keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Hankintoja tulevaa vauvaa varten

keskiviikko 16. lokakuuta 2019
Viikonloppuna kävimme Prismassa hankkimassa viimehetken tarvikkeita vauvaa varten. Yritin kirjoittaa listaa mutta se jäi lyhyeksi. Tutteja ja vaipanvaihtoalusta. Eikö tosiaan muuta? Reissu lähikauppaan olisi riittänyt.

Toisen lapsen kohdalla lista on uskomattoman lyhyt. Kaikkea löytyy jo ennestään mutta osan tavaroista sentäs uusin. Kun ensimmäisen raskauden olisi saanut kaiken kaikkiaan kulumaan tuote- ja hintavertailuihin, ei toisen kanssa siihen ole sen enempää aikaa kuin tarvettakaan. 


Hankin sentäs uuden kantorepun Pariisissa asuessamme. Ostin samalla mielikuvan pirteästä sporttimutsista kulahtaneen tilalle. Sitä paitsi vanhan kirpparilta löydetyn Baby Björnin kanssa tuntui siltä kuin joku olisi kaivellut virkkuukoukulla lihaksia irti niskahartiaseudulta. Joko se oli käytössä kärsinyt malli tai sitten ei sopinut minulle. 

Mitä muuta tuli hankittua?

Untuvaisen pehmeitä vaatteita vaaleanpunaisen hattarapilven tilalle. Pojalle vaatteita ei tullut hamsteroitua yhtään niin paljoa kuin tytölle. Kauniita vaatteitakin onneksi on löytynyt yli tarpeen mutten ole kokenut samanlaista sekoamiskohtausta kuin tytölle puuterisen pinkkejä, hailakan roosia ja meleeratun harmaita vaateparsia hipelöidessäni. Ja ehkä ihan hyvä. Ottaen huomioon Ranskiksen viimeisen tuskastuneen kommentin ”Ihan kuin asuisimme Zarassa”.

Vaippa- ja tarvikekassi koska vanha hajosi. Tämä oli oikeasti tärkeä. Muistan vauvavuodelta miten pakkasin kassiin kaiken, mitä ikinä koskaan voisi saattaa ehkä mahdollisesti tarvita. Jääkauden aikana. Eihän sitä ikinä tiennyt jos vaikka saman päivän aikana yllättää niskakakat, meteoriittisade ja villieläinten hyökkäys. Kassissa on siis oltava tilan lisäksi paljon taskuja. Ja tilaa varavaatteille ja varavaatteen varavaatteille. Ei vara venettä kaada. Nyt lopetan varasanan viljelyn. Mutta tykkään varautua hyvin.


Sänky ja vaunut löytyvät. Onneksi, sillä näihin meni leijonan osa budjetista. Ehtisiköhän sängyn vielä maalata?

Unipesä oli ihan uusi juttu ja sellasen olin nappaamassa jo kainaloon. Esikoinen oli harvinaisen huono nukkuja ja valvotti yli kolmivuotiaaksi. Olisin mielelläni varautunut kaikilla kikoilla, jotka jäivät viimeksi kokeilematta. Kunnes pikaisen kuuklailun tuloksena luin, että vastasyntyneen sängyssä ei saa olla tyynyjä, peittoja, nalleja tai ylipäänsä mitään, mihin voi tukehtua. Näin ollen unipesän pehmeät reunat voivat aiheuttaa tukehtumisvaaraa tai vahingoittaa niskaa, jos reppana jää roikkumaan reunalle. Jätin ostamatta. Ehkä unipussia voisi kokeilla?

Sitterikin löytyy esikoisen nukkeleikeistä, samoin puuhamatto. Musiikkimobile sen sijaan on ottanut osumaa tättähäärän rökittäessä pöllöjä niin, että ainakin yksi puuttuu. 

Eiköhän näillä kuitenkin pärjää ja olen kuullut, että kaupat palvelevat myös vauvan syntymän jälkeen. Vai puuttuuko listalta jotain elintärkeää tai äidin elämää muuten vain helpottavaa härpäkettä? 


tiistai 8. lokakuuta 2019

Synnytyspelosta sektioon

tiistai 8. lokakuuta 2019
Nelisen vuotta sitten odottaessani esikoistani, kärsin synnytyspelosta. Pelkäsin, että kaikki mikä voi mennä synnytyksessä pieleen, myös menee pieleen. Neuvolasta ohjattiin ensisynnyttäjille tarkoitettuun pienryhmään, joka kokoontui säännöllisesti läpi raskauden. Tarkoitus oli kesyttää pelot siedettäviksi synnytykseen mennessä.


Fyysisesti raskaus oli helppo. Henkistä puolta hoidettiin synnytyspelkoryhmässä. Emme lietsoneet pelkojamme ja keksineet yhdessä uusia, vaan keskustelimme pienryhmässä vanhemmuudesta ja toiveista, välillä rentoutumisharjoituksia tehden. Ajatus oli hyvä mutta odotin koko ajan hetkeä, jolloin itse synnytyspelkoon käydään käsiksi niin, että pelot hälvenevät. Niin ei koskaan käynyt.

Kävimme ryhmän kanssa tutustumassa synnytyssaliin ja muihin oleellisiin osastoihin ja juttelimme kätilön kanssa kahden kesken. Tahdoin luottaa ammattilaisiin ja ajattelin että kyllä he ja luonto yhdessä hoitavat lopulta homman, vaikka itsellä oli aina ollut vahva tunne siitä, etten pysty synnyttämään. Kyllä he tietävät, hoin itselleni.

Sektiohaavaa verrattiin vakavuudeltaan rekka-auton alle jäämiseen. Hyvistä puolista ei puhuttu. Tyhmäksihän sitä olisi saanut itsensä tuntea, jos olisi alkanut vaatimaan auto-onnettomuuteen verrattavissa olevaa vauriota kropalleen, kun synnytyksestä ilmeisesti taas selviäisi vähän kuin hyttysen pistosta.

Huom. Tässä kohtaa kannattaa lopettaa lukeminen, jos synnytys on kohta edessä tai muuten ahdistuu ajatuksesta


Synnytys koitti ja paniikki oli suuri. Pääkaupunkiseudun synnytyslaitoksissa oli sulut ja vain Porvooseen olisi päässyt. Sitäkin kyllä vähän himmailtiin, että älä nyt vielä tule. Mene vaikka suihkuun.

Menin kiltisti suihkuun.

Aamuyöllä luulin tuupertuvani kotiin. Vasta mainitessa synnytyspelosta, sain luvan lähteä Kättärille. Kohdunsuu oli saapuessani auki 5cm ja synnytystoiveisiin oli kirjattu, että tahdon kaiken laillisen ja laittoman puudutuksen mitä irtoaa. Sain kehotuksen mennä suihkuun.

Mitä siellä suihkussa oikein oletetaan tapahtuvan???

Lopulta sain epiduraalin vasta seuraavana aamuna kätilön vaihtuessa. Edellinen kun sanoi, että eikö olisi hienoa, jos vauva syntyisi luomuna. Ei olisi. Muutaman tunnin kuluttua epiduraalista oltiin siinä pisteessä, että seitsemän kätilöä ja lääkäriä repi vauvaa ulos imukupilla. Jokusen kerran kidutuskalu irtosi ja lensi pamauksella verikaaren mukana seinään. Luulin että vauvan pää irtosi. ”Pitäkää siitä kiinni”, kuului käsky ja uusi yritys. Ponnistin tunnollisesti käskystä mutta ajattelin että tämähän menee juuri niin kuin painajaisissani. Alienit paloittelevat ja jäljelle jää vain ruumis.

Teurastus päätyi keisarinleikkaukseen. Vauva ei liikahtanutkaan imukupin mukana.

Seuraavana päivänä lääkäri tuli sanomaan, että mikäli milloinkaan haluat lisää lapsia, niin saat toivoessasi suoraan sektion.

Tämä mielessäni uskalsin kolmen vuoden päästä toivoa toista lasta. Enkä enää pelkää synnytystä, sillä en toiste meinaa sitä kokeilla. 

Sektiohaava parani hienosti. Repimähaavat paljon hitaammin. Nopea paraneminen ja terve vauva olivat niin hyvät palkinnot, etten kokenut tramatiosoituneeni huonosta synnytyskokemuksesta.


Tällä kertaa vauva syntyy suunnitellusti keisarinleikkauksella. Helpottavaa. En nyt ilosta kiljuen mene aukileikeltäväksi mutta en myöskään kauhusta rääkyen niin kuin viimeksi. 

Synnytystapa-arviossa viime kertaista kokemusta pahoiteltiin ja sanottiin ettei traumaattisen kokemuksen jälkeen edes yritetä ympäripuhua uuteen alatiesynnytykseen. Toisessa tapaamisessa lääkäri vielä kokeili mutta ilmoittaessani, että lain mukaan ketään ei voi pakottaa synnyttämään, ei hänkään jäänyt asiasta kiistelemään. "Haluaisitko vielä keskustella viime kertaisesta synnytyksestä", hän kysyi. "Vaikutat kyllä aika vahvalta."

Niin. Ehkä kokemus on vahvuutta. Saa nähdä miten nyt käy mutta tällä kertaa usko onnistumiseen on paljon vahvempi kuin viimeksi. Ihmettelen silti edelleen miksi sektiostakin ei voi kertoa myös niitä hyviä puolia. Alatiesynnytys on varmasti valtaosalle se paras, riskittömin ja luonnollisin tapa saada lapsi mutta esim. väärä tarjonta, kapeat paikat tai järkyttävä synnytyspelko voisi olla syy kertoa myös keisarinleikkauksen hyvistä puolista. Niitäkin nimittäin on.
keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Äitiyslomatunnelmia

keskiviikko 2. lokakuuta 2019
Kaiken muuttohärdellin keskellä ajatus äitiyslomasta on tuntunut yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin joulu vuonna 2050! Ja nyt se on käsillä! Miten tässä näin pääsi käymään? Olenko valmis vauvan tuloon? No en, mutta ainakin olen valmis äitiyslomaan, on sekin jo jotakin.

Vauvan nimeäkään ei ole vielä kunnolla pohdittu ja pureksittu. Tai on toki mietitty, mutta kun sopivaa ei ole löytynyt, olen lykännyt asian hautumaan. Ajatuksella, että onhan tässä aikaa. Mutta eihän sitä kamalasti ehdi hautoa, jos poikanenkin kohta kuoriutuu. 
 

On ihanaa pysähtyä ja alkaa rakentaa uutta pesää. Kunpa olisi aikaa vanua, venyä ja hautua, ennen kuin vauva tulee. Avaamattomia pahvilaatikoita riittäisi kolmeen kotiin, mutta nyt tuntuu, ettei niihin tee mieli sukeltaa. Haluaisin rakentaa uutta enkä kaivella vanhoja. Toisaalta omat aarteet on ihana löytää uudelleen.

Ehdin ehkä vihdoin myös nollata ja nähdä ystäviä. Tervetuloa kylään! Älkää pelästykö tavarapaljoutta, minut kyllä löytää mahoineni sieltä kaiken keskeltä. Kahvinkeitin sentäs on paikoillaan ja toinenkin. Yksi Pariisista ja toinen entisestä Suomen elämästä. Saa siis saapua sankoin joukoin.


Vauvahöyrymoodi ei ole vielä ehtinyt käynnistyä mutta kunhan löydän laatikon, jonne pakkasin pikkuriikkisiä untuvaisen pehmoisia vaatteita ja saan ne paikoilleen, voi tilanne muuttua. Esikoisen vanha kehtokin näyttää aika somalta. Tosin tavarakärryltä vielä tässä vaiheessa mutta muistellessani hetkeä jolloin laskin tyttären sinne ensimmäistä kertaa, alkaa vatsaa kutkuttaa mukavasti. Vai potkiiko vauva vain?

Sitterissä istuu esikoisen vauvanukke ja vaunujen koppa on jossakin. Mitä muuta sitä tarvitsi vauvan kanssa? Muisti pätkii. Vai eikö toisen lapsen kanssa enää tarvi haalia tavaraa kuin maailmanlopun edellä?


Olisi ihana tehdä viikonloppureissu jos toinenkin mutta ehkä se ei ole enää kovin suositeltavaa tässä vaiheessa. Tallinnassa piipahdimme ja pitkän tauon jälkeen sekin oli mieltä virkistävää ja eksoottista. Uskaltaisikohan sittenkin piipahtaa Tukholmassa?

Toivottavasti uusi tulokas ei päätä ilmaantua heti äitiysloman ensimmäisellä viikolla vaan malttaa odottaa loppuun asti. Kuuleeko haikara? Toimitus vasta sovittuun aikaan, kiitos!
torstai 26. syyskuuta 2019

Totuttelua Suomeen

torstai 26. syyskuuta 2019
”Äitiiii!” raikuu leikkipuistossa yhtenään. Lapsi katsoo minua kummastuneena. ”Äiti, ne kaikki huutavat sinua.” Samaistun tunteeseen. Pariisissa äitihuuto oli vain minulle, vähän kuin olisi etunimeltä kutsuttu. Muut huusivat ”maman”. Nyt käännyn joka kerta jonkun huutaessa äitiä.

Kaikkialla on kovin hiljaista. Kaupoissakin. Ihmisiä ei näy kaduillakaan tungokseen asti. Tuntuu ettei kukaan puhu missään. Missä on kaikki elinvoima ja energia? Tuntuu että kaupunki on puolinukuksissa.


Päiväkodissa sentäs vilisee. En meinaa tunnistaa omaa lasta kymmenien pellavapäiden joukosta. Lapsi sanoo samaa. ”Äiti, en tunnista sinua kun vaihtelet takkeja.” Muutkin lapset näyttävät erehtyvän. Pieni pojanpalleroinen juoksee luokseni. ”Äiti!” ”Ei tuo ole sinun äitisi”, huomioi päiväkotikaveri. Poika jää epäilevästi tutkimaan minua katsellaan. ”Äiti?”, hän kokeilee vielä kerran. Henkilökunta tulee hymy suunpielessä selittämään, että minussa on paljon samaa näköä kuin pojan äidissä. Suomalaisen perikuva. Olen kuullut ennenkin näyttäväni hyvin suomalaiselta.

Onneksi lapsen suomen kieli sujuu ihan hyvin. Ei ihan niin lennokkaasti kuin saman ikäisiltä tytöiltä mutta lapsi saa päiväkodissa kiitosta laajasta sanavarastostaan. Nyt huomaa päivittäisen lukuhetken merkityksen. Äkkiä se suomenkieli olisi varmaan täälläkin tarttunut mutta on helpompi aloittaa muiden kanssa samalta viivalta. Hernekeitto sen sijaan on aivan uusi tuttavuus ja se tulee ulos samaa tietä. Kotona lapsi ihmettelee huolellisesti ääntäen: ”mikä on kiiiissseli?”

Onneksi Suomessa on ihania ystäviä
Puistot ovat tyhjähköjä. Pariisin puistot ovat täynnä kuin sillipurkit. Sillipurkin hyvä puoli oli se, että lapsella oli aina leikkikavereita. Täällä taas riittää tilaa ja happea.

Polkupyöriä on kaikkialla. Ne suhahtavat kuin ohjukset, välillä kellot kilisten, välillä äänettömästi. Muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen opetan lapselle paasaten, ettei pyörätien puolelle saa mennä. 

Kukaan ei anna paikkaansa täydessä ratikassa. Pärjään hyvin seistenkin. Nyt ymmärrän miksi koin niin oudoksi Pariisissa sen, miten raskaana olevaa kohdeltiin kuin kukkaa kämmenella. Ihanaahan se oli mutta outoa. Nyt tämä totaali kenkien tuijotus vaikuttaa kontrastina vähän epäkohteliaalta. Muistuttelen itselleni, että vielä puoli vuotta sitten olisin kokenut tämän ihan normaalina.

Kysyn lapselta, onko tällä ikävä Ranskaa. ”Ei, vain Ranskan kotia”, selittää lapsi. ”Mutta tykkään kamalasti uudestakin kodista.” Kun vielä saisi muuttolaatikot purettua. ”Onko meillä televisiota?”, ihmetteli ipana yksi päivä. Onhan meillä, siellä kaikkien laatikoiden välissä. Jos raskaus malttaa odottaa loppuun saakka niin saan vielä laatikot pois ennen uuden vauvan tuloa. Sormet ja jalat siis ristiin. 


torstai 19. syyskuuta 2019

Hei Helsinki ja uuden elämän alku

torstai 19. syyskuuta 2019

”Jeee, tikapuusänky”, karjahtaa lapsi riemusta nähdessään uudessa kodissa oman huoneen ja siellä nököttävän yläsängyn, tikapuusängyn niin kuin ipana sitä kutsuu. Uusi Helsingin asunto on melkein sadan muuttolaatikon peittämä ja tämä on asunnon lähes ainoa huonekalu.


Parisänkykin sänky on tilattu, sen saapumiseen asti nukumme äitini hoivissa. Välitilassa, josta voin kuvitella pian palaavani omaan kotiin ja elämään Pariisiin. Lapsen päiväkotiin tutustuminen muistuttaa kuitenkin, että nyt olemme rakentamassa tänne uutta elämää.

Päiväkodista puhutaan leikkikouluna sillä Pariisissa lapsi olisi aloittanut tänä syksynä koulun. Siitä ollaan puhuttu jo niin pitkään etten yhtäkkiä voi ilmoittaa, että oletkin taas pieni tarhalainen, kun toinen tohisee uudesta koulun aloituksesta. Leikkikoulu siis.

Käymme tutustumassa päiväkotiin yhdessä joka päivä. Hoitopaikka vaikuttaa ihanalta. Mieleni tekee itkeä helpotuksesta, kun kuulen lauseen ”kyllä lapsen tunteet otetaan huomioon”. Ihan päinvastoin kuin Pariisissa jossa lapsen tuli mukautua aikuisen tahtiin. Suomessa lelunkin saa ottaa mukaan. Se on naperolle suuri helpotus ja varmistelun aihe. Ranskassa valmistauduttiin siihen, ettei kouluun enää viedä leluja, kun ollaan kerran isoja. Kolmivuotiaana.


Ulkona on kylmä. On vasta syyskuu ja muilla päiväkodin lapsilla on pipot ja sormikkaat. Pariisissa oli vielä kesämekkokelit. Lapsen farkut ja kangastakki erottuvat. Kaikilla muilla on jonkin tyyppiset ulkoiluvaatteet. Menemme hankkimaan kurahousut roikkumaan valmiiksi päiväkodin naulakkoon. 

Liimaamme omalla nimellä varustettuja Pipsa Possu-tarroja kaikkiin vaatekappaleisiin ja päiväkodin ohjeen mukaisesti viemme muutaman valokuvan vanhemmista lapsen lokeroon. Kaikki tämä tuntuu hyvältä. Lasta tosiaan kuunnellaan ja hyväksytään tämän ikävä. Ei ole pakko olla vielä iso. Pisteitä ropisee Suomen systeemille kuin hedelmäpelin päävoitossa.


Ranskis menee töihin. Teen viimeisiä työviikkoja ennen äitiyslomaa. Niin, olen melkein unohtanut raskauden. Kaikki muu on ollut akuutimpaa. No ehtiihän sitä sitten kun äitiysloma alkaa. Toivottavasti.

Sängyt saapuvat kotimaisesta huonekaluliikkeestä eräänä yönä kello 23:45. Tätä on edeltänyt aika monta puhelinsoittoa, sillä niiden piti olla toimitettuina iltakymmeneen mennessä. ”Täällä on raskaana oleva nainen joka ei voi nukkua parketilla”, kuulen Ranskiksen jatkavan perään soittelua kun en enää itse jaksa. Kun kuljetusliikkeen pojat saapuvat keskiyöllä, on heitä sääli katsoa. Ei edes tee mieli kiukutella, kun näen kuinka uupuneita he ovat. Emmekä ole kuulemma edes listan viimeisiä. Vielä on yksi tilaus vietävänä. He lähtevät 00:15. Ranskis tarjoutuu kokoamaan itse ruokapöydän.

Lapsi onneksi nukkuu tikapuusängyssään jo syvää unta. Tästä alkaa uusi elämä uudessa kodissa.


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Hyvästi Pariisi

sunnuntai 15. syyskuuta 2019
Olen viettänyt kuluneet viikot pakaten ja stressaten. Toivoen kerrankin ehtiväni hautautua jonnekin tv-sarjojen syövereihin tekemättä yhtään mitään. Hyvästit ovat kammottavia mutta nyt on tullut niiden aika, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Vihaan hyvästejä mutta jollain tapaa uskon asioiden loppuun saattamisen helpottavan eteenpäin pääsemista. Irtipäästäminen on helpompaa, kun käsiteltävä asia on kohdattu silmästä silmään. Tai näin ainakin uskottelen itselleni. Onhan siirtymävaiheen riittejä monellakin elämän osa-alueella. En nyt sentäs lähde vertaamaan muuttoa hautajaisiin mutta on päättäjäisiä, tupaantuliaisia ja uuden kauden avajaisia. Olkoon tämä oma käden heilautukseni tälle elämänvaiheelle.



Pariisi, teit minusta minut. Aluksi inhosin piirteitä, joita nostit minussa esiin. Vuosien myötä tuntuu siltä, että lopulta Pariisissa olen enemmän oma itseni kuin Suomessa koskaan. Kun rutiinien, ympäristön ja kansan muokkaamat ajatusmallit karisivat, olin kerrankin minä.

Hyvästi nurkat, joissa kasvoin kiinni vanhemmuuteen, ehkä itseenikin. Kun en tuntenut muita kuin kantorepussa tuhisevan sykerön ja narun perässä nuuskivan karvapallon, oli aikaa havainnoida ympäristöä ja suorittaa itsetutkiskelua. Mitä elämä voisi tarjota minulle Pariisissa? 
Hei sitten Houloise-patonki, aamujen tummahko tuhti patonkirakkaus. Ja leipuri, joka tiesi kaikki perheemme käänteet ja antoi minun tulla sisään leipomoon koira sylissä. Puhumattakaan uunituoreista, voin kultaamista croissanteista ja tuoreen leivän, sokerin ja leipomusten tuoksusta, joka on aamuisin osa Pariisin päänsekoittavaa tuoksucocktailia.
​​
Hyvästi kotikatu kymmenine pikkuputiikkeineen. Ulos ei tarvinnut lähteä sataa metriä pidemmälle päästäkseen ikkunaostoksille. Joskus vauva-aikana mieskin sanoin kotiin tullessaan, että mene luuhaamaan vaikka Monoprixiin (supermarkettiin), se tekee sinulle hyvää. Ja tekihän se. Kiireetön hetki tutkien ranskisten loputonta tavaramäärää sai vauvan itkun kaiut vaikenemaan ja tarjosi parhaimmillaan vielä ilmastoinnin plus valtavat alennusprosentit.


​Naapurit ja ystävät. En koskaan päässyt hoitopaikkaan asti jäämättä ainakin kerran suustani kiinni. Mitä pidempään täällä olimme olleet, sen enemmän tietysti tuttuja. Ehdin jo ystävystyä lapsen hoitokavereiden vanhempienkin kanssa ja luulen, että osaa näistä ihmisistä, jotka ilostuttivat sekä omaa että lapsen elämää, en näe enää koskaan. Ystäviäni kyllä. Niin kai elämä menee, hyvästejä joutuvat muutkin jättämään.
Täällä koimme kaikki lapsen kaikki ensimmäiset hetket, sanat, oivallukset ja muistot.
Haaveet ja tulevaisuus, johon luulin uuden uuden vauvan syntyvän. Aurinkoiseen kuivaan Pariisin talveen, jossa minulla oli tällä kertaa oma paikkani.
Ja koti. Narisevine lattialankkuineen, ranskalaisine parvekkeineen. Sydämen koti, jossa tunsin olevani juuri siellä missä halusinkin olla. Ilman kalvavaa levottomuutta, suorittamisen pakkoa ja tulevaisuuden ahdistusta. Koti, joka oli osa minua. Eivät kaikki asunnot tunnu aina sydämen kodeilta. Tuntuukohan uusi koti?


​Pariisilaiset. Heitä kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Voi kuinka inhosinkaan heidän tapaansa neuvoa asioissa, jotka eivät heille kuulu. Inhoan edelleen. Mutta. Olen kehittänyt filtterin, jolla viis veisaan, on s'en fout, ihan sama jos joku tulee neuvomaan/äyskimään/kiukuttelemaan. En laske ihon alle. Sitävastoin jään ikävöimään lämpöä, elämäniloa ja kiihkeyttä. Minätiedänparemmin-asennetta en jää kaipaamaan mutta lämpimiä ihmisiä, keskusteluja ja välittämisen tunnetta kyllä.
Elämää. Kuhinaa. Suurkaupungin mahdollisuuksia. Perhosia vatsassa, koska kaikki on mahdollista.
Avointa tulevaisuutta, kun oman maan syvälle iskostuneet suorituspaineet eivät hiillosta. Kaikki on oikeasti ihanan kutkuttavaa, kummallistakin mutta ennen kaikkea mahdollista. Vapauden tunnetta. 

Tätä sattuman varaisessa järjestyksessä olevaa listaa voisi jatkaa sivutolkulla mutta aika ei riitä.

Miten pääsinkään näin juurtumaan tänne? Nyt on laatikot on pakattu ja lento odottaa. Hyvästi tältä erää Pariisi. Palaan vielä, olenhan aina palannut.​
Siihen saakka, à bientôt!


maanantai 9. syyskuuta 2019

Sanat, jotka eivät lohduta

maanantai 9. syyskuuta 2019
Olen purnannut tulevaa Suomeen muuttoa ja kuullut monesti hyvää tarkoittavat sanat: "Pääseehän sinne aina takaisin." Ystävällinen lause saa minut hulluuden partaalle. Noin voi sanoa, kun loma loppuu. Koko elämän rakentaminen sen sijaan on toinen juttu. Kesti tavattoman pitkään ennen kuin tunsin Pariisin täysin kodikseni. Ennen kuin laskin irti Suomesta.


Turvallisuuden tunteen saa aikaan verkosto, jonka rakentaminen vie aikaa. Hoitopaikka, joka on ihan kadun päässä. Äitiystäviä on siroteltuna sinne tänne lähikortteleihin. Samoin lapsen kavereita. Miehen työpaikka on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Ihana puisto, jossa lenkkeilen monta kertaa viikossa, on puolentoista kilometrin päässä. Toisessa päässä katua elokuvateatteri, jossa käymme säännöllisesti hyvän ystävän kanssa. Etenkin helteellä, kun on päästävä kuumaa pakoon. Kuntosali sadan metrin päässä. Kaiken tämän rakentaminen vie aikaa. 

Ja onnistuu varmasti myös Helsingissä.

Silti tuntuu, että elän täysillä juuri tässä ja nyt. Lapsen tuleva koulu olisi ihan vieressä. Sinne kuvittelin lykkiväni vaunujen kanssa vastasyntynyt kaalinpää tuhisten, hakemaan esikoista porttejen takaa muiden äitejen kanssa. Nyyhkimään, kun tytär on jo niin iso. Iloitsemaan uudesta alusta vaunujen kätköissä.


Menneisyyteen ei pääse takaisin. Kun kerran lähdemme täältä, ei paluuta tähän elämään enää ole. Vaikka Pariisiin pääsee aina käymään, ei se enää ole kotini. Se kuvaa mennyttä elämää ja tällä hetkellä ajatus tänne paluusta turistina on liian kipeä. Paljon saa vettä virrata Seinen siltojen alta ennen kuin voin palata turre-turistina. Kuin vanhan koulun ohi kävellessä. Poissa ovat ystävät, opettajat ja sen ajan henki. Paluu on vain paluuta muistojen mereen.

Kuinkahan moni pienemmästä kunnasta pois muutettuaan ihastuisi ajatukseen, että sinne on yhtäkkiä pakko palata? Peruutettava elämässä ja jätettävä kaikki mitä on rakentanut? Vaikkakin paluu oman äidin helmaan on ihana ajatus, on napanuora jo tässä iässä venynyt sen verran että pärjään kyllä näinkin.


Vasta uudet tuulet ja haaveet kantavat niin, että uskallan palata.

Yritän laittaa asioita mittasuhteisiin ja iloita siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Kyse ei sentäs ole sairaudesta, erään aikakauden lopusta kylläkin. Mutta ei elämän lopusta. Vaikka se tällä hetkellä siltä tuntuukin.

Pakkaan laatikoita kyynel silmässä. Olisipa tämä vaihe jo ohi. Ehkä sitten taas jaksaa innostua uudesta kodista ja muista uusista jutuista.

Lapselle yritän olla pirteä kuin peipponen kertoessani kaikesta ihanasta, mikä Suomessa odottaa. Mummi, sukulaiset, uusi polkupyörä ja vaikka mitä kivaa, mitä Pariisissa ei ole. Tikapuusänkykin on jo tilattu. Välillä innostun itsekin.

Onko sinulla kokemusta paluumuutosta? Menikö se lopulta hyvin vai oliko sopeutuminen niin vaikeaa, kun miltä vaikuttaa? Onko välitilassa vellominen se pahin vaihe? Vai saako raskaus vain tarraamaan nykyiseen pesään kuin oravan käpyyn?