Hetkeen pysähtymisen vaikeus

lauantai 5. toukokuuta 2018
Kävimme naperon kanssa puistossa. Mielessä oli pitkä tehtävälista hoidettavista asioista. "Tule, mennään", hoputin ties kuinka monennetta kertaa. Etenimme metrin. Ja sitten lapsi juoksi 50 metriä takaisin päin. Huokaisin.

Lapsi löysin leikkilusikan, jolla alkoi siirtelemään pikkukiviä yksi kerrallaan nurmikolta. Katsoin kelloa, "NYT mennään!", sanoin tiukkaan äänensävyyn. Tytär käytti kuulemattomuustaikavoimaansa. Toistin pyynnön, lisäten kaulajänteet kireinä, "kuuletko kulta, mitä äiti sanoo?"



"Äiti ittumaan", sanoi lapsi taputtaen paikkaa maassa vieressään. Häviööni alistuneena noudatin pyyntöä istuen tuoreelle nurmelle tien laitaan.

Kohta nenäni jo väpätti kuin myyrällä pitkän talven jälkeen. Ihana kevään tuoksu. Korvat aukesivat pikkuhiljaa linnun luritukselle. Huomasin puun puhjenneen kukkaan ja kiireen sokeuttamat silmäni alkoivat nähdä ympärilleen. Ihmiset lojuivat siellä täällä vilteillään. Kiireettöminä, kevään kauneudesta nauttien, aurinkoa puoleensa imien. Lapsi oli siirtynyt pikkukivistä ruohonkorsiin, joita siirteli yksi kerrallaan pikkulusikallaan rattaista löytämäänsä ämpäriin.


Sydämeni suli, voi tuota pikkuista. Hetken kauneus sai sydämen sykkimään onnea. Miten helposti se olisikaan mennyt ohi kiirettä suorittaen. Kuinka monta muuta hetkeä sitä ohittaa vain siksi, että pitää tehdä?

Tullessamme kotiin oli ruoka auttamattoman myöhässä. Enkä ehtinyt kauppaan. Ahmimme mitä sattui ja päikkärit viivästyivät reilulla kahdella tunnilla. Mutta kaatuiko maailma siihen? Ei kaatunut, ja pienen pysähdyksen ansiosta tuntuu kuin olisin nauttinut lapiolla ilopillereita ja hyvinnukuttuja öitä. Suosittelen <3




Ei kommentteja

Lähetä kommentti