keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Sektiosta toipuminen, kiireellinen vs elektiivinen

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020
Kirjoitin syksyn aikana ensimmäisen raskauden aikana kärsimästäni synnytyspelosta. Kävin pelkoryhmässä ja meitä kannustettiin alatiesynnytykseen. Sektion haitat olivat kuulemma verrattavissa rekka-auto-onnettomuuteen. Päädyin yrittämään alatiesynnytystä, joka päätyi kiireelliseen sektioon. 

Toinen lapsi syntyi suunnitellun sektion avuin. Nyt reilut neljä kuukautta keisarinleikkauksen jälkeen uskallan puhua toipumisesta ilman pelkoa takapakista. Ajattelin verrata toipumista kahden erilaisen sektion välillä, kiireellisen sektion ja elektiivisen sektion.


Kiireellinen sektio ja toipuminen

Kiireelliseen sektioon päädyttiin, kun alatiesynnytys ei edennyt. Synnytys huipentui kohtaukseen, jossa vauvaa revittiin ulos imukupilla kahden lääkärin ja viiden kätilön voimin. Tekisi mieli kuvailla tilannetta ronskein sanankääntein mutta todettakoon vain, että lopulta vauva piti leikata ulos. 

Operaation jälkeen olin todella kipeä. Viikko sektion jälkeen halusin kokeilla ulos lähtöä. Pelkkä housujen päälle pukeminen oli niin kivuliasta, että heikotti. Sisulla kävelin  korttelin ympäri mutta haavaa poltteli niin kovasti, että meinasin pyörtyä. Satavuotiaatkin kävelivät nopeammin. 

Toisella viikolla leikkauksen jälkeen pääsin kävelemään lyhyitä matkoja pökertymättä. Polttavan kipu oli läsnä lähes koko ajan ja söin särkylääkkeitä parisen viikkoa. Iltaisin odotin hampaat irvessä kelloa vahdaten, jotta saisin ottaa seuraavan kipulääkesatsin. Sektiohaavaa särki ja poltti, vaikka ulkoisesti se parantui äkkiä. Samalla imukuppiyrityksen vauriot korvensivat alakertaa. Selkä piti pakottaa suoraksi monta viikkoa, muuten kävelin kumarassa kuin Quasimodo. 

Kolmen viikon päästä kivut vihdoin hellittivät ja paraneminen eteni yhtäkkiä pikavauhtia. Sen koommin haava-alue ei koskaan särkenyt, kiristänyt tai poltellut. Juoksemaan pääsin kuuden viikon päästä lääkärin hyväksynnän saattelemana. Vatsalihasten erkauma jäi pysyväksi mutta muita fyysisiä merkkejä ei ensimmäinen sektio jättänyt hailakan valkoisen poikkiviivan lisäksi. Vaikka alussa paraneminen oli hidasta, olin niin helpottunut terveestä vauvasta, etten jäänyt vellomaan huonoon kokemukseen. Synnytys oli sujunut oikeastaan siihen tyyliin kun olin ajatellutkin.


Suunnitellusta sektiosta toipuminen

Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen olivat odotetusti kivun täytteiset, onhan kyseessä suuri leikkaus, jonka riskejä tai kivuliaisuutta en halua maalailla ruusunpunaiseksi. Kolmannesta päivästä kotiutumisen myötä, eteni paraneminen ihan valtavin harppauksin. Odottelin tuttua kyyneleitä kirvoittavaa kipua, sen kuitenkaan saapumatta. Haava-alue oli toki erittäin arka ja liikkuminen ensimmäisinä päivinä hyvin vaikeaa mutta paikoillaan ollessa mihinkään ei sattunut. Koska alatiesynnytystä ei edes yritetty, ei ollut muita paranneltavia paikkoja kun leikkaushaava. 

Viisi päivää suunnitellun sektion jälkeen teki mieli päästä ulkomaailmaan. Päätimme lähteä ratikalla hiljalleen käymään uudessa Triplassa. Mietin lähtöä tehdessä vähän pelon sekaisin miettein, että hätäilenkö liikaa. Kävelin hiljaa ja reissu kesti kahvilakäynteineen enintään puolitoista tuntia. Kaikki meni hyvin.

Vähensin särkylääkkeiden syömistä hiljalleen viikon päästä operaatiosta, muutaman päivän sisällä lopetin kokonaan. En kokenut lainkaan iltaisin polttavaa särkyä enkä kävellyt selkä kyyryssä. Toki haava-alue oli alussa todella kipeä, mutta pahin kipu kesti kolmesta neljään päivään. 

Elektiivisessä sektiossa en kokenut verilöylyä imukuppikidutuksineen kaikkineen. Kun kroppaa ei oltu revitty ja runneltu käsivoimin, en kokenut oloani rekka-auton yliajamaksi. Uskon kropan toipuneen nopeammin tällä kertaa koska koettelemus oli kaikin puolin väkivallaton.  

Ymmärtääkseni molemmat sektiot, niin kiireellinen kuin ennalta suunniteltu on toteutettu samalla lailla. (En toki ole lääkäri, korjatkaa jos olen väärässä!) Suurin ero, joka on varmasti vaikuttanut myös toipumiseen on leikkausta edeltävät 24 tuntia. Ilman pelkoa, kipua ja uupumista jää toipumiseen enemmän voimia. 

Nyt lähes viisi kuukautta suunnitellun sektion jälkeen harmittelen ainoastaan sitä, etten luottanut ensimmäisellä kerralla omaan tunteeseen siitä, ettei synnytys onnistu. Olisin toivonut ammattilaisten suusta faktoja suunnitellun sektion hyvistä puolista, pelkän pelottelun sijaan. "Hyvin kapea lantio voi olla sisältä tilava"-kommenttikin jäi pelkäksi tyhjäksi toiveeksi. Toisaalta, tiedän yrittäneeni kaikkeni, joten ei tarvitse jossitella. Ehkä näin oli helpompi päätyä toisella kerralla suoraan suunniteltuun sektioon. 


Synnytyspelkoiset ja muut sektiota miettivät, tehkää itsellenne palvelus ja ottakaa selvää Suomessa tehtävän sektion hyvistä puolista. Niitäkin on. Läjäkaupalla. Alatiesynnytyksessäkin on riskinsä, vaikka se on luonnollinen tapa. Ei luonnollisuus tarkoita riskittömyyttä eikä sektion keinotekoisuus tee siitä automaattisesti hengenvaarallista. Molemmissa on vaaransa, myös siinä luonnollisessa tavassa. Lopulta kumpaakaan tapaa ei voi ennakoida täysin vaan molemmissa on mukana arpaonnea, johon vaikuttavat kaiken muun lisäksi äidin ja vauvan terveys, koko ja kunto. 

Tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään pyytämään keisarinleikkausta huvikseen, vaan kertoa oma kokemukseni siitä, ettei sektio ole aina se huonompi vaihtoehto. 

Toivon kaikille synnyttämään lähtijöille paljon voimia ja parasta mahdollista lopputulosta, synnytystavasta riippumatta! <3

Lisää aiheesta postauksissa:








tiistai 17. maaliskuuta 2020

Ulkonaliikkumiskielto ja muut Ranskan keinot

tiistai 17. maaliskuuta 2020
Aamuaurinko luo kylmää kajoaan asfaltille. Työnnän vaunuja pitkin tyhjiä katuja ja ihmettelen, miten normaalilta kaikki näyttää. Kaiken koronamyllerryksen keskellä tuntee välillä elävänsä katastrofielokuvassa. Suomessa olemme tosin vasta ensimmäisen kymmenminuuttisen kohdalla, missä yhteiskunta alkaa portti portilta sulkea oviaan. Päiväkoti on vielä auki, samoin ravintolat ja ostoskeskukset. 

Ranskan uutiset tulvivat tauotta kotiimme. Katastrofielokuvan juonikuviot ovat Suomea pidemmällä. Ulkonaliikkumiskielto on astunut voimaan. Jos ulkona liikkuu, pitää mukana olla todistus, jossa on selitys. Selitykseksi käy esimerkiksi kauppa- tai apteekkireissu. Ostoskeskukset, ravintolat, koulut ja muut julkiset paikat on suljettu. Synkkää! 

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, rullakaupalla Serlaa.
Ranskiksen sisko on seitsemännellä kuukaudella raskaana. Etelä-Ranskassa kaikki raskauden kontrollikäynnit on peruttu. ”Epiduraalia ei välttämättä saa, sillä kaikki anestesialääkärit ovat synnytyslaitosten sijaan töissä sairaalan puolella”, huolehtii sisko. Yritän toppuutella, tilanne voi vielä rauhoittua. Ymmärrän silti huolen. Kyseessä on ensimmäinen raskaus ja tiedonpuutteessa eläminen luo pelkoa ja jättää liikaa tilaa kauhukuvien maalaamiselle.

Pohdin Ranskiksen kanssa minkälaista elämämme olisi tällä hetkellä Pariisissa. Päivän aikana ei tulisi tavata yli viittä ihmistä. Ulkonaliikumiskiellosta huolimatta ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä. Mutta ei koko perheen voimin. Koirankin saa ulkoiluttaa mutta kavereiden kanssa ei saa kokoontua. Kaikenlainen ryhmissä oleilu on kielletty. Jäämme kinastelemaan siitä, onkohan lenkkeilykin kielletty. Hetken päästä radiosta tulee vahvistus. Juoksemaan saa mennä -yksin. 

Ulkonaliikkumiskieltoa valvotaan Pariisissa periaatteessa sakon uhalla. Poliiseja ei tosin riitä kieltoa valvomaan joka kortteliin. Ranskalaiset eivät ole niin kuuliaisuuteen taipuvaisia kuin suomalaiset. Jalankulkijat eivät odota valojen vaihtumista vihreäksi ja muutenkin kansa on taipuvaisempi taistelemaan barrikadeilla kuin tottelemaan mukisematta. Vielä viime viikolla fransmannit pikniköivät huolettomasti ulkona, viis veisaten kehotuksesta välttää julkisia kokoontumisia. Vaikka moni noudattaisi kehotuksia, sääntöjen tulisi olla selvät kaikille. 

Normaalielämässä töihin ja hoitoon mennään useinkin puolikuntoisena. Näin varmaan myös Koronaviruksen alkaessä leviämään. Sairaana ollessa palkka ei juokse ensimmäisestä päivästä lähtien, joten moni oli tottunut menemään töihin flunssaisena. Vesirokossakin voi käydä leikkipuistoissa. Tällaisen mentaliteetin vallitessa voivat järeät pakkokeinot olla ainoa tapa pitää ihmiset kotona. Jos nekään. Asenteet ja tavat eivät muutu hetkessä.  
 

Lupalappu ulkona liikkumiseen. Rasti ruutuun, oletko menossa töihin, kauppaan, apteekkiin/lääkäriin, lastenvahdiksi tai esim. koiran lenkille.
Ruokakaupat ovat Ranskassa auki. Näen hysteriaa lietsovan kuvan, jossa markettiin on satojen metrien jono. Ihmiset odottavat tyhjien ostoskärryjen kanssa pääsevänsä lataamaan kärryt täyteen. Hyllyt ammottavat tyhjyyttään vaikka ruokakauppaan toimitetaan eräänkin johtajan mukaan kahdeksan rekkalastillista tavaraa joka päivä. Ihmisten tunteet käyvät kuumina eikä tappeluilta vältytä, poliisia tarvitaan hillitsemään kuumakalleja. 

Tiistai-iltana käyn Helsingissä ruokakaupassa. Tunnelma on rauhallinen, vähän kun sunnuntaisin. Näen vain yhden pariskunnan maskit päässä. Wc-paperihyllyt notkuvat jälleen rullapaljouden alla. Vastustan mielitekoa ostaa muutama paketti varastoon. Minne ne edes mahtuisivat? Tuttava miettii pitäisikö ruokaa ostaa varastot täyteen. Tuskin meitä nälkään näännytetään, muutenhan Koronataistelun hyödyt valuisivat hukkaan. Tyhjiäkin hyllyjä näkyy, eikä jauhelihaa tästä marketista löydy. Ruokaostosten jälkeen piipahdan pikaisesti Sokoksen tyhjyyttään ammottavalla kosmetiikkaosastolla. Samaistuttuani koko päivän ranskalaisten ulkonaliikkumiskieltoon tulee ihan rikollinen olo. Onko minulla edes lupa olla täällä?

Pitkä pyhä vai poikkeustila?
Suomessa voi moneen maahan verrattuna elää normaalihkoa elämää. Ihme kyllä, kuntosalikin on vielä auki. Kirjastot sulkevat keskiviikkona. Radiossa kerrotaan Ranskassa tällä hetkellä olevan 148 Koronaan kuollutta. Meillä on aika hyvin asiat moneen paikkaan verrattuna, toivottavasti ne pysyvätkin näin.

Miltähän Suomi näyttää muutaman viikon päästä? Auttaako kuuliaasti kotiin jääminen taistelussa virusta vastaan vai eteneekö tilanne kuten katastrofielokuvassa? Suomalaisena uskoisin tämän kansan kunniottavan suuria linjauksia ilman rankkoja pakkokeinoja kuten ulkonaliikkumiskieltoa. Metrin hajurakokin on suomalaiselle ihan luontainen reviiri, sen lähemmäksi tulo katsotaan jo tungetteluksi, oli korona tai ei. 

Voimia ja terveyttä kaikille!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Älä osta silmälaseja kun imetät!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020
Raskaus toi mukanaan kuivat silmät. Öisin tuntuu siltä kuin joku olisi liimannut silmämuniin nahkeat banaaninkuoret. Kyllä, yök-beurk! Toivoin tämän helpottavan vauva synnyttyä mutta ei. Imetyskään ei ole poistanut ongelmaa. 

Olen käyttänyt piilareita kohta kaksikymmentä vuotta. Silmäni ovat sietäneet niitä hyvin mutta kuivien silmien kanssa piilarit tuntuvat kurjilta. On siis hankittava rillit. Vanhat silmälasitkin löytyvät, suurin piirtein 90-luvulta. Esihistoriallinen jäänne, joka kikatuttaa lasta. Kerran menin hakemaan lapsen päiväkodista silmälasit päässä. Lapsi hyökkäsi portille järkyttyneenä. ”Äiiiti, sulla on yölasit!”. Maaginen kapine, joka päässä luen iltaisin liian hämärässä huoneessa lapselle satuja. Muuhun en oikeastaan silmälaseja käytä. En viihdy lasit päässä ja matala nenä yhdistettynä pyöreisiin poskiin luo haastavan maaston silmälasien istuvuudelle.


En kuitenkaan tahdo pilata silmiäni. Yritän päästä eroon asenteesta minulle-ei-sovi-mitkään-rillit ja koetan etsiä kauniit kehykset. Monilla näkee todella tyylikkäitä ja kasvoihin sopivia silmälaseja. Alan haaveilla lookista, jonka uudet lasit saisivat aikaan. Jotakin ihan uutta! Alan innostua. 

Pariisissa kävin kokeilemassa kymmenittäin eri kehyksiä. Sellaisiakin, joita en olisi ennen edes harkinnut. Mitä huomaamattomampi, sitä parempi, oli mantrani. Annan monsieur silmälasiputiikin pitäjän suositella toinen toistaan futuristisempiä malleja. Ei ikinä, kiljaisen mielessäni, hymyillen kohteliaasti ulos päin. Kotona valokuvia katsoessani alan ymmärtää miksi niitä suositeltiin. Pikkuhiljaa alan hahmottaa mitä toivon.

Täällä Suomessa päätän varata ajan silmälääkärille. Googlettaessa törmään otsikkoon: ”Älä osta silmälaseja raskauden tai imetyksen aikana”. Hormonimuutokset voivat huonontaa tai parantaa näköä. Häh? Optikkoliikkeissä pyöriessäni saan vahvistuksen asiaan. Silmälasien ostamista ei suositella raskauden tai imetyksen aikana, toteavat optikotkin. Netistä löytyy monta artikkelia aiheesta.

Ihan kivoja mutta en tunnista itseäni
Viimeksi kävin silmälääkärillä esikoisen imetyksen aikana kun tuntui siltä, että silmämunia kiristää. Kyllä, todella outo tunne! "Imetätkö?" kysyi silmälääkäri silmiäni sen kummemmin tarkistamatta. Kuulemma niskalihakset, jotka saattavat olla kovilla imettäessä, vaikuttavat silmiin asti. Nyt en tahtoisi maksaa silmälääkärin palkkiota yhden kysymyksen takia.

Päätän soittaa Mehiläiseen ja kysyä kannattaako silmälääkärillä käynti. Ehdin olla seitsemän minuuttia puhelinpalvelun jonossa. Sitten vauva itkee ja joudun katkaisemaan puhelun. 

Harmittaa. Silmälasien ostoa joutuu ehkä lykkäämään kaiken kaikkiaan raskauden lisäksi imetyksen päättymisen jälkeiseen aikaan, ja silloinkin olisi vielä hyvä odottaa muutama kuukausi, että hormonit pääsevät jonkinlaiseen stabiiliin tilaan. Kaiken kaikkiaan noin parin vuoden silmälasienostokielto, mikäli imettää noin vuoden. Aika pitkä aika.

Joudunko siis tyytymään keskiaikaisiin rilleihini? Tai voin toki ostaa uudet lasit muttei huvittaisi tehdä satojen eurojen satsausta ja löytää vuoden päästä laseja, jotka ovat väärän vahvuiset.

Lauantaina jälleen silmälaseja mallaillessa juttelen mukavan optikon kanssa. Hän kertoo uransa aikana törmänneensä vain kerran tapaukseen, jossa asiakas oli ostanut imetyksen aikana silmälasit, jotka pian olivatkin väärän vahvuiset. Optikon mukaan näkö ei välttämättä muutu, mutta saattaa muuttua. Hän suosittelee silti silmälasien hankkimista.

Kinkkinen juttu! Olen kahden vaiheilla. Oletteko te törmänneet tällaiseen? Muuttuiko teillä näkö raskauksien aikana ”väliaikaisesti”? Uskalsitteko sijoittaa silmälaseihin?





torstai 5. maaliskuuta 2020

Lisää liekaa äidille - vauvan totuttaminen muihin hoitajiin

torstai 5. maaliskuuta 2020
Kyttään kotona kelloa esikoisen tarhapäivänä. Kello 11.15 klikkaan, ”varaus onnistui”, jee! Arvaatteko mitä väijyin näin minuutin tarkkuudella? Chanelin, Diorin tai Saint Laurentin tuotteita 80% alessa? Ei, hallusinaatio joka ei koskaan toteudu. Mitä sitten? Lasten goretex-superlämmittävä-ei-ikinä-hiostava-tyyppinen lasten teknologian huippuvaate, jota ilman ei selviä Suomen säässä? Ei sitäkään. (Mutta vinkatakaa jos niihin on suuri ale käynnissä jossain!). Ei edes lippua superstaran konserttiin vaan sen sijaan 90 minuuttia omaa aikaa! Väijymisen arvoinen juttu, vai mitä?


Paikka kuntosalin lapsiparkkiin kannattaa varata ajoissa, sillä sinne otetaan vain kaksi pientä lasta kerrallaan. Ja ihan hyvä niin. Kerran toinen, noin vuoden ikäinen lapsi oli jo popsinut värikynän. Karu hengissäselviytymisprosentti, vitsailimme. Toisaalta, kukapa lapsi ei olisi joskus värikyniä järsinyt. Kerran pestessäni esikoisen hampaita olivat purupinnat smurffin siniset, eli tapahtuuhan näitä liidun maisteluja kotonakin. Pienet lapset vaativat paljon huomiota ja yli kahta alle parivuotiasta on haastavaa valvoa turvallisesti. 

Mennessäni lapsiparkkiin laitan vauvan aina samaan paikkaan, leikkimatolle lelukaaren alle. Tuttu paikka helpottaa sopeutumista. Vauva alkaa hymyillä heti siihen päästessään ja viimeistään hoitajan tullessa paikalle, leviää virnistys korvasta korvaan. Jätän puhelinnumeroni listalle ja vauvalle puklun tutun tuoksuisen harson. 

Kerran puhelin sitten soi juoksumatolla puuskuttaessani. Apua, panikoin, nyt se on tippunut jostakin pää edellä! Vastatessani saan kuulla, että vauva on vääntänyt hajupommin. Hoitaja toivoisi vaippaa vaihdettavaksi. Käyn vaihtamassa puhtaan tilalle ja palaan salille. Pääsääntöisesti vauva on viihtynyt hyvin. Vain kerran vauva itki niin, että he soittivat minut hakemaan tyypin. On hyvä, että heillä on matala kynnys soittaa. Näin ei tarvitse pelätä, että vauva on parkunut tunnin epätoivon vallassa.

Salillakin voi ottaa lungisti.
Esikoisen vauvavuoden vietimme lähes kahdestaan. En tuntenut Pariisissa muita äitejä ja Ranskis oli aina töissä. Napanuora kasvoi melkein takaisin kiinni. Kuopuksen kanssa meinaan tehdä toisin. Pyrin esittelemään paljon eri sylejä ja ihmisiä. Toivoisin vauvan huomaavan maailmassa olevan muitakin ihan kivoja tyyppejä, kuin vanhemmat. Tytär oli luonteeltaankin ihan toisenlainen kuin veljensä, vaati paljon enemmän huomiota ja hoivaa. Kukapa tietää onko loppujen lopuksi kyse erilaisista temperamenteista vai eri hoitajiin totuttamisesta mutta meinaan yrittää toimia kuopuksen kanssa toisin, nyt kun siihen on mahdollisuus. 

Nyt vauva on on ollut vähän ärhäkämpi viikon ajan, olisivatkohan hampaat tekemässä tuloaan? Muutaman tunnin omat menot, kuten vain kirjastossa käyminen, ovat palauttaneet voimia ja kärsivällisyyttä. En vain pysy hyväntuulisena äitimoodissa 24/7 vaan tarvitsen pieniä latautumishetkiä jaksaakseni falskaavia vaippoja, takatukkaan asti ulottuvia sinappiräjähdyksiä ja katkonaisia öitä. 

Esikoinen saman ikäisenä kuin pikkuveli nyt
Vaikka vauvaa on nyt totuteltu muihinkin hoitajiin kun äitiin, voi ujosteluvaihe myöhemmin torpedoida kaiken. Oletteko te pyrkineet tottumaan vauvaa eri hoitajiin vai kasvattaneet napanuoran uudelleen kiinni? Tuottaako pienen vauvan totuttaminen tulosta vielä myöhemmin vai onko ujosteluvaiheen alku kaiken loppu? Jaksatteko te olla äitejä vuorokauden ympäri ilman omaa aikaa? 
torstai 27. helmikuuta 2020

Öinen sairaalareissu

torstai 27. helmikuuta 2020
Illalla jumpan jälkeen laitan terveen ja iloisen lapsen petiin. Edes nenä ei vuoda. Ilmassa ei ole mitään merkkejä nuhasta tai muusta alkavasta infektiosta.

Yöllä herään nelivuotiaan itkuun. Kello on puoli kaksi. Yritän olla kiiruhtamatta tämän huoneeseen, sillä meillä on Ranskiksen kanssa öisin työnjako. Minä hoidan vauvan, Ranskis nelivuotiaan. Itku jatkuu. Yritän väkisin pitää itseni sängyssä. ”Äitiiii”, lapsi itkee sydäntä särkevästi. Pakko mennä, tahdon rutistaa pelot ja painajaiset pois.

Saapuessani lapsen makkariin, pelästyn. Lapsi ei saa kunnolla henkeä. Kurkusta ja keuhkoista kuuluu kovaa vinkunaa. Lapsi hengittää vaivalloisesti ja harvakseltaan itkun lomassa. Jokainen hengenveto on työn takana. ”NYT ÄKKIÄ SAIRAALAAN!” Lapsihan tukehtuu!

Jätski parhain lääkkehistä
Meiltä on lyhyt matka uuteen lasten sairaalaan. Takki päälle, saappaat jalkaan ja nukke kainaloon. Jään vauvan kanssa kotiin sydän huolesta sykkyrällä. Tämä ei ole mikään koronavirus, rauhoittelen laukkaan lähtenyttä mielikuvitustani.

Ranskikselta tulee pian viesti. ”Älä huoli, vain kaksi potilasta meitä ennen. Hengittää jo paremmin.” Rentoudun hiukan. En sittenkään menetä lastani tänä yönä. Huoli pitää kuitenkin pintansa ja ujuttaa lonkeronsa vauva-ajatuksiin. Tukehtuuko kuopus vuorostaan ensi yönä? Entäs jos en ehdi reagoimaan ajoissa?

Seuraavaksi saan puhelimeen kuvan, jossa tytär syö jäätelöä. Ei ole kuulemma mitään hätää, kaikki hyvin, Ranskis raportoi. Aha. Lapsi meinaa tukehtua muttei ole mitään hätää?!?

Aamuviideltä he palaavat. Nelivuotias on ollut oikein reipas ja hengittää taas normaalisti. Kuulen, että lapsi oli saanut sairaalassa kortisonia. ”Piti laittaa sellainen naamari”, lapsi kertoo. Hengenahdistuksen pitäisi pysyä lääkkeen vaikutuksesta poissa neljästä viiteen päivään. Huolehdin vielä vauvasta mutta lääkärin sanojen mukaan 3-6 kuiset vauvat eivät saa tätä tautia. Liekö syynä vielä äidin vastustuskyky vai mikä, se jää epäselväksi mutta olen huojentunut. Kaappaan tytön kainaloon ja menen tämän sänkyyn, kunnes lapsi nukahtaa. Rauhallisesti hengittäen.


Aamulla napero on taas oma itsensä. Ei yskää, nuhaa, kuumetta tai edes kurkkukipua. ”Diagnoosi on kurkunpään tulehdus”, kertoo Ranskis. Kuulemma aika yleinen virus. Ei Sars, astma tai muu henkeä uhkaava sairaus. Saan taudin hoito-ohjeen. Ilmeisesti kylmä tekee hyvää ja auttaa hengittämään. Lapselle kannattaa antaa kylmää juotavaa tai laittaa hengittämään pakastimen eteen viileää ilmaa. Talvella hyvin puetun lapsen voi toki viedä myös parvekkeelle. Tai sitten voi tarjota jäätelöä. Tulisiko teille mieleen ehdottaa silmien alla tukehtuvalle lapselle, että hei, syödäänkö jäätelöt? Ehkä ensi kerralla kannattaa. Mikäli jäätelö tai muut keinot eivät auta vartin sisällä, on lapsi syytä viedä lääkäriin.

Seuraavat päivät lapsi on ihan oma itsensä. Kurkunpään tulehdus ei oireile yhtään mitenkään. Lääkkeitä eikä reseptiä ei tarvittu, sillä oma vastustuskyky selättää taudin. Hoito-ohjeen mukaan lapsen voisi viedä päiväkotiin, kun kuume on laskenut ja oireet hellittäneet. Tarttuvuus on huono. Onneksi on viikonloppu.

Onko teillä ollut tätä? Hurjat oireet mutta vaaraton tauti. Oletteko te säikähtäneet lastentauteja?

perjantai 21. helmikuuta 2020

Vauva hoitoon ensimmäistä kertaa

perjantai 21. helmikuuta 2020
Meidät on Ranskiksen kanssa kutsuttu juhlimaan 40-vuotissynttäreitä. Lapset pitäisi jättää hoitoon. Nelivuotias ja hippasen vajaa nelikuinen. Ihana ja karmiva ajatus! 

Päätämme jakaa lapset kahteen eri osoitteeseen, näin heitä on helpompi hoitaa. Esikoinen pääsee mummin hoiviin kun taas vauvaa tullaan hoitamaan meille kotiin. Ranskassa tämä ei olisi onnistunut, sukulaisia eikä muita lapsenvahteja ollut käytettävissä.

Kuopus on maistanut pullosta muutamaan otteeseen. Minulta ei huolinut mutta Ranskikselta ja Mummilta kyllä. Siinä jo edellytykset illan viettoon ilman vauvaa. Esikoinen ei koskaan huolinut pulloa, katseli vain epäilevän näköisenä. "Vai eineksiin ollaan siirrytty". Kasvoimmekin lähes takaisin kiinni toisiimme viettäessämme niin paljon aikaa kahden kesken. Siinä ei juuri pullolle jäänyt tilaa. Kuopuksen kanssa meinaan venyttää liekaa pidemmäksi.


Päivää aikaisemmin valitsen pieteetillä omat ei-vauva-ystävälliset vaatteeni. Mekon, jonka pitsin vauva repisi, jossa imetys olisi mahdotonta. Mustassa vaatteessa näkyisivät kaikki puklut. Lisään vielä rintaneulan, jota en koskaan uskaltaisi laittaa vauvan kanssa siinä pelossa, että neula aukeaa vauvan kiemurrellessa. 

Veljeni saapuu lauantai-iltana, onneksi tyttöystävänsä kanssa. Olen kasannut pöydälle pinon vauvatarvikkeita. Mietin, tietääkö vielä lapseton broidini miten päin vaippa laitetaan. Ymmärtääkö hurinanallen tärkeyden? Noh, sittenhän oppii.

Kiire iskee. Ehdin sulattaa palan kylpyammeesta. Kiharrinkin tuhoutuu. Vekotin jäi liian lähelle muovista kylpyammetta sulattaen siihen reiän. Lopulta veljeni lähes työntää meidät ulos. "Menkää, myöhästytte, tilasin teille Uberin." Korot kopsuen lähdemme ulos. Aikuisten elämä odottaa. Hississä huomaan unohtaneeni mekon alle kulahtaneen imetystopin, se niistä hepenistä.  

Huoli karisee välimatkan kasvaessa. Pääsemme ravintolaan Helsingin keskustassa, 16 henkeä on onnistunut livahtamaan ulos ilman lapsia. Vaikuttavaa. Ilta sujuu kivasti, tosin on outo olo, ihan kuin jotakin puuttuisi. Kuohuviini maistuu huumaavan kevytmieliseltä, vapaudelta. Poskia punottaa ja kikatuttaa.  


Illan myötä keskustelu palaa lapsiin. Esikoinen on mummilla hoidossa. Kaikki on siellä hyvin. Kellon lähetyessä puolta yötä tarkastan puhelimen viestejä yhä tiiviimmin, mitenhän vauva pärjää? Kuohuviini on vaihtunut veteen. Rintoja pakottaa, maitoa olisi tarjolla.

Tuhkimon tunneilla hyppäämme taksiin ja hurautamme kotiin. Vauva ei ole edes neljää kuukautta, tämän pidempään en tahdo olla poissa. 

Kotona untuvikko imee tuttia silmät suurina, yöpaitaani kiedottuna. Kaikki on sujunut hyvin. Alussa vauva oli etsinyt meitä katsellaan ja itkenytkin jonkin verran, mutta rauhoittunut nuuskiessaan yöpaitaani. Voi pientä untuvapäätäni. Oli ihanaa käydä ulkona mutta vielä ihanampaa oli palata kotiin. Piti vain mennä etäämmälle toteamaan, että onni on ihan nenäni edessä <3. Kiitos lapsenvahdit!


lauantai 15. helmikuuta 2020

Kaksikielisyys nelivuotiaana

lauantai 15. helmikuuta 2020
”Äiti, fuinit tulevat! Leikitään, että rakennetaan fuineille este!”. 

Lapsi lukee iltasin satua Ranskiksen kanssa, ranskaksi tietenkin. Kirjoissa seikkailevat kanahahmot, joiden arkkivihollisia ovat ”fouine-eläimet”. Kielitaitoni ei riittänyt välittömästi kääntämään sanaa ja se jäi elämään ranskaksi puhekieleemme. Tarkastaessani sanakirjasta, oli käännös ”lumikko” tai kivinäätä”. Ei mikään selkeä, lapselle tuttu eläin. Käyttöön jäi ”fuini”. Aikaisemmin olin nipotarkka siitä, ettei kieliä sekoiteta. Nyt ote on herpaantunut. Ollaanko kohta ihan hunningolla?

Nämä kanakirjat hahmoineen seikkailevat arjessamme
”Je rakastan a keinua au parc ”. Ei käy kieltäminen, lapsen kaksikielisyys on kärsinyt kolauksen Ranskasta lähdön jälkeen. Suomi on ottanut ylivallan. Lapsi juttelee edelleen isälleen ranskaksi mutta monesti seassa on suomenkielisiä sanoja. Aikaisemmin lapsi ei sekoittanut kieliä, ehkä korkeintaan silloin, jos ei tiennyt vastinetta toisella kielellä. Koen tärkeäksi ranskan kielen ylläpidon ja kehittymisen ikäryhmänsä mukaisesti mutta onnistuuko se Ranskan ulkopuolella? 

Ranskan vuosina luimme valtavan paljon suomeksi. Sujuva äidinkieli oli yksi tärkeimpiä asioita, joihin panostin. Kirjoitin lapsen kaksikielisyydestä kaksivuotiaana ja kolmevuotiaana. Suomi oli jo kaksivuotiaana ranskaa vahvempi, joskin myös ranskan kieli oli sen verran sujuvaa, ettei ulkopuolinen olisi tiennyt lapsen olevan kaksikielinen. Olin tarkka siitä, että suomen kieltä oli tarjolla tarpeeksi. Iltasadut olivat ainoastaan suomeksi, samoin piirretyt. Nyt tilanne pitäisi saada naksautettua päinvastoin. Satujen osalta se onnistui mutta niitä tuttuja piirrettyjä ei ole ranskaksi tarjolla. 

Nämä ovat "fuineja", lumikoita?
”On va manger le puuro et apres du näkkäri.” On sanoja, joita olemme aina käyttäneet vain yhdellä kielellä. Niin kuin puuro, jota meillä syödään päivittäin. En tiedä eikö ranskalainen vastine aivan vastaa totuutta vai miksi puhumme puurosta puurona myös ranskaksi. Ranskassa näin kerran vuosia sitten näkkäripaketin, jossa koreili teksti ”pain suedois”, ruotsalainen leipä. Ei tulisi mieleenkään puhua ruotsalaisesta leivästä näkkärinä, rapea voileipäkin kuulostaa kerrassaan epämääräiseltä ja hullunkuriselta.

Syksyllä lapsi kävi Ranska-kerhossa lauantaiaamuisin. Siellä askarreltiin ja luettiin satuja, ehkä kuunneltiin jokunen laulukin. Lapsi ei jaksanut keskittyä. Muut olivat vanhempia ja kotona oli kuulemma kivempia kirjoja. Ystävyyssuhteita muihin ranskankielisiin lapsiin ei ehtinyt syntyä. Lähellä asuva ranskalainen ystävä voisi pitää kieltä aktiivisesti elossa.


Vaikka itse olen puhtaasti yksikielisestä perheestä, olen kiinnostunut kielistä ja koen niiden oppimisen aika helpoksi. Sanotaan, että useamman kielen osaaminen tekee muidenkin kielien opiskelun helpommaksi. Etenkin synnynnäisesti kaksikielisillä aivojen muokkautumiskyky on eri luokkaa kuin myöhemmin kieltä oppineilla. Minulla taas on ikuinen hinku oppia espanjaa. Lapsella on sama uteliaisuus kieliä kohtaan. Mairittelevasti tämä luulee minun osaavan kaikki maailman kielet. ”Äiti, miten sanotaan ruotsiksi koira?” Hyvä, tämän vielä osaan. ”Entäs nyyjookiksi kissa?” ”New Yorkissa puhutaan englantia ja siellä sanotaan cat.” Lapsi toistelee sanoja perässäni ja lisää vaikeusasteita. ”Entäs kiinaksi pupu?” Pakko myöntää vajaavaisuuteni, kiina ei taivu.

Monesti ihmiset kyselevät aiommeko yrittää saada lapselle paikan ranskalaisesta koulusta. En tiedä. Luulen, että Helsingissä on muitakin hyviä kouluja. Rehellisyyden nimessä en ajatellut joutuvani miettimään kouluasiaa vielä. Emmehän ole Ranskassa, jossa kotiosoite määrää koulun ja ehkä kohtalonkin. Nyt olen alkanut epäröimään. Voiko ranskan kieltä ylläpitää ilman ranskalaista koulua?

Millä keinoin te olette ylläpitäneet vähemmistökieltä? Oletteko löytäneet ystäviä joiden kanssa käyttää kieltä vai löytäneet kyseisen kielisen koulun?

"Fuineille" käy huonosti