Helsingin rannat vai Pariisin pölyt?

Helsingin rannat vai Pariisin pölyt?

torstai 25. kesäkuuta 2020

Pariisin kesät olivat pitkiä ja kuumia, joskus jopa liian kuumia. Yli 40 asteen kohoava lämpö ei ollut enää ilo vaan rasite. Joka kesä lähdimme Ranskasta Kreikkaan tai muualle Eurooppaan rantalomalle, koska halusin lapsen pääsevän polskimaan vilvoittavaan veteen pelkän pakokaasussa pyörimisen sijaan.

Suomeen muuttaessa surin kuitenkin pitkien kesien menetystä. Vilukissana pohdin, kaivanko enää ollenkaan esiin kesämekkoja ja sandaaleja. Vielä viime viikolla kärvistelin farkuissa, lämpöä riitti, vaan ei uskoa siihen. Olin ihan varma, että täällä Suomessa ei voi olla näin lämmin. Kohta se jääkylmä Siperian tuuli iskee, ajattelin varuillani. Ei iskenyt. Tarpeeksi hikoiltuani päätin lopulta sukeltaa pahvilaatikoihin, joihin olin Pariisista muuttaessa rustannut isoin kirjaimin ”kesävaatteet”. Vastoin luulojani, sain sittenkin kaivaa koltut ja kesähepeneet esiin. Epäuskoisen iloinen olo! Voiko tämä kestää?

 

”Äiti, mikä on järvenranta?” ihmetteli esikoinen yksi päivä. ”Niin mutta millainen uima-allas se on”, tämä kummasteli kerrottuani, että olemme matkalla Luukkiin, järvenrannalle. Merenranta oli tuttu käsite mutta ilmeisesti olin unohtanut mainita järvistä, näin tuhansien järvien maan asukkina. Uimaan meno on lapselle aina valtava riemun aihe ja Suomen yhtäkkinen uimapaikkojen runsauden pula jaksaa kummastuttaa. Pariisissa ei ollut rantoja, järviä eikä maauimaloita siinä määrin kuin täällä. Uimaan meno oli projekti, ei helppo äkkipäätös. Piti ottaa huomioon pääseekö paikkaan bussilla, kun vaunujen kanssa ei päässyt metroon.

Helsingissä uimapaikan valintaa häiritsee ainoastaan valinnan vaikeus. Kun lämpöä riittää näin ihanasti, ei ole mitään syytä kaipailla rantalomalle. Täällä uimaan pääsee joka päivä. Kävelymatkan päähän! Kukapa olisi uskonut, että Helsinkiin voi tulla rantalomalle?! En minä ainakaan!

Kauppatorin muistin kylmänä ja tuulisena paikkana. Juhannuksena se näytti ihan toisen puolen. Ilma oli kuin linnunmaitoa suunnatessamme illalliselle sataman maisemiin. Tori näytti ja tuntui samalta kuin lapsuuden kesämuistoissa. Esikoinen oli päässyt päivällä Korkeasaareen ja illalla suuntasimme vielä Hietaniemen puolelle piknikille. Helsingin kesä oli vielä kauniimpi kuin postikorteissa. Helsingin juhannus vei jalat alta.

Vihdoin ja viimein, koko vuoden odottamisen jälkeen Helsinki hurmaa. Lapselle täältä löytyy kaikki se, mitä lähdimme Pariisista rantalomalta hakemaan. Uskaltaisipa vielä luottaa, että kesä jatkuu. Huomaan ajattelevani hyvin suomalaiseen tapaan, että tänään saattaa olla viimeinen lämmin päivä, NYT on nautittava. Jos kesä kuitenkin jatkuu, niin ehkä opin hölläämään, olemaan laskeskelematta kesäpäivien määrää. Jo aamulla mittari näytti 27 astetta, alan pikkuhiljaa uskoa tähän.

Vaikka oma sydän on jumissa Pariisissa, iloitsen lapsen kesäisestä onnesta täällä. Se on jo yli puoli voittoa. Ehkä omakin rakkaus kotikaupunkia kohtaan alkaa kyteä tällaisen lapsuuden kesän lämmittäessä. 

Uskallatteko te luottaa Suomen kesän lämpöön?

Koronan vaikutus kahden kulttuurin perheisiin

Koronan vaikutus kahden kulttuurin perheisiin

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Meillä on kohta kahdeksankuinen vauva. Kukaan Ranskan sukulaisista ei ole nähnyt häntä. Koronakevään takia emme ole päässeet käymään Ranskassa eikä kukaan sieltä päässyt tänne. Mekään emme ole nähneet Ranskaan syntynyttä uutta serkkua. Ranskiksen isä on mennyt kihloihin mutta onnittelut ovat jääneet Whatsappiin.

Samanlainen tilanne on varmasti muissakin kahden kulttuurin perheissä, osalla voi jopa ydinperhe olla jaettuna pakotetusti kahteen eri maahan, pahimmillaan maanosaan.

Lapsi ikävöi tivoleita

Me palasimme Suomeen kymmenisen kuukautta sitten. Kolmivuotias jätti kotikaupungin, kaverit, tutut leikkipaikat ja Ranskan sukulaiset taakseen. ”Tulemme sitten vauvan synnyttyä Pariisiin jouluostoksille”, lupailimme joka suuntaan ajatellen, että näemme taas pian. Pieni vauvakin on helppo ottaa mukaan ja pääsee näkemään sukulaisia. Matka oli varattu ja monet treffit sovittu.

Matkan kohdalle osui Ranskan yleislakko. Ajatus Pariisin lentokentälle jumiin jäämisestä alle kaksikuisen vauvan kanssa ei viehättänyt. Taistelu takseista vaunujen ja kolmivuotiaan kanssa kauhistutti. Junat lentokentälle keskustaan eivät kulkeneet kuin hyvin satunnaisesti ja metrolinjoista oli käytössä vain muutama. Lennot lensivät ja työmatkaliikenne oli vakio, joten harvat junat olivat vielä tavallistakin täydempiä. Vaikka metroon pyrkiessä pätee ruuhka-aikoina usein muutenkin viidakon laki, luulen sen olleen varsinainen voimamittelö yleislakon aikaan. Lapset olisivat tallautuneet jalkoihin. Peruimme matkan.

Seuraava matka varattiin maaliskuulle, kun Pariisissa olisi jo kevät täydessä kukassa. Covid-19 ennätti ensin. Majoitusliike perui varaukset ja Suomi suljettiin. Katselimme jo nelivuotiaan kanssa ahkeraan valokuvia Pariisista. Tuossa on papy, Ranskan vaari. Tässä taas lempipuistosi, muistatko, näytin paikoista kuvia. En muista, alkoi vastaus olla yhä useammin. Mitä enemmän lapsi unohti, sitä enemmän minua suretti. Ei se haittaa, vakuuttelin lasta. Ei kaikkea voi muistaa.

Ei suomalainen klovni, vaikka asu antaisi niin olettaa

Muistojen haihtuessa lapsen mielestä, tuntuu kuin viimeiset viisi vuotta omastakin elämästä haalenisi haalistumistaan, kunnes katoaa olemattomiin. Ranskiksen ollessa aina töissä, jaoin valtaosan elämästä esikoisen kanssa. Kun tämä unohtaa elämämme Ranskassa, tuntuu kuin koko omakin elämä Pariisissa olisi ollut vain mielikuvituksen tuotetta. Kun muistoja ei pääse virkistämään, on ihan normaalia että pieni lapsi unohtaa. 

Juttelin esikoisen kummitädin kanssa, joka asuu Amerikassa. ”Lapset unohtavat kohta koko Suomen”, tämä suri Atlantin toisella puolella. ”Lapsuuden kesät Suomessa eivät jää mieleen, jos niitä kokee vain joka toinen vuosi.” Pienelle lapselle kaksi vuotta on pitkä aika eikä edellisestä vierailusta välttämättä tallennu kestomuistoja. Väistämättä tämä heikentää yhteyttä toiseen kulttuuriin ja kielikin saattaa alkaa tuntua vieraammalta. 

Onneksi esikoisen ranskalainen identiteetti on edelleen vahva, huolimatta siitä, että moni asia on unohtunut. Kieltä käytetään arkielämässä Ranskiksen kanssa ja ranskalaiset kannustuslaulut raikaavat esikoisen innostuessa. Moni kahden kulttuurin perhe on tänä vuonna joutunut jättämään toisen kulttuurin elvytysreissut väliin. Meillä oli Nizzan reissu varattuna nyt juhannukseksi, sekin peruuntui. Kääntöpuolena esikoinen pääsee kokemaan ensimmäisen juhannuksensa Suomessa. Yksi nuutunut kukka on jo tyynyn alla odottamassa juhannustaikaa, uusi kokemus sekin. 

Kahden kulttuurin ylläpito ei kaadu yhden tai kahden matkan peruuntumiseen. Toisesta maasta puhuminen, yhteydenpito ja kielen kuuleminen auttavat mutta eivät korvaa konkreettista maassa käyntiä haju- ja makuelämyksineen, ihmiskosketuksineen ja live-elämyksineen. Vaikka kolme Ranskan reissua on jo peruuntunut, elättelen toivetta kesäisestä Ranskan reissusta. Poikkeuslakihan päättyi eilen.

Onko teidän perheissänne tunne toisen kotimaan etääntymisestä vai vain vähän tavallisesta pidemmästä paussista? Etäännyttääkö välimatka vai riittävätkö videopuhelut ja muu yhteydenpito? 

Vauvalle suklaata vai puuroa, suomalaisittain vai ranskalaisittain?

Vauvalle suklaata vai puuroa, suomalaisittain vai ranskalaisittain?

torstai 11. kesäkuuta 2020

Lueskelen Suomen neuvolasta saatua vauvanruokainfoa, jossa ensimmäisenä suositellaan välttämään pinaattia. Pariisissa kun katselee vauvan valmisruokia, luulisi kyseessä olevan eri ihmislajike. Ranskassa pinaattisosetta tarjotaan heti nelikuisesta lähtien ja pinaatti on enemmän osa arkiruokaa kuin meillä Suomessa. Pinaatti näkyy kaiken ikäisten ruokavaliossa eikä ainoastaan letuissa eineshyllyssä tai keitossa kerran kvartaalissa. Tarkemmin ajatellen, edellä mainittuja en ole edes Ranskassa nähnyt.

Pinaattisose ei ole ainoa eroavaisuus. Koska Ranskassa pienet lapsetkin syövät lounaaksi koko menun, on jopa vauvaikäisille tarjolla suklaavanukasta. Ketä lienee suklaa palvelee, sillä pieni vauva ei osaisi suklaata kaivata. Vauvoille löytyy myös mehua, sokerikeksejä ja muita jälkkäreitä. 

Jälkkäreitä puolivuotiaille. Kuvat Google.

Lapsentahtisuus ei ole Ranskassa ohjenuora. Vauvaa syötetään tietyin väliajoin, vaikka tämä antaisi merkkejä nälästä. Kolmikuista ohjeistetaan syötettävän viidesti päivässä ja puolivuotiaasta ruokailukertojen määrä laskee neljään. Lapset koulitaan jo vauvoista aikuisten ruokatapoihin, sillä aikuisille välipalat ovat pahasta. Kuten radiossakin valistetaan musiikin lomassa, ”pour votre santé évitez de grignoter entre les repas” - älkää napostelko ruoka-aikojen välissä. Eikö kenelläkään ole tullut mieleen, että välipala voi olla terveellinen ja omalta osaltaan tukea painonhallintaa? 

Puuro ei Ranskassa kuulu edes pienten pilttien päivittäisiin ruokiin. Apteekista sitä hakiessani sain kuulla sen olevan tie ylipainoon. Samaa oli kuullut muutama muukin suomalainen äiti. 

Ranskassa pyritään jo puolivuotiaasta alkaen luomaan lapsille oikea ruokarytmi eikä edes vauvojen tulisi nauttia välipaloja. Ruokailla tulisi ”oikeiden” ruoka-aikojen puitteissa. Yösyötötkin voi vauvalta lopettaa, sillä ”eivät aikuisetkaan syö öisin”. Niin, mutta aikuisten ei tule myöskään kasvaa metriä lisää. Kaikkea ei voi oikoa vedoten siihen, etteivät aikuisetkaan tee niin. Kuten äitiystävä Pariisista totesi, samaa logiikkaa käyttäen vauvat eivät tarvitsisi edes vaippoja, koska ”eiväthän aikusetkaan kakkaa housuun”. 

Uusi Prismaperhe

Ranskassa ylipaino on uhka, jota tulee välttää kaikin keinoin. Jopa pienillä vauvoilla. Suomalainen ajattelee puuron olevan parempi valinta ylipainoa vastaan taistelussa kuin suklaajälkiruuan mutta katsantokannat ovat kaukana toisistaan. Ranskalainen opettaa lapsensa syömään vähän kaikkea ja nauttimaan ruuasta siinä missä suomalainen ehkä kiskoo kaurapuuroa terveellisyyden nimiin ja illalla yksin sohvalla puoli kiloa irtokarkkia perään. Tässä valossa puuro vs suklaa voisikin aiheuttaa loputtoman debaatin. 

Myös pitkää imetystä kummeksutaan ja rinnalla ruokaileva taapero voi hämmästyttää ranskalaisia. Tosin kyllä pitkään imettäviä ranskalaisnaisiakin löytyy mutta silloin monella on kannustimenaan aattellinen valinta. Jopa sairaanhoitajien on kuultu hämmästelevän suomalaisäitiä, joka imetti vuoden ikäistä lastaan. ”En tarvitse tuttipulloa, minulla on rinta” -kommentti oli saanut henkilökunnan kikattamaan hämillään. ”Emme tajunneet, että noin isoa lasta voi imettää.” 

Pieni poika vai iso pulla? Tätä herkkua suotiin vain äidille

Loppujen lopuksi ruokavalion monipuolisuus on tärkein ohjenuora myös vauvoille, niin suomalaisille kuin ranskalaisille. Ei se pinaatti tai pinaatittomuus, puuro tai suklaajälkkäri eikä mikään muu yksittäinen ruoka pilaa tai paranna lapsen elämää. Sokerijälkkäreistä huolimatta Ranskassa osataan syödä tasapainoisemmin kuin Suomessa. Karkkia ei myydä puolen kilon säkeissä eivätkä aikuiset lappaa irtokarkkeja kärryyn kuin leipää. Vauvojen sokerijälkkäreitä on helppo paheksua mutta jos niiden avulla saadaan luotua koko elämän kestävä tasapainoinen ruokailurytmi, on lopputulos elämän mittaisessa perspektiivissä postiivinen.  

Pikkuhiljaa minunkin tekee mieli käyttäytyä kuin vauva ja hakata puulusikalla päätäni. Kohta kahdeksankuinen ei edelleenkään suostuisi syömään lusikasta mitään. Olisiko sokerikeksi tie hampaiden tuhoon vai väylä saada lapsi maistelemaan kiinteitä? Tarjoanko seuraavaksi irtokarkkeja? Ehkä en, mutta jotakin pitäisi keksiä. Ranskalaisia ruokia ja pinaattisosetta?

7kk vauva tahtoo ja liikkuu

7kk vauva tahtoo ja liikkuu

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Istun lattialla lelumeren keskellä vauvan kanssa, joka ryömii koko ajan syliin. Lopulta lykkään vauvan istumaan. Oho, siinähän se pysyy. Istuu itse, ilman tukea. Kuinkahan kauan tyyppi on jo osannut istua? Siinä se istua jököttää sen näköisenä, että mitäs ihmeellistä tässä.

Vauva liikkuu. Seitsenkuinen on yhtäkkiä muuttunut pienestä kääröstä liikkuvaksi vauvaksi. Ryömii asunnossa vikkelästi kuin lisko kaikkia nurkkia tutkien ja maistellen. Vielä hetki sitten vauva löytyi samasta paikasta mihin sen jätti, toisin on nyt. Jättäessäni lapsen leikkimatolle vessareissun ajaksi, takaisin tullessa vauva on jossain ihan muualla. Yhtenä iltana olin pesemässä kasvojani ja kuulin lähestyvää mölinää kylpyhuoneen ovelta. Vauva oli lähtenyt etsimään äitiä. Liikuttavaa, vauva tuli hakemaan.

Vauva tahtoo. Kun jokin asia kiinnittää vauvan mielenkiinnon, on se saatava käteen. Muu ei kelpaa vaan äidin kädessä oleva vitamiiniputkilo/ kynsilakka /hammasharja on pakko saada. Jos ei onnistu niin vauva huutaa. Vastalause. Tahdon tuon!

Vauva ujostelee. Nähdessään vieraat kasvot, alkaa alahuuli väpättämään. Jos vauva pääsee piiloon äidin kaulakuoppaan, voidaan tilanne vielä pelastaa. Jos ei, on itku taattu.

Vauva loukkaantuu. Jos lelu tippuu tai isosisko vie sen, on huuto korvia huumaava. Leppoisa vauva tuntuu loukkaantuvan sydänjuuriaan myöten ja itkee suuria kyynelkarpaloita. Kuin joku veisi aavikolla viimeisen vesipullon. Loukkaantuu myös kun vanhempi kääntää selkänsä. Välitön hylkäämisreaktio, vaikka kääntyisin vain ottamaan uuden vaipan.

Ranskiksen mielestä vauva on kovasti äidin perään. ”Äidin poika”, tämä kiusoittelee. Tytärkin on "äidin oma", eivätkö kaikki lapset ole?

Vauva tekee hampaita. Suussa on kolme hampaan alkua. Niillä saa järsittyä kivoja palasia ja niillä voi haukkailla ihmisiä. Ehkäpä kiinteätkin alkavat pian maistumaan, kun on purukalustoa mitä käyttää. Toivottavasti.

Vaikka vauva on oppinut valtavasti asioita, on se vielä kaikkinensa hullunkurinen kokonaisuus. Imettäessä vauva takoo nyrkillä päätään. En voi olla nauramatta. Eikö luulisi tuntuvan epämukavalta vai eikö vauva osaa yhdistää asioita? Kun kädessä on puulelu, on pakko puuttua asiaan. Vauva hakkaisi lelulla omaa kalloaan mutta laitan pehmikkeeksi oman käden väliin. Rytmikäs takominen pääsee jatkumaan.

Tästä pedistä loppui tila

Kehdosta vauvansänkyyn. Vähän kaihoisin mielin vastasyntyneen sänky vaihtui suurempaan pinnasänkyyn. Noin pientä sänkyä en näe enää meillä koskaan. Olisi pitänyt vaihtaa jo kuukausi sitten mutta en raaskinut. Nelivuotiasta siskoa itkettää. "Haluan että veli on aina ihan pieni vauva jonka saa syliin." Samanlainen herkkis kuin äitinsä. Maalailen tulevaisuuden kuvia pikku-veljestä, josta saa leikkikaverin. Se auttaa vähän.

Vauvavuosi on täynnä etappeja, joihin tekee mieli tarrata. Suuria muutoksia tapahtuu viikoissa. Vauva kasvaa mutta oma mieli ei aina pysy muutoksissa mukana. Vastahan tuo oli vastasyntynyt ja kohta se jo konttaa. Nyt vain kamera räpsymään, jotta hetkiin voi palata vielä silloinkin, kun lapsi jo kirmaa kauas omin tahdoin. Kyllä se palaa, siihen on vain luotettava.

Koetteko te ristiriitaisia tunteita vauvan kehittyessä vauhdilla?