torstai 18. huhtikuuta 2019

Riittääkö yksi lapsi?

torstai 18. huhtikuuta 2019
”Oletteko ajatelleet hankkia toista lasta”, tiedustelee vieras ranskalaismies lennolla. ”Ehkä jonain päivänä, kuka tietää” vastaan ympäripyöreästi viitsimättä sen syvemmin avautua. ”Madame, kyllä kannattaisi”, jatkaa vieras. Hymisen kohteliaasti. ”Ei pidä odotella turhan pitkään” jatkaa vierustoveri sitkeästi. ”Ikäero on pahasta.” Alan ärsyyntyä. ”Kaksi kaikki yöt huutavaa vaippaikäistä samaan aikaan olisi ollut painajainen!” pamautan ärsyyntyneenä. ”Ei, sekin olisi parempi kuin suuri ikäero” jatkaa kaikkitietävä. Korvista pääsee savua. Älä hyvä mies sohi ampiaispesää ja ärsytä vuosikausia yönsä valvonutta.

Montako on tarpeeksi?
Kotona ihmettelin Ranskikselle ääneen, näkyykö 35 vuoden eräpäivä nassustani, vai minkä takia kuulen tätä lapsikommenttia nykyään yhtenään. Ranskiksen mukaan hänelle sitä ollaan toitotettu jo pitkään. Jostain syystä juuri ranskalaiset mieshenkilöt tuntuvat ottavan kontolleen valistaa tässä asiassa. Tai sitten he ovat yhä niin hämmentyneitä isyyden ihanuudesta, etteivät malta pitää asiaa sisällään. 

”Äiti, voidaanko meille ottaa vauva?”, kyselee kolmivuotiaskin. ”Vauvat itkevät eivätkä osaa leikkiä niin kuin sinä” juttelen lapselle. Hetken hiljaisuuden jälkeen lapsi täräyttää pontevasti: ”Äiti, oliko se joo vai ei?!” 

Toinen vauva. Sellainen oli suunnitelmissa. Joskus. Kunnes valvoin kaksi täyttä vuotta. Valvon edelleen, mutta kolmannen vuoden myötä lapsi on niin iso ja oma-aloitteinen, että ensimmäistä kertaa alan pyöritellä ajatusta mielessäni. Sitä paitsi mistä sitä tietää suodaanko toista lasta. Ajatus vauvasta ei enää kuitenkaan ole verrattavissa tunteeseen kurkusta giljotiinilla.

Meitä on lykästänyt lapsiasian kanssa emmekä ole joutuneet kärsimään lapsettomuushoidoista tai muista raskaista kokemuksista mistä niin monet. Lapsi suotiin kun sitä toivottiin. Tiedostan ettei kaikilla ole yhtä hyvä tuuri ja mietinkin miten vasten tahtoaan lapsettomat jaksavat näitä neuvojia, vielä aivan tuiki tuntemattomia. Harmittomalta vaikuttava kysymys voi monelle olla kipeä paikka. Ja miksi kenekään edes tarvitsisi perustella elämäänsä ventovieraille? Minuakin utelu ärsyttää.

”Madame, olette tekemässä suuren virheen” julistaa ranskalainen kanssamatkustaja vielä ennen lennon laskeutumista. En nimittäin suostunut lupaamaan tälle tekeväni käskystä toista lasta.

Luulen, että aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä olen ehkä kypsä ajatukselle toisesta lapsesta. Jos taas en, niin näinkin on oikein hyvä. Niin hyvä, että en ole ehtinyt murehtia mahdollista yksilapsisuutta.


tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ranskalainen reviiri karsii siililtäkin piikit

tiistai 9. huhtikuuta 2019
"Muiskis muiskis" pusuttelen poskelle tavatessani vieraita, vaikka kuinka nuhaisia. Tullessani lenkiltä suukottelen poskipusuja puolitutuille. En kehtaa kiljaista "hikivaroitus" (kuten suomalaisille kehtaisin). Ihokontaktia on vaikea välttää, vaikka joskus niin toivoisi. 

Kuten monet maanmieheni, arvostan omaa tilaa ja sitä, etteivät vieraat ihmiset tule fyysisesti liian lähelle. Elämä suurkaupungissa on kuitenkin opettanut, että monesti ollaan ihan rinta rinnan, lähes sylikkäin koska ihmisiä on enemmän kuin tilaa ympärillä. Vanhemmissa metroissa vastakkain sijoitetut penkit ovat niin lähekkäin, että kahdet koivet eivät millään mahdu edes lomittain koskettamatta toisiaan. Kintut sovitellaan miten parhaiten mahtuu ja ollaan olevinaan huomaamatta sylissä olevaa naapurin laukkua, älähtämättä takana olevalle, joka pitää vahingossa ponihännästä kiinni. Välillä huvittelen ajatuksella siitä, jäisivätkö Suomessa aina vastapäiset penkit tyhjäksi. Näistä ei nimittäin pois pääse suutaan avaamatta ja tilaa pyytämättä.

Välillä metrossakin on väljää
Helsingissä käydessäni töppäilin. Ängin rattaineni ruuhkajunan käytävälle. Pian sain huomata, että junissa onkin keskellä vaunua koroke ja rattaiden kanssa ei voikaan kävellä useamman vaunun läpi. Yrittäessäni peruuttaa noin metrin verran takaisin päin, herätin erään suomalaisen ruuhka-raivon. Keski-ikäinen toimistotyöläinen lähti kiipeämään rattaiden yli, kun ei päässyt tarpeeksi nopeaan etenemään. ”HEI, siellä nukkuu lapsi!”, älähdin kiireensä karaisemalle kiipijälle. ”MITÄS JÄÄT TUKKIMAAN KÄYTÄVÄÄ!”, karjahti kiireen vikkelöittämä kanssamatkustaja tuli pyllyn alla savuten.

Jäin miettimään. Kestääkö suomalainen huonommin väenpaljoutta koska siihen ei olla totuttu? Omiin silmiin ruuhka ei näyttänyt pahaltakaan, kaikilla oli tilaa hengittää ja istumapaikkojakin riitti valtaosalle. Miksi pinna kiristyy niin äkkiä kun joku tulee omalle reviirille?

Pariisissa ollaan lähekkäin monta kertaa päivässä. Bussien ja metrojen lisäksi tiiviisti ollaan niin kaduilla kuin kaupan jonossa. Hajuraot ovat kaukainen toive, kun takana tulija on liimaantunut selkään kuin kärpäspaperiin. Välillä toivoisin omaavani siilin piikit välttyäkseni jatkuvalta tuuppimiselta. Vastaavaa jonotustyyliä näkee baaritiskillä pilkun lähestyessä.

Äitini meinasi erään kerran Pariisissa käydessään olla mieluummin jouluaaton ilman ruokaa  kuin taipua jonottamaan paikallisen jättimarketin megalomaanisiin jonoihin. Näky oli kuin muurahaispesästä. Kaikki ihmiset olivat niin liki toisiaan, ettei tyhjää lattiapinta-alaa juuri näkynyt. Kyllähän Prismassakin joutuu ruuhka-aikaan jonottamaan mutta kassatyöntekijät ovat yleensä tehokkaita ja jonot etenevät. Toista on Pariisissa. Moni kassa vaikuttaa niin tympääntyneeltä loputtomaan ihmisvirtaan, ettei ole syytä kiiruhtaa. Ihmispaljous vaikuttaa vakiolta. Jono pysyy loputtomana siitä huolimatta, huhkiiko työntekijä hiki hatussa vai tekeekö mitä viitsii. Siksi osa ostoksista syödäänkin jo suoraan hyllyistä.


Pariisissa saa tottua siihen, että ihmiset elävät, tulevat ja ovat välillä liian lähellä. Toisaalta se ehkä opettaa pitämään puoliaan ja alleviivaa kultaisten käytöstapojen merkitystä. Samalla liki olevat ihmiset luovat sosiaalista painetta käyttäytyä hyvin, koska ei kukaan tahdo olla se törppö, joka saa kaikkien paheksunnan. Toki törppöjä löytyy Pariisistakin mutta mistäpä ei löytyisi?

Ihmismassojen kanssa oppii elämään, kun hyväksyy sen, ettei omaa tilaa aina ole. Se ei ole maailman loppu. Kun markkinahumun hyväksyy, helpottuu omakin elämä. Pahaa ryysistä tuskin kukaan katselee hymy huulilla mutta jopa ämpärikansan edustaja oppii elämään sen kanssa. Ruuhkametroa kesällä 40 asteen helteessä hikisten ihmisten kanssa en siedä vieläkään mutta ehkä IHAN kaikkeen ei ole pakko tottua!


torstai 28. maaliskuuta 2019

Ovatko ranskalaiset aina kohteliaita?

torstai 28. maaliskuuta 2019
Ranskalaisia ihaillaan yleisesti hyvien käytöstapojen ja kauniin kielenkäytön vuoksi. Teitittely on arkipäivää eikä hienostelua. Kaikkia keskustelukumppaneita teititellään leipomonmyyjästä ohikulkijoihin. Asiakaspalvelutyössäni Suomessa monet asiakkaat eivät pitäneet teitittelystä, osa jopa loukkaantui. ”En minä niin vanha ole että teititellä tarvitsee”, tuhahtelivat jotkut.

Leikkiessä harjoitellaan lainaamista ja muita hyviä tapoja
Ranskassa nimiä käytetään ahkeraan, tuttujen kesken etunimiä ja vieraanpien kesken herroitellaan ja rouvitellaan. Suomessa kun tokaistaan usein ”Hei!” ja toivotaan oikean henkilön havahtuvan. Ranskassa tapana on aina lisätä henkilön nimi tervehdyksen perään. Ranskiksen isä leikkimielisesti koulutti minua ranskasuhteemme alkuaikoina. Tavatessani sanoin ”Bonjour” poskipusujen lomassa ja appi tähän monesti naurahti, ”Päivää kuka? Oletko taas unohtanut nimeni?” Suomessa tervehtiessäni ystäviä tai perhettä, lisätään harvemmin etunimeä tervehdyksen perään.

Ranskalaiset siis taitavat kaunopuheisuuden mutta moni taitaa myös solvaamiseen. Tosin tahallisesti toista loukatessakin pysytään teitittelyssä. Ollaan siis kohteliaasti epäkohteliaita?

Vaikka sanat merkitykseltään ovat kauniita, vaivaa monia pariisilaisia filtterin puute. Oma mielipide on pakko saada kuuluviin, liekö barrikadeille olisi siis enemmänkin tarvetta? Siinä missä suomalainen tyytyy jupisemaan takin kaulukseen kanssaihmisten kummallisuudesta, on pariisilaisen päästävä ehdottomasti ilmaisemaan mielipiteensä kovaan ääneen myös asioista, joihin ei olisi välttämätöntä sekaantua. Etenkin vauvojen ja lasten vanhempia yleensä neuvotaan estoitta niin bussissa, kadulla kuin ruokakaupan jonossakin. En kutsuisi tätä kohteliaisuudeksi, vaikka se niin välillä naamioidaankin: "Rouva hyvä, vain teidän parhaaksenne tätä kerron." 


Pikku-pariisittaret ja fransmannin alut opetetaan käytöstavoille jo taaperoiästä lähtien. Katselen aina yhtä ymmyrkäisin silmin, kun parivuotiaat toivottavat "hyvää päivää-näkemiin-rouva"-tyyppisiä toivotuksia. Omakin napero oppi Pariisin tavoille mutta kyllä pelkkä hei-tervehdys oli pitkään käytössä. Nykyään hoitoon jättäessä lapsi huutaa minulle suomeksi ”hyvää päivää äiti” kuullessaan minun vaihtavan hoitajan kanssa "Au revoir-bonne journée-merci-à ce soir" -litaniaa. Ranskis koulii lasta tervehtimään isäänsä "Bonjour papa" aina työpäivän jälkeen. Minulle riittää "moikka äiti".

Vaikka lapset oppivat kohteliaat käytöstavat jo äidinmaidosta (vaiko sittenkin korvikkeesta maan imetyskultturia miettien?), niin myös puoliensa pitämistä joutuu oppimaan varhain, alkaahan päivähoitokin jo muutaman kuukauden iässä. Muutenkaan konflikteja ei vältellä eikä ole lainkaan poikkeuksellista, että auto- ja pyöräkuski ajatuvat massiiviseen sanaharkkaan läheltä piti tilanteen sattuessa. Siitä on kohteliasuus kaukana, kun kuskit puivat nyrkkejään ja selvittävät suurella kiihkolla pääsyyllistä.

Liikenne näyttäytyy monesti kaoottisena
Parhaimmillaan kauniit käytöstavat luovat tunnelman yhteisestä näytelmästä, jossa kaikki osaavat vuorosanansa ja kantavat kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Pahimmillaan Pariisin saa tuntea nahoissaan ruuhkametrossa, jossa yhtäkkiä käytöstavat unohtuvat kuin nappia painamalla ja kaikki teeskentelevät olevansa huomaamatta rattaita, jotka roikkuvat puoliksi oven välissä.

Hyvät käytöstavat yhdistettynä kohteliaisiin ihmisiin luovat tunteen harmoniasta, jossa jokaisella on tilaa olla. Silmiin katsominen on lopulta tehokkaampi tapa viestiä kuin selän takana kyräily. Suomalaisena osaan myös arvostaa vähäeleistä kohteliaisuutta ilman fanfaareja sillä lopulta kyse on toisten huomioon ottamisesta eikä kikkailusta. 

Vaikka kodilla on suuri merkitys tapakasvatuksessa, on myös maan kulttuurilla osansa. Lasten kaunopuhetta on niin suloista kuunnella, että toivon Ranskan vaikutuksen pysyvän lapsen tavoissa pitkään, missä ikinä sitten vastaisuudessa asuisimmekaan. Itselleni en voi kunniaa ottaa mutta iloiten kuuntelen lopputulosta.
perjantai 22. maaliskuuta 2019

Miten kesyttää uhmaikäinen?

perjantai 22. maaliskuuta 2019
Lähdettekö uhmaikäisen kanssa hoitamaan asioita? Me lähdimme ja päivä sujui aika lailla uhmapeikon kanssa. Aamupäivällä kaikki näytti vielä valoisalta mutta lopulta hampaiden kiristelyltä ei vältytty. Vaikka kyseessä on tärkeä ikävaihe, ei silti ole helppoa taistella joka asiasta. Lapsi kun täräyttää ponnekkaasti "EI" kaikkiin käskyihin ja kehotuksiin. Kaksi kovaa ja särmikästä kiveä hiovat tosiaan eikä kipinöiltä vältytä hyvistä aikeista huolimatta.

Tarkoitus oli mennä ostoksille ja palkinnoksi oli luvattu yhteinen jäätelöhetki. Normaalisti lapsi rakastaa lastenvaatekauppoja, asettuu lattialle kenkäosaston paikkeille ja alkaa sovittelemaan kenkiä. Lapsen silmät loistivat vielä kotona yhtälölle kenkäkauppaan-jäätelölle-lelukauppaan. Pukemistaistelukin jäi ihan puolitiehen, kun oli kivaa tekemistä tiedossa. Hyvä merkki.


Metrossa uhma iski. Ipana ei suostunut istumaan. Teki kaikki temppunsa ja horjahteli muiden matkustajien päälle, vastusteli kaikin voimin istumaan asettumista. Ulkoistin tilanteen Ranskikselle, jonka korvista kohosi heikko savun katku. Taas tätä. Lapsi suostui istumaan vasta, kun panokset kävivät koviksi: vauvanukkesi annetaan jollekin kiltimmälle tytölle, joka tottelee. Tepsi.

Kaupungilla katselin pikkulapsia, jotka kiltisti pitävät vanhempiaan kädestä. Heitä näkyi joka paikassa. Oma lapsi riuhtaisee käden irti ja karjaisee ”ITSE”, jos talutusta kestää yli 5 sekunttia.

Yhteisestä sopimuksesta suuntasimme tavarataloon ja lapsi lupasi olla karkaamatta. Lapsi ei silti missään nimessä suostunut pitämään kädestä kiinni eikä myöskään kulkemaan oikeaan suuntaan. Ranskis kantoi tämän kenkäosastolle ja lapsen leikkiessä tyytyväisinä kengillä, sain asiat hoidetuksi. Välikohtauksena lapsi kyllä riisui kaikki omat vaatteensa ja korvasi ne kaupan röyhelöisimmillä malleilla. Näin käy joka kerta.

Seuraavaksi oli luvatun jäätelön vuoro. Lapsen saatua jäätelönsä se ei kelvannut. ”Siitä ei saa minun pieneen suuhuni sopivan pieniä paloja.” Tilanne kärjistyi ja äidiltä paloi käämit. NYT SYÖT SEN JÄÄTELÖN. Lapsi kirkui kuin teuraalle mentäessä. Papatin monologia lapsista, jotka eivät osaa olla huutamatta.  Kauanko tätä vaihetta vielä kestikään?

Leukajänteet pinkeinä jatkoimme lauantairuuhkassa matkaa. Lelukauppa sai luvan jäädä. Päätimme mennä syömään, jotta kaikkien energiat saatiin hilattua paremmalle tolalle. Lapsi ymmärsi olleensa tuhma ja yritti piristää meitä. Sovimme, että kaikki on taas hyvin, ja ravintolaan meno oli kaikista hyvä ajatus. Ravintolasta lapsi karkasi pihalle. Ja syödessään tippui tuolilta ja iski päänsä. Alkoi käydä sääliksi pientä. Ei ole helppo päivä.


Lupasimme siirtyä leikkitilaan, joka osoittautui suljetuksi. Huuto huumasi korvia. Löysimme onneksi toisen. Ehkä ipanan stressi laskee saadessaan riehua hetken ilman sääntöjä, ajattelin. Hoidimme vuorotellen Ranskiksen kanssa loput ostokset.

Kotimatkallakaan lapsi ei suostunut istumaan metrossa. Työnsi kielloista huolimatta suuhun likaisia sormiaan, joilla oli tutkinut metron kaikki erite- ja likaläjät. Hymyili meitä katsellen ja nuoleskeli liasta harmaita sormiaan. Edes yökkäysrefleksi ei saanut puuhaa loppumaan. Kanssamatkustaja neuvoi sormeaan heristäen, miten pienten lasten kuuluisi istua. "Ota ja istuta", ajattelin.

Kotiin palatessa huokaisimme helpotuksesta. Vastaava päivänumero muutama viikko sitten sujui kuin unelma. Tahtoikä kuuluu kasvuun mutta miten lapsen saa tottelemaan? Ostamalla valjaat ja piiskan? Usein kehotetaan suuntaamaan lapsen huomio muualle mutta ipanan karatessa autotielle ei ole aikaa pehmeisiin keinoihin. Ymmärrän myös ajatuksen siitä, että lapselle on tarjottava vaihtoehtoja hallinnan tunteen luomiseksi mutta en sitä, miten saada lapsi noudattamaan ehdottomia käskyjä. Kuten älä karkaa suurkaupungin ihmis- ja liikennevilinään. Tai älä nuole metron pintoja. Istuminen liikkuvassa bussissa olisi myös kiva bonus.

Jotkut ratkaisevat tilanteen jäämällä kotiin. En halua lähteä sille tielle. Eihän onnistumiskokemuksia saa ikinä, jos olettaa jo etukäteen kaiken menevän mönkään. En halua luopua kaikesta kivasta vain siksi, että matkalla ehkä tulee ongelmia. Välillä nimittäin menee tosi kivastikin. Fifty-sixty, etukäteen ei voi ikinä tietää onko paikalla Jekyll vai Hyde. Vaikka uhmaikäisen kanssa kärsivällisyys on monesti koetuksella, on lapsella onneksi paljon muitakin ulottuvuuksia kuin uhma. "Olet maailman ihanin", sanoo lapsi illalla kovaa halaten. Seuraavan kerran lupaan itselleni olla kärsivällisempi ja nähdä uhmaa pidemmälle. Ainakin yritän parhaani.





keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Vihreää sumua ja tuulisia päiviä

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019
Juosta lönkytellessäni aamupäivällä Pariisin laidalla vihreää sumua puiden ympärillä ihaillen, on päällimmäinen tunne vapaus. Vapaus mistä? Suomessa liukastelin kylmästä hytisten paikasta toiseen ja henkinen pito elämästä oli samaa luokkaa kuin lenkkarilla pääkallokeleillä. Voiko pelkkä lauhkeampi ilma saada aikaan näin hyvän olon, vai onko aihe paljon monisyisempi kuin päällimmäinen tunne?


Paluu Pariisiin oli sääolosuhteiltaan verrattavissa hyppyyn suoraan suomalaisen toukokuun alkuun. Vaikka puiden lehdet ovat valtaosin vasta haavekuva silmissä, on osa kasvillisuudesta jo villiintynyt keväästä. Juoksulenkkikin tyssäsi ihastuneeseen huokailuun, kun vaaleanpunainen kukkaloisto huumasi kesken matkan. Ilmaa nuuhkien imin sisääni kevään hurmaa.

Pulkasta päästyään lapsi löysi uudelleen potkulautansa. Jostain syystä Pariisissa suositaan potkulautoja enemmän kuin polkupyöriä. Lyhyemmät välimatkat ja kapeammat tiet selittävät tätä osin. Ja sitten se, että potkulauta on huomattavasti näppärämpi työntää vessan nurkkaan kuin polkupyörä, sillä kaikissa taloissa ei suinkaan ole ylellisyyttä nimeltä pyöräkellari.


Sunnuntaina kaikki leikkipuistot pysyivät suljettuina. Sää oli kuin morsian. Syy oli kuulemma tuulessa. Joku vallankumouksellinen oli onneksi ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja murtanut auki yhden leikkipuiston portit. Maanantaina ja tiistaina lasten puistot tultiin taas sulkemaan kesken leikin. Pilliinsä puhkuva vartija kertoi Pariisin kaupungin olevan velvollinen sulkemaan kaikki leikkipuistot tuulen yltyessä liian navakaksi. Puiden oksat voivat tippuessaan vahingoittaa lapsia. 

Siirryimme viereiseen Luxembourgin puistoon, joka valtavasta pinta-alastaan ja puumäärästään huolimatta sai pysyä auki. "Keväällä tulee aina", purnasin ihmetellen logiikkaa kahden naapuripuiston välillä. Ehkä aikuisia ei niin haittaa jos saa oksasta päähän.

Hoitoon paluu sujui hyvin. Ovella kaikki lapset pussailivat toisiaan jälleennäkemisen riemussa. "Bozhuu bozhuu" suhisivat pikkusuut suukkojen lomassa bonjour-tervehdyksiä.

Ihanaa olla kotona. Kaikki hyvin aurinkokuninkaan valtakunnassa.




maanantai 4. maaliskuuta 2019

Kaksikielisyys kolmevuotiaana

maanantai 4. maaliskuuta 2019
”Lasten salissa oli viimeksi aikuisten kirjanlukutuokio”, selittää 3v napero. ”Oli mikä?”, ihmettelen Helsinkiläisessä kirjastossa. ”Aikuisten kirjanlukutuokio!” 

Olemme viettäneet kymmenisen päivää Suomessa. Kahdeksan olen ollut töissä. Lapsi on ollut mumminsa luona hemmoteltavana. Eilen pysähdyin kuuntelemaan pirpanan puhetulvaa. Oho mikä ero! Sanavarasto on kasvanut kohisten lapsen oltua umpisuomenkielisessä ympäristössä. 

"Jää on kuin liukumäki jaloille"
Ulkosuomalaisena olen kokenut suomenkielen merkityksen tärkeänä identiteettiä määrittävänä asiana. Vauvaiästä lähtien olen yrittänyt aktiivisesti tukea lapsen suomenkielen asemaa. Viime aikoina olen alkanut lipsua. Lintsannut esimerkiksi iltasaduissa, lukenut vain lyhyen pätkän. Ajatellut, että kieli on kehittynyt niin pitkälle kuin kolmivuotiaille on mahdollista. Väärässäpä olin.

Kun kielen kehittyminen on pelkästään yhden ihmisen vastuulla, olen välillä kotona oikea nipo. Ranskankieliset kirjat luen suomeksi, välillä kyllä vähän improvisoiden. Piirrettyjä saa katsoa ainoastaan suomeksi. Meillä on suomalaisten äitien kaveripoppoo ja pidämme yhteisiä muskarituokioita. Lauluja on tietysti vain "tyttöjen kielellä" eli suomeksi. 

Muskarituokio, kuva julkaistu kaikkien suostumuksella
Ennen kuin joku huolestuu, kyllä toinenkin kieli on kunnossa. Ranskaa lapsi pulputtaa niin hoidossa kuin isänsäkin kanssa. Hoitajan mukaan kuulemma ihan ikänsä edellyttämällä tavalla. Lapsi on muutenkin kiinnostunut kielistä. Selittää monelle puhuvansa englantia, suomea, ranskaa, espanjaa, ruotsia ja viimeisimpänä kiinaa leikittyään hetken kiinalaisen pikkutytön kanssa. 

Lapsi osaa suomen kirjakieltä, satukirjojen ansiosta, veikkaisin. Yksi ulottuvuus puuttuu, nimittäin sanasto, jota lapset käyttävät keskenään. Mistä lapsi sellaista oppisi? Suomalaisilta leikki-ikäisiltä tietenkin mutta mistä heitä löytää Pariisista? Ranskassa ystävieni lapset ovat vasta puhumaan opettelemassa. Suomesta lapselta löytyy luottokaverit mutta välillä treffejä on mahdottoman hankala saada järjestettyä tiukkojen aikataulujen ja muiden arkimenojen lomaan. Suomen reissun päätteeksi meihin iski vatsatauti, joka tehokkaasti putsasi aikataulujen lisäksi sisuskalut. Onneksi siitäkin toivuttiin.

Ehkä on jo aika hellittää kielen suhteen ja luottaa, että kaikki tulee ajallaan. Jos kymmenessä päivässä sanavarasto kehittyy noin paljon niin eiköhän lasten puhekielikin opita äkkiä, kunhan vai tilaisuus tulee. Viimeistään syksyllä Suomi-koulusta luulisi löytyvän oman ikäistä seuraa. Uskaltaisikohan kielipoliisi vihdoin hellittää? 


perjantai 22. helmikuuta 2019

Pariisista hiihtolomalle Helsinkiin

perjantai 22. helmikuuta 2019
Aamulla sinisellä olevaa lämpömittaria katsellessani ajattelin, että minkälainen hullu oikein jättää taakseen kevään ensimmäiset päivät? Taianomaisen tunteen, kun aurinko lämmittää niin, että takinkin voi riisua. Sen hämmästyneen iloisen fiiliksen mittarin kivutessa ensimmäisiä kertoja yli viidentoista asteen.

Ajoitus ei tosiaan ollut paras mutta tulimme työasioideni takia Helsinkiin nyt hiihtoloman aikana. Lapsen mielestä ajoitus oli täydellinen. ”LUUUUUNTA”, tämä kiljui jo koneessa. Uusi pulkka odotti mummin kuistilla ja jouluna rakennettu lumiukon ranka törrötti pihassa.


Matka ei sujunut ihan toivotusti mutta onko se edes mahdollista kun pelissä on Pariisi, Rer-junat ja uhmaikäinen? Selvisimme silti perille. Otsasuoni sykkien. Rer-junat ajoivat miten sattuu, niin kuin niillä usein on tapana ja meinasimme myöhästyä lennolta. Kellon kanssa kilpaa laukaten ehdimme viimeisinä koneeseen. Matkalaukku ei. Lennolla lapsen naama alkoi vihertää niin, että alkoi kuumeinen oksennuspussien etsintä. Rivissä ei ollut ainuttakaan. Sukkahousut joutuivat vaihtoon. Myöhemmin alusvaatteillekin sattui pieni vahinko. Saavuimme Helsinkiin hyvin kesäisessä lookissa paljain säärin t-paita päällä. Kun matkalaukkukin oli jäänyt Pariisiin, oli ensikosketus Suomeen hyytävä. Napero viis veisasi.    

”Katso, Suomessa on lumilaatikko! Ranskassa on hiekkalaatikkoja”, välähti naperolla ensimmäisenä päivänä. Sittemmin pakkasessa paistettu tikkupulla ja mäenlasku ovat tuoneet paljon riemua. Samoin jäällä liukastelu, keinuminen lumen yllä ja hankikanto ovat ilonaiheita, joista riittää ammennettavaa loputtomiin. Leikkipuistossa järjestettiin rekiajelua hevosella ja satujumppaa. En voi kuin ihmetellä loputonta lasten aktiviteettien määrää! Jos Pariisista löytyisi edes kolmasosa, niin hykertelisin ilosta.


Lapsen remutessa lumipenkassa ihmettelen itse, mihin talvenkestävyyteni on kadonnut? Tuntuu, että täällä on niin kylmä, etteivät mitkään vaatteet riitä. Alkuviikosta tuuli niin navakasti, ettei koirakaan pysynyt kolmella jalalla pystyssä. Kaatua kellahti koko karvapörrö koipea nostaessaan. Pakkasta oli tänään noin kahdeksan astetta mutta se tuntui käsittämätömän kylmältä. 

Nyt turha marmatus seis! Aikaisemminkin täällä ollaan eletty ja pärjätty ilman sen kummempaa päivittelyä. Turha valittaa asioista joihin ei vaikuttaa -asenne täytyy vain löytää uudelleen. "Ole hiljaa äläkä valita" on niin ihanan suomalainen ajatus, joka taas on täysi vastakohta humoristiselle pariisilais-ilmaisulle ”valitan, olen olemassa” (jossa mukana aimo annos totuutta). 

Lapsen nauttiessa talvesta, olen keskittynyt työasioihin, välillä kuitenkin salaa vilkuillen Pariisin sääkarttaa. Onneksi niin moni muu asia on Suomessa on mahtavaa. Myös lapsella on täällä niin hyvä olla, ettei auta, kun löytää uudelleen talven ilot. Riemukasta talviviikonloppua kaikille!