Sektiosta toipuminen, kiireellinen vs elektiivinen

Sektiosta toipuminen, kiireellinen vs elektiivinen

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Kirjoitin syksyn aikana ensimmäisen raskauden aikana kärsimästäni synnytyspelosta. Kävin pelkoryhmässä ja meitä kannustettiin alatiesynnytykseen. Sektion haitat olivat kuulemma verrattavissa rekka-auto-onnettomuuteen. Päädyin yrittämään alatiesynnytystä, joka päätyi kiireelliseen sektioon. 

Toinen lapsi syntyi suunnitellun sektion avuin. Nyt reilut neljä kuukautta keisarinleikkauksen jälkeen uskallan puhua toipumisesta ilman pelkoa takapakista. Ajattelin verrata toipumista kahden erilaisen sektion välillä, kiireellisen sektion ja elektiivisen sektion.

Kiireellinen sektio ja toipuminen

Kiireelliseen sektioon päädyttiin, kun alatiesynnytys ei edennyt. Synnytys huipentui kohtaukseen, jossa vauvaa revittiin ulos imukupilla kahden lääkärin ja viiden kätilön voimin. Tekisi mieli kuvailla tilannetta ronskein sanankääntein mutta todettakoon vain, että lopulta vauva piti leikata ulos. 

Operaation jälkeen olin todella kipeä. Viikko sektion jälkeen halusin kokeilla ulos lähtöä. Pelkkä housujen päälle pukeminen oli niin kivuliasta, että heikotti. Sisulla kävelin  korttelin ympäri mutta haavaa poltteli niin kovasti, että meinasin pyörtyä. Satavuotiaatkin kävelivät nopeammin. 

Toisella viikolla leikkauksen jälkeen pääsin kävelemään lyhyitä matkoja pökertymättä. Polttavan kipu oli läsnä lähes koko ajan ja söin särkylääkkeitä parisen viikkoa. Iltaisin odotin hampaat irvessä kelloa vahdaten, jotta saisin ottaa seuraavan kipulääkesatsin. Sektiohaavaa särki ja poltti, vaikka ulkoisesti se parantui äkkiä. Samalla imukuppiyrityksen vauriot korvensivat alakertaa. Selkä piti pakottaa suoraksi monta viikkoa, muuten kävelin kumarassa kuin Quasimodo. 

Kolmen viikon päästä kivut vihdoin hellittivät ja paraneminen eteni yhtäkkiä pikavauhtia. Sen koommin haava-alue ei koskaan särkenyt, kiristänyt tai poltellut. Juoksemaan pääsin kuuden viikon päästä lääkärin hyväksynnän saattelemana. Vatsalihasten erkauma jäi pysyväksi mutta muita fyysisiä merkkejä ei ensimmäinen sektio jättänyt hailakan valkoisen poikkiviivan lisäksi. Vaikka alussa paraneminen oli hidasta, olin niin helpottunut terveestä vauvasta, etten jäänyt vellomaan huonoon kokemukseen. Synnytys oli sujunut oikeastaan siihen tyyliin kun olin ajatellutkin.

Suunnitellusta sektiosta toipuminen

Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen olivat odotetusti kivun täytteiset, onhan kyseessä suuri leikkaus, jonka riskejä tai kivuliaisuutta en halua maalailla ruusunpunaiseksi. Kolmannesta päivästä kotiutumisen myötä, eteni paraneminen ihan valtavin harppauksin. Odottelin tuttua kyyneleitä kirvoittavaa kipua, sen kuitenkaan saapumatta. Haava-alue oli toki erittäin arka ja liikkuminen ensimmäisinä päivinä hyvin vaikeaa mutta paikoillaan ollessa mihinkään ei sattunut. Koska alatiesynnytystä ei edes yritetty, ei ollut muita paranneltavia paikkoja kun leikkaushaava. 

Viisi päivää suunnitellun sektion jälkeen teki mieli päästä ulkomaailmaan. Päätimme lähteä ratikalla hiljalleen käymään uudessa Triplassa. Mietin lähtöä tehdessä vähän pelon sekaisin miettein, että hätäilenkö liikaa. Kävelin hiljaa ja reissu kesti kahvilakäynteineen enintään puolitoista tuntia. Kaikki meni hyvin.

Vähensin särkylääkkeiden syömistä hiljalleen viikon päästä operaatiosta, muutaman päivän sisällä lopetin kokonaan. En kokenut lainkaan iltaisin polttavaa särkyä enkä kävellyt selkä kyyryssä. Toki haava-alue oli alussa todella kipeä, mutta pahin kipu kesti kolmesta neljään päivään. 

Elektiivisessä sektiossa en kokenut verilöylyä imukuppikidutuksineen kaikkineen. Kun kroppaa ei oltu revitty ja runneltu käsivoimin, en kokenut oloani rekka-auton yliajamaksi. Uskon kropan toipuneen nopeammin tällä kertaa koska koettelemus oli kaikin puolin väkivallaton.  

Ymmärtääkseni molemmat sektiot, niin kiireellinen kuin ennalta suunniteltu on toteutettu samalla lailla. (En toki ole lääkäri, korjatkaa jos olen väärässä!) Suurin ero, joka on varmasti vaikuttanut myös toipumiseen on leikkausta edeltävät 24 tuntia. Ilman pelkoa, kipua ja uupumista jää toipumiseen enemmän voimia. 

Nyt lähes viisi kuukautta suunnitellun sektion jälkeen harmittelen ainoastaan sitä, etten luottanut ensimmäisellä kerralla omaan tunteeseen siitä, ettei synnytys onnistu. Olisin toivonut ammattilaisten suusta faktoja suunnitellun sektion hyvistä puolista, pelkän pelottelun sijaan. "Hyvin kapea lantio voi olla sisältä tilava"-kommenttikin jäi pelkäksi tyhjäksi toiveeksi. Toisaalta, tiedän yrittäneeni kaikkeni, joten ei tarvitse jossitella. Ehkä näin oli helpompi päätyä toisella kerralla suoraan suunniteltuun sektioon. 

Synnytyspelkoiset ja muut sektiota miettivät, tehkää itsellenne palvelus ja ottakaa selvää Suomessa tehtävän sektion hyvistä puolista. Niitäkin on. Läjäkaupalla. Alatiesynnytyksessäkin on riskinsä, vaikka se on luonnollinen tapa. Ei luonnollisuus tarkoita riskittömyyttä eikä sektion keinotekoisuus tee siitä automaattisesti hengenvaarallista. Molemmissa on vaaransa, myös siinä luonnollisessa tavassa. Lopulta kumpaakaan tapaa ei voi ennakoida täysin vaan molemmissa on mukana arpaonnea, johon vaikuttavat kaiken muun lisäksi äidin ja vauvan terveys, koko ja kunto. 

Tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään pyytämään keisarinleikkausta huvikseen, vaan kertoa oma kokemukseni siitä, ettei sektio ole aina se huonompi vaihtoehto. 

Toivon kaikille synnyttämään lähtijöille paljon voimia ja parasta mahdollista lopputulosta, synnytystavasta riippumatta! <3

Lisää aiheesta postauksissa:

Synnytyspelosta sektioon

Sektioon valmistautuminen

Synnytystarina - elektiivinen sektio 

Ulkonaliikkumiskielto ja muut Ranskan keinot

Ulkonaliikkumiskielto ja muut Ranskan keinot

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Aamuaurinko luo kylmää kajoaan asfaltille. Työnnän vaunuja pitkin tyhjiä katuja ja ihmettelen, miten normaalilta kaikki näyttää. Kaiken koronamyllerryksen keskellä tuntee välillä elävänsä katastrofielokuvassa. Suomessa olemme tosin vasta ensimmäisen kymmenminuuttisen kohdalla, missä yhteiskunta alkaa portti portilta sulkea oviaan. Päiväkoti on vielä auki, samoin ravintolat ja ostoskeskukset. 

Ranskan uutiset tulvivat tauotta kotiimme. Katastrofielokuvan juonikuviot ovat Suomea pidemmällä. Ulkonaliikkumiskielto on astunut voimaan. Jos ulkona liikkuu, pitää mukana olla todistus, jossa on selitys. Selitykseksi käy esimerkiksi kauppa- tai apteekkireissu. Ostoskeskukset, ravintolat, koulut ja muut julkiset paikat on suljettu. Synkkää! 

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, rullakaupalla Serlaa.

Ranskiksen sisko on seitsemännellä kuukaudella raskaana. Etelä-Ranskassa kaikki raskauden kontrollikäynnit on peruttu. ”Epiduraalia ei välttämättä saa, sillä kaikki anestesialääkärit ovat synnytyslaitosten sijaan töissä sairaalan puolella”, huolehtii sisko. Yritän toppuutella, tilanne voi vielä rauhoittua. Ymmärrän silti huolen. Kyseessä on ensimmäinen raskaus ja tiedonpuutteessa eläminen luo pelkoa ja jättää liikaa tilaa kauhukuvien maalaamiselle.

Pohdin Ranskiksen kanssa minkälaista elämämme olisi tällä hetkellä Pariisissa. Päivän aikana ei tulisi tavata yli viittä ihmistä. Ulkonaliikumiskiellosta huolimatta ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä. Mutta ei koko perheen voimin. Koirankin saa ulkoiluttaa mutta kavereiden kanssa ei saa kokoontua. Kaikenlainen ryhmissä oleilu on kielletty. Jäämme kinastelemaan siitä, onkohan lenkkeilykin kielletty. Hetken päästä radiosta tulee vahvistus. Juoksemaan saa mennä -yksin. 

Ulkonaliikkumiskieltoa valvotaan Pariisissa periaatteessa sakon uhalla. Poliiseja ei tosin riitä kieltoa valvomaan joka kortteliin. Ranskalaiset eivät ole niin kuuliaisuuteen taipuvaisia kuin suomalaiset. Jalankulkijat eivät odota valojen vaihtumista vihreäksi ja muutenkin kansa on taipuvaisempi taistelemaan barrikadeilla kuin tottelemaan mukisematta. Vielä viime viikolla fransmannit pikniköivät huolettomasti ulkona, viis veisaten kehotuksesta välttää julkisia kokoontumisia. Vaikka moni noudattaisi kehotuksia, sääntöjen tulisi olla selvät kaikille. 

Normaalielämässä töihin ja hoitoon mennään useinkin puolikuntoisena. Näin varmaan myös Koronaviruksen alkaessä leviämään. Sairaana ollessa palkka ei juokse ensimmäisestä päivästä lähtien, joten moni oli tottunut menemään töihin flunssaisena. Vesirokossakin voi käydä leikkipuistoissa. Tällaisen mentaliteetin vallitessa voivat järeät pakkokeinot olla ainoa tapa pitää ihmiset kotona. Jos nekään. Asenteet ja tavat eivät muutu hetkessä.  

 

Lupalappu ulkona liikkumiseen. Rasti ruutuun, oletko menossa töihin, kauppaan, apteekkiin/lääkäriin, lastenvahdiksi tai esim. koiran lenkille.

Ruokakaupat ovat Ranskassa auki. Näen hysteriaa lietsovan kuvan, jossa markettiin on satojen metrien jono. Ihmiset odottavat tyhjien ostoskärryjen kanssa pääsevänsä lataamaan kärryt täyteen. Hyllyt ammottavat tyhjyyttään vaikka ruokakauppaan toimitetaan eräänkin johtajan mukaan kahdeksan rekkalastillista tavaraa joka päivä. Ihmisten tunteet käyvät kuumina eikä tappeluilta vältytä, poliisia tarvitaan hillitsemään kuumakalleja. 

Tiistai-iltana käyn Helsingissä ruokakaupassa. Tunnelma on rauhallinen, vähän kun sunnuntaisin. Näen vain yhden pariskunnan maskit päässä. Wc-paperihyllyt notkuvat jälleen rullapaljouden alla. Vastustan mielitekoa ostaa muutama paketti varastoon. Minne ne edes mahtuisivat? Tuttava miettii pitäisikö ruokaa ostaa varastot täyteen. Tuskin meitä nälkään näännytetään, muutenhan Koronataistelun hyödyt valuisivat hukkaan. Tyhjiäkin hyllyjä näkyy, eikä jauhelihaa tästä marketista löydy. Ruokaostosten jälkeen piipahdan pikaisesti Sokoksen tyhjyyttään ammottavalla kosmetiikkaosastolla. Samaistuttuani koko päivän ranskalaisten ulkonaliikkumiskieltoon tulee ihan rikollinen olo. Onko minulla edes lupa olla täällä?

Pitkä pyhä vai poikkeustila?

Suomessa voi moneen maahan verrattuna elää normaalihkoa elämää. Ihme kyllä, kuntosalikin on vielä auki. Kirjastot sulkevat keskiviikkona. Radiossa kerrotaan Ranskassa tällä hetkellä olevan 148 Koronaan kuollutta. Meillä on aika hyvin asiat moneen paikkaan verrattuna, toivottavasti ne pysyvätkin näin.

Miltähän Suomi näyttää muutaman viikon päästä? Auttaako kuuliaasti kotiin jääminen taistelussa virusta vastaan vai eteneekö tilanne kuten katastrofielokuvassa? Suomalaisena uskoisin tämän kansan kunniottavan suuria linjauksia ilman rankkoja pakkokeinoja kuten ulkonaliikkumiskieltoa. Metrin hajurakokin on suomalaiselle ihan luontainen reviiri, sen lähemmäksi tulo katsotaan jo tungetteluksi, oli korona tai ei. 

Voimia ja terveyttä kaikille!

Älä osta silmälaseja kun imetät!

Älä osta silmälaseja kun imetät!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Raskaus toi mukanaan kuivat silmät. Öisin tuntuu siltä kuin joku olisi liimannut silmämuniin nahkeat banaaninkuoret. Kyllä, yök-beurk! Toivoin tämän helpottavan vauva synnyttyä mutta ei. Imetyskään ei ole poistanut ongelmaa. 

Olen käyttänyt piilareita kohta kaksikymmentä vuotta. Silmäni ovat sietäneet niitä hyvin mutta kuivien silmien kanssa piilarit tuntuvat kurjilta. On siis hankittava rillit. Vanhat silmälasitkin löytyvät, suurin piirtein 90-luvulta. Esihistoriallinen jäänne, joka kikatuttaa lasta. Kerran menin hakemaan lapsen päiväkodista silmälasit päässä. Lapsi hyökkäsi portille järkyttyneenä. ”Äiiiti, sulla on yölasit!”. Maaginen kapine, joka päässä luen iltaisin liian hämärässä huoneessa lapselle satuja. Muuhun en oikeastaan silmälaseja käytä. En viihdy lasit päässä ja matala nenä yhdistettynä pyöreisiin poskiin luo haastavan maaston silmälasien istuvuudelle.

En kuitenkaan tahdo pilata silmiäni. Yritän päästä eroon asenteesta minulle-ei-sovi-mitkään-rillit ja koetan etsiä kauniit kehykset. Monilla näkee todella tyylikkäitä ja kasvoihin sopivia silmälaseja. Alan haaveilla lookista, jonka uudet lasit saisivat aikaan. Jotakin ihan uutta! Alan innostua. 

Pariisissa kävin kokeilemassa kymmenittäin eri kehyksiä. Sellaisiakin, joita en olisi ennen edes harkinnut. Mitä huomaamattomampi, sitä parempi, oli mantrani. Annan monsieur silmälasiputiikin pitäjän suositella toinen toistaan futuristisempiä malleja. Ei ikinä, kiljaisen mielessäni, hymyillen kohteliaasti ulos päin. Kotona valokuvia katsoessani alan ymmärtää miksi niitä suositeltiin. Pikkuhiljaa alan hahmottaa mitä toivon.

Täällä Suomessa päätän varata ajan silmälääkärille. Googlettaessa törmään otsikkoon: ”Älä osta silmälaseja raskauden tai imetyksen aikana”. Hormonimuutokset voivat huonontaa tai parantaa näköä. Häh? Optikkoliikkeissä pyöriessäni saan vahvistuksen asiaan. Silmälasien ostamista ei suositella raskauden tai imetyksen aikana, toteavat optikotkin. Netistä löytyy monta artikkelia aiheesta.

Ihan kivoja mutta en tunnista itseäni

Viimeksi kävin silmälääkärillä esikoisen imetyksen aikana kun tuntui siltä, että silmämunia kiristää. Kyllä, todella outo tunne! "Imetätkö?" kysyi silmälääkäri silmiäni sen kummemmin tarkistamatta. Kuulemma niskalihakset, jotka saattavat olla kovilla imettäessä, vaikuttavat silmiin asti. Nyt en tahtoisi maksaa silmälääkärin palkkiota yhden kysymyksen takia.

Päätän soittaa Mehiläiseen ja kysyä kannattaako silmälääkärillä käynti. Ehdin olla seitsemän minuuttia puhelinpalvelun jonossa. Sitten vauva itkee ja joudun katkaisemaan puhelun. 

Harmittaa. Silmälasien ostoa joutuu ehkä lykkäämään kaiken kaikkiaan raskauden lisäksi imetyksen päättymisen jälkeiseen aikaan, ja silloinkin olisi vielä hyvä odottaa muutama kuukausi, että hormonit pääsevät jonkinlaiseen stabiiliin tilaan. Kaiken kaikkiaan noin parin vuoden silmälasienostokielto, mikäli imettää noin vuoden. Aika pitkä aika.

Joudunko siis tyytymään keskiaikaisiin rilleihini? Tai voin toki ostaa uudet lasit muttei huvittaisi tehdä satojen eurojen satsausta ja löytää vuoden päästä laseja, jotka ovat väärän vahvuiset.

Lauantaina jälleen silmälaseja mallaillessa juttelen mukavan optikon kanssa. Hän kertoo uransa aikana törmänneensä vain kerran tapaukseen, jossa asiakas oli ostanut imetyksen aikana silmälasit, jotka pian olivatkin väärän vahvuiset. Optikon mukaan näkö ei välttämättä muutu, mutta saattaa muuttua. Hän suosittelee silti silmälasien hankkimista.

Kinkkinen juttu! Olen kahden vaiheilla. Oletteko te törmänneet tällaiseen? Muuttuiko teillä näkö raskauksien aikana ”väliaikaisesti”? Uskalsitteko sijoittaa silmälaseihin?

Lisää liekaa äidille - vauvan totuttaminen muihin hoitajiin

Lisää liekaa äidille - vauvan totuttaminen muihin hoitajiin

torstai 5. maaliskuuta 2020

Kyttään kotona kelloa esikoisen tarhapäivänä. Kello 11.15 klikkaan, ”varaus onnistui”, jee! Arvaatteko mitä väijyin näin minuutin tarkkuudella? Chanelin, Diorin tai Saint Laurentin tuotteita 80% alessa? Ei, hallusinaatio joka ei koskaan toteudu. Mitä sitten? Lasten goretex-superlämmittävä-ei-ikinä-hiostava-tyyppinen lasten teknologian huippuvaate, jota ilman ei selviä Suomen säässä? Ei sitäkään. (Mutta vinkatakaa jos niihin on suuri ale käynnissä jossain!). Ei edes lippua superstaran konserttiin vaan sen sijaan 90 minuuttia omaa aikaa! Väijymisen arvoinen juttu, vai mitä?

Paikka kuntosalin lapsiparkkiin kannattaa varata ajoissa, sillä sinne otetaan vain kaksi pientä lasta kerrallaan. Ja ihan hyvä niin. Kerran toinen, noin vuoden ikäinen lapsi oli jo popsinut värikynän. Karu hengissäselviytymisprosentti, vitsailimme. Toisaalta, kukapa lapsi ei olisi joskus värikyniä järsinyt. Kerran pestessäni esikoisen hampaita olivat purupinnat smurffin siniset, eli tapahtuuhan näitä liidun maisteluja kotonakin. Pienet lapset vaativat paljon huomiota ja yli kahta alle parivuotiasta on haastavaa valvoa turvallisesti. 

Mennessäni lapsiparkkiin laitan vauvan aina samaan paikkaan, leikkimatolle lelukaaren alle. Tuttu paikka helpottaa sopeutumista. Vauva alkaa hymyillä heti siihen päästessään ja viimeistään hoitajan tullessa paikalle, leviää virnistys korvasta korvaan. Jätän puhelinnumeroni listalle ja vauvalle puklun tutun tuoksuisen harson. 

Kerran puhelin sitten soi juoksumatolla puuskuttaessani. Apua, panikoin, nyt se on tippunut jostakin pää edellä! Vastatessani saan kuulla, että vauva on vääntänyt hajupommin. Hoitaja toivoisi vaippaa vaihdettavaksi. Käyn vaihtamassa puhtaan tilalle ja palaan salille. Pääsääntöisesti vauva on viihtynyt hyvin. Vain kerran vauva itki niin, että he soittivat minut hakemaan tyypin. On hyvä, että heillä on matala kynnys soittaa. Näin ei tarvitse pelätä, että vauva on parkunut tunnin epätoivon vallassa.

Salillakin voi ottaa lungisti.

Esikoisen vauvavuoden vietimme lähes kahdestaan. En tuntenut Pariisissa muita äitejä ja Ranskis oli aina töissä. Napanuora kasvoi melkein takaisin kiinni. Kuopuksen kanssa meinaan tehdä toisin. Pyrin esittelemään paljon eri sylejä ja ihmisiä. Toivoisin vauvan huomaavan maailmassa olevan muitakin ihan kivoja tyyppejä, kuin vanhemmat. Tytär oli luonteeltaankin ihan toisenlainen kuin veljensä, vaati paljon enemmän huomiota ja hoivaa. Kukapa tietää onko loppujen lopuksi kyse erilaisista temperamenteista vai eri hoitajiin totuttamisesta mutta meinaan yrittää toimia kuopuksen kanssa toisin, nyt kun siihen on mahdollisuus. 

Nyt vauva on on ollut vähän ärhäkämpi viikon ajan, olisivatkohan hampaat tekemässä tuloaan? Muutaman tunnin omat menot, kuten vain kirjastossa käyminen, ovat palauttaneet voimia ja kärsivällisyyttä. En vain pysy hyväntuulisena äitimoodissa 24/7 vaan tarvitsen pieniä latautumishetkiä jaksaakseni falskaavia vaippoja, takatukkaan asti ulottuvia sinappiräjähdyksiä ja katkonaisia öitä. 

Esikoinen saman ikäisenä kuin pikkuveli nyt

Vaikka vauvaa on nyt totuteltu muihinkin hoitajiin kun äitiin, voi ujosteluvaihe myöhemmin torpedoida kaiken. Oletteko te pyrkineet tottumaan vauvaa eri hoitajiin vai kasvattaneet napanuoran uudelleen kiinni? Tuottaako pienen vauvan totuttaminen tulosta vielä myöhemmin vai onko ujosteluvaiheen alku kaiken loppu? Jaksatteko te olla äitejä vuorokauden ympäri ilman omaa aikaa?