan saa mitään.

Sainhan minäkin uusia äitikavereita!<3

Oletteko te samaa mieltä äitikaverien voimaannuttavasta puolesta?