keskiviikko 13. tammikuuta 2021

99 shades of pink – 5-vuotissynttärit

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

“Kaikki tämä pinkki ja kimallus! Ja yksisarviset! En voisi ikinä kuvitella hankkivani tällaista määrää vaaleanpunaista hörsellystä”, toteaa sukulainen, kahden pienen pojan äiti. 


On esikoisen 5-vuotissynttärit. ”Etkö?” ihmettelen aidosti yllättyneenä. "Etkö vaikka sinulla olisi tyttölapsia?" ”En. Ikinä.” 


minisynttärit korona-aikana


 viisivuotissyntymäpäivä

Juhlaliikkeessä olemme ihan tulessa viisivuotiaan kanssa. Juttelemme toinen toisillemme: ”Nämä lautaset?” ”Vai nämä?” ”Ihanat, en kestä!” ”Eikun äiti nämä, katso näitä mukeja!” Ranskis myhäilee kauempana. Kenenkäs synttärit nämä olivatkaan?

On ihanaa sukeltaa pikkutytön sielunmaisemaan ja antautua yksisarvisten ja merenneitojen hurmattavaksi. Hetkeksi. Synttärit ovat vain kerran vuodessa eivätkä lautaset kirjavalla sarvella kuulu arjen vakiokattaukseen. Siksi olenkin sallinut itselleni luvan nauttia kaikesta ylisöpöstä niin kauan kun iloa riittää, samalla alitajuisesti työstäen jonkin asteista luopumispelkoa. Pelkään, että silmänräpäyksessä ollaankin jo siinä tulevaisuuden hetkessä, kun lapsi toteaa: “Mutsi. Noloa. Älä sekaannu.” 

Pinkki hattara ei kestä ikuisesti. Goottivaihe väijyy nurkan takana. Ehkä.


viisivuotias nauttii synttärijuhlistaan


Koronarajoitusten puitteissa pidimme minisynttärit. Kaverisynttärit, joille sai kutsua neljä parasta kaveria, neljä pientä hörsellystä rakastavaa pikku tättähäärää. Stressi puolittui, kun ei tarvinnut hakea juhlapaikkaa kissojen ja koirien kanssa ja eikä pohtia tarjoilujen riittävyyttä koko päiväkotiryhmälle vanhempineen. Ongintalahjat ja muut oli kiva hankkia, kun kaikkea ei tarvinnut ostaa montaa kymmentä kappaletta. 

Teimme parvekepöydästä lapsille oman pienen juhlapöydän eikä koristeissa säästelty. Juhlatunnelma ei kärsinyt vaikkei lapsia vilissyt silmissä. Volyymia riitti väen vähyydestä huolimatta mutta kakofonialta säästyttiin. Juhlia pystyi venyttämään pitkälle iltaan saakka ilman pelkoa seinien kaatumisesta. Tunnelma oli iloinen ja hilpeä. Myös vanhempien osalta.


Seuraavana vuonna taidan noudattaa samaa kaavaa, toivottavasti omasta tahdosta eikä rajoitusten takia. Tosin yksin vatsanväänteitä aiheuttava stressinaihe liittyi minisynttäreihin. Entäpä jos kaikki neljä ystävää olisivat sairaina ja juhlakalu löytäisi itsensä ypöyksin, sydän särkyneenä? Huh, pelkkä ajatus kylmää. Onneksi niin ei käynyt, vain yksi ystävä oli kipeänä. Toivottavasti kukaan lapsi ei päädy moiseen tilanteeseen!


äidin ja tyttären rakkaus pinkkiin ja yskisarvisiin



Nyt olisi aika siivoilla pois viimeiset ilmapallot. Pinkkejä, liloja ja muita hempeäsävyisiä palloja roikkuu katosta vielä 20 kappaletta, vaikka yksivuotiaan fudikseen on annettu useampi. Minkähän näköiset synttärit saa syksyllä pienelle pojalle? Ajatus lähtee laukkaan. Kettuja ja syksyn sävyjä. Ehkä vähän sammaleen vihreää ja okraa. Silloin tuskin kukaan saa yliannostusta vaaleanpunaisesta. Söpöilystä en lupaa karsia.

Oletteko te pitäneet pikkujuhlia vai ovatko vain suuret juhlat oikeat juhlat? Voiko pikkutytön juhlissa olla liikaa pinkkiä?
keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Tontut ovat totta mutta hammaskeijut eivät?

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Istun keskellä yötä lattialla, ison lahjakasan ympäröimänä. Paketointitarpeet lojuvat ympärillä ja kieputan ja kiedon, punaista ja kultaa. Kimaltavaa narua ja hymyn huulille tuovia eläinhahmoja. Liimailen tarroja ja kirjoitan lasten nimiä pakettikortteihin. 


Kuusen kajossa vajoan ihanaan tunnelmaan, aika ja vuodet unohtuvat. Muistot, uudet ja vanhat tulvivat mieleen. Yksivuotiaalle ensimmäinen puinen junarata. (Ei sitä puuhaarukkaa.) Tytölle hartaasti toivottu pehmo. Ja yksi niin iso paketti, ettei rulla lahjapaperia riitä.


Hyvää joulua

Voi kunpa näihin paketteihin saisikin käärittyä puhdasta onnea. Sitähän kaikki lahjanantajat varmaan paketeillaan yrittävät tarjota. Hyvää mieltä ja onnen ja rauhan tunnetta. Ehkä myös vähän perhosia vatsaan ja lapsen intoa.

 

Mieleni jatkaa aikamatkailua. Ensi vuonna esikoinen on jo melkein kuusivuotias. Ja kuopuskaan ei ole enää omaa kieltään kiihkeästi pulputtava pieni vauvan pullukka. Vaikka joulu tulee joka vuosi, on jokainen joulu ainutlaatuinen. Ruuat ja perinteet pysyvät samoina mutta elämä ei. 

 

Kasvamista nähtiin tänäänkin konkreettisesti, kun esikoiselta irtosi ensimmäinen hammas. "Apua hammas tippui lattialle", tämä huusi hädissään ja kiiruhti syliin. "Niin, et ole enää pieni tyttö", kehun vuolaasti.  Lapsi tirauttaa kyyneleen. "Äiti, minä en halua kasvaa, haluan olla aina pieni tyttö." Lohduttelen, "olet ikuisesti oma pieni tyttöni, sitä ei mikään hampaiden tippuminen muuta, ikinä". 

 

Myöhemmin lapsi kertoo hämmentyneenä, miten ei tiennyt hampaiden tippuvan oikeasti. ”Luulin, että niin tapahtuu vain piirretyissä, ettei hammaskeijua ole oikeasti olemassa. Niin kuin vaikka kummituksia.”  Sitten lapsi piilottaa hampaan. "Nyt hammaskeiju ei tule yöllä varastamaan minun hammastani!"


Jokainen joulu on ainutlaatuinen

Vaikeatahan se on nelivuotiaalle. Tonttuihin ja joulupukkiin, pääsiäispupuun ja hammaskeijuun kuuluu uskoa mutta mörköihin, noitiin  ja hirviöihin ei, koska niitä ei ihan oikeasti ole. ”Niin, eikä dinosauruksia”, jatkaa lapsi. Katson kelloa. Liian myöhäistä kertoa dinosauruksista. ”Dinoja on kyllä ollut mutta jutellaan siitä huomenna.”


Oikein ihanaa joulun aikaa teille kaikille! Rauhaa, iloa ja onnea koko koettelevan vuoden edestä! Ja yliannostuksia suklaata! 


Blogi vetäytyy joululomalle ja palailee alkuvuodesta .   

 

Joyeux Noël à vous tous, bisous! <3
torstai 17. joulukuuta 2020

1-vuotiaan toivelahjat

torstai 17. joulukuuta 2020

Nelivuotiaalle on ihana ostaa lahjoja. Askartelu, piirtäminen, hamahelmet ja muu sorminäppäryyttä vaativa kiinnostavat loputtomasti. Pehmot ja vauvanuket taas herättävät hoitovietin. Niiden kanssa leikitään syntymäpäiviä, päiväkotia, matkustamista ja milloin mitäkin. Vaan entä yksivuotias? Joulu se on pienemmälläkin ja jotain mieluisaa olisi kiva hankkia.


yksivuotiaan lempileikki löytyy keittiöstä


Tavarapaljouden keskellä sorrun joskus korvaamaan laatua määrällä. Jos ajatus ei ole mukana, tulee hankittua paketteja, joissa lasta viihdyttävin osa on lahjapakkaus. Moni lelu päätyykin lelulaatikon pohjalle pölyttymään mutta parhaat jäävät käyttöön ja siirtyvät seuraavalle lapselle. Meillä loputonta iloa ovat tuottaneet esimerkiksi leikattavat puuhedelmät. Esikoinen sai ne 2-vuotiaana ja leikkaamisen lisäksi valmisti niistä äidille smoothieta ja nukeille ruokaa. Nyt yksivuotias harjoittelee niillä käden hienomotoriikkaa ja leikkaaminen kiinnostaa kovasti, vaikka apua siinä vielä tarvitaankin. 


Yksivuotiaalle lelua ostaessa kannattaa miettiä mihin tarpeeseen lelu tulisi. Tietenkin sen tulisi tuottaa lapselle iloa mutta bonuksena vanhemmat voivat saada hetken rauhaa ja omaa aikaa. Tai ehkä lelu auttaa lasta kehittymään. Vai onko tärkeintä yhdessä leikkiminen ja ajan viettäminen lapsen kanssa?


lahjavinkki yksivuotiaalle


Kun esikoinen vietti ensimmäistä jouluaan himpun alle yksivuotiaana, ostin tälle ensimmäisen vauvanuken. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Nelivuotiaaksi asti pulipäävauva kulki aina mukana, ulkomaan matkoille, kauppareissuille ja leikkipuistoihin.


Nyt 13-kuisella on tarve osoittaa hellyyttä. Tämä pussailee siskon vauvanukkeja, pikkuautoja ja suureksi iloksi myös meitä perheenjäseniä. Suukkosade on loputon ja halauksia jaetaan auliisti. ”Kyllä teillä on empaattisia lapsia”, toteaa tuttu neuvolan täti 1v-tarkastuksessa. 


Riittävätkö siskon nuket vai pitäisikö kuopukselle ostaa oma kulta? Ainakaan silloin isosisko ei temperamenttisuuspuuskassaan tulisi kiskomaan sitä ilmoittaen nuken olevan hänen. Toisaalta, useimmiten sisko hyvin auliisi jakaa lelujaan. 



lahjavinkki yksivuotiaalle


Niin kuin kaikki tietävät, monesti parhaat lelut löytyvät keittiön kaapeista. Purkit, kattilat, puulusikat jne jaksavat viihdyttää kuukausikaupalla. En ehkä silti ostaisi joululahjaksi omaa puuhaarukkaa tai paistinpannua, vaikka toisaalta miksi en? Saisi hyvän tarinan kerrottavaksi jälkipolville. "Tytön ensimmäinen lahja oli vauvanukke ja pojan puuhaarukka." 


Tässä yhteenvetona lista klassikoista, jotka meillä toimivat lapselta toiselle kuin käpylehmä konsanaan.

 

1-vuotiaan suosikkilelut (sellaiset, jotka kehtaa kääriä pakettiin):

 

- Leikattavat puuhedelmät/ ruuat

- Nukke tai joku muu hoivattava. Sitä voi syöttää ja pussata. 

- Satukirjat, äänillä ja ilman

- Rytmisoittimet

- Pallo (tarpeeksi pieni, jotta siihen on mieluisa tarttua)

- "Leikkimielisesti älykkyystesti", eli lelu, jossa oikean muotoinen palikka tulee saada oikeaan reikään tai pinota renkaita tolpan ympäri tms ymmärrystä harjoittava lelu. 


 

Onko teidän perheissänne suosikkileluja? Laitatteko uuden vessaharjan jouluksi pakettiin vai pitäydyttekö leluosaston antimissa?

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Eikö Ranskassa ole joulukuusia?

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

”Milloin on saan avata joulukalenterin? Milloin on jouluaatto?” Esikoinen on ihan kierroksilla joulusta. Joulun odotus tuo taikaa ja pirskahtelua koronaelämän keskelle. Olemme aloittaneet tunnelman luomisen täydellä volyymilla. Sitä paitsi työelämän taas viedessä mennessään, saa murehtia joulun tulemista liian äkkiä.  Nyt monet menot on peruttu ja kotona ehtii pipertää jos jonkin näköistä jouluviritystä. On ihana ajatus rakentaa lapsille joulun iloa vähän pidemmäksi aikaa kuin aaton ajaksi.



Päiväkotikin hoitaa oman osansa tunnelman rakentamisessa. Ikään kuin joulukalenterina, saa jokainen lapsi viedä merkittynä päivänä esiteltäväksi jonkin tärkeän jouluun liittyvän asian. Voi apua, vähän tarkempaa rajatusta, ajattelen ensin. Esikoiselle sattuu joulukuun ensimmäinen päivä. Mitä jouluista ikinä tämä viekään, se on uutta ja kutkuttavaa. Kyselen mitä lapsi muistaa jouluista. ”Lahjat.” Muistatko mitään muuta? ”En.” Etkö yhtään mitään, yritän vielä. Entäs jotain herkkuja, koristeita tai lauluja? 


Pitänee katsella vanhoja joulukuvia.


Lopulta lapsi lähtee päiväkotiin kahden koristeen kanssa. Mukana on joulupallo, jossa lukee ”Mon premier noel”, ensimmäinen jouluni ja toinen koriste, johon on kaiverrettu lapsen nimi ja syntymäpäivä. Ylpeänä tämä esittelee koristeita, joita tällä on ollut ”vauvasta asti”. Huomaan, että kaikki asiat joita lapsella ollut tämän omien sanojensa mukaan ”vauvasta asti”, tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. 



Päivän päätyttyä lapsi kertoo opettaneensa muille lapsille taas vähän ranskan kieltä. Kaikki oppivat sanomaan ”noel” ja olivat hämmästyneitä kun Ranskassa ei ole joulukuusia. "Ei ole joulukuusia", ihmettelen. "Niin! Siinä valokuvassa nämä koristeet ovat siinä joulutortussa. Ei kun narussa! Kun ei ole joulukuusia". 


Hrm. Nyt meni kulttuuriopetus vähän satuiluksi. Toisaalta, ehkei nelivuotiaiden sanoja voi ottaa täysipäisenä oppimateriaalina. Korjattakoon siis, kyllä, Ranskassa on joulukuusia. Meillä koristeet sen sijaan laitettiin roikkumaan köynnökseen ihan sen takia, koska lensimme aina aatoksi Suomeen ja joulukuusi olisi rapissut kuoliaaksi loman aikana. Siksi koristeet olivat "narussa". Eli köynnöksessä. Ei tortussa.



Lapsi on jo kirjoittanut kirjeen joulupukille. Nelivuotias tahtoi itse kirjoittaa mallista. Pitkän pohdinnan jälkeen kirje laitetaan saappaaseen, joka on jätetty oven eteen postiluukun alle. ”Tonttujen on helppo ottaa se.” Muita vaihtoehtoisia piiloja olivat ”jemma sohvatyynyjen välissä”, (tontut eivät osaa etsiä sieltä) ja olohuoneen maton alle piilotus (tontut eivät jaksa ryömiä painavan maton alle).


Seuraavana päivänä kirje on kadonnut. ”Se ei ole siellä!”, huutaa lapsi epäuskoisena, saapasta tuijottaen. ”Oletko kuullut jotakin yön aikana?”, tiedustelen lapselta. "Minä en ainakaan kuullut mitään", jatkan. "Kuulin hissin äänen. Tontut tuli varmaan hissillä!" Saappaasta löytyy suklainen joulupukkifiguuri kirjeen paikalta. Riemu on käsin kosketeltavaa. 


Joulun ilo tarttuu.

 

Oletteko tekin antautuneet jo jouluhuumalle? Kantaako huuma jouluun asti? Kyllästyykö tähän ennen aattoa?

torstai 3. joulukuuta 2020

Paljetteja, Zoom-harrastuksia ja rypemistä

torstai 3. joulukuuta 2020

Pidimme viikonloppuna ystäväperheen kanssa pikkujoulut. Oikea ilon ja valon pirskahdus keskellä mustaa marraskuuta. Olimme värkänneet pikkujoulutunnelmaa pieteetillä. Kimmellystä, kynttilöitä ja jouluherkkuja. Valonauhoja siellä sun täällä, oven ja ikkunan karmeissa. Suunnitellut ystävän kanssa menun ja lahjatoiveet, pukeutunut paljetteihin. Aikuiset yhtä täynnä kuplivaa juhlan iloa kuin lapset.


Lasten riemuksi tonttu käväisi parvekkeella jättämässä pienen lahjasäkin ja nelivuotiaat sekosivat riemusta. Aikuiset innostuivat laulamaan. Joululaulut kuulostivat raikkailta vuoden tauon jälkeen ja toivat mukanaan muistojen hyökyaallon. Juhlista jäi jäljelle ihana odotuksen täytteinen tunnelma ja esikoiselle valtava jouluinnostus. Noh, äidille myös.



Uusi viikko käänsi tuulen suunnan. Nyt väännetään itkua. Yksivuotias rokotteista, me väsymyksestä. 

 

Maanantai alkaa yksivuotiaan neuvolalla. Kaikki on onneksi kunnossa ja rokotuksia tökätään kolmin kappalein, jopa se influenssarokote jonka loppumisesta varoiteltiin etukäteen. Yöllä nousee kuume. Lapsi itkee koko ajan, rauhoittuu vain sylissä ja siinäkin heräilee itkemään tasaisin väliajoin.

 

Seuraavana päivänä en voi laskea lasta mihinkään. Tämä on kipeä ja kuumeinen, tahtoo olla ainoastaan sylissä. Särkylääkkeen vaikutuksen alaisena suostuu sentäs vähän syömään. Nukkuminen onnistuu vain liikkuvissa rattaissa. Tuudittaudun ajatukseen, että tätä kestää ehkä päivän.

 

Seuraava yö sujuu samalla lailla. Aamulla tekee mieli kirkua. Selässä tuntuu sähköiskumaisia kipuaaltoja kun lapsi on sylissä yöt ja päivät. Vuorottelemme syliä Ranskiksen kanssa, jonka pitäisi saada tehtyä töitä. En saa mitään tehtyä, en edes tietokonetta avattua, hyvä jos tiskikoneen.



Esikoisen muskari on siirtynyt etähommiksi. Muskari on ollut henkireikäni. Olen odottanut läppärin kanssa ja hoidellut rästihommia. Kirjoittanut blogia ja selvitellyt asioita. Kun muskari siirtyy omaan olohuoneeseen Zoomilla tehtäväksi, on oma aika menetetty. Vai osaavatko muiden nelivuotiaat hoitaa oma-aloittesesti nämä etähommat?

 

Menee 40 minuuttia ennen kuin Zoom toimii koneellani. Koko ajan kipeä yksivuotias huutaa. Se ei häiritse muskaria merkittävästi sillä en saa ääntä toimimaan. Pitää päivittää sovellus. Päivitys häviää 10 minuutin yrityksen jälkeen. Kokeilen käyttää Zoomia selaimella. Se toimii kaikilla muilla paitsi safarilla. En ehdi tehdä koko ohjelmiston päivitystä sillä etämuskari loppuu ennen kuin se olisi valmis. Lopulta esikoinen ehtii olla mukana 10 viimeistä minuuttia. Netti pätkii koko ajan ja Zoom herjaa epävakaasta yhteydestä.

 

Seuraavan kerran kun joku ehdottaa harrastusta Zoomilla, piilotan tietokoneen hattuhyllylle.


pikkujoulut
Ilo vielä ylimmillään

Tänä iltana olisi nelivuotiaalla telinevoimistelua etänä. Pitääkö taas varautua siihen, ettei mikään toimi vai nostaa lamput, peilit yms särkyvät esineet katon rajaan ja pakottaa tekohymy kasvoille? Toivon etten itse toimita telineen virkaa. Rehellisesti sanottuna etäharrastus tuntuu työllistävän vanhempaa huomattavasti enemmän kun puistoon meno enkä tässä tilanteessa ole mitenkään kamalan innoissani etäharrastuksista.

 

Kuopus jatkaa itkuaan. Ranskis makaa tämän vieressä parisängyllä ja yrittää tehdä töitä. Minä naputtelen tekstiä silmät väsymyksestä sikkaralla. Aamulla 6:45 kuopus nukahti ja sain nukuttua hetken. 


Yritän muistella lauantaita. Miten paljetit välkähtelivät valossa, kynttilät tuikkivat ja elämä tuntui pirskahtelevan ihanalta. Voisiko tämä ryvettymisvaihe jo vaihtua iloksi? Miten välillä viikko voi kestää ikuisuuden ja välillä hurahtaa ohi ihan huomaamatta? Kohottaako itsenäisyyspäivä taas tunnelman kattoon?



keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Vinkit tee-se-itse joulukorttikuvaukseen

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Katselen Pinterestistä toinen toistaan kauniimpia joulukorttikuvia. Monessa kuvassa on tarkkaan harkittu tausta ja rauhallinen tunnelma. Lapset nätisti, ihanaa rekvisiittaa ja täydellinen valo. Minäkin tahdon tehdä tuollaiset kuvat! Aikaisemmat kokemukseni muistaen, mietin kauanko näennäisesti rauhallista kuvaa ollaan otettu. Monetko kiukut ollaan koettu ennen täydellistä kuvaa? 


Epäilen, etten ikimaailmassa saisi kahta lastani pysymään paikoillaan ja tuijottamaan haaveilevasti joulutähteä. Ellei sen takana sitten lentäisi joulupukin reki poroineen, vilkkuvalot ja sireenit päällä. 


tee-se-joulukorttikuvaus


Entäs kaikki rekvisiitta? Tahtoisin rakentaa joulun ihmemaan mutta en tahdo ostaa puukelkkaa, tekokuusta tai muutakaan rahaa ja tilaa vievää tavaraa. (Tosin kimalteleva panta poron sarvilla päätyi jo ostoskoriin). Voisiko tämänkin tehdä helpommalla? Laskea rimaa ja keskittyä tunnelmaan? 


Unohdan Pinterestin ja päätän yrittää tavoittaa sen olennaisimman. Ilon ja riemun, ne saavat riittää tänä vuonna! Tärkeintä ei ole täydelliset lavasteet tai vaatteet vaan kuvista välittyvä lasten ilo.

 

Tässä hyvin yksinkertaiset vinkit, joiden avulla meidän kuvamme lopulta onnistuivat.

 

1. Rajaa alue

 

Rauhallinen tausta tekee kuvasta miellyttävän katsoa. Meillä ei ole yhtään valkoista ehjää seinää koko asunnossa. Vaatekaapit, ruokapöytä tai ovi rikkoo jokaisen seinän. Sitten saan ajatuksen. Entä jos molemmat lapset laittaisi yläsänkyyn kuvattavaksi? Lapset eivät karkaisi kuvan ulkopuolelle ja sänky olisi helppo naamioida muutamalla rauhallisen värisellä peitolla. Loistavaa! Lapset eivät pääse tippumaan eivätkä karkaamaan. 


tee-se-joulukorttikuvaus, yläsängystä sai naamioitua kuvauspaikan
Muutamalla peitolla sai tämänkin väri-ilotulituksen muutettua hyväksi kuvauspaikaksi

2. Valo


Kuvaa päivänvalossa ellei sinulla ole järkkäriä tai sellasta kameraa, joka saa hämärässä hyviä kuvia. Niin ihania kuin tunnelmavalaistuksessa otetut kuvat olisivatkin, on todellinen haaste saada tarkka kuva liikkuvasta lapsesta hämärässä valossa. Lapset liikkuvat ja valoisassa paikassa on helpompi saada tarkempia kuvia. Meillä kuvat otettiin iphonen kameralla ikkunan edessä puolilta päivin ja silti epätarkkoja kuvia on paljon.


3. Valitse rekvisiitta (Vähemmän on enemmän!)

 

Jotakin rekvisiittaakin tarvitaan joulutunnelman luomiseksi. Muutama jouluinen asia riittää. Vaikka piparkakkumuotti/ kuusen oksa/ kävyt. Tonttulakkeja, jouluvaloja ja piparkakkuja löytyy lähes jokaisesta kodista. Jos rekvisiittaa on valtavasti, voi tavara kiinnittää enemmän huomiota kun itse kuvattava.

 

Päätän antaa lapsille käteen joulukoristeet, joita nämä ihmettelevät. Hmm. Kissanhännänveto alkaa heti. 1v tahtoo kaiken mitä isosiskolla on kädessä ja päinvastoin. Lopulta syntyy sopu.


tee-se-joulukorttikuvaus
Mulle mulle! Ei kun se on minun!

4. Mieti mihin haluat katseen kiinnittyvän

 

Itse halusin tonttulakkien vetävän katseen puoleensa, joten puin lapset harmaisiin, jotta punainen hyppäisi esille mahdollisimman hyvin.


tee se itse joulukorttikuvaus
Tonttulakit erottuvat harmaata taustaa vasten

5. Ota mukaan apulainen/ isä

 

Tämän tehtävä on varmistaa, että kuvattavat pysyvät rajauksen sisällä eivätkä karkaile. Myös tunnelman luominen ja lasten hauskuuttaminen on apulaisen hommia ja helpottaa valokuvaajan työtä.


Ilman Ranskista en ehkä olisi saanut ainoatakaan aidosti iloista kuvaa. Vaikka hilpeät lasten joululaulurallatukset soivat taustalla, yritti esikoinen ensin poseerata, kuten luuli odotettavan. Sitten Ranskis tuli selkäni taakse ja aloitti pelleilyn. Mitä hullummiksi Ranskiksen jutut muuttuivat, sitä enemmän esikoinen vapautui, lopulta kikatti niin ettei meinannut pysyä pystyssä.


tee-se-joulukorttikuvauksessa ilo on tärkeintä
Näitä hymyjä ei olisi irronnut ilman Ranskiksen apua

6. Räpsi, räpsi, räpsi Älä säästele kameran rullaa vaan kuvaa paljon ja eri kuvakulmista. 200 kuvan joukosta on todennäköisempää löytää muutama onnistunut kuva kuin kolmen.


7. Kuvankäsittely Rajaa turhat pois! Nykyään ei tarvitse olla fotoshop-velho rajatakseen kuvista pois turhat tai vahingossa kuvan reunoille päätyneet asiat. Omista kuvistani meinaan rajata pois välillä yläreunassa vilahtavat koukut tai oikeaan reunaan päätyneen verhon reunan. Lisään ehkä vielä vähän valoa ja siinäpä se.

 

Kuvaustouhua ei tarvitse ottaa vakavasti. Jos antautuu hulluttelemaan, voi palkaksi saada aitoja korvasta korvaan ulottuvia hymyjä ja kitapurjeet paljastavia kikatuksia. Ranskiksella oli keittiösakset kädessä ja tämä oli leikkaavinaan selkäni takana milloin ponihäntääni, milloin korvaani. Esikoinen kirkui ja kikatti: ”äiti, nyt se leikkaa sun korvan!” Olin karjuvinani kauhusta. Puolitosissani. Ajatus Ranskiksesta sohimassa saksilla hiuksiani kauhistutti mutta mitä sitä ei tekisi hyvän kuvan vuoksi.


tee-se-joulukorttikuvaus, eri kuvakulma
Eri kuvakulma antaa erilaisen lopputuloksen

Tärkeintä ei ollut kuvien siloisuus vaan iloisuus. Toivoin saavani kuvan, jossa lapsista välittyy riemu ja hyvä mieli. Siinä ei tarvittu panostamista materiaan vaan hetkeen heittäytymistä ja yhteistyötä Ranskiksen kanssa.


Kuvia tuli muutama sata. Lukumäärä kuulostaa suurelta mutta poistin saman tein reippaasti yli puolet. Monessa kuvassa toinen lapsi oli rakeinen ja/tai toisella silmät kiinni. Välillä kädet huitoivat tai hame oli noussut korviin. Ihania kuvia tuli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Niistä kun vielä rajaa kuvankäsittelyllä ylimääräiset pois ja lisää valmiiseen korttipohjaan, jossa on mukana joulutoivokset niin voilà, homma on paketissa. 


 

Mikä teille on tärkeintä hyvässä joulukuvassa? Kaunis miljöö, tunnelma vai itse kuvattavat?

 

 

torstai 19. marraskuuta 2020

Milloin pois toiset päikkärit?

torstai 19. marraskuuta 2020

Yksivuotias karjuu väsymystään keuhkojensa pohjasta asti. Tutti eikä mikään ei auta. Olemme illalla kävelemässä kotiin eikä lapsi ole nukkunut toisia päiväunia. Yritämme siirtyä yksien päiväunien rytmiin. Lapsi on pian 13kk.

 

”Voi ei, kohta se nukahtaa”, tuskailen. ”Yritähän saada pikkuveli nauramaan”, pyydän nelivuotiaalta. Itku loppuu ja minuutin päästä veli nukkuu rattaissa. Ei laulu, melu eikä kutitus saa lasta hereille. Huokaan. Se siitä rauhallisesta illasta ja yöstä.


toiset päikkärit pois
Ei paljoa hymyilytä kun väsyttää

Yöt ovat olleet kauheita loppukesästä lähtien. Lapsi herää parahtaen itkemään vähän väliä, pahimpina öinä 45 minuutin välein. Luulen, että ainakin osasyy on ollut hampaiden puhkeaminen. Nyt 12-kuisena lapselle ovat puhjenneet kaikki hampaat paitsi kaksi ylhäältä ja alhaalta. Alaleuan poskihampaat ovat kaikki komeasti paikoillaan, vain yläleuan vastaparit ovat ainoastaan puoliksi puhjenneet. Meidän ipanoilla hampaat ovat pikemmin etuajassa kuin jälkijunassa, kaikki tulee yhdellä rysäyksellä. Uskon pienen suun olevan kipeä öisinkin. 

 

Hampaita tai ei, yöhärdelliä on pakko saada rauhoitettua jollakin tavalla. Muuten karjun ja itken kohta itsekin. Kokeilemme jättää toiset päiväunet pois. Ehkä vauva nukkuisi öisin syvempää unta. Kikka vaikuttaa toimivan ja vauva heräilee puolet vähemmän, herää enää parin tunnin välein. 

 

Mutta.

 

Kun yöt helpottuvat, muuttuvat päivät yhtäkkiä hankaliksi, etenkin illat. Yleensä niin iloinen ja hyväntuulinen lapsi itkee, kiukuttelee ja huutaa kello viidestä iltaan saakka. Maisemanvaihdoskaan ei auta, sillä lapsi nukahtaa heti autoon tai rattaisiin päästyään. Herätessään tämä on tyytyväinen oma itsensä mutta yöunille meno on yhtä väsytystaistelua. Vuorotellen miehen kanssa yritämme nukuttaa lasta, tämä hyräilee tuttinsa takana ja jokeltelee. Nukahtaa aikaisintaan iltayhdeltätoista, viimeistään kahdeltatoista. 


 

Ei, kahdet päiväunetkaan eivät ole ideaaliratkaisu. Tai ehkä lapselle ovat mutta meille eivät.

 

Jos ensimmäiset päiväunet saisi venymään puolestatoista tunnista vaikka kahteen tuntiin, sujuisiko ilta lapselle suopeammin? Toiset päikkärit tämä ottaisi mielellään neljän ja viiden välillä ja vaikka kesto olisi vain 30-40 minuuttia, lykkää sekin yöunille nukahtamista useammalla tunnilla.

 

En todella tiedä mikä olisi paras ratkaisu. Päivisin nukkuva ja tyytyväinen vauva, joka hulinoi kaikki yöt vai öisin nukkuva vauva, joka on väsymyksestä kiukkuinen kaikki päivät?

 

Onko teillä ollut tällainen välivaihe? Kauanko kesti ennen kuin lapsi tottui yksiin päiväuniin?