keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Tontut ovat totta mutta hammaskeijut eivät?

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Istun keskellä yötä lattialla, ison lahjakasan ympäröimänä. Paketointitarpeet lojuvat ympärillä ja kieputan ja kiedon, punaista ja kultaa. Kimaltavaa narua ja hymyn huulille tuovia eläinhahmoja. Liimailen tarroja ja kirjoitan lasten nimiä pakettikortteihin. 


Kuusen kajossa vajoan ihanaan tunnelmaan, aika ja vuodet unohtuvat. Muistot, uudet ja vanhat tulvivat mieleen. Yksivuotiaalle ensimmäinen puinen junarata. (Ei sitä puuhaarukkaa.) Tytölle hartaasti toivottu pehmo. Ja yksi niin iso paketti, ettei rulla lahjapaperia riitä.


Hyvää joulua

Voi kunpa näihin paketteihin saisikin käärittyä puhdasta onnea. Sitähän kaikki lahjanantajat varmaan paketeillaan yrittävät tarjota. Hyvää mieltä ja onnen ja rauhan tunnetta. Ehkä myös vähän perhosia vatsaan ja lapsen intoa.

 

Mieleni jatkaa aikamatkailua. Ensi vuonna esikoinen on jo melkein kuusivuotias. Ja kuopuskaan ei ole enää omaa kieltään kiihkeästi pulputtava pieni vauvan pullukka. Vaikka joulu tulee joka vuosi, on jokainen joulu ainutlaatuinen. Ruuat ja perinteet pysyvät samoina mutta elämä ei. 

 

Kasvamista nähtiin tänäänkin konkreettisesti, kun esikoiselta irtosi ensimmäinen hammas. "Apua hammas tippui lattialle", tämä huusi hädissään ja kiiruhti syliin. "Niin, et ole enää pieni tyttö", kehun vuolaasti.  Lapsi tirauttaa kyyneleen. "Äiti, minä en halua kasvaa, haluan olla aina pieni tyttö." Lohduttelen, "olet ikuisesti oma pieni tyttöni, sitä ei mikään hampaiden tippuminen muuta, ikinä". 

 

Myöhemmin lapsi kertoo hämmentyneenä, miten ei tiennyt hampaiden tippuvan oikeasti. ”Luulin, että niin tapahtuu vain piirretyissä, ettei hammaskeijua ole oikeasti olemassa. Niin kuin vaikka kummituksia.”  Sitten lapsi piilottaa hampaan. "Nyt hammaskeiju ei tule yöllä varastamaan minun hammastani!"


Jokainen joulu on ainutlaatuinen

Vaikeatahan se on nelivuotiaalle. Tonttuihin ja joulupukkiin, pääsiäispupuun ja hammaskeijuun kuuluu uskoa mutta mörköihin, noitiin  ja hirviöihin ei, koska niitä ei ihan oikeasti ole. ”Niin, eikä dinosauruksia”, jatkaa lapsi. Katson kelloa. Liian myöhäistä kertoa dinosauruksista. ”Dinoja on kyllä ollut mutta jutellaan siitä huomenna.”


Oikein ihanaa joulun aikaa teille kaikille! Rauhaa, iloa ja onnea koko koettelevan vuoden edestä! Ja yliannostuksia suklaata! 


Blogi vetäytyy joululomalle ja palailee alkuvuodesta .   

 

Joyeux Noël à vous tous, bisous! <3
torstai 17. joulukuuta 2020

1-vuotiaan toivelahjat

torstai 17. joulukuuta 2020

Nelivuotiaalle on ihana ostaa lahjoja. Askartelu, piirtäminen, hamahelmet ja muu sorminäppäryyttä vaativa kiinnostavat loputtomasti. Pehmot ja vauvanuket taas herättävät hoitovietin. Niiden kanssa leikitään syntymäpäiviä, päiväkotia, matkustamista ja milloin mitäkin. Vaan entä yksivuotias? Joulu se on pienemmälläkin ja jotain mieluisaa olisi kiva hankkia.


yksivuotiaan lempileikki löytyy keittiöstä


Tavarapaljouden keskellä sorrun joskus korvaamaan laatua määrällä. Jos ajatus ei ole mukana, tulee hankittua paketteja, joissa lasta viihdyttävin osa on lahjapakkaus. Moni lelu päätyykin lelulaatikon pohjalle pölyttymään mutta parhaat jäävät käyttöön ja siirtyvät seuraavalle lapselle. Meillä loputonta iloa ovat tuottaneet esimerkiksi leikattavat puuhedelmät. Esikoinen sai ne 2-vuotiaana ja leikkaamisen lisäksi valmisti niistä äidille smoothieta ja nukeille ruokaa. Nyt yksivuotias harjoittelee niillä käden hienomotoriikkaa ja leikkaaminen kiinnostaa kovasti, vaikka apua siinä vielä tarvitaankin. 


Yksivuotiaalle lelua ostaessa kannattaa miettiä mihin tarpeeseen lelu tulisi. Tietenkin sen tulisi tuottaa lapselle iloa mutta bonuksena vanhemmat voivat saada hetken rauhaa ja omaa aikaa. Tai ehkä lelu auttaa lasta kehittymään. Vai onko tärkeintä yhdessä leikkiminen ja ajan viettäminen lapsen kanssa?


lahjavinkki yksivuotiaalle


Kun esikoinen vietti ensimmäistä jouluaan himpun alle yksivuotiaana, ostin tälle ensimmäisen vauvanuken. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Nelivuotiaaksi asti pulipäävauva kulki aina mukana, ulkomaan matkoille, kauppareissuille ja leikkipuistoihin.


Nyt 13-kuisella on tarve osoittaa hellyyttä. Tämä pussailee siskon vauvanukkeja, pikkuautoja ja suureksi iloksi myös meitä perheenjäseniä. Suukkosade on loputon ja halauksia jaetaan auliisti. ”Kyllä teillä on empaattisia lapsia”, toteaa tuttu neuvolan täti 1v-tarkastuksessa. 


Riittävätkö siskon nuket vai pitäisikö kuopukselle ostaa oma kulta? Ainakaan silloin isosisko ei temperamenttisuuspuuskassaan tulisi kiskomaan sitä ilmoittaen nuken olevan hänen. Toisaalta, useimmiten sisko hyvin auliisi jakaa lelujaan. 



lahjavinkki yksivuotiaalle


Niin kuin kaikki tietävät, monesti parhaat lelut löytyvät keittiön kaapeista. Purkit, kattilat, puulusikat jne jaksavat viihdyttää kuukausikaupalla. En ehkä silti ostaisi joululahjaksi omaa puuhaarukkaa tai paistinpannua, vaikka toisaalta miksi en? Saisi hyvän tarinan kerrottavaksi jälkipolville. "Tytön ensimmäinen lahja oli vauvanukke ja pojan puuhaarukka." 


Tässä yhteenvetona lista klassikoista, jotka meillä toimivat lapselta toiselle kuin käpylehmä konsanaan.

 

1-vuotiaan suosikkilelut (sellaiset, jotka kehtaa kääriä pakettiin):

 

- Leikattavat puuhedelmät/ ruuat

- Nukke tai joku muu hoivattava. Sitä voi syöttää ja pussata. 

- Satukirjat, äänillä ja ilman

- Rytmisoittimet

- Pallo (tarpeeksi pieni, jotta siihen on mieluisa tarttua)

- "Leikkimielisesti älykkyystesti", eli lelu, jossa oikean muotoinen palikka tulee saada oikeaan reikään tai pinota renkaita tolpan ympäri tms ymmärrystä harjoittava lelu. 


 

Onko teidän perheissänne suosikkileluja? Laitatteko uuden vessaharjan jouluksi pakettiin vai pitäydyttekö leluosaston antimissa?

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Eikö Ranskassa ole joulukuusia?

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

”Milloin on saan avata joulukalenterin? Milloin on jouluaatto?” Esikoinen on ihan kierroksilla joulusta. Joulun odotus tuo taikaa ja pirskahtelua koronaelämän keskelle. Olemme aloittaneet tunnelman luomisen täydellä volyymilla. Sitä paitsi työelämän taas viedessä mennessään, saa murehtia joulun tulemista liian äkkiä.  Nyt monet menot on peruttu ja kotona ehtii pipertää jos jonkin näköistä jouluviritystä. On ihana ajatus rakentaa lapsille joulun iloa vähän pidemmäksi aikaa kuin aaton ajaksi.



Päiväkotikin hoitaa oman osansa tunnelman rakentamisessa. Ikään kuin joulukalenterina, saa jokainen lapsi viedä merkittynä päivänä esiteltäväksi jonkin tärkeän jouluun liittyvän asian. Voi apua, vähän tarkempaa rajatusta, ajattelen ensin. Esikoiselle sattuu joulukuun ensimmäinen päivä. Mitä jouluista ikinä tämä viekään, se on uutta ja kutkuttavaa. Kyselen mitä lapsi muistaa jouluista. ”Lahjat.” Muistatko mitään muuta? ”En.” Etkö yhtään mitään, yritän vielä. Entäs jotain herkkuja, koristeita tai lauluja? 


Pitänee katsella vanhoja joulukuvia.


Lopulta lapsi lähtee päiväkotiin kahden koristeen kanssa. Mukana on joulupallo, jossa lukee ”Mon premier noel”, ensimmäinen jouluni ja toinen koriste, johon on kaiverrettu lapsen nimi ja syntymäpäivä. Ylpeänä tämä esittelee koristeita, joita tällä on ollut ”vauvasta asti”. Huomaan, että kaikki asiat joita lapsella ollut tämän omien sanojensa mukaan ”vauvasta asti”, tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. 



Päivän päätyttyä lapsi kertoo opettaneensa muille lapsille taas vähän ranskan kieltä. Kaikki oppivat sanomaan ”noel” ja olivat hämmästyneitä kun Ranskassa ei ole joulukuusia. "Ei ole joulukuusia", ihmettelen. "Niin! Siinä valokuvassa nämä koristeet ovat siinä joulutortussa. Ei kun narussa! Kun ei ole joulukuusia". 


Hrm. Nyt meni kulttuuriopetus vähän satuiluksi. Toisaalta, ehkei nelivuotiaiden sanoja voi ottaa täysipäisenä oppimateriaalina. Korjattakoon siis, kyllä, Ranskassa on joulukuusia. Meillä koristeet sen sijaan laitettiin roikkumaan köynnökseen ihan sen takia, koska lensimme aina aatoksi Suomeen ja joulukuusi olisi rapissut kuoliaaksi loman aikana. Siksi koristeet olivat "narussa". Eli köynnöksessä. Ei tortussa.



Lapsi on jo kirjoittanut kirjeen joulupukille. Nelivuotias tahtoi itse kirjoittaa mallista. Pitkän pohdinnan jälkeen kirje laitetaan saappaaseen, joka on jätetty oven eteen postiluukun alle. ”Tonttujen on helppo ottaa se.” Muita vaihtoehtoisia piiloja olivat ”jemma sohvatyynyjen välissä”, (tontut eivät osaa etsiä sieltä) ja olohuoneen maton alle piilotus (tontut eivät jaksa ryömiä painavan maton alle).


Seuraavana päivänä kirje on kadonnut. ”Se ei ole siellä!”, huutaa lapsi epäuskoisena, saapasta tuijottaen. ”Oletko kuullut jotakin yön aikana?”, tiedustelen lapselta. "Minä en ainakaan kuullut mitään", jatkan. "Kuulin hissin äänen. Tontut tuli varmaan hissillä!" Saappaasta löytyy suklainen joulupukkifiguuri kirjeen paikalta. Riemu on käsin kosketeltavaa. 


Joulun ilo tarttuu.

 

Oletteko tekin antautuneet jo jouluhuumalle? Kantaako huuma jouluun asti? Kyllästyykö tähän ennen aattoa?

torstai 3. joulukuuta 2020

Paljetteja, Zoom-harrastuksia ja rypemistä

torstai 3. joulukuuta 2020

Pidimme viikonloppuna ystäväperheen kanssa pikkujoulut. Oikea ilon ja valon pirskahdus keskellä mustaa marraskuuta. Olimme värkänneet pikkujoulutunnelmaa pieteetillä. Kimmellystä, kynttilöitä ja jouluherkkuja. Valonauhoja siellä sun täällä, oven ja ikkunan karmeissa. Suunnitellut ystävän kanssa menun ja lahjatoiveet, pukeutunut paljetteihin. Aikuiset yhtä täynnä kuplivaa juhlan iloa kuin lapset.


Lasten riemuksi tonttu käväisi parvekkeella jättämässä pienen lahjasäkin ja nelivuotiaat sekosivat riemusta. Aikuiset innostuivat laulamaan. Joululaulut kuulostivat raikkailta vuoden tauon jälkeen ja toivat mukanaan muistojen hyökyaallon. Juhlista jäi jäljelle ihana odotuksen täytteinen tunnelma ja esikoiselle valtava jouluinnostus. Noh, äidille myös.



Uusi viikko käänsi tuulen suunnan. Nyt väännetään itkua. Yksivuotias rokotteista, me väsymyksestä. 

 

Maanantai alkaa yksivuotiaan neuvolalla. Kaikki on onneksi kunnossa ja rokotuksia tökätään kolmin kappalein, jopa se influenssarokote jonka loppumisesta varoiteltiin etukäteen. Yöllä nousee kuume. Lapsi itkee koko ajan, rauhoittuu vain sylissä ja siinäkin heräilee itkemään tasaisin väliajoin.

 

Seuraavana päivänä en voi laskea lasta mihinkään. Tämä on kipeä ja kuumeinen, tahtoo olla ainoastaan sylissä. Särkylääkkeen vaikutuksen alaisena suostuu sentäs vähän syömään. Nukkuminen onnistuu vain liikkuvissa rattaissa. Tuudittaudun ajatukseen, että tätä kestää ehkä päivän.

 

Seuraava yö sujuu samalla lailla. Aamulla tekee mieli kirkua. Selässä tuntuu sähköiskumaisia kipuaaltoja kun lapsi on sylissä yöt ja päivät. Vuorottelemme syliä Ranskiksen kanssa, jonka pitäisi saada tehtyä töitä. En saa mitään tehtyä, en edes tietokonetta avattua, hyvä jos tiskikoneen.



Esikoisen muskari on siirtynyt etähommiksi. Muskari on ollut henkireikäni. Olen odottanut läppärin kanssa ja hoidellut rästihommia. Kirjoittanut blogia ja selvitellyt asioita. Kun muskari siirtyy omaan olohuoneeseen Zoomilla tehtäväksi, on oma aika menetetty. Vai osaavatko muiden nelivuotiaat hoitaa oma-aloittesesti nämä etähommat?

 

Menee 40 minuuttia ennen kuin Zoom toimii koneellani. Koko ajan kipeä yksivuotias huutaa. Se ei häiritse muskaria merkittävästi sillä en saa ääntä toimimaan. Pitää päivittää sovellus. Päivitys häviää 10 minuutin yrityksen jälkeen. Kokeilen käyttää Zoomia selaimella. Se toimii kaikilla muilla paitsi safarilla. En ehdi tehdä koko ohjelmiston päivitystä sillä etämuskari loppuu ennen kuin se olisi valmis. Lopulta esikoinen ehtii olla mukana 10 viimeistä minuuttia. Netti pätkii koko ajan ja Zoom herjaa epävakaasta yhteydestä.

 

Seuraavan kerran kun joku ehdottaa harrastusta Zoomilla, piilotan tietokoneen hattuhyllylle.


pikkujoulut
Ilo vielä ylimmillään

Tänä iltana olisi nelivuotiaalla telinevoimistelua etänä. Pitääkö taas varautua siihen, ettei mikään toimi vai nostaa lamput, peilit yms särkyvät esineet katon rajaan ja pakottaa tekohymy kasvoille? Toivon etten itse toimita telineen virkaa. Rehellisesti sanottuna etäharrastus tuntuu työllistävän vanhempaa huomattavasti enemmän kun puistoon meno enkä tässä tilanteessa ole mitenkään kamalan innoissani etäharrastuksista.

 

Kuopus jatkaa itkuaan. Ranskis makaa tämän vieressä parisängyllä ja yrittää tehdä töitä. Minä naputtelen tekstiä silmät väsymyksestä sikkaralla. Aamulla 6:45 kuopus nukahti ja sain nukuttua hetken. 


Yritän muistella lauantaita. Miten paljetit välkähtelivät valossa, kynttilät tuikkivat ja elämä tuntui pirskahtelevan ihanalta. Voisiko tämä ryvettymisvaihe jo vaihtua iloksi? Miten välillä viikko voi kestää ikuisuuden ja välillä hurahtaa ohi ihan huomaamatta? Kohottaako itsenäisyyspäivä taas tunnelman kattoon?