Kerron vähän perheestämme, niin menoa on helpompi seurata. Nimeni on Susanne ja kirjoittelen Pariisista. Olen tammikuussa 2016 syntyneen kaksivuotiaan pariisittaren äiti ja naimisissa Ranskiksen kanssa. Välillä ihmettelen, välillä ihailen ranskalaisten tapaa olla, tehdä ja elää. Blogini kertoo näistä mietteistä, taaperon edesottamuksista ja omista ajatuksista, jotka välillä tuppaavat hukkumaan lelulaatikkoon taaperotohinan joukkoon.
Pariisista puhuttaessa vilisee mielikuvissa ranskattaria huolettoman elegantteina, kallista muotia, taidetta, samppanjaa ja arkkitehtuuria. Ei-lapsille, voi käydä mielessä Pariisia miettiessä. Vaan täälläkin ovat puistot pullollaan pikku-parisienneja ja fransmannin alkuja. Kaikkien poskisuudelmien seassa myös Pariisissa sairastetaan ne samat oksennustaudit ja saadaan julkisia känkkäränkkäkohtauksia. Kanssamatkustajat neuvovat mielellään tällaisen sattuessa: ”Vauvalla on nälkä/jano/kuuma/kylmä” äidin laskiessa punaposkisena minuutteja liikennevälineestä poispääsyyn.
Kaksivuotiaamme on määrätietoinen ja lujatahtoinen tapaus. Joinakin päivinä meillä asuu kesyttämätön villipedon poikanen. Toisinaan taas pieni herkkis, joka ei voi kuunnella itkemättä satuja, joissa näkyy yhdetkin surulliset kasvot. Ranskis pudistelee päätään, "elle est comme sa mère, ilmetty äitinsä", oli kyseessä kumpi versio vain.
Ranskis on opetellut suomalaisen luonteen salaisuuksia kanssani jo 13 vuotta ja oppinut, että näennäisen viilipytyn luonteen omaavan kansan pinnan alla roihuavat palavat tunteet. Ranskis on charmantti ja omaa äärettömän pitkän pinnan, joka venyy, oli meillä moodi mikä hyvänsä. Perhettämme täydentää pikku-pörriäinen, maailman rakkain pulloharjan ja Napoleonin risteytys, Choco-koira, joka on tällä hetkellä porraskammon takia hoidossa Suomessa.
Lämpimästi tervetuloa mukaan seuraamaan tasapainoiluamme!
Bisous à tous,
Susanne
Ei kommentteja
Lähetä kommentti