Junalla Pariisista Lontooseen

Junalla Pariisista Lontooseen

torstai 30. toukokuuta 2019

"Äiti, miten sanotaan englanniksi lelu? Minua haamittaa kun en osaa enklantia!”

Keväällä päätimme, että nyt on lähdettävä Lontooseen – junalla, kun se on kerran mahdollista. Mitä sitä listaamaan kaikkea mitä Pariisissa tahtoo tehdä, jollei listaa ikinä lyhennä. Retkikohteiden luettelo oli jo pitkä kuin kuukauden menu, puhumattakaan kaikista muista aktiviteeteista, mitä kaupungin sisällä voisi kokea. Lista venyy venymistään perhesirkuksen viedessä aikaa huvituksilta. Kabaree Moulin Rougessa, Garnierin oopperailta, loputtomat teatteriesitykset ja maailmantähtien konsertit ovat näkemättä. Toisaalta Pariisin kaiken huvitustarjonnan läpikäyminen kävisi täysipäiväisestä työstä, päätimme siis ruksia matkoja listalta ja lähteä Lontooseen. 

Kyllä, saatan olla aika intensiivinen alkaessani suunnittelemaan.

Perjantaina pakkasimme jokaiselle vetolaukun ja köröttelimme metrolla Gare du Nord -asemalle.  Ihanan stressitöntä, olin ajatellut. Ensin jonotimme näyttämään matkaliput. Sitten passit. Sitten TAAS passit, ei kun? Kyllä, ensimmäisellä kerralla näytimme passit Ranskan rajavartiolaitokselle ja sitten briteille. Engelsmannit kun tahtoivat itse tarkastaa asiakirjat. Tästä enää jono turvatarkastukseen ja sitten vihdoin päästiin jonottamaan junaan. 

Ei ihan kun ratikkaan hyppäisi.

Alle neljävuotiaat muuten matkustavat Eurostar-junalla ilmaiseksi, mikäli ikiliikkujaa jaksaa pitää sylissä. Junassa oli tälläkin kertaa tyhjiä hajapaikkoja, joten saimme kaikki pyrstön penkkiin. 

Junamatkaan vierähti reilut kaksi tuntia. Sitten olimme perillä St Pancrasin asemalla, josta meni punainen kaksikerroksinen bussi suoraan hotellille. Matkakortti Oyster card oli jo valmiina ja rattaiden kanssa suosimme muutenkin bussia metron sijaan.

Aikaa oli perjantai-illasta maanantai-iltaan ja toivomuslistalla Lontoo-tunnelmaa, vähän nähtävyyksiä, oleilua ja shoppailua. Olin nostattanut matkakuumetta yhdessä lapsen kanssa enkä tiedä kumpi oli enemmän innoissaan, voi kihinä kun rakastan matkakuumeilua!!!

Lauantaina suuntasimme vahdinvaihtoa katsomaan Buckinghamin palatsin eteen. Odotimme 45 minuuttia kunnes kärsivällisyys kärähti. Jatkoimme terassilounaalle Hyde park -puistoon ja suureksi riemuksi paraati yllätti meidät matkalla. Näimme sittenkin mahtavat hevosvaljakot.

Kiipesimme aidan nokkaan tähyilemään vahdin vaihtoa Buckinghamin palatsin edessä.

Pyörähdimme Harrodsilla ja iltapäivällä luuhasimme Big Benin edessä vain todetaksemme, että se on rakennustelineiden peitossa. Päivän aktiviteetit päätimme London Eye maailmanpyörän edustalla ihanalle puistopiknille, jossa lapsi sai riehua, käydä karusellissa ja nauttia lauantaihumusta.

Sää oli perin englantilaisen oloinen. Välillä satoi, mutta vain niin lyhyen aikaa, etten ehtinyt sateenvarjoa esiin kaivaa. Sitten paistoi, kunnes taas seuraava kuuro yllätti. Kolusimme muutaman eri kaupunginosan, kävimme välillä puistoissa joissa lapsikin pääsi kunnolla purkamaan energiaa ja sitten taas jatkoimme. 

Hotelli sijaitsi lähellä Oxford Street-katua Marylebone-alueella, sijainti oli oikein miellyttävä. Huoneessa oli pikkukeittiö, jossa sain tehtyä pirpanalle puuron aamuin illoin. Aamiainen sisältyi hintaan ja kannettiin huoneeseen päivittäin. Voi mitä hermolepoa lapsen kanssa, kun kaikki syömistilanteet eivät keskittyneet ravintolaympäristöön. Siellä ikiliikkujaa saa komentaa pöytätapojen nimissä 80% ajasta. 

Camdenissa kuhisi

Mitäs täältä löytyy? Wifi-yhteys ja bajamajan korvike, yök!

Paluupäivänä maanantaina kävimme vielä London Bridge sillalla nappaamassa kuvan Tower Bridgestä ja saimme kun saimmekin koluttua kaikki samat nähtävydet kuin Pipsa Possu käydessään Lontoossa. Tosin kuningatar jäi tapaamatta. Ehkä kirjaa kotona lukemalla joku muisto saattaa jäädä lapsen kestomuistiinkin. Jos ei, niin lähden mielelläni uudelleen virkistämään muistoja.

Kolme päivää lapsen kanssa oli vähän liian lyhyt aika mutta olen onnellinen, että reissu tuli tehtyä. Mitään erityisesti lapsille suunnattua aktiviteettia emme edes miettineet. Puistot, lelukaupat ja hotellin iso amme olivat jo niin mieluisia ettei muuta tarvittu. Paluusta lähtien pirpana on kysellyt: "Äiti, haluaisitko lähteä uudestaan Enklantiin, papakin varmaan tahtoo, joooko äiti?" 

Pienin keräsi välillä voimia

Tämän avulla muistellaan mitä kaikkea tehtiin ja nähtiin.

Mitä olen oppinut ranskalaisilta?

Mitä olen oppinut ranskalaisilta?

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Elämää Pariisissa on takana lähemmäs viittä vuotta. Aloin miettiä mitä paikallisten tapoja olen oppinut ja ehkäpä myös omaksunut.

Rentous. Kaikki ei ole niin vakavaa, ce n’est pas grave. Moni asia ohitetaan olankohautuksella. Miksi Suomessa kaikki on aina niin hengenvakavaa? Virheet ruoditaan ja niiden muistoa kannetaan mukana. Täällä kritisoidaan, paljonkin, mutta tuntuu että ihmiset osaavat suodattaa kritiikkiä paremmin. Eivät ota niin itseensä. Ovatko suomalaiset enemmän suorittajakansaa vai luenko ranskalaisia likinäköisesti?

Puoliensa pitäminen. Moni tulee iholle eivätkä asiat hoidu, jollei niitä aktiivisesti hoida. Asiat eivät hoidu vain koska niiden kuuluisi. Vaaditaan useampi puhelinsoitto ennen kuin tulee valmista. Ärsyttävää. Mutta opettavaista. 

Myöhästyminen. Kaikki ovat myöhässä. Lääkärit, kampaajat ja junat. Työtoverit, asiakkaat ja tapaamiset. Kaikki voivat olla silloin tällöin myöhässä. Ranskalaisen perheen kanssa ravintolaan lähdetään vasta kun pöytävaraus on jo alkanut. Suomalainen perheeni hätäilisi ja kiiruhtaisi viivana paikalle. Rakastan tunnetta siitä, että ah, kiire olikin vain mielessäni. Tosiasiassa myöhästely luo ketjureaktion, josta myös muut saavat osansa. Ollessani työharjoittelussa eräässä ranskalaisessa yrityksessä, asiakastapaamisiin lähdettiin aina myöhässä. Odotin kello kourassa lähtöä, mutta kasaantuneita töitä hoidettiin siihen asti, kunnes asiakas soitti ihmetellen ollaanko tulossa. Koin tämän kiusallisena ja kummallisena mutta työharjoittelijan sana ei paljoa päätöksissä painanut. 

Pyydetään anteeksi mutta ei olla pahoillaan. Usein tilanne esim. ravintolassa tai kaupassa. Virheellisestä tuotteesta/palvelusta pahoitellaan mutta ylimalkaisesti ilman mitään vaikutusta siitä, että toinen haluaisi hyvittää tilanteen. Jos itse antaa kritiikkiä, saa todennäköisesti niskaansa selityksen miksi vika ei olekaan oikestaan heidän, vaan asiakkaan.

Kiittämään kohteliaisuudesta ja toisen ystävällisyydestä. Kun joku nostaa kadulta lapselta tippuneen tavaran tai luovuttaa paikkansa bussissa, kuulee usein sanottavan, ”kiitos rouva, erittäin ystävällistä”. 

Kaikki kestää. Ja kauan. Internet-yhteyden saaminen vei kolme viikkoa. Työntekijät eivät osanneet selittää miksi. Sairasvakuutuskortin saaminen vei vuoden. Pankkitiliä en ole saanut suljetuksi huolimatta 13 kuukauden yrityksestä, kirjatuista kirjeistä (jotka muka eivät ole saapuneet), puheluista ja sähköposteista. En voi siltikään kehua kasvattaneeni kärsivällisyyttä. Päinvastoin.

Bonjour, ça va, vous allez bien- small talk. Keskustelen koiran voinnista supermarketin myyjän kanssa. Leipomossa keskustellaan lapsen päivähoidosta ja hoidossa hoitotädin viikonloppulomasta. Juttelu on oikein mukavaa jos ei ole kiire mihinkään mutta tiukalla aikataululla suoviessa ihmettelen välillä miten voisin kohteliaasti välttyä pidemmiltä seurusteluilta. Miehelläni on tähän omalaisensa ratkaisu. Synkeä ilme kasvoille ja musiikki kuulokkeista niin kovalle, että se kuuluu kadun toiselle puolelle. Omalle luonteelle ominaisempaa on jatkaa seurustelua.

Kohteliaisuus, vaikkakin välillä vain näennäinen. Kiitos-hyvää-päivän-jatkoa-näkemiin- ritirimpsu kun ei Suomessa päätä jokaista kohtaamista. Silti mukavampaa kuin mykkä mulkaisu tai kenkien tuijottaminen.

Ai niin, ja se, että sänkyä ei pedata. Tai pedataan mutta ilman päiväpeittoa. Pussilakana ajaa saman asian. Eli peitto vain oiotaan. Kotona sitä ei olisi laskettu petaamiseksi. Onneksi löysin päiväpeiton, ilman sitä makuuhuone vaikutti nuhjuiselta.  

Onkohan suomalaisilla tapoja, jotka ranskalainenkin omaksuisi? Ainakin kotiin tullessa kenkien riisuminen on käytössä kaikissa käymissäni suomalais-ranskalaisissa perheissa. Mitkähän muut suomalaiset tavat olisivat levityskelpoisia ulkomaille saakka?

Äiti, etkö enää tykkää minusta?

Äiti, etkö enää tykkää minusta?

torstai 16. toukokuuta 2019

Lapsen aamut käynnistyvät nykyään aina samalla tavalla. ”Äiti, onko tänään viikonloppu? Menetkö tänään töihin? Joudunko hoitoon?” Viisi kertaa viikossa vastauksesta seuraa kova itku ja huuto. Lapsi ei tahdo hoitoon. 

Hoitopaikka on tuttu lapselle jo noin puolentoista vuoden ajalta. Kotiin hakiessa ipana leikkii siellä tyytyväisen oloisena. Erona entiseen on se, että nykyään hoitopäiviä on kolmen sijaan viisi. Aikaisemmin perättäisiä päiviä oli enimmillään kaksi ja sitten vietettiinkin taas ”äitipäiviä”. Tai oli viikonloppu. Rytmi oli ihana. Koko perhe voi hyvin ja iloisesti.

Sitten palasin viisipäiväiseen työviikkoon.

”Äiti, kaikki muut lapset tykkäävät olla hoidossa mutta minä en” selittää kolmivuotias. Yritän löytää syytä yhtäkkiseen linjanmuutokseen. ”Minä en tykkää”, on ainut vastaus, joka irtoaa. Hoitajan mukaan lapsi kyllä tottuu mutta en ole kovin optimistinen, moni muukaan ennustuksista ei ole käynyt toteen.

Kotona ollessaan lapsi on oma itsensä mutta äidille usein kiukkuinen kuin ampiainen.

Alkuviikosta pirpanaa hoitopaikkaan kärrätessä pohtii tämä ääneen: ”Äiti, etkö sinä enää tykkää minusta?”. Puukosta sydämeen. Pysähdyn keskelle katua halaamaan lasta, vakuuttaakseni, että asian laita on aivan päinvastainen. Kysyn mistä ajatus oikein tuli. Hoitaja kuulemma sanoi niin. Vaikka monet periaatekysymykset ovat hoitajan kanssa täystörmäyslinjalla, en kuitenkaan usko tämän sepitelleen tällaista. Monesta kummallisesta lausahduksestaan huolimatta hoitajalla on lämmin sydän.

Lapsella on hyvin vilkas mielikuvitus, niin kuin lapsilla yleensä ja luulen että osa arjen kokemuksista tapahtuu ehkä vain lapsen mielessä. Ihan joka lausahdusta ei siis pidä ottaa totena. Viimeksi Suomessa käydessämme napero muun muassa selitti, miten Ranskassa on lokkeja, jotka syövät pikkulapsia. Mutta silti, ajatus siitä, että ipana saattaa luulla minun hylänneen hänet raastaa omaa stressaantunutta mieltä.

Kovaa itkua on nyt jatkunut jo kohta kaksi kuukautta eikä loppua näy. Maanantait vielä menevät mutta muut aamut ovat todella vaikeita. Lapsi alkaa jo itkeä sängyssä kuullessaan, että on työpäivä. Onkohan itkusta tullut tapa vai onko hoidossa tapahtunut jotakin ahdistavaa, mitä lapsi ei osaa pukea sanoiksi?  Paluu kolmipäiväiseen viikkoonkaan ei onnistu ainakaan tällä hetkellä.

  

Syksyllä kolmivuotiaat menevät Ranskassa kouluun ja hoito päättyy. Saa nähdä löytyykö tasapaino ja mielenrauha sitä ennen vai jatkuvatko aamut tällaisina hoitosuhteen loppuun asti. Onko teillä ollut kausia, kun päivähoitoon meno on ollut vaikeaa? Ovatko vaiheet olleet ohimeneviä vai pitääkö hoitoon jättää itkevä lapsi joka ikinen päivä?

Ensimmäinen yö erossa lapsesta

Ensimmäinen yö erossa lapsesta

perjantai 10. toukokuuta 2019

Tunnustus. Alkuviikosta en ollut viettänyt yhtään yötä erossa lapsesta. Aika nössöä. Olin kyllä ihailevasti kuunnellut äitiystävien kertomuksia siitä, miten hyvää pieni irtiotto tekee. Että se on suorastaan terveellistä. Molemmille.

Ulkomailla asuessa perheestä voi tulla hyvin tiivis. Kun uuteen maahan muuttaa ilman turvaverkkoa, tulee aikaa vietettyä paljon yhdessä. Tehtyä kaikki asiat yhdessä. Luulen, että jos olisimme olleet Suomessa kuluneet vuodet, olisimme viettäneet enemmän aikaa omilla tahoillamme, ystävien seurassa ja tehneet välillä myös juttuja ilman lasta.

Elämän myötä Ranskassa olen tottunut siihen, että melkein kaikki tehdään perheenä. Samalla koen sen lujittaneen tunnetta, että perhe on rikkumaton yksikkö. Kokemusta, että perheenä pärjäämme. En väitä, etteikö Suomessa voisi kokea yhtä kiinteää perheen tunnetta, luulen vain itseni tuntien, että olisin pyrähdellyt enemmän sinne tänne, nauttinut ystävien seurasta ja tehnyt asioita enemmän omilla ehdoillani. Uudelleen itsenäistynyt vauva-ajan jälkeen.

Yö erossa lapsesta on samaan aikaan kauhistuttava ja ihastuttava ajatus! Kolmivuotiaan kohdalla ei kyseessä pitäisi olla juttu eikä mikään, mutta kun on. Lapsi on herkkä ja iltarutiinien rikkominen aiheuttaa itkuisia öitä. Ahdistavaa.

Nyt tiedossa on työreissu, joka tarkoittaa poissaoloa kotoa yön yli. Valmistelen lasta jo muutama päivä etukäteen iloisella äänensävyllä. Ensin lapsi itkee mutta seuraavana päivänä kuulen tämän jo briiffaavan isäänsä tulevasta.

Lähtöpäivänä stressaan ja koneen pyörien irrotessa Ranskan maaperältä naputtelen tietokonetta. Vasta illalla huomaan miten virkeäksi tunnen itseni. Tuntuu, että olen aikaansaapa kun supernainen, niin helppoa on hoitaa asioita yksinään. Yöllä käyn vielä ylikierroksilla silkasta aikaansaamisen ja tehokkuuden tunteesta. Tästä kaikki äitiystävät ovat puhuneet! En edes kanna huolta lapsesta, onhan tällä isä. Uskallusta ja oikeaa tekosyytä piti odottaa vain vähän turhan pitkään.

Kotiin tullessa kaikki on mennyt hyvin. Ihana tunne. Lapseni pärjää! Tosin ponihännässä on noin kolme karvaa ja vaatteet vähän eri paria. Pesukoneen nappi on mystisesti hajonnut ja leuasta voi lukea päivän menun. Viis siitä, sillä lapsi on oma itsensä, puhua pulputtaa taukoamatta ja kikattelee. Mitähän sitä oikein pelkäsi? Että lapsi särkyy ja traumatisoituu? Kokee olevansa hylätty? Ettei minua enää tarvita?

Tuntuu kuin olisin luonut nahkani. Olen ison lapsen äiti, jolla on lupa omiin menoihin. Olen äiti mutta saan olla myös oma itseni. Eheyttävämpi kokemus kun osasin arvatakaan! Suosittelen lämpimästi! 

Lapsi hoitoon vaikka yrjötaudissa

Lapsi hoitoon vaikka yrjötaudissa

torstai 2. toukokuuta 2019

Keväisen viikon alussa vien lapsen perhepäivähoitoon. ”Miten voitte”, kysyn hoitajalta ranskalaiseen tapaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu. ”Voi, olen oksennellut koko viikonlopun, en ole syönyt mitään päiväkausiin” voivottelee hoitaja posket lommolla. Seuraava äiti paukkaa sisään ja informoi hoitajaa: ”pojalla on nyt kuumetta 39,5 astetta”. Katselen silmät ymmyrkäisinä. Äidille näyttää olevan ihan ok tuoda noin sairas lapsi hoitoon.  Samoin hoitajalle. 

Sitten kuulen, että makuuhuoneessa on lapsi, jolla on oksennustauti. Toinen äiti naurahtaa: "heh, kaikki tuntuvat olevan kipeänä". Ja hoitaja jatkaa tilanteen päivittämistä. 

Kiehun. 

Tekee mieli ärjäistä, että eikö asiasta olisi voinut infota vaikka viestillä, ennen kuin tuon terveen lapsen tänne virusbileisiin. Alan miettiä saisinko järkättyä vapaapäivän. ”Vien lapseni kotiin”, ilmoitan hoitajalle. ”On vastuutonta muilta vanhemmilta tuoda sairaat lapset paikan päälle.” On hoitajan vuoro ärtyä. ”Minäkin taidan vastedes vain ilmoittaa, etten ota lapsia vastaan kun olen sairaana”. ”NO TEKISIT NIIN” huudan mielessäni. Muutkin säästyisivät terveinä.

Seuraavana päivänä pidän lapsen kotona.

Torstaina vien taas lapsen pöpöpesäkkeeseen. Paikka ammottaa tyhjyyttään. ”Kaikki muut lapset ovat sairaina”, selittää hoitaja. Se viimeinenkin terve tyttö oman lapseni lisäksi on saanut keskiviikkona korkean kuumeen. Oksennustautinen tyttö on kuitenkin paikan päällä. ”Se on virus, varaudu siihen, että lapsesi saa tänään kuumeen.” Tekee mieli huutaa. ”Huomenna täällä ei ole lapsia hoidossa, joten ehkä voisit itsekin hoitaa lastasi kotona”. Hoitaja ilmeisesti ajattelee, että työni on harrastus, jota voin tehdä silloin kun huvittaa.

Poislähtiessä hautaan mielessäni viikonlopun suunnitelmia. Samalla lasken päiviä hoidon päättymiseen. Moinen vekslaaminen ja piittaamattomuus uppoa ärsyyntymiskeskukseen kuin lusikka suklaafondanttiin. Vaikka olen jo oppinut, että ranskalaiset levittävät vesirokkoaan sen suuremmin surematta ja miettimättä muita, en ollut aiemmin huomannut, että sama asenne liittyy muihinkin tartuntatauteihin.

Tapahtuuko Suomessa tällaista? Ainahan voi käydä niin, että lapsi sairastuu kesken päivän mutta tuodaanko hoitoon lähes poikkeuksetta kaikki sairaat lapset? Sekä vatsatautiset että kuumeiset? Taas sai kokea kulttuurishokkia, vaikka luulin että suurimmat yllätykset oli jo nähty.

Kuten arvata saattoi, perjantaina lapsi oksensi ja oli kuumeessa.