Ovatko ranskalaiset aina kohteliaita?

Ovatko ranskalaiset aina kohteliaita?

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ranskalaisia ihaillaan yleisesti hyvien käytöstapojen ja kauniin kielenkäytön vuoksi. Teitittely on arkipäivää eikä hienostelua. Kaikkia keskustelukumppaneita teititellään leipomonmyyjästä ohikulkijoihin. Asiakaspalvelutyössäni Suomessa monet asiakkaat eivät pitäneet teitittelystä, osa jopa loukkaantui. ”En minä niin vanha ole että teititellä tarvitsee”, tuhahtelivat jotkut.

Leikkiessä harjoitellaan lainaamista ja muita hyviä tapoja

Ranskassa nimiä käytetään ahkeraan, tuttujen kesken etunimiä ja vieraanpien kesken herroitellaan ja rouvitellaan. Suomessa kun tokaistaan usein ”Hei!” ja toivotaan oikean henkilön havahtuvan. Ranskassa tapana on aina lisätä henkilön nimi tervehdyksen perään. Ranskiksen isä leikkimielisesti koulutti minua ranskasuhteemme alkuaikoina. Tavatessani sanoin ”Bonjour” poskipusujen lomassa ja appi tähän monesti naurahti, ”Päivää kuka? Oletko taas unohtanut nimeni?” Suomessa tervehtiessäni ystäviä tai perhettä, lisätään harvemmin etunimeä tervehdyksen perään.

Ranskalaiset siis taitavat kaunopuheisuuden mutta moni taitaa myös solvaamiseen. Tosin tahallisesti toista loukatessakin pysytään teitittelyssä. Ollaan siis kohteliaasti epäkohteliaita?

Vaikka sanat merkitykseltään ovat kauniita, vaivaa monia pariisilaisia filtterin puute. Oma mielipide on pakko saada kuuluviin, liekö barrikadeille olisi siis enemmänkin tarvetta? Siinä missä suomalainen tyytyy jupisemaan takin kaulukseen kanssaihmisten kummallisuudesta, on pariisilaisen päästävä ehdottomasti ilmaisemaan mielipiteensä kovaan ääneen myös asioista, joihin ei olisi välttämätöntä sekaantua. Etenkin vauvojen ja lasten vanhempia yleensä neuvotaan estoitta niin bussissa, kadulla kuin ruokakaupan jonossakin. En kutsuisi tätä kohteliaisuudeksi, vaikka se niin välillä naamioidaankin: "Rouva hyvä, vain teidän parhaaksenne tätä kerron." 

Pikku-pariisittaret ja fransmannin alut opetetaan käytöstavoille jo taaperoiästä lähtien. Katselen aina yhtä ymmyrkäisin silmin, kun parivuotiaat toivottavat "hyvää päivää-näkemiin-rouva"-tyyppisiä toivotuksia. Omakin napero oppi Pariisin tavoille mutta kyllä pelkkä hei-tervehdys oli pitkään käytössä. Nykyään hoitoon jättäessä lapsi huutaa minulle suomeksi ”hyvää päivää äiti” kuullessaan minun vaihtavan hoitajan kanssa "Au revoir-bonne journée-merci-à ce soir" -litaniaa. Ranskis koulii lasta tervehtimään isäänsä "Bonjour papa" aina työpäivän jälkeen. Minulle riittää "moikka äiti".

Vaikka lapset oppivat kohteliaat käytöstavat jo äidinmaidosta (vaiko sittenkin korvikkeesta maan imetyskultturia miettien?), niin myös puoliensa pitämistä joutuu oppimaan varhain, alkaahan päivähoitokin jo muutaman kuukauden iässä. Muutenkaan konflikteja ei vältellä eikä ole lainkaan poikkeuksellista, että auto- ja pyöräkuski ajatuvat massiiviseen sanaharkkaan läheltä piti tilanteen sattuessa. Siitä on kohteliasuus kaukana, kun kuskit puivat nyrkkejään ja selvittävät suurella kiihkolla pääsyyllistä.

Liikenne näyttäytyy monesti kaoottisena

Parhaimmillaan kauniit käytöstavat luovat tunnelman yhteisestä näytelmästä, jossa kaikki osaavat vuorosanansa ja kantavat kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Pahimmillaan Pariisin saa tuntea nahoissaan ruuhkametrossa, jossa yhtäkkiä käytöstavat unohtuvat kuin nappia painamalla ja kaikki teeskentelevät olevansa huomaamatta rattaita, jotka roikkuvat puoliksi oven välissä.

Hyvät käytöstavat yhdistettynä kohteliaisiin ihmisiin luovat tunteen harmoniasta, jossa jokaisella on tilaa olla. Silmiin katsominen on lopulta tehokkaampi tapa viestiä kuin selän takana kyräily. Suomalaisena osaan myös arvostaa vähäeleistä kohteliaisuutta ilman fanfaareja sillä lopulta kyse on toisten huomioon ottamisesta eikä kikkailusta. 

Vaikka kodilla on suuri merkitys tapakasvatuksessa, on myös maan kulttuurilla osansa. Lasten kaunopuhetta on niin suloista kuunnella, että toivon Ranskan vaikutuksen pysyvän lapsen tavoissa pitkään, missä ikinä sitten vastaisuudessa asuisimmekaan. Itselleni en voi kunniaa ottaa mutta iloiten kuuntelen lopputulosta.

Miten kesyttää uhmaikäinen?

Miten kesyttää uhmaikäinen?

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Lähdettekö uhmaikäisen kanssa hoitamaan asioita? Me lähdimme ja päivä sujui aika lailla uhmapeikon kanssa. Aamupäivällä kaikki näytti vielä valoisalta mutta lopulta hampaiden kiristelyltä ei vältytty. Vaikka kyseessä on tärkeä ikävaihe, ei silti ole helppoa taistella joka asiasta. Lapsi kun täräyttää ponnekkaasti "EI" kaikkiin käskyihin ja kehotuksiin. Kaksi kovaa ja särmikästä kiveä hiovat tosiaan eikä kipinöiltä vältytä hyvistä aikeista huolimatta.

Tarkoitus oli mennä ostoksille ja palkinnoksi oli luvattu yhteinen jäätelöhetki. Normaalisti lapsi rakastaa lastenvaatekauppoja, asettuu lattialle kenkäosaston paikkeille ja alkaa sovittelemaan kenkiä. Lapsen silmät loistivat vielä kotona yhtälölle kenkäkauppaan-jäätelölle-lelukauppaan. Pukemistaistelukin jäi ihan puolitiehen, kun oli kivaa tekemistä tiedossa. Hyvä merkki.

Metrossa uhma iski. Ipana ei suostunut istumaan. Teki kaikki temppunsa ja horjahteli muiden matkustajien päälle, vastusteli kaikin voimin istumaan asettumista. Ulkoistin tilanteen Ranskikselle, jonka korvista kohosi heikko savun katku. Taas tätä. Lapsi suostui istumaan vasta, kun panokset kävivät koviksi: vauvanukkesi annetaan jollekin kiltimmälle tytölle, joka tottelee. Tepsi.

Kaupungilla katselin pikkulapsia, jotka kiltisti pitävät vanhempiaan kädestä. Heitä näkyi joka paikassa. Oma lapsi riuhtaisee käden irti ja karjaisee ”ITSE”, jos talutusta kestää yli 5 sekunttia.

Yhteisestä sopimuksesta suuntasimme tavarataloon ja lapsi lupasi olla karkaamatta. Lapsi ei silti missään nimessä suostunut pitämään kädestä kiinni eikä myöskään kulkemaan oikeaan suuntaan. Ranskis kantoi tämän kenkäosastolle ja lapsen leikkiessä tyytyväisinä kengillä, sain asiat hoidetuksi. Välikohtauksena lapsi kyllä riisui kaikki omat vaatteensa ja korvasi ne kaupan röyhelöisimmillä malleilla. Näin käy joka kerta.

Seuraavaksi oli luvatun jäätelön vuoro. Lapsen saatua jäätelönsä se ei kelvannut. ”Siitä ei saa minun pieneen suuhuni sopivan pieniä paloja.” Tilanne kärjistyi ja äidiltä paloi käämit. NYT SYÖT SEN JÄÄTELÖN. Lapsi kirkui kuin teuraalle mentäessä. Papatin monologia lapsista, jotka eivät osaa olla huutamatta.  Kauanko tätä vaihetta vielä kestikään?

Leukajänteet pinkeinä jatkoimme lauantairuuhkassa matkaa. Lelukauppa sai luvan jäädä. Päätimme mennä syömään, jotta kaikkien energiat saatiin hilattua paremmalle tolalle. Lapsi ymmärsi olleensa tuhma ja yritti piristää meitä. Sovimme, että kaikki on taas hyvin, ja ravintolaan meno oli kaikista hyvä ajatus. Ravintolasta lapsi karkasi pihalle. Ja syödessään tippui tuolilta ja iski päänsä. Alkoi käydä sääliksi pientä. Ei ole helppo päivä.

Lupasimme siirtyä leikkitilaan, joka osoittautui suljetuksi. Huuto huumasi korvia. Löysimme onneksi toisen. Ehkä ipanan stressi laskee saadessaan riehua hetken ilman sääntöjä, ajattelin. Hoidimme vuorotellen Ranskiksen kanssa loput ostokset.

Kotimatkallakaan lapsi ei suostunut istumaan metrossa. Työnsi kielloista huolimatta suuhun likaisia sormiaan, joilla oli tutkinut metron kaikki erite- ja likaläjät. Hymyili meitä katsellen ja nuoleskeli liasta harmaita sormiaan. Edes yökkäysrefleksi ei saanut puuhaa loppumaan. Kanssamatkustaja neuvoi sormeaan heristäen, miten pienten lasten kuuluisi istua. "Ota ja istuta", ajattelin.

Kotiin palatessa huokaisimme helpotuksesta. Vastaava päivänumero muutama viikko sitten sujui kuin unelma. Tahtoikä kuuluu kasvuun mutta miten lapsen saa tottelemaan? Ostamalla valjaat ja piiskan? Usein kehotetaan suuntaamaan lapsen huomio muualle mutta ipanan karatessa autotielle ei ole aikaa pehmeisiin keinoihin. Ymmärrän myös ajatuksen siitä, että lapselle on tarjottava vaihtoehtoja hallinnan tunteen luomiseksi mutta en sitä, miten saada lapsi noudattamaan ehdottomia käskyjä. Kuten älä karkaa suurkaupungin ihmis- ja liikennevilinään. Tai älä nuole metron pintoja. Istuminen liikkuvassa bussissa olisi myös kiva bonus.

Jotkut ratkaisevat tilanteen jäämällä kotiin. En halua lähteä sille tielle. Eihän onnistumiskokemuksia saa ikinä, jos olettaa jo etukäteen kaiken menevän mönkään. En halua luopua kaikesta kivasta vain siksi, että matkalla ehkä tulee ongelmia. Välillä nimittäin menee tosi kivastikin. Fifty-sixty, etukäteen ei voi ikinä tietää onko paikalla Jekyll vai Hyde. Vaikka uhmaikäisen kanssa kärsivällisyys on monesti koetuksella, on lapsella onneksi paljon muitakin ulottuvuuksia kuin uhma. "Olet maailman ihanin", sanoo lapsi illalla kovaa halaten. Seuraavan kerran lupaan itselleni olla kärsivällisempi ja nähdä uhmaa pidemmälle. Ainakin yritän parhaani.

Vihreää sumua ja tuulisia päiviä

Vihreää sumua ja tuulisia päiviä

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Juosta lönkytellessäni aamupäivällä Pariisin laidalla vihreää sumua puiden ympärillä ihaillen, on päällimmäinen tunne vapaus. Vapaus mistä? Suomessa liukastelin kylmästä hytisten paikasta toiseen ja henkinen pito elämästä oli samaa luokkaa kuin lenkkarilla pääkallokeleillä. Voiko pelkkä lauhkeampi ilma saada aikaan näin hyvän olon, vai onko aihe paljon monisyisempi kuin päällimmäinen tunne?

Paluu Pariisiin oli sääolosuhteiltaan verrattavissa hyppyyn suoraan suomalaisen toukokuun alkuun. Vaikka puiden lehdet ovat valtaosin vasta haavekuva silmissä, on osa kasvillisuudesta jo villiintynyt keväästä. Juoksulenkkikin tyssäsi ihastuneeseen huokailuun, kun vaaleanpunainen kukkaloisto huumasi kesken matkan. Ilmaa nuuhkien imin sisääni kevään hurmaa.

Pulkasta päästyään lapsi löysi uudelleen potkulautansa. Jostain syystä Pariisissa suositaan potkulautoja enemmän kuin polkupyöriä. Lyhyemmät välimatkat ja kapeammat tiet selittävät tätä osin. Ja sitten se, että potkulauta on huomattavasti näppärämpi työntää vessan nurkkaan kuin polkupyörä, sillä kaikissa taloissa ei suinkaan ole ylellisyyttä nimeltä pyöräkellari.

Sunnuntaina kaikki leikkipuistot pysyivät suljettuina. Sää oli kuin morsian. Syy oli kuulemma tuulessa. Joku vallankumouksellinen oli onneksi ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja murtanut auki yhden leikkipuiston portit. Maanantaina ja tiistaina lasten puistot tultiin taas sulkemaan kesken leikin. Pilliinsä puhkuva vartija kertoi Pariisin kaupungin olevan velvollinen sulkemaan kaikki leikkipuistot tuulen yltyessä liian navakaksi. Puiden oksat voivat tippuessaan vahingoittaa lapsia. 

Siirryimme viereiseen Luxembourgin puistoon, joka valtavasta pinta-alastaan ja puumäärästään huolimatta sai pysyä auki. "Keväällä tulee aina", purnasin ihmetellen logiikkaa kahden naapuripuiston välillä. Ehkä aikuisia ei niin haittaa jos saa oksasta päähän.

Hoitoon paluu sujui hyvin. Ovella kaikki lapset pussailivat toisiaan jälleennäkemisen riemussa. "Bozhuu bozhuu" suhisivat pikkusuut suukkojen lomassa bonjour-tervehdyksiä.

Ihanaa olla kotona. Kaikki hyvin aurinkokuninkaan valtakunnassa.

Kaksikielisyys kolmevuotiaana

Kaksikielisyys kolmevuotiaana

maanantai 4. maaliskuuta 2019

”Lasten salissa oli viimeksi aikuisten kirjanlukutuokio”, selittää 3v napero. ”Oli mikä?”, ihmettelen Helsinkiläisessä kirjastossa. ”Aikuisten kirjanlukutuokio!” 

Olemme viettäneet kymmenisen päivää Suomessa. Kahdeksan olen ollut töissä. Lapsi on ollut mumminsa luona hemmoteltavana. Eilen pysähdyin kuuntelemaan pirpanan puhetulvaa. Oho mikä ero! Sanavarasto on kasvanut kohisten lapsen oltua umpisuomenkielisessä ympäristössä. 

"Jää on kuin liukumäki jaloille"

Ulkosuomalaisena olen kokenut suomenkielen merkityksen tärkeänä identiteettiä määrittävänä asiana. Vauvaiästä lähtien olen yrittänyt aktiivisesti tukea lapsen suomenkielen asemaa. Viime aikoina olen alkanut lipsua. Lintsannut esimerkiksi iltasaduissa, lukenut vain lyhyen pätkän. Ajatellut, että kieli on kehittynyt niin pitkälle kuin kolmivuotiaille on mahdollista. Väärässäpä olin.

Kun kielen kehittyminen on pelkästään yhden ihmisen vastuulla, olen välillä kotona oikea nipo. Ranskankieliset kirjat luen suomeksi, välillä kyllä vähän improvisoiden. Piirrettyjä saa katsoa ainoastaan suomeksi. Meillä on suomalaisten äitien kaveripoppoo ja pidämme yhteisiä muskarituokioita. Lauluja on tietysti vain "tyttöjen kielellä" eli suomeksi. 

Muskarituokio, kuva julkaistu kaikkien suostumuksella

Ennen kuin joku huolestuu, kyllä toinenkin kieli on kunnossa. Ranskaa lapsi pulputtaa niin hoidossa kuin isänsäkin kanssa. Hoitajan mukaan kuulemma ihan ikänsä edellyttämällä tavalla. Lapsi on muutenkin kiinnostunut kielistä. Selittää monelle puhuvansa englantia, suomea, ranskaa, espanjaa, ruotsia ja viimeisimpänä kiinaa leikittyään hetken kiinalaisen pikkutytön kanssa. 

Lapsi osaa suomen kirjakieltä, satukirjojen ansiosta, veikkaisin. Yksi ulottuvuus puuttuu, nimittäin sanasto, jota lapset käyttävät keskenään. Mistä lapsi sellaista oppisi? Suomalaisilta leikki-ikäisiltä tietenkin mutta mistä heitä löytää Pariisista? Ranskassa ystävieni lapset ovat vasta puhumaan opettelemassa. Suomesta lapselta löytyy luottokaverit mutta välillä treffejä on mahdottoman hankala saada järjestettyä tiukkojen aikataulujen ja muiden arkimenojen lomaan. Suomen reissun päätteeksi meihin iski vatsatauti, joka tehokkaasti putsasi aikataulujen lisäksi sisuskalut. Onneksi siitäkin toivuttiin.

Ehkä on jo aika hellittää kielen suhteen ja luottaa, että kaikki tulee ajallaan. Jos kymmenessä päivässä sanavarasto kehittyy noin paljon niin eiköhän lasten puhekielikin opita äkkiä, kunhan vai tilaisuus tulee. Viimeistään syksyllä Suomi-koulusta luulisi löytyvän oman ikäistä seuraa. Uskaltaisikohan kielipoliisi vihdoin hellittää?