Lapsi hoitoon vaikka yrjötaudissa

Lapsi hoitoon vaikka yrjötaudissa

torstai 2. toukokuuta 2019

Keväisen viikon alussa vien lapsen perhepäivähoitoon. ”Miten voitte”, kysyn hoitajalta ranskalaiseen tapaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu. ”Voi, olen oksennellut koko viikonlopun, en ole syönyt mitään päiväkausiin” voivottelee hoitaja posket lommolla. Seuraava äiti paukkaa sisään ja informoi hoitajaa: ”pojalla on nyt kuumetta 39,5 astetta”. Katselen silmät ymmyrkäisinä. Äidille näyttää olevan ihan ok tuoda noin sairas lapsi hoitoon.  Samoin hoitajalle. 

Sitten kuulen, että makuuhuoneessa on lapsi, jolla on oksennustauti. Toinen äiti naurahtaa: "heh, kaikki tuntuvat olevan kipeänä". Ja hoitaja jatkaa tilanteen päivittämistä. 

Kiehun. 

Tekee mieli ärjäistä, että eikö asiasta olisi voinut infota vaikka viestillä, ennen kuin tuon terveen lapsen tänne virusbileisiin. Alan miettiä saisinko järkättyä vapaapäivän. ”Vien lapseni kotiin”, ilmoitan hoitajalle. ”On vastuutonta muilta vanhemmilta tuoda sairaat lapset paikan päälle.” On hoitajan vuoro ärtyä. ”Minäkin taidan vastedes vain ilmoittaa, etten ota lapsia vastaan kun olen sairaana”. ”NO TEKISIT NIIN” huudan mielessäni. Muutkin säästyisivät terveinä.

Seuraavana päivänä pidän lapsen kotona.

Torstaina vien taas lapsen pöpöpesäkkeeseen. Paikka ammottaa tyhjyyttään. ”Kaikki muut lapset ovat sairaina”, selittää hoitaja. Se viimeinenkin terve tyttö oman lapseni lisäksi on saanut keskiviikkona korkean kuumeen. Oksennustautinen tyttö on kuitenkin paikan päällä. ”Se on virus, varaudu siihen, että lapsesi saa tänään kuumeen.” Tekee mieli huutaa. ”Huomenna täällä ei ole lapsia hoidossa, joten ehkä voisit itsekin hoitaa lastasi kotona”. Hoitaja ilmeisesti ajattelee, että työni on harrastus, jota voin tehdä silloin kun huvittaa.

Poislähtiessä hautaan mielessäni viikonlopun suunnitelmia. Samalla lasken päiviä hoidon päättymiseen. Moinen vekslaaminen ja piittaamattomuus uppoa ärsyyntymiskeskukseen kuin lusikka suklaafondanttiin. Vaikka olen jo oppinut, että ranskalaiset levittävät vesirokkoaan sen suuremmin surematta ja miettimättä muita, en ollut aiemmin huomannut, että sama asenne liittyy muihinkin tartuntatauteihin.

Tapahtuuko Suomessa tällaista? Ainahan voi käydä niin, että lapsi sairastuu kesken päivän mutta tuodaanko hoitoon lähes poikkeuksetta kaikki sairaat lapset? Sekä vatsatautiset että kuumeiset? Taas sai kokea kulttuurishokkia, vaikka luulin että suurimmat yllätykset oli jo nähty.

Kuten arvata saattoi, perjantaina lapsi oksensi ja oli kuumeessa. 

pariisilainen lääkärireissu ja eri mittaiset senttimetrit

pariisilainen lääkärireissu ja eri mittaiset senttimetrit

torstai 14. helmikuuta 2019

Lapsi alkoi yskimään ja köhimään alkuviikosta. Yöt olivat hankalia. Painajaiset ja yskä vuorottelivat. ”Äitiiii”, köhi ja kakoi hän tuntikausia. Kun yskä hellitti tuli painajainen ja pimeässä raivoavaa villipetoa ei meinannut millään saada rauhoittumaan. Neljä yötä näin. Aamuisin ryömin kahvinkeittimelle.

Päivisin lapsesta ei huomannut mitään, näytti kun olisin kuvitellut öiset itku-huuto-painajais-oksennus-yskäkohtaukset. Lapsi leikki ja nauroi iloisesti, iltaisin oli vain pinna vähän tavallista kireämmällä. Niin oli äidilläkin. Useamman yön sirkusta kestettyäni päätin, että lääkäriin on päästävä. Kyseessähän voi olla vaikka korvakipu, jota lapsi ei osaa vain nimetä.  

Pariisissa ei ole Helsingin tapaan suuria yksityisiä lääkärikeskuksia rinta rinnan, vaan tapana on mennä omalle perhelääkärille tai lapsen jo valitulle pediatrille.

Oma lääkäri oli lomalla. Lastenlääkärikin sattui olemaan lomalla. En halunnut lähteä sairaalan päivystykseen, kun ei ollut hengenhätää, vaikka sekin on ihan normaali tapa toimia. Ranskis aloitti soittorumban. Monella lääkärillä oli jo "omia potilaita" niin paljon, etteivät he ota uusia. Outoa. Lopulta saimme erään lääkärin suosituksen avulla ajan ”Tohtori Kosketukselle”.

Oli perjantai-ilta. Olin huojentunut, ettei koko viikonloppua tarvitse katsoa tilanteen kehittymistä influenssaepiemian jyllätessä. Löysimme oikean rapun ja alkoi ovikoodin pohdinta, nimiä tai sisäpuhelinta ei rapun ovessa ollut. Ihan tavallinen asuintalo. Onneksi joku tuli rapusta ulos ja luikahdimme tämän jäljiltä sisälle. Löysimme oikean oven ja ovikelloa soittamalla pääsimme asuntoon, joka oli vastaanotto. Rattaat oli jätettävä rappukäytävään.

Ei kaksosrattaille eikä jalkakipuisille

Lääkärin esittäessä kysymyksiä jouduin monesti pyytämään, että toistetaan. Sitten hän tutki lapsen ja tuiskahti, ettei mitään ole tehtävissä. Lapsi on terve. Hyvä niin, mutta tiuskiminen läpi tapaamisen? Lapsikin sai osansa. ”Tyttö vastaa kaikkeen ”oui” miellyttääkseen aikuisia”, kivahti lääkäri. Kehuin lasta.

Kyllähän hyvän käytöksen voi nähdä mielistelynä mutta eikö kaikille ole mukavampaa aikuisia jäätelön toivossa mielistelevä lapsi kuin uhmaraivon vallassa taisteleva väkivahva villieläin? Sitten lääkäri vielä mittasi naperon. Kiekaisin. ”OHO! Kasvanut kuusi senttiä neljässä kuukaudessa!” ”Madame, eri lääkäreillä voi olla eri mittaiset sentit”, kuittasi tohtori Kosketus.  Ei niin nöpönnuukaa.

Kotimatkalla napero tiedusteli: ”äiti, miksi lääkäri oli vihainen sinulle?”

Eilen aamulla herätessä näytin siltä, kun joku olisi pelannut biljardia silmämunillani ja muurannut silmät laastilla umpeen. Tauti oli vaihtanut kotia lapsesta äitiin. Jälleen lääkäriin. Taas oli pieni asunto kyseessä, tällä kertaa kuitenkin lääkärikyltti rapun edessä. Laitosmaisuus loisti poissaolollaan ja lääkäri oli ihana, kuunteli ja oli läsnä. Kotiin tulin hyvillä mielin. 

Kodinomaisuudella ja perhelääkärillä on paljon etuja, mutta kun oma lääkäri on poissa ja ajan toivoisi löytyvän lähipäivinä, ei mikään voita käytännöllisyyden kannalta nettiajanvarausta lääkärikeskuksissa. Hyviä lääkäreitä sen sijaan löytyy varmasti kaikista maista, kunhan sellaiselle vain osaa varata ajan. Toivottavasti siellä puolen ruutua pysytään terveinä!