keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Vastasyntyneen kuvaukset

keskiviikko 4. joulukuuta 2019
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat ihmeellisiä ja ainutlaatuisia. Olento on kuin nukke, yhtä pieni ja kevyt. Vaikuttaa niin haavoittuvalta että tekee mieli rakastaa käärö kypsäksi ja kokonaiseksi. 

Kuva: Niki Strbian
"Oliko meidän vauva tosiaan aikoinaan noin pieni?”, on lause, jonka vastasyntynyt usein kirvoittaa. Vaikka meilläkin on toinen lapsi kyseessä, en muistanut miten pieniä ihmisen versot ovat maailman tupsahtaessaan. Kuin satuolentoja, niin kertakaikkisen keskeneräisiä ja suloisia. Pienet töppöraajat, käsivarret, jotka eivät yllä edes pään yli. Sääret näyttävät ihan sammakoilta perityiltä. (Vai miehen suvulta?) Suloisinta ovat pulleat kasvot ja niillä alati vaihtuvat ilmeet pienessä mutrusuussa.

Tekee mieli tarrata hetkiin, minuutteihin ja tunteihin. Tahdon nuuhkia vauvan silkinpehmeää untuvatukkaa ja upota tähän tunteeseen. Hormonit heilahtelevat ja mietin epäuskoisesti, että jonain päivänä tämäkin pikku menninkäinen on aikuinen mies. Kauhistuttava ja epätodellinen ajatus. Ei vielä! Pysy tässä rinnallani nappisilminesi ja haituvahiuksinesi.



Kuva: Niki Strbian
Hetkiä ei voi laittaa pankkiin säästöön tai pakastimeen odottamaan. Miksi ei? Elämmehän jo melkein tulevaisuudessa tai niin miellän vuosiluvun 2020. Tilasin siis valokuvaajan ikuistamaan vauvan yhdeksän päivän ikäisenä ja tallentamaan muiston vauvasta ihan pienen pienenä.

Pikaisen googlettamisen jälkeen näin portfolion, joka miellytti kovasti. Juttelimme valokuvaajan kanssa puhelimessa ja kävimme läpi kuvaukseen liittyviä asioita. Huolehdin, että riittääkö pimeässä asunnossamme tarpeeksi valoa ja saammeko uhmaikäisen osallistumaan kuvauksiin.

Kuva: Niki Strbian
Loppujen lopuksi valokuvaaja käsitteli kolmivuotiasta kuin muovailuvahaa. Esikoinen teki kaiken mitä kuvaaja pyysi ja tahtoi auttaa parhaan taitonsa mukaan. Kuvaajahan on oikea velho, mietin äimänkäkenä. Vauva nukkua posotti läpi kuvausten. Uskomatonta. Olin varautunut menettämään hermoni. Plus rahat. Aikoinaan esikoisen vauvakuvaukset eivät menneet ihan yhtä sutjakkaasti vaan vaati tuntien työn ennen kuin vauva nukahti. Sitä ennen oli riittänyt huutoa, puklua ja epätoivoa. Imetyssessioota ja pissakaaria. Kuvat olivat silti ihania.

Liekö osasyynä myös kotiympäristö, jolloin aikaa ja energiaa ei kulunut paikan vaihdoksiin? Vauvakin oli rennompi. Kaikki oli helpompaa. Lopputuloksena saimme nipun uskomattoman ihania kuvia, joihin kännykkäkamera ei olisi koskaan pystynyt.  Bonuksena siivosin makuuhuoneen lattiasta kattoon ja olimme kaikki pukeissa samaan aikaan. Harvinaista ja kaiken rahan väärti! 

Oletteko te käyttäneet ammattilaiskuvaajaa vai onnistuneet itse napsimaan kuvia kaalinpäistänne? Mihin nämä ihanuudet mahtuvat esille? Vauvatapettia vai kovalevyn täytettä? 

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Prinsessat, Pepit ja sukupuoliroolit

keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Kävimme lomalla Espanjassa esikoisen ollessa noin vuoden ikäinen. Leikkipuistoissa paikalliset kysyivät onko hän tyttö vai poika. Lapsella oli legginsit ja pusero. Varmasti jossain tyttömäisissä sävyissä koska hurahdan monesti lastenvaateosastolla enkä pysty vastustamaan kaikkien kauniiden vaatteiden kutsua. Vaikka tykkään pukea lasta, en tarkoita prinsessaövereitä enkä välttämättä suurta rahallistakaan satsausta vaan sitä, että lapsen päällä näkyy tyttöjen vaatteita kuten mekkoja, rusetteja ja pastellisävyjä.

Suomessa huomaan sukupuolisensitiivisyyden olevan muutakin kuin muotisana lehtien kasvatusaiheisissa artikkeleissa. Se näkyy pukeutumisessa ja kuuluu vanhempien puheissa. Kaverisynttäreillä on edustettuna paljon neutraaleja väriyhdistelmiä. Mustaa, harmaata, keltaista ja muita värejä, joilla ei ole niin vahvaa sukupuolileimaa kuin esimerkiksi pinkillä tai vaaleansinisellä. Pojilla on pitkiä hiuksia ja tytöillä lyhyitä. Kun hän-pronominikin on kielessämme neutraali, jää välillä arvoitukseksi onko leikkikaverina tyttö vai poika. Nimestä voi sentäs päätellä jotakin. Noh, useimmiten.

Ja miksi sukupuolella olisi väliä? Ei olekaan mutta kontrasti Pariisiin on suuri. Havahduin. Pariisissa sukupuoliroolien erot ovat esillä selvemmin ja "tyttömäiset ja poikamaiset erot" huomioidaan näkyvämmin. Minun puolestani tyttö saa leikkiä vaikka mitä auto/ninja/sarvienmittelyleikkejä mutta taipumus hoivaamiseen ja pukuleikkeihin näyttäisi olevan sisäsyntyistä. Silti urheilu ja fudiskin kiinnostavat. Tyttömäisyys tai kauniit vaatteet eivät poissulje muita osa-alueita mutta vanhemman on tärkeää kuunnella lasta. Ei Pariisissa pojista mitään gladiaattoreita kasvateta mutta tytöt ja pojat jaotellaan enemmän omiksi erinäisiksi kokonaisuuksiksi.

Saanko kokeilla kaupan kaikkia vaatteita?
Espanjan Valenciassa oli monilla pienillä tytön tylleröillä toinen toistaan runsaampia tylliunelmia. Röyhelöreunaisia nilkkasukkia ja satiinia. Hiekkalaatikolla. Kun oma taapero touhusi housut jalassa, oli selvää että prinsessapukuisen vieressä kaksilahkeiset asut viestivät "olen poika". Eräs espanjalainen tuttavuus kertoi, että heillä kysytään jo synnytyslaitoksella tahtovatko vanhemmat tyttövauvalle korvien lävistyksen. Vastasyntynyt saa siis korvakorut jo elinhetkiensä ensimmäisinä päivinä. Kuulostaa hurjalta! Mutta niistä voi päätellä lapsen sukupuolen. Pelkkä kukallinen paita ei tee lapsesta tyttöä tai poikaa mutta ympärillä olijat reagoivat päällepäin näkyviin sukupuolen merkkeihin.

Tuleekin mieleen, olenko vaatevalinnoillani ajattelemattani pakottanut tyttöä kapeaan ja elämää rajoittavaan sukupuolirooliin vai voiko pinkki olla vain väri?

Tekevätkö prinsessat näin?
Vaikka naisten euro ei vieläkään yllä  miesten euron tasalle, ei tyttöjen ilo omasta sukupuolesta estä tilannetta kohenemasta. Ahtaat sukupuoliin liitetyt stereotypiat rajoittavat elämää mutta tytär rakastaa Peppi Pitkätossua ja kuvittelee olevansa maailman vahvin tyttö. Tässä tapauksessa tyttöys ei tee lapsesta heikompaa tai vähempään pystyvää, tai edes luo mielikuvaa siitä etteivät tytöt pystyisi ihan mihin vaan.

Vaikka kaikki eivät vaaleanpunaisesta tykkää, osaa se jopa ärsyttää, edustaa se monelle pienelle tytölle kaikkea ihanaa ja kaunista. "Ja papakin tykkää pinkistä väristä", julistaa lapsi. Ehkä tämä on se  sukupolvi joka osaa murtaa negatiiviset sukupuoliroolit menettämättä silti iloa omasta sukupuolestaan?
keskiviikko 20. marraskuuta 2019

sopeutumiskipuja ja uhmaraivareita

keskiviikko 20. marraskuuta 2019
”Äitiii, miksi pitää nousta keskellä yötä?!” Yritän saada tarhapäivän aamuna lasta ylös sängystä, vaikka ulkona on pimeää. Taistelu alkaa. 

Edellinen iltakin päättyi tulen lieskat silmissä leimuten. Nukkumaan menoa oli tehty kaksi tuntia iltapuuroineen ja satuineen. Lapsi on keksinyt kaikki temppunsa, ettei tarvitse syödä, mennä pesulle ja viimeisenä, rauhoittua nukkumaan. ”Pissahätä!”. ”Suukko papalle.” Missä on unilelu? ”Tahdon vaihtaa toisen yöpuvun.” Tekosyitä välttää nukkuminen riittäisi aamukolmeen asti. Viimeisenä tämä karjuu ”lähde lähtimään”. Kiitos Masha ja karhu, kaikkea sitä piirretyistä oppiikin.

Pikkuveli olet ihana!
Neuvolassa tiedustelen onko uhmaikäisen ylenpalttinen kiukuttelu ja suuttuminen normaalin rajoissa. Taistelemme kaikesta. Syömisestä ja vaatteista. Koko elämän kirjosta, aamusta iltaan. Tavarat lentelevät ja tunteet räiskyvät.  

Muutto. Perheenlisäys. Päiväkodin aloitus. Jo yksi näistä tekijöistä on tarpeeksi iso mullistus aiheuttaakseen metrin mittaiselle hämmennystä. Esikoisen pettymysten sietokyky on tällä hetkellä nolla. Yksikin väärä sana ja sokka on irti. Kun tunteita ei muutoin osaa vielä sanoittaa ja kanavoida, ilmenee se ärripurrina ja uhmakkuutena. 

Äidinkin kohdalla leimahtelee, vaikka sitä virallisesti kutsutaan "hormonien heilahteluksi". Missä on se kuuluisa vauvakupla? Joko se puhkesi vai eikö sitä suoda uudelleen synnyttäjille?

Olemme yrittäneet antaa esikoiselle erityisen paljon huomiota, tehdä yhdessä kivoja juttuja ja asettaa tätä jalustalle, neuvolan neuvon mukaan. Silti uhma on päällimmäinen tunne.


”Äiti, pitääkö meidän taas kohta muuttaa?” Vaikka ulkoa päin lapsi näyttää sopeutuneen hyvin, luulen kaikkien muutosten kuplivan pinnan alla. 

Uusi vauva on onneksi ihanista ihanin, esikoisenkin mielestä. Pussaamme ja paijaamme vauvaa yhdessä, kolmivuotiaskin päätyy pusuryöpyn kohteeksi. Isosisko haluaa hoitaa vauvaa. Annan syliin sohvannurkassa, muistuttaen  jälleen: ”hellästi!” Isompi rutistaa lujaa. Rajua rakkautta. En tahtoisi torua, kun aikeet ovat hyvät. Vauva kiljaisee. Pakko pitää tämän puolia. Muistutan hellistä otteista ja uhmaikäinen saa raivarin. Lähtee itkien ja kirkuen omaan huoneeseensa paiskimaan tavaroita. Taas. Menen perään yrittäen lirkutella satakielen sävelin saadakseni pahan mielen väistymään. Mikään ei auta. Lohdutonta itkua. Sydäntä särkee, tuntuu että koko elämä näyttäytyy hyvin hankalana pienelle tytölle.

”Äiti, rakastatko sinä enää minua ollenkaan?”. Kerron lapselle päivittäin kuinka rakas tämä on. Onneksi esikoinen kertoo vauvalle rakastavansa tätä eniten koko maailmassa. Pikku-veli on tervetullut lisä isosiskonkin mielestä mutta muutokset eivät. Öisin juoksemme Ranskiksen kanssa viestijuoksua esikoisen ja vauvan väliä. Kolmivuotias herää vähän väliä ja huutaa äitiä. 

Ovatko nämä sopeutumiskipuja, tavallista uhmaikää vai vain perhe-elämän realiteetteja? Toivottavasti tämä on väliaikaista, oli syy mikä hyvänsä. Saisikohan joulutouhut lapsenkin unohtamaan kiukkunsa vai onko tämä vaihe, josta pitää kasvaa ulos?


tiistai 12. marraskuuta 2019

Jean-Pierre vai Janne-Petteri – ranskalais-suomalaisia nimipohdintoja

tiistai 12. marraskuuta 2019
Viime aikoina olen nostattanut kierroksia aiheesta poikavauvan nimi. Esikoista nimetessä kauniita vaihtoehtoja tuntui humpsahtelevan harva se päivä ja nyt, täysi radiohiljaisuus. Onko tytöille enemmän nimiä vai onko pojan nimi vaikeampi valita?

Löytyisiköhän tulokkaallekin S-kirjaimella alkava nimi?
Nimellä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Kultaisella 80-luvulla oli äidilläni nimi minulle mielessään ennen syntymääni. Ranskalaiset chansonit siivittivät tulevaisuuden kuvaani äitini nimetessä minut hieman ranskalaisittain Susanneksi. Kuulemma ajatus Pariisista ja kielen kauneudesta olivat jostain tuoneet mieleen nimeni. Ja kuinkas kävikään? 

Ranskan tunnit, vaihto-oppilasvuosi, ranskalainen poikaystävä, työharjoittelu ja lopulta miehen työ veivät Pariisiin. Pariisi on tuntunut vahvalta magneetilta, joka vetää puoleensa pullikoinnista huolimatta. Pitää siis olla tarkkana nimen valinnassa. ”Nimi on enne.” Ei ainakaan mitään australialaista nimeä, jotten menetä lasta toiselle puolen palloa. Toki takeita ei ole ja näin voin käydä joka tapauksessa. Ainakin mikäli matkustusvietti periytyy yhtä vahvana kuin minulla.

Lukumäärällä mitattuna nimiä riittää. Monen kanssa on silti joku ongelma. Liian söpö nimi tuntuu sopivan vain taaperoikään saakka. Tai koiralle. Muttei niinkään aikuiselle uraputkessa olevalle miehelle. Haluisin myös ihastua nimeen. Toivoisin sen tuntuvan hyvältä suussa ja kauniilta korvissa.


 Monet vanhemmat käyvät läpi nimipallottelun.

- Thomas!
- Ei, kuulostaa ihan tomaatilta. Tai siis Thomas on ihana, mutta miksi te ranskalaiset äännätte sen Thoma, ilman viimeistä ässää?
- Koska se KUULUU ääntää niin. Entäs Vincent?
- Ai mikä? Vänsan? Suomessa siis Vinsentti.
- Ei, kun Vincent
- Höh, ei unohda! Entäs Oscar?
- Jamais, se on koiran nimi!
- Koiran nimi? 
- Joo, niin kuin Rex. Tai teillä Turre. Kysy keneltä vain.
- Aha. 

Hakusessa on siis nimi, joka ääntyy suurin piirtein samalla lailla niin suomeksi kuin ranskaksikin. Klassikkonimet ovat hyvä valinta, mutta moneen niistä liittyy joku leima. Esim. henkilö, joka jo kantaa nimeä. Näin nimellä on jo valmiit kasvot. Entinen heila, ala-asteen koulukaveri tai mediasta tuttu tyyppi ovat vahvoja mielleyhtymiä, joita on vaikea karistaa. Benjamin-nimeen ihastuin jo lukioikäisenä. Miehellä on samanniminen ystävä. Nimi kuuluu nykyään hänelle, tuntuu etten voi omia toisen nimeä.

Tätäkin nimiraamattua on tutkittu, tuloksetta!
Nimet kuten Peter tai Pascal aiheuttavat hihitystä. Péter-verbi tarkoittaa ranskaksi, noh, piereskelyä. Pascal tuo ensimmäisenä mieleen jotakin ihan muuta. Myös Suomessa niin paljon käytetyt kaksoiskonsonantit ja -vokaalit ääntyvät ranskalaisessa suussa vain yhtenä. H-kirjainta ranskikset eivät äännä lainkaan ja moni muukin kirjainyhdistelmä muuttuu matkalla. Vai mitä mieltä olette nasaali-äänteistä?

- Eustache
- Ai mikä? Östas?
- Loran? Siis Laurent? 
- Niin, eli Laurent suomessa.
- Huoh.

Saa siis ilmoittaa kauniisti kahdella kielellä ääntyvistä nimistä, ottaisin ilolla vastaan! Onko teillä painittu saman asian kanssa? Vai asetanko nimelle liikaa kriteereitä?
tiistai 5. marraskuuta 2019

Kotiutuminen sektion jälkeen

tiistai 5. marraskuuta 2019
Samana iltana kun vauva oli kaivettu sisuksistani, päätin kokeilla ylösnousua. Kätilö kannusti. ”Mitä nopeammin pääset liikkeelle, sitä nopeammin alkaa parantuminen.” Olo oli hutera mutta ajattelin, että ehkä Peppi-voimat aktivoituvat, kun pakottaa itsensä liikkeelle. Kuulemma kroppa, ruuansulatuselimistö ja kaikki aktivoituvat liikkeelle lähdöstä. Potilasohjeessakin suositeltiin liikkumista mahdollisimman pikaisesti.

Ensimmäinen etappi oli päästä istumaan. ”Kyljen kautta”, muistutti kätilö moneen otteeseen minua ja poikkileikattua vatsaani. Ähellyksen säestämänä pääsin istuma-asentoon. ”Ja sitten ylös.” ”En pysty, anna minun vain istua”, ajattelin. Toinen odotti. Pakko nousta. Lattia alkoi silmissäni kallistua. ”Odota, horisontti keikkuu”, sanoin kätilölle, joka odotti jo liikkeelle lähtöä. Lattia palautui oikeaan asentoon ja pinnistin seisomaan. 

Kylmä ja kuuma hikiaalto hulvahtivat ylitse. En pystynyt seisomaan ja hengittämään samaan aikaan. Keuhkot jäivät makuuasentoon. Niska oli märkä. ”En pysty, pakko istua”, vinkaisin. Nuori kätilö näytti mietteliäältä. Tunsin pettäneeni odotukset.

Palkinto oli paras mahdollinen
Seuraavana aamuna uusi yritys. Tällä kertaa pääsin pystyyn, vaikka keuhkot tuntuivat edelleen olevan hukassa. Hengitys ei ainakaan sujunut automaattisesti. Lähdimme laahustamaan kohti vessaa kätilö vierelläni. ”Haluatko mennä suihkuun”, tämä kysyi. Ajatus suihkussa seisomisesta tuntui yhtä mahdolliselta kuin siipien kasvattaminen selkään. Maailma alkoi hämärtyä. Ääneni kaikkoni. ”En kuule omaa ääntäni”, yritin selittää maailman mustuessa, ”saisinko istua”. ”Kävellään takaisin sänkyyn”, sanoi kätilö. Ai kävellään. En pysty, teki mieli kiljua mutten kertakaikkiaan jaksanut. Ranskis seurasi tilannetta. ”Nyt menee taju”, luulen sanoneeni, mutta en enää kuullut omaa ääntäni.

Toinen kätilö soitettiin huoneeseen ja yhdessä heidän kanssaan pääsin takaisin sänkyyn. ”Otetaan verikokeet”, kätilö päätti. ”Eikö tämä voi johtua väsymyksestä, eilisiltaisesta leikkauksesta ja paastosta”, kysyin huolestuneena. ”Ehkä.” 


Illalla kätilö vaihtui. Kokeneen oloinen reipas naishenkilö tuli tervehtimään. Ihmettelin huolestuneena onko kaikki hyvin, kun en heti leikkauksen jälkeen päässyt liikkeelle enkä vielä aamullakaan. ”Liikkeelle lähtö voi olla hyvin yksilöllistä”, hän lohdutti. Syötyäni ruuan ja ahmittuani suklaamoussen, päätimme kokeilla vielä kerran. ”Hitaasti!”, muistutti kätilö. ”Ei makuuasennosta suoraan lenkille vaan ensin istutaan ja sitten lähdetään hitaasti liikkelle”. Voi riemua, tällä kertaa keuhkotkin seurasivat. Uskaltauduin liikkelle ja kaikki meni hyvin. Jos siis hitaasti laahustamista pyörtymättä voi kutsua voitoksi. Pääsimme vessaan asti ongelmitta. Maailmakaan ei mustunut. Juhlan paikka!

Seuraavana päivänä pääsisimme kuulemma kotiin. ”Näin äkkiä”, kyselin epäuskoisena. Tuntui vaikealta hahmottaa ajankulumista. Oliko se vasta eilen kun vauva syntyi? Vai kun lähes pyörryin? Milloin me tulimme? Mikä päivä nyt on? Kun pienessä akvaariohuoneessa tapahtuu elämän kokoinen ihme, menettävät tunnit ja päivät tavallisen merkityksensä.


Lähtöaamuna vauva näki pikaisesti lääkärin. Kaikki oli kunnossa. ”Entä haava, miten sitä hoidetaan?” ” Suihkuttelemalla ja ilmakylvyin, särkylääkettä saat syödä kolmesti päivässä.” Siinäpä se. Hyvin erilaista kuin ensisynnytys, jolloin haavaa tarkkailtiin monta kertaa päivässä. Samoin vauva sai silloin enemmän henkilökunnan huomiota. Uudelleensynnyttäjiä ehkä pidetään konkareina, jotka pärjäävät omin päin.

48 tuntia leikkauksen jälkeen kävelimme autoon ja ajaa hurautimme kotiin. Kipu oli särkylääkkeiden ansiosta ihan siedettävä. Ensimmäisen sektion jälkeen meinasin pyörtyä kun kävelin autoon, vaikka olimme olleet sairaalassa yhden yön pidempään, kolme yötä kaiken kaikkiaan.

Tässäkö se nyt oli? Synnytys takana ja vauva sylissä. "Tervetuloa uudestaan", huikkasi kätilö vielä lähdettäessä. Kiitos mutta ei nyt ihan heti ainakaan. Tai ikinä. Tuntuu, että perhe on valmis. Tämä riittää, onni on tässä ja nyt <3.


torstai 31. lokakuuta 2019

Synnytystarina - elektiivinen sektio

torstai 31. lokakuuta 2019
Pieni pörröpäinen menninkäisvauva on täällä! Ja kaikki meni hyvin. Voi onnea <3! Vaikka vointi on vähän halkileikattu, niin hyvä kokemus ja vauvan läsnäolo siivittävät olon aika ihanaksi.

Mini-Ranskis
 Nyt kun käärö tuhisee unta, on aikaa palata viime päivien tapahtumiin.

Sektiopäivän aamuna ajaa hurautimme Jorviin keskellä kaikkinielevää pimeyttä. Jopa sairaalan parkkihalli oli tyhjä. Vain kaksi autoa lisäksemme. Ilmoittauduin autiossa aulassa ja sain tunnisterannekkeet molempiin käsiin. Sitten päivän toinen sektiopariskunta saapui aulaan. Jorvissa pyritään tekemään kaksi elektiivistä sektiota päivässä.

Aika pian kätilö tuli viemään meidät huoneeseemme kertoen, että nyt edessä on odottelua. Ymmärrettävästi akuutit tapaukset menisivät ohitsemme ja me olimme jälkimmäisenä leikkausjonossa. Sain pitää omat vaatteet päällä ja jäimme huoneeseen odottelemaan ja tappamaan aikaa.

Ranskiksella oli minulle paketti ja kortti täynnä helliä sanoja. Aika pysähtyi. Jonkin aikaa vietimme irtonaisina, poissa maailman menosta, elämää sivusta seuraillen. Uutta elämää odottaen. Olimme uuden elämän kynnyksellä, ovi jo raollaan. Muutama tunti hurahti ohi menneisyyttä, nykyhetkeä ja vähän Netflixiäkin ihmetellessä.

Näin kulutan aikaa...
Iltapäivän puolella alkoi turhauttaa. Nälkäkin kiristi pinnaa. ”Lähdetäänkö käymään Ikeassa”, kysyin Ranskikselta. Tuumimme, että jätetään lappu ikkunaan ja tehdään väliaikainen sairaalapako. Kätilö torppasi suunnitelmat. Ensimmäinen sektiopariskunta oli kuulemma vihdoin päässyt leikkaussaliin. Meidän vuoromme olisi seuraavaksi jos akuutteja tapauksia ei tule väliin. Saimme luvan käydä alakerran Ärrällä. Mutta syödä eikä juoda ei saanut.

Iltapäivällä kolmen maissa tuli kehoitus pukea sairaalavaatteet päälle. Onneksi. Pelkäsin jo, että palaan sittenkin mahoineni vielä kotiin. Sairaalavaatteen päälle puettiin lämmityspeitto. Siellä hautuessa mietin, miten poikanen on ihan kohta valmiina kuoriutumaan.

Vajaan tunnin päästä minut vietiin puudutettavaksi. Ensin käteen kanyyli. Vain pieni nipistys. Sitten selän pesu. Kylmää! Ja lopulta spinaalipuudute selkään. Kivuliasta, muttei yhtään niin kivuliasta kuin synnyttäminen. Ja äkkiä ohi. Sitten vielä katetri, pakollinen paha. Sänky laitettiin vinottain, pää vähän alaviistoon. Lopulta Ranskis ohjattiin sisään saliin pitelemään kädestäni kiinni. Vähän huimasi ja jännitti mutta en ollut paniikissa. "Et sitten kyllä pyörry", sanoin Ranskikselle. Lääkärille ja kätilöille mainitsin moneen otteeseen, että pelkään kipua. He kuuntelivat ja sanoivat, että kipua ei ole tarkoitusta tuntea. ”Tunnetko kylmää tai kuumaa?” kysyttiin. Seuraava lause olikin, nyt vauva on kohta pihalla.

Häh? Ei siis varoitusta, että än-yyt-tee-NYT veitsi sisään. Onneksi.

Tunsin tietenkin että minua liikutellaan. Mutta en mitään kivun kaltaistakaan. Hammaslääkärissäkin pelkään 100 kertaa enemmän.

Vauvan sänky sairaalassa, elektiivinen sektio
Kohta täällä nukkuu joku
”Vauva huutaa jo vatsan sisällä!”, naurahti lääkäri. Kuulin niin kummallista ääntä, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Koiran vinkulelu ja murina. Äkäinen kurlaava jodlaus. Nauratti ja itketti. Ennen kaikkea nauratti. Mutta nauraminen vatsa auki lihakset poikkileikattuina ilman tuntoa on vaikeampaa kuin kuvittelisi. Sitten erittäin raivoissaan karjuva vauva laskettiin rinnalleni.

”Välillä sektiovauvoja voi joutua herättelemään. Ei tätä.” Suu karjui ja hamusi rintaa. ”Poikkeksellista. Eivät vauvat yleensä vielä tässä vaiheessa syö.” Ja napakka ote tarttui rintaan. Vauva rauhottui samantein. Uskomatonta. Siinä se söi samalla kuin minut harsittiin kokoon. Ilman pelkoa ja paniikkia. Vauvalla oli Golf-aiheinen pipo päässä ja meidät kaikki kärrättiin heräämöön. Pystyin jo liikuttamaan toisen jalan varpaita.

Heräämössä kätilö kokeili useaan otteeseen lähtikö kohtu kuroutumaan kokoon. Onneksi kyllä. ”Kun pystyt liikuttamaan molempia polvia niin saat mehua”, kannusti kätilö. Äkkiähän sekin kävi, puolitoista tuntia ja join mehua. Jalat liikkuivat. 

Vatsaan alkoi koskea, enemmän ja enemmän mutta kipulääke auttoi. Sitten meidät vietiin takaisin omaan huoneeseen, sieltä alkoi tutustuminen uuteen elämään.

Tervetuloa maailmaan pikku menninkäispoika, sanat eivät riitä kuvaamaan onnea ja iloa että olet vihdoin täällä. Elämän kokoinen ihme, sitähän ne vastasyntyneet ovat <3. 


lauantai 26. lokakuuta 2019

Sektioon valmistautuminen

lauantai 26. lokakuuta 2019
Suunniteltuun sektioon valmistautuminen on käsillä. Vierelläni on kassi täynnä ohjeita ja tarpeita.

Jännittää.


Suunniteltu sektio vaati lähetteen neuvolasta äitiyspolille, jossa tapaamisia oli kaiken kaikkiaan kaksi. Ensimmäisessä tapaamisessa kävimme kätilön kanssa läpi niitä syitä, miksi toivon leikkausta alatiesynnytyksen sijaan. Kohdallani ensimmäinen huonosti mennyt synnytyskokemus yhdistettynä synnytyspelkoon johdatti asiaa sektion suuntaan. Toisessa tapaamisessa lääkärin kanssa mitattiin vauvan koko, lapsiveden määrä ja tiedusteltiin vielä saisiko mikään päätäni kääntymään alatiesynnytykseen kannalle. Ei saisi, ellei sitten lakimuutos tai lobotomia, jos nekään.

Sain päivämäärän leikkausta varten ja olo oli epätodellinen. Kirjoitin kalenteriin kellonajan ja tekstin: ”vauva syntyy”. Päivä oli viisi päivää ennen laskettua aikaa. Tähän vaikuttaa varmasti moni asia, muun muassa sairaalan jo suunniteltujen leikkausten määrä ja tietenkin asuinpaikka. Pääkaupunkiseudulla matalan riskin leikkaukset tehdään kuulemma Jorvissa ja enemmän hoitoa ja tarkkailua vaativat operoidaan Naisten klinikalla. 

Näitä juodaan neljä illalla ja kaksi leikkauspäivän aamuna
Saatuani päivämäärän leikkausta varten siirryin kätilön luokse juttelemaan yksityiskohdista. Tietoa tuli paljon ja koin olevani todella hyvissä käsissä. Kaikkeen varauduttiin. Mukaan annettiin tukisukat puettavaksi kotona leikkausaamun aikana ja kuusi pulloa ravintoliuosta, jotta olo ei olisi niin uupunut ja toipuminen alkaisi leikkauksen jälkeen nopeammin. Syödäkin sai vielä kuusi tuntia ennen operaatiota.

Laboratoriossa piti käydä antamassa viimeinen verinäyte 4-5 päivää ennen leikkausta. Maidon pumppaamista suositeltiin kokeiltavan edellisenä iltana ennen toimenpidettä. 

Sitten vielä kyseltiin suunniteltua lapsilukua. Kahden sektion jälkeen tulevat raskaudet tehdään keisarin leikkauksella, kun yhden jälkeen alatiesynnytys on vielä mahdollinen. Loppuun kätilö kertoi, että mikäli synnytys käynnistyy luonnollisesti ennen leikkausajankohtaa, niin leikkaukseen pääsee silti. Tosin sillä reunaehdolla, ettei vauva ole jo puoliksi pihalla. Jos on niin työnnän takaisin. 


Parhaassa tapauksessa kotiutuminen tapahtuu jo 24 tunnin kuluttua leikkauksesta. Kuulostaa uskomattomalta. Potilasohjeen mukaan kotiuttamiseen pyritään terveen kuumeettoman äidin kohdalla toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, mikäli operaatio on sujunut ongelmitta. Siis todella pian!

Olen suht rauhallisin mielin. Tuntuu, että aikataulutus, ohjeet, juomat ynnä muut yhdessä, ovat pieniä osia synnytystä, joita hoitaessa synnytys etenee kohti maalia, askel kerrallaan. Tiedostan kyllä, että olen menossa todelliseen leikkaukseen enkä kylpyläkäynnille mutta olen päättänyt suhtautua luottavaisin mielin tulevaan. Kaikki vaikuttaa olevan niin hyvin suunniteltu etten voi kuin tuudittautua kliseen varaan ”hyvin suunniteltu - puoliksi tehty”.