torstai 17. tammikuuta 2019

Tammikuuta ranskalaisittain

torstai 17. tammikuuta 2019
Ranskaan paluun jälkeen olen kuullut Bonne année -toivotuksia lähes päivittäin. Hyvää uutta vuotta ollaan toivotettu leipomosta, naapureilta, alakerran asukeilta ja lähikorttelin puolitutuilta koiran ulkoiluttajilta. Kaikilta, joita en ollut tavannut vuoden vaihteen jälkeen. Alkuvuosina Ranskassa olin hölmistynyt, miksi ihmeessä joku toivottaisi tammikuun puolivälissä hyvää uutta vuotta? Toisin kuin Suomessa, Ranskassa on normaalia toivottaa uutta vuotta pitkään vuodenvaihteen jälkeen.

galette des rois eli kuninkaiden piirakka
Leipomon edustalla myydään loppiaisherkkua
Loppiainen antoi tilaisuuden herkutella Galette des rois -piirakalla, vapaasti käännettynä kyseessä on kuninkaiden piiras. Herkun sisään on jemmattu pieni yllätys, vähän kuin manteli joulupuuroon. Se, joka löytää yllärin, saa kantaa leivonnaisen mukana tulevaa pahvikruunua. Yllätys ei ole syötävä, joten piirakkaa kannattaa haukkailla tietyllä varovaisuudella, keramiikka-Jeesus kun voi viedä mennessään palan etuhampaasta. Vaikka herkku kuuluu loppiaiseen, myydään sitä pitkälle tammikuuhun.

Klassikkoversio on ainakin Pariisin alueella vaatimattoman näköinen lehtitaikinapiirakka, jossa täytteenä on marsipaania. Variaatioita löytyy mm. omenalla, pistaasilla ja suklaalla maustettuna. Loppiainen muistuttaa päivästä, jolloin itämaan tietäjät tulivat tähteä seuraamalla Jeesuksen luo tuoden tälle lahjaksi kultaa, mirhaa ja suitsukkeita. Siitä nimi kuninkaiden piirakka, Ranskassa kun puhutaan itämaan tietäjien sijaan kuninkaista.

galette des rois leipomon ikkunassa

Kutsuimme ystäväperheen kylään piirakkaa syömään. Perinteen mukaan perheen nuorimmaisen kuuluisi viattomimpana osoittaa pöydän alla, mikä pala kuuluu kenellekin. Koska perheen nuorimmat viis veisasivat perinteistä, jaoimme palat tasavertaisesti aikuisten kesken. Kun puolet piiraasta oli hävinnyt parempiin suihin, oli yllätys yhä löytymättä. Sokerihumalaa uhmaten jatkoimme tortun syömistä. Lapsi ilmoitti, "en tykkää, tahdon vain kruunun". "Vain yllätyksen löytäjä saa kruunun", ilmoitin vallanhimoisesti.

Kun herkkua oli jäljellä vain yksi pala, oli kuningas yhä kruunaamatta. Veitsellä piirakkaa tökkien ajattelin leipurin jekuttaneen meitä. Ei ollut, veitsi kolahti johonkin kovaan ja vapaaehtoinen syömäri tarjoutui haukkaamaan piirakkaa. Palan painikkeeksi maistelimme perinteen mukaan siideriä. Ranskalainen siideri onneksi eroaa limusiideristä kuin yö päivästä.

Yllätys löytyi ja kuningas kruunattiin
Uusia tapoja, etenkin tällaisia jotka sisältävät ystäviä ja iloa tammikuun harmauteen, on aina ilo oppia. Eikä mikään estä Suomessakaan leipomasta piirakkaan pientä mantelia, jonka löytäjä saa kruunun. 

Iloista tammikuuta!

Vallanvaihto

torstai 10. tammikuuta 2019

Rasti ruutuun, kolmevuotissynttärit juhlittu

torstai 10. tammikuuta 2019
Äitiystäväni kertoi kolmivuotissynttäreistä, jossa oli taikuri. Kuulosti hienolta. Ja nosti suorituspaineita. Pitääkö meidänkin? Jos jo naperoiässä on noin kovat kierrokset niin mitä sitten myöhemmin? Toisaalta koko päiväkotiryhmän pitäminen koossa vaatiikin jonkinlaisia taikavoimia. 

Päätimme vuodenvaihteessa, että naperon kolmivuotissynttärit järkätään vielä Suomessa ollessamme. Aika oli loppua kesken mutta halusin lapsen saavan juhlia sukulaisten kanssa. Pariisissa kun riesana on sukulaispula. Sukulaiset korvaavat taikurin.

Sata lasiin ja täyttä vauhtia saimme muutamassa päivässä kutsuttavat kiinni ja kekkerit kokoon. ”Joo, ihan jotain pientä vaan, ei tehdä tästä stressiä”, ajattelimme. Vakain aikein. Vain vähän jotain ihanaa vaaleanpunaista ja söpöä.


Päivää ennen juhlia koti oli kuin muurahaispesä ja tehtävää riitti. Matot! Ruokakauppa! Kakku! Takaisin ruokakauppaan, puolet unohtui! Koira hiljaa!

Juhlapäivän aamu meni minuuttiaikataululla. ”Ei tästä tule mitään”, huokailin kelloa mittaillen. Otsasuoni tykytti. ”Emme millään ehdi saada kaikkea valmiiksi”, sanoin, ja keksin samassa, että voisin tehdä myös kakkutikkareita. Kun kakkupohjaakin kerran jäi. 


Laitoimme toiseen päähän seisovaa pöytää lasten päädyn, jotta pienet piimäsuutkin saavat varmasti jotain mieleistään naposteltavaa. Neljä minuuttia ennen kuin ovikello soi, oli kaikki valmista. Lapsella mekko päällä, tukka harjattu ja tarjottavat pöydässä.

Kun onnittelulaulu kajahti, en tiedä kumpi oli enemmän innoissaan, minä vai lapsi. Lapsi kiljahteli koko illan ”Minulla on synttärit!”. Oli ihanaa nähdä pirpanan nauttivan juhlistaan.


Kaikki meni hyvin ja kekkereistä jäi iloinen mieli. Lapsen mielestä kivointa oli hyppiä sängyllä ja syödä muumikeksejä. Ensi vuoden teema on siis selvillä.

Vaikeinta juhlien järjestämisessä on pitää mopo käsissään. Mielessä pieni ajatuksen alku versoo aina lisää ja lisää ideoita, kunnes lopulta koossa on elementtejä pieniä häitä varten. Siinä mielessä viime hetken kutsut on hyvä tapa pitää juhlat oikeissa mittasuhteissa. Muuhun ei enää ehdi.

Vuoden päästä ei sitten stressata, tuumimme illalla. Kaikki menee yleensä kivasti muutenkin. Lupaus pitänee seuraavat 11kuukautta.

Mutta kuka muka voi vastustaa kaikkea sitä söpöyttä, mitä voi luoda vain ihan pienen tytön juhliin?!

"Pyysin pyörää mutta sainkin auton!" "Mersun", korjasi kummisetä.


maanantai 31. joulukuuta 2018

Aika lentää ja vuodet kiitävät

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosi käy loppua kohti. Kännykkä piippaa merkiksi uudesta muistosta. Kuusi vuotta sitten Ranskis otti ja kosi Nizzan auringonlaskussa. Olimme kiivenneet näköalakukkulalle ja Ranskis hermoili. "Onko nälkä? Haluaisitko käydä vessassa?" Lopulta aurinko oli oikeassa asemassa ja mies polvistui. ”Oui, hänestä tulee vaimoni!” iloitsi Ranskis minun hyssytellessäni, vaikka valtava riemu kupli sisälläni. 

Tuntuu, että tuosta hetkestä on ikuisuus. Muutto Ranskaan ja lapsen saaminen on mullistanut elämää niin paljon. 


Pirpana täyttää tammikuun alussa kolme vuotta. Kolmivuotias on niin iso ja itsenäinen verrattuna aiempaan. Tuntuu, että elämässä on alkamassa taas uusi vaihe. Voi liikkua ilman rattaita ja kaikki sujuu helpommin.

Suureksi surukseni 93-vuotias mummini on sairaalassa. Joulun alla keuhkokuume vei osastolle eikä kukaan tiedä pääseekö sieltä enää muualle kuin taivaiseen valtakuntaan. Napero antoi mummille ison suukon ennen kotiin lähtöään. 90 vuoden ikäero unohtui lämpöisessä kohtaamisessa. 

Aika juoksee. Kohta alkaa uusi vuosi. 2019 kuulostaa kaukaiselta tulevaisuudelta, jolloin kaikki on toisin. Paitsi että ei ole. Lähimmäiset ja ihmisten väliset suhteet ja kohtaamiset ovat yhä ne asiat, jotka jäävät mieleen. Ei robotit, teknologia tai uusimmat keksinnöt.

Tämä vuosi alkaa olla paketissa. Edessä on ilta rakkaiden ystävien kanssa kuplivaa nautiskellen. Napero juhlii äitini kanssa ja pääsemme Ranskiksen kanssa viettämään aikuisten iltaa.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille täynnä lämpöisiä hetkiä rakkaiden kanssa ja ikimuistoisia kohtaamisia. 







torstai 20. joulukuuta 2018

Joulumuistoja luomassa

torstai 20. joulukuuta 2018
Joulumaassa ollaan! Kun lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaalla maahan, lapsi karjaisi koko keuhkojensa kyllyydestä ”JEEEEE, LUNTA!”. Siitä napero oli haaveillut koko syksyn, jättänyt toiveenkin toivomuskuuseen. La Defensen joulumarkkinoilla oli nimittäin toivomuspuu. Kävin lisäämässä omankin toiveen, koska usko joulupukkiin ja lampunhenkeen on ollut koetuksella viime vuosina. 

Toivomuskuusi
Lähes kolmivuotiaana alkaa syntyä pysyviä joulumuistoja. Oma pää on niitä pullollaan. Ehkä osa on peräisin valokuvista, valemuistojahan voi kuulemma luoda. Joka tapauksessa muistan pienenä, noin kolmen-neljän ikäisenä laulaneeni joulupukille. Muistan myös joulumaan, jonka äitini loi ikkunalaudalle pumpulista ja pikkufiguureista. Se taianomainen hämärä ja tunne, kun sitä kynttilänvalossa ihailimme, on piirtynyt kestomuistiin vaalittavaksi aarteeksi.

Naperonkin muisti tuntuu toimivan ällistyttävän hyvin. Olemme puuhailleet jouluisia askareita ihan uudella tavalla, koska tämä on ensimmäinen vuosi, kun lapsi ymmärtää joulun päälle. Viime viikolla kirjoitimme kirjeen joulupukille. Meni vähän ohi. ”Lahjat ostetaan kaupasta, en tahdo, että joulupukki tuo”, tämä kiukutteli. Joulupukkikammo vai uhmaikä? Toivomuslistalla oli vain ”tyttöjen laastareita”. Pääsee pukki helpolla.


Viikonloppuna näimme Pariisissa ostaripukin. Napero otti kädestä kiinni ja lähti viemään vimmattua vauhtia. ”Menen kertomaan joulupukille, että olen tooosi kiltti!” Varpaisiinsa katsoen lapsi mutisi pukille viestinsä. Sittemmin on pussaillut naavaparran kuvaa aina sellainen nähdessään.  


Ensimmäiset joululaulut aiheuttavat aina samanlaisen tunnehyökyaallon. Kotona olemme rallatelleet lauluja jo siinä määrin, että suurin terä on päässyt tylsymään. Tänä vuonna lapsi pääsi mukaan Suomen suurlähetystöön, jossa laulatetaan kauneimpia joululauluja. Pirpana istui tuolin alla ja purkasi ja pakkasi käsilaukkuni sisältöä. Meidän äitijengi istui nenäliinat kourassa valmiina Sylvian joululauluun, joka aiheuttaa aina saman itkuremakan.

”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen! Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!” (Sylvian joululaulu)

Suomessa voin kuunnella kuivin silmin koko laulun. Ulkomailla en. En sitten mitenkään.

Joululaulujen jälkeen palkittiin piparkakulla
Ranskikselta oltiin kysytty työpaikalla, mikä suomalaisessa joulussa eroaa ranskalaisesta. Kaikki, tämä oli vastannut. Joulu on kaikkialla. Ranskassa se kestää yhden päivän ja Suomessa kuukauden. Ylisanoja ei oltu säästelty. Nyt puolet työntekijöistä suunnittelee Suomi-joulua. Kukaan ei kehtaa ylistää Suomea niin, kuin aikaisemmin maassa asunut Ranskis. 

Nyt piparkakkutaikina odottaa jääkaapissa ja ensimmäinen lumiukkokin on väännetty. Pinkki pulkka on kaivettu esiin ja lapsella on tonttuvaatteet. Kuusi on sulamassa olohuoneessa ja levittää ihanaa tuoksuaan. Illalla pääsemme Ranskiksen kanssa ravintolaan syömään joulubuffan antimia. Joulun into alkaa tuntua!

Pariisi on hetkeksi lakannut olemasta.

Ihanaa valkoisen joulun lumoa kaikille!


perjantai 14. joulukuuta 2018

Markkinoita, mellakoita ja järkytystä

perjantai 14. joulukuuta 2018
Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Olemme kohottaneet joulutunnelmaa opetellen suomalaisia joululauluja ja laskien päiviä joulukalenterista. Tip-tap sujuu jo oikein mallikkaasti. Kirjoitimme myös joulupukille kirjeen. Kaikesta kivasta tohinasta huolimatta Ranskan viimeaikaset tapahtumat ovat päässeet ihon alle. Viimeisimpänä isku Strasbourgiin, jossa menehtyi ja loukkaantui taas siviilejä.

Muutama viikko sitten olimme paikalla päällä ilon ja onnen hekumassa, nyt Strasbourg vaikuttaa synonyymilta surulle. Iskun omaisten surua ja menetystä ei voi sanoin kuvailla. Toivottavasti kaupunki ja asukkaat pääsevät pian jaloilleen. Lämpöisiä ajatuksia ja voimia sinne kaikille! Joulukuun riemu jotenkin vielä alleviivaa tragedian kamaluutta. Huh, ihan sydäntä kylmää!

Strasbourgin isku ei ollut ensimmäinen, eikä kukaan takaa, että se olisi viimeinen. Joulumarkkinoille menoa saa harkita ihan toisella lailla kuin ennen. Tai ylipäänsä suuriin ihmistapahtumiin osallistumista. Kuuluuko ihmisjoukoissa liikkumiseen nykyään aina pelko siitä, että jossain pamahtaa? Pitääkö onnenhetkiä pelätä niiden menettämisen pelossa jo etukäteen? 

Liikkeet naulattu umpeen mellakoiden varalta
Myös mellakat ovat jättäneet oman jälkensä tähän kuuhun. Keltaliivit, les gilets jaunes, ovat tuoneet ilmi tyytymättömyytään mm. presidenttiä, eriarvoisuutta ja verotusta kohtaan. Viime lauantaina näin ensimmäistä kertaa, kun meidänkin kotikulmilla kaikki liikkeet oli naulattu umpeen. Television uutisvirta kuvasi synkkää todellisuutta Champs-Elysées -kadulta. Autot paloivat ja lasia särkyi, jotkut napsivat selfieitä. Tuoltako näyttää asuimaamme?


Pitkään vaiennut presidentti nosti lopulta minimipalkkaa 100 eurolla, juuri kun luulin etteivät väkivalta ja mellakointi edesauta hyviä asioita. Väärässäpä olin. Liekö vallankumouksen muisto geeneissä saa ajamaan asioita räväkämmin? Vai eikö kansan asioita kuunnella ilman voimakeinoja?

Pankit muurattu umpeen
Uutiskuvien Ranska vaikuttaa hurjalta paikalta. Mitä seuraavaksi, giljotiinit esiin ja haarniskat niskaan?

Onneksi pirpana ei ole tietoinen ympärillä olevan maailman mullistuksista. Muistot rakentuvat ihan jostain muusta kuin palavista autoista ja mellakoista. Todellisuus ehtii iskeä kasvoille iän myötä muutenkin. Tekee mieli käpertyä perheen kesken kotiin ja sulkea paha maailma ulkopuolelle. Kaikilla ei ole siihenkään mahdollisuutta.

Rauhallista ja turvallista joulukuuta kaikille!

Puistotkin suljettu


lauantai 8. joulukuuta 2018

Tutti lähti – hoitotäti kilahti

lauantai 8. joulukuuta 2018
Olimme valmistautuneet tutista luopumiseen laskemalla päiviä prinsessakalenterista, jotta lapsi ja vanhemmat voivat henkisesti valmentautua tulevaan. Lapsi täyttää pian kolme vuotta. Viime perjantaina oli viimeinen päivä tutin kanssa: 
     Yöllä tulee tuttikeiju, muistathan? 
     Joo, muistan, lapsi nyökyttelee tyynenä.

Lauantaiaamuna olen piilottanut tutit ja lapsi on saanut nukkevauvalle rintarepun, niin kuin toivoi. ” Tuttikeiju toi tämän!”, iloitsee lapsi.
Odotamme koko päivän hysteeristä itkua tutin perään – sitä ei tule! Seuraava päivä sujuu yhtä hyvin. Maanantaina lapsi menee iloisena hoitoon. ”Minä olen iso tyttö, en tarvitse enää tuttia”, ilmoittaa lapsi. 

Ison tytön aarteet
Olemme Ranskiksen kanssa hämmentyneitä. Kaikki ne hysteeriset kohtaukset, joita lapsi sai, kun tutti evättiin aikaisemmin, missä ne ovat? Tulkitsemme kerrasta poikki -menetelmän olevan lapselle selkeämpi. Ehkä myös yli kolmen viikon päivittäinen aivopesu keskustelu asiasta auttoi. Lapsi on tarpeeksi iso ymmärtääkseen asioita ja muistaa, että Tuttikeiju vei tutit.

Yöt ovat hankalampia. Lapsi on aina ollut kova heräilemään mutta tutti on rauhoittanut. Nyt öiset itkukohtaukset on hankala saada loppumaan. Puoliunessa oleva napero huutaa ja taistelee, rauhoittuminen kestää pitkään ja uusi painajainen vaanii nurkan takana. Lapsi ei kuitenkaan pyydä tuttia. Siitä olen äimänä.

"Isot tytöt saa meikata"
Vajaa viikon päästä tulee uusi käänne. Hoitotäti kaataa kylmää vettä niskaan. 
     Tutista luopuminen oli typerä veto, tuiskahtaa hoitaja.
     Lapsi on kohta kolmevuotias!
    Tuttia voi pitää 6-7 -vuotiaaksi asti! Kaikki tekevät niin! 

Kuulinko oikein? Jos tuttia kuuluisi pitää 6-7 vuotta, sen ikäisille varmaan tehtäisiin tutteja. 
    Tutti on vauvoille. Hammaslääkäri kehotti luopumaan siitä jo kaksi vuotta sitten. En tahdo, että tutti pilaa koko purennan, perustelen.
     Madame, pour moi vous avez fait une bêtise! Ei tutista kuulu vieroittaa noin pienenä, rauhoittuminen ja unet ovat tärkeämmät, kuuluu tuomio.

Tekee mieli korottaa ääntä. Lapsi itkee sylissä hoitajan antaessa äidille kurinpalautusta.
Minkälainen hoitaja toruu vanhempia lapsen edessä? Ja vielä edistysaskeleesta? Muutama päivitetty pedagogiikan kurssi voisi olla tarpeen.

Tuntuu kuin hoitajan kaunahanat olisivat vain odottaneet avaamistaan. Saan lisää palautetta huonosta kasvatuksesta. Lapsi syö vääriin aikoihin. Toisin sanottuna syömme kotona eri aikaan kuin hoidossa.

Lapsi itkee yhä sylissäni. Oma vikani kuulemma sekin. Liikaa syliä.

Hoitajan epäjohdonmukaisuus hämmentää. Pitää olla iso tyttö, joka ei saa takertua äitiinsä mutta kuitenkin pitää syödä tuttia 6-7-vuotiaaksi asti? Siinä iässähän on jo rautahampaitakin.

En tiedä oliko hoitajalla hampaankolossa asia jos toinenkin, jotka vain odottivat purkautumistaan. Oliko tutista luopuminen vain viimeinen pisara täyteen lasiin? Lapset, jotka ovat olleet hoidossa vauvaiästä asti päivittäin, käyttäytyvät juuri niin kuin hoitaja on heidät kasvattanut. Oma lapsi on kuulemma kiltti kuin Herranterttu. Ongelma taitaakin olla äiti. Äiti, joka kyseenalaistaa hoitajan touhut ja tekee omalla tavallaan. 

Aamusta jäi paha mieli lapsen vuoksi. Tämä oli niin ylpeä tutista luopumisestaan. Onneksi napero ei lannistunut, vaan riemuitsee yhä uudesta ison tytön statuksestaan.

"Isot tytöt hoitavat pieniä tyttöjä"




torstai 29. marraskuuta 2018

Strasbourgin joulumarkkinat

torstai 29. marraskuuta 2018
Huokailen edelleen viime viikonlopun jäljiltä. Teimme extempore-reissun Strasbourgiin, jonne olin jo vuosia halunnut päästä joulumarkkinoiden aikaan. Kaupunki oli kaiken odotuksen väärti!

Yleensä hotellit kuulemma varataan täyteen jo neljä kuukautta etukäteen. Tuurilla oli selvästi sormensa pelissä, kun löysin viime hetkellä halvat junaliput. Joulukuun viikonlopuille näytti olevan mahdotonta saada majoitusta, 98% hotelleista oli täynnä. Kun sivusto sitten ilmoitti uudesta hotellista, jossa oli vielä yksi huone vapaana marraskuun vikalle viikonlopulle, ajattelin että nyt tai ei koskaan ja varasin sen siltä istumalta. 

Perjantai-aamuna kiipesimme junaan ja köröttelimme perille vajaat viisi tuntia. Lapsi oli yöllä saanut kuumeen mutta mitä pidemmälle pääsimme Pariisista, sen paremmalta näytti lapsenkin vointi. Energiaa riitti kiipeilyyn ja kikattamiseen, ei siis mitään kovin vakavaa, onneksi.

Strasbourg place kleber

Perille päästyämme hyökkäsimme Kleberin torillle, jossa oli valtava joulukuusi odottamassa valojen sytyttämistä. Odotimme tunnin, kunnes lopulta kärsivällisyyden viimeinen päre paloi, joulukuusen valot eivät. Jätimme muut hytisemään ja lähdimme. Onneksi, sillä tunnin päästä olivat valot yhä sytyttämättä ja torilla tungeksi tuhansia ihmisiä.

Kylmästä kangistuneena lähdimme tutustumaan kaupunkiin, joka näytti valoloistossaan Korvatunturin pääkaupungilta. Strasbourg nimittääkin itseään joulun pääkaupungiksi, ja ihan ansaitusti, ajattelen kahden päivän jäljiltä. 




Joulumarkkinoita oli joka suunnalla. Keskustassa oli kartan mukaan yhdeksät markkinat. Minne ikinä nenä näyttikin, oli vastassa aina uudet markkinat. 


Lauantaiaamuna oli sää lämmennyt ja aurinko pilkisteli pilviverhon takaa. Kaikki oli kaunista! Jo kaupungin oma arkkitehtuuri ihastutti ja päälle pieteetillä tehty koristelu, tuntui että kameraa ei voinut laskea hetkeksikään. Onneksi akku loppui jossain vaiheessa ja maltoimme mennä syömään. 

Lapsen nukkuessa kuumeen rippeitä pois, pääsimme nauttimaan ylellistä lounasta katedraalin nurkalta löytyvään historialliseen ravintolaan. Hovimestarilla oli pyyhe käsivarrella ja tyyli kuin historiallisessa elokuvassa. Tai Batmanissa. Aula oli täynnä julkkisten signeeraamia valokuvia ja mietin, että vain hullu tulee tällaiseen ravintolaan uhmaikäisen kanssa, työntäen nukkuvaa uhmaikäistä ravintolan läpi. Ja tadaaa, lapsi nukkui jälkiruokaan asti! Tuntui kun olisimme olleet Ranskiksen kanssa treffeillä, niin harvinaista on päästä kahdestaan ulos syömään. Suositus ravintola Maison Kammerzelliin


Koska tulee ruma laatikkotalo?! Akku loppuu!
Paikalla oli myös Suomalaisten tori. Ylpeänä kotimaastani kuin omasta lapsesta, kuolasin kotoisia herkkuja. Lohikoju näkyi tekevän kauppansa ja jonot olivat kymmenhenkisiä molemmilla kerroilla torilla poiketessamme. Glögi peittosi hehkuviinin mennen tullen ja suomalaista puheensorinaa oli kiva kuunnella. Kiinalainen muoviroina loisti poissaolollaan ja hetken kuvittelin olevani Tuomaan markkinoilla. Kunnes muistin halunneeni Strasbourgiin pitkään ja uuden kaupungin valloitus jatkui.

Strasbourg

Joulumarkkinoiden avajaisviikonloppu oli nappivalinta. Ihmisiä oli paljon mutta ei kaikkialla tungokseksi asti, paikallistenkin mukaan nyt oli vielä väljää. Joulun lähestyessä ihmismäärät kasvavat ja joulumarkkinoiden hehku häviää, kun joka paikkaan saa ryysiä. Ainakin Pariisin suurilla markkinoilla ei viikonloppuisin pääse lähellekään myyntikojuja ja ihmismassaa on liikaa. Rattaiden kanssa meno on hankalaa kun koko ajan saa pelätä jonkun kaatuvan päälle, onneksi niin ei ole vielä käynyt. Kop kop puun koputus.

Strasbourg place kleber

Paluumatka Pariisiin kesti pikajunalla hädin tuskin kahta tuntia. Pe-su reissussa ehti nauttia joulumarkkinoista ja viikonloppu tuntui pidemmältä kuin päiviensä määrä. Olisin silti viihtynyt vähän pidempään, hyvä sää ja tunnelma veivät niin mukanaan.