Sektiosta toipuminen, kiireellinen vs elektiivinen

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020
Kirjoitin syksyn aikana ensimmäisen raskauden aikana kärsimästäni synnytyspelosta. Kävin pelkoryhmässä ja meitä kannustettiin alatiesynnytykseen. Sektion haitat olivat kuulemma verrattavissa rekka-auto-onnettomuuteen. Päädyin yrittämään alatiesynnytystä, joka päätyi kiireelliseen sektioon. 

Toinen lapsi syntyi suunnitellun sektion avuin. Nyt reilut neljä kuukautta keisarinleikkauksen jälkeen uskallan puhua toipumisesta ilman pelkoa takapakista. Ajattelin verrata toipumista kahden erilaisen sektion välillä, kiireellisen sektion ja elektiivisen sektion.


Kiireellinen sektio ja toipuminen

Kiireelliseen sektioon päädyttiin, kun alatiesynnytys ei edennyt. Synnytys huipentui kohtaukseen, jossa vauvaa revittiin ulos imukupilla kahden lääkärin ja viiden kätilön voimin. Tekisi mieli kuvailla tilannetta ronskein sanankääntein mutta todettakoon vain, että lopulta vauva piti leikata ulos. 

Operaation jälkeen olin todella kipeä. Viikko sektion jälkeen halusin kokeilla ulos lähtöä. Pelkkä housujen päälle pukeminen oli niin kivuliasta, että heikotti. Sisulla kävelin  korttelin ympäri mutta haavaa poltteli niin kovasti, että meinasin pyörtyä. Satavuotiaatkin kävelivät nopeammin. 

Toisella viikolla leikkauksen jälkeen pääsin kävelemään lyhyitä matkoja pökertymättä. Polttavan kipu oli läsnä lähes koko ajan ja söin särkylääkkeitä parisen viikkoa. Iltaisin odotin hampaat irvessä kelloa vahdaten, jotta saisin ottaa seuraavan kipulääkesatsin. Sektiohaavaa särki ja poltti, vaikka ulkoisesti se parantui äkkiä. Samalla imukuppiyrityksen vauriot korvensivat alakertaa. Selkä piti pakottaa suoraksi monta viikkoa, muuten kävelin kumarassa kuin Quasimodo. 

Kolmen viikon päästä kivut vihdoin hellittivät ja paraneminen eteni yhtäkkiä pikavauhtia. Sen koommin haava-alue ei koskaan särkenyt, kiristänyt tai poltellut. Juoksemaan pääsin kuuden viikon päästä lääkärin hyväksynnän saattelemana. Vatsalihasten erkauma jäi pysyväksi mutta muita fyysisiä merkkejä ei ensimmäinen sektio jättänyt hailakan valkoisen poikkiviivan lisäksi. Vaikka alussa paraneminen oli hidasta, olin niin helpottunut terveestä vauvasta, etten jäänyt vellomaan huonoon kokemukseen. Synnytys oli sujunut oikeastaan siihen tyyliin kun olin ajatellutkin.


Suunnitellusta sektiosta toipuminen

Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen olivat odotetusti kivun täytteiset, onhan kyseessä suuri leikkaus, jonka riskejä tai kivuliaisuutta en halua maalailla ruusunpunaiseksi. Kolmannesta päivästä kotiutumisen myötä, eteni paraneminen ihan valtavin harppauksin. Odottelin tuttua kyyneleitä kirvoittavaa kipua, sen kuitenkaan saapumatta. Haava-alue oli toki erittäin arka ja liikkuminen ensimmäisinä päivinä hyvin vaikeaa mutta paikoillaan ollessa mihinkään ei sattunut. Koska alatiesynnytystä ei edes yritetty, ei ollut muita paranneltavia paikkoja kun leikkaushaava. 

Viisi päivää suunnitellun sektion jälkeen teki mieli päästä ulkomaailmaan. Päätimme lähteä ratikalla hiljalleen käymään uudessa Triplassa. Mietin lähtöä tehdessä vähän pelon sekaisin miettein, että hätäilenkö liikaa. Kävelin hiljaa ja reissu kesti kahvilakäynteineen enintään puolitoista tuntia. Kaikki meni hyvin.

Vähensin särkylääkkeiden syömistä hiljalleen viikon päästä operaatiosta, muutaman päivän sisällä lopetin kokonaan. En kokenut lainkaan iltaisin polttavaa särkyä enkä kävellyt selkä kyyryssä. Toki haava-alue oli alussa todella kipeä, mutta pahin kipu kesti kolmesta neljään päivään. 

Elektiivisessä sektiossa en kokenut verilöylyä imukuppikidutuksineen kaikkineen. Kun kroppaa ei oltu revitty ja runneltu käsivoimin, en kokenut oloani rekka-auton yliajamaksi. Uskon kropan toipuneen nopeammin tällä kertaa koska koettelemus oli kaikin puolin väkivallaton.  

Ymmärtääkseni molemmat sektiot, niin kiireellinen kuin ennalta suunniteltu on toteutettu samalla lailla. (En toki ole lääkäri, korjatkaa jos olen väärässä!) Suurin ero, joka on varmasti vaikuttanut myös toipumiseen on leikkausta edeltävät 24 tuntia. Ilman pelkoa, kipua ja uupumista jää toipumiseen enemmän voimia. 

Nyt lähes viisi kuukautta suunnitellun sektion jälkeen harmittelen ainoastaan sitä, etten luottanut ensimmäisellä kerralla omaan tunteeseen siitä, ettei synnytys onnistu. Olisin toivonut ammattilaisten suusta faktoja suunnitellun sektion hyvistä puolista, pelkän pelottelun sijaan. "Hyvin kapea lantio voi olla sisältä tilava"-kommenttikin jäi pelkäksi tyhjäksi toiveeksi. Toisaalta, tiedän yrittäneeni kaikkeni, joten ei tarvitse jossitella. Ehkä näin oli helpompi päätyä toisella kerralla suoraan suunniteltuun sektioon. 


Synnytyspelkoiset ja muut sektiota miettivät, tehkää itsellenne palvelus ja ottakaa selvää Suomessa tehtävän sektion hyvistä puolista. Niitäkin on. Läjäkaupalla. Alatiesynnytyksessäkin on riskinsä, vaikka se on luonnollinen tapa. Ei luonnollisuus tarkoita riskittömyyttä eikä sektion keinotekoisuus tee siitä automaattisesti hengenvaarallista. Molemmissa on vaaransa, myös siinä luonnollisessa tavassa. Lopulta kumpaakaan tapaa ei voi ennakoida täysin vaan molemmissa on mukana arpaonnea, johon vaikuttavat kaiken muun lisäksi äidin ja vauvan terveys, koko ja kunto. 

Tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään pyytämään keisarinleikkausta huvikseen, vaan kertoa oma kokemukseni siitä, ettei sektio ole aina se huonompi vaihtoehto. 

Toivon kaikille synnyttämään lähtijöille paljon voimia ja parasta mahdollista lopputulosta, synnytystavasta riippumatta! <3

Lisää aiheesta postauksissa:








2 kommenttia

  1. Minusta kirjoituksesi käsittelee hyvin tärkeää aihetta!
    Olen itse raskaana ja kärsin vaikeasta synnytyspelosta. Pelkojani ei tähän saakka ole otettu vakavasti, vaan suostutellaan kokeilemaan alatiesynnytystä. "Jokainen nainen pystyy synnyttämään". Tämä harmittaa minua, varsinkin kun kyseessä on hyvinkin vaikea pelko joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni.

    Vauva tulee tavalla tai toisella ulos kehostani, tärkeää minusta on huomioida että millä tavalla tämä tapahtuu on hirveän suuri merkitys. Puhumattakaan toipumisesta (joka vaikuttaa vauvaelämän alkuvaiheeseen ja tutustumiseen) ja pitkäaikaisvaikutuksista kuten kehonkuvasta ja seksielämästä (minun alapäämitat ovat valitettavan huonot vakavien repeämisten kannalta), minusta henkiseen puoleen on hyvin vaikea saada tukea. Ja tämä on oleellinen asia. Joskus fyysisiltä vahingoilta ei voi parhaimmassakaan tapauksessa välttyä, mutta miten tämä koetaan henkisesti on melkeimpä tärkeämpää. Vammoista voi pärjätä tavalla tai toisella, mutta kuinka paljon kipua ja vahinkoa henkinen puoli voi aiheuttaa ihmisen elämässä?

    Toivoisin suunniteltua sektiota vaikka sekin pelottaa hurjasti ja vaikka siinä on huonot puolensa. Kuitenkin uskon että tunnen kehoni ja tiedän miltä alapääni näyttää (ja mittaa), huomaan että riskit suuremmille synnytyskomplikaatioille on minulle synnyttäjänä todellinen ongelma. Optimaalisesta synnytyksestäkään (tarjonta, rauhallisena pysyminen jne.) en näe minulle hyvää kokemusta.

    Minäkin sisimmissä uskon siihen, että kannattaa luottaa omaan tunteeseen. Synnytys on sen verran intiimi asia ja äitiys suuri muutos ja tehtävä itsessään, että toivoisin että äitejä tuettaisiin enemmän. Luonnollinen synnytys olisi minullekin mieluisampi, mitäpä en tekisi saadakseni onnistuneen luonnolisen synnytyksen josta voi toipua melko piankin? Tämä on yhteiskunnassakin paljon hyväksyttävämpää kuin se "keinotekoinen" tapa. Tosin fakta on se, että kaikki kehot on erilaisia, ja fakta on se että vaikka vauvat tulevat ulos tavalla tai toisella, lähtökodat ovat eri. Ja minulle vakava repeämä olisi vaikeampi kuin sektio, ainakin henkisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikku-Sophien Pariisi/ Susanne7. joulukuuta 2020 klo 5.19

      Kiitos kommentistasi, samaistun täysillä tilanteeseesi. On todella ikävä kuulla, ettei ajatuksiasi, huolta ja pelkoa alatiesynnytystä kohtaan olla kuunneltu. Lapsen saaminen on jokaiselle suuri ja mullistava kokemus jo itsessään, siihen päälle ei enää soisi ylimääräistä ahdistusta, kärsimystä ja traumatisoitumista, jos ne ovat ennalta ehkäistävissä. Ihmettelen ylipäänsä, miksi jokaisen olisi Suomessa yritettävä synnyttää alateitse vaan sen takia että se on luonnollista, eihän jokainen voi juosta maratoniakaan vaikka lähes kaikilla meistä on kaksi jalkaa (synnytystä kun verrataan usein maratoniin).



      Leikkauksiin sisältyy aina riskejä, jotka on otettava huomioon synnytystapaa miettiessä, harvoin silti puhutaan synnytykseen liittyvistä riskeistä ja vaurioista, niitäkin on, enemmän kuin puhetta niistä. Suomessa tehtävästä sektiosta toipuu yleensä nopeammin, niin henkisesti kuin fyysisesti, kuin pieleen menneestä alatiesynnytyksestä. Ensimmäistä lastani yritin väkisin synnyttää alateitse, lopulta kamalan repimisen jälkeen tilanne päätyi kiireelliseen sektioon. Arpi parani hienosti mutta muuten olin todella kipeä pari ensimmäistä viikkoa. Synnytysyritys aiheutti kipua ja vahinkoa, jonka paraneminen vei pidempään kuin sektioarven paraneminen. Jopa gynekologi ihmetteli jälkikäteen syytä, miksi sektioita ei oltu suositeltu jo ensimmäisellä kerralla, hänen mielestään paikat olivat rakenteellisesti hyvinkin kapeat. Synnytyspelosta ja pelkoryhmässä käymisestä huolimatta mitään tutkimusta ei tehty vaan pelkoa käsiteltiin ryhmän yhteisenä pelkona sen sijaan, että oltaisiin katsottu yksilötasolla onko alatiesynnytykselle tosiaan myös se fyysinen este. Onneksi myös vakava synnytyspelko riittää suunniteltuun sektioon vaikkei fyysistä estettä olisikaan.



      Suunnitellusta sektiosta toivuin ällistyttävän nopeasti. Kaksi ensimmäistä päivää olin todella kipeä mutta sen jälkeen seurasin lähes epäuskoisena kipujen katoamista. Ensimmäisellä kerralla kun kivut vaivasivat kovina ja polttavina viikkotolkulla.



      Toivon sydämestäni, että sinua kuunnellaan ja saat sen vähemmän repeytymiä ja traumoja aiheuttavan synnytyskokemuksen. Tiedäthän ettei Suomessa voi pakottaa ketään alatiesynnytykseen? Pidä puolesi, sillä kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Oikein hyvää ja rauhallista loppuraskautta ja ihanaa joulunaikaa! <3

      Poista