Kotiäiti, puhutko sinäkin kodinkoneille?

Kotiäiti, puhutko sinäkin kodinkoneille?

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Olen esikoisen kanssa shoppailemassa, pään kokoisen korvapuustin motivoimana. Kassalla maksaessa nukke tippuu. Nostan nuken ja myyjä ilmoittaa maksettavan summan. ”Odota rakas”, vastaan automaattisesti, pää tiskin alla. Myyjää hymyilyttää. ”On minulle pahemminkin sanottu.”

Äitiys kasvattaa supervoimat. Vai miten muuten tästä selvitään? Aura-autot?

Kotona mikron merkkiääni piippaa. Ruoka on lämmin. En hae lautasta heti ja hetken päästä mikro vaatii huomiota piipaten ärhäkästi uudelleen. ”Tulossa kulta”, on juuri livahtamaisillaan suusta mutta saan sen takaisin. 

Onko tilanne jo näin paha, että lässytän kodinkoneille? Taidan viettää vähän liikaa aikaa lasten kanssa.

 

Töihin perhevapailta palanneille on tilanne tuttu. Vessaan mennessä siitä ilmoittaa kaikille. Ovikin saattaa unohtua auki, jotta näkee ja kuulee jälkikasvun vaaranpaikat. Jokainen äiti on varmaan automaattisesti heijannut matkalaukkua kun vaunuja ikään ja pilkkonut ehkä miehelle/ystävälle/haarukan ja veitsen käyttötaidot omaavalle aikuiselle tämän annoksen.

 

Kun korona on kutistanut maailman eikä aikaa ilman lapsia juurikaan ole, ei ihme että äitiys jää päälle. Tuntuu, että äitiys on tällä hetkellä ainoa rooli, jota vedän. Normaalielämässä olisin välillä jonkun kollega, ystävä tai tytär. Hemmoteltavana vaimonakin olisi välillä virkistävää olla. 

Pesen yksivuotiaan nokkamukia. Täytän sen ja työnnän mitään ajattelematta miehen suuhun, vähän pakottaen, kun toinen yrittää kääntää päätä pois. Viisivuotiaan suuhun olen työntänyt tutin, samoin oman äitini suuhun. 

 

Olen selittänyt asioita 4v-tasoisesti ja kuullut: ”Lopeta, ymmärrän kyllä. En ole lapsesi”. Ranskis ei ole kommentoinut. Ehkä on sittenkin hyvä välillä selittää itsestäänselviä asioita. Ne eivät nimittäin välttämättä ole lainkaan selviä miehelle. Esimerksiksi se, että sukkahousut pikkutytöllä eivät ole sama kuin että olisi housut. Onhan sanassa toki harhaanjohtava osa ”housut”. Mutta niin on myös sanassa alushousut. 

"Papa t'as pas oublié quelque chose. -Bah non, pourquoi??"  "C'est mon pyjama, si maman voit ça, elle va pas être contente." Niin, epäselvää oli sekin, ettei nättiäkään pyjamapaitaa ei laiteta ulos. Ei edes farkkujen kanssa.

Onko kotiäitiys tai koronaäitiys aiheuttanut teillä samoja oireita? Kuukaudesta toiseen kotona luuhaaminen ilman säännöllisiä aikuisten ympyröitä kun tuntuu pehmittävän aika monen päätä. Opinko taas puhumaan kuin aikuinen aikuiselle vai ilmoitanko työpaikallakin kollegalle ”kulta, äiti käy nyt vessassa”?

Jos kotona olo jatkuu niin kuulenko pian kodinkoneiden vastaavan minulle takaisin? 

99 shades of pink – 5-vuotissynttärit

99 shades of pink – 5-vuotissynttärit

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

“Kaikki tämä pinkki ja kimallus! Ja yksisarviset! En voisi ikinä kuvitella hankkivani tällaista määrää vaaleanpunaista hörsellystä”, toteaa sukulainen, kahden pienen pojan äiti. 

On esikoisen 5-vuotissynttärit. ”Etkö?” ihmettelen aidosti yllättyneenä. "Etkö vaikka sinulla olisi tyttölapsia?" ”En. Ikinä.” 

 

Juhlaliikkeessä olemme ihan tulessa viisivuotiaan kanssa. Juttelemme toinen toisillemme: ”Nämä lautaset?” ”Vai nämä?” ”Ihanat, en kestä!” ”Eikun äiti nämä, katso näitä mukeja!” Ranskis myhäilee kauempana. Kenenkäs synttärit nämä olivatkaan?

On ihanaa sukeltaa pikkutytön sielunmaisemaan ja antautua yksisarvisten ja merenneitojen hurmattavaksi. Hetkeksi. Synttärit ovat vain kerran vuodessa eivätkä lautaset kirjavalla sarvella kuulu arjen vakiokattaukseen. Siksi olenkin sallinut itselleni luvan nauttia kaikesta ylisöpöstä niin kauan kun iloa riittää, samalla alitajuisesti työstäen jonkin asteista luopumispelkoa. Pelkään, että silmänräpäyksessä ollaankin jo siinä tulevaisuuden hetkessä, kun lapsi toteaa: “Mutsi. Noloa. Älä sekaannu.” 

Pinkki hattara ei kestä ikuisesti. Goottivaihe väijyy nurkan takana. Ehkä.

Koronarajoitusten puitteissa pidimme minisynttärit. Kaverisynttärit, joille sai kutsua neljä parasta kaveria, neljä pientä hörsellystä rakastavaa pikku tättähäärää. Stressi puolittui, kun ei tarvinnut hakea juhlapaikkaa kissojen ja koirien kanssa ja eikä pohtia tarjoilujen riittävyyttä koko päiväkotiryhmälle vanhempineen. Ongintalahjat ja muut oli kiva hankkia, kun kaikkea ei tarvinnut ostaa montaa kymmentä kappaletta. 

Teimme parvekepöydästä lapsille oman pienen juhlapöydän eikä koristeissa säästelty. Juhlatunnelma ei kärsinyt vaikkei lapsia vilissyt silmissä. Volyymia riitti väen vähyydestä huolimatta mutta kakofonialta säästyttiin. Juhlia pystyi venyttämään pitkälle iltaan saakka ilman pelkoa seinien kaatumisesta. Tunnelma oli iloinen ja hilpeä. Myös vanhempien osalta.

Seuraavana vuonna taidan noudattaa samaa kaavaa, toivottavasti omasta tahdosta eikä rajoitusten takia. Tosin yksin vatsanväänteitä aiheuttava stressinaihe liittyi minisynttäreihin. Entäpä jos kaikki neljä ystävää olisivat sairaina ja juhlakalu löytäisi itsensä ypöyksin, sydän särkyneenä? Huh, pelkkä ajatus kylmää. Onneksi niin ei käynyt, vain yksi ystävä oli kipeänä. Toivottavasti kukaan lapsi ei päädy moiseen tilanteeseen!

Nyt olisi aika siivoilla pois viimeiset ilmapallot. Pinkkejä, liloja ja muita hempeäsävyisiä palloja roikkuu katosta vielä 20 kappaletta, vaikka yksivuotiaan fudikseen on annettu useampi. Minkähän näköiset synttärit saa syksyllä pienelle pojalle? Ajatus lähtee laukkaan. Kettuja ja syksyn sävyjä. Ehkä vähän sammaleen vihreää ja okraa. Silloin tuskin kukaan saa yliannostusta vaaleanpunaisesta. Söpöilystä en lupaa karsia.

Oletteko te pitäneet pikkujuhlia vai ovatko vain suuret juhlat oikeat juhlat? Voiko pikkutytön juhlissa olla liikaa pinkkiä?