keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Lapsi sai nimen

keskiviikko 15. tammikuuta 2020
Eikö teidän lapsellanne vieläkään ole nimeä, kyseli pariisilainen ystävä kuukausi sitten, kertakaikkisen äimistyneenä ajatuksesta ihmislapsesta, jota voi kutsua eri nimellä vaikka joka päivä. Muistatko, odotamme ristiäisiä, kerroin jälleen vielä lisäten, että monet suomalaiset tahtovat nähdä sopiiko valittu nimi vauvan ulkonäköön. Esimerkikiksi Jean-Pierre nimeä ei mitenkään voisi antaa pojalle, jolla on pellavapää ja pyöreät posket. Sillon voisi antaa vaikka nimen Sulo. Tai Onni. Mutta Jean-Pierrellä on oltava tumma, mielellään kihartuva tukka ja vähintäänkin nappisilmät. 

Koska lapsi sai myös Ranskan kansalaisuuden isältään, oli nimi vietävä suurlähetystöön kuukauden sisällä syntymästä. Kuukausi lisää armonaikaa verrattuna siihen, jos lapsi olisi syntynyt Ranskassa! Etunimi oli jo selvillä mutta toisia ja kolmansia nimiehdokkaita riitti kirjan laidasta laitaan. Päivää ennen deadlinea Ranskis ilmoitti, nyt se nimi on oltava. Muuten lapsi ei saa Ranskan kansalaisuutta. Tökkäsin sormen nimikirjan keskelle ja hörähdin: "Swan?"


Benjamin ja Noel ovat ihanan pehmeitä nimiä, huokailin moneen otteeseen. Voi miten kivoja ehdokkaita, kommentoivat ystävät. Pehmeä nimirimpsu ilman sorahtavaa ärrää tai töksähteleviä konsonantteja. Joku nimessä kuitenkin tökki. Lopulta Ranskis tuhahti, ihan liian pehmeä! Trop doux! Jonain päivänä tämäkin pieni vauva on aikuinen mies, nimessä pitää olla rrrakennetta! Niin, totta. Vaikka ajatus vauvasta aikuisena, jota en voi enää halailla ja suukottaa alkoi itkettää. Hrmh! No niin, entäs Alexandre, pälkähti päähäni.

Maistelimme. Alexandre niin kuin Aleksanteri Suuri, sanoin jo uhmakkaasti tutkien pienen pientä vauvan pullukkaa katseellani. Niin iso nimi ja pieni vauva. 


Ristiäisiin mennessä nimi oli virallistettu. Nimi, joka mielessäni sopii lapselle, teinille ja jopa aikuiselle. Nimi, jota ei tarvitse tavata vaan se ääntyy samalla lailla niin suomeksi, ranskaksi kuin englanniksikin. Jouduin tinkimään S-kirjaimesta, ihan kaikkea ei voi samaan nimeen änkeä. 

Sitten piti vielä valita suoritetaanko kaste kirkossa vai kotona. Vaikea valinta, kaikki valinnat ovat tuntuneet viime aikoina vaikeilta. Kirkossa olisi juhlavaa mutta kotona helppoa. Lopulta lähestyvä joulu vastasi kysymykseen sillä kaikki lähialueen kirkot olivat täyteen varattuja. Juhlimme kotona suvun ja pienen ystäväpiirin keskellä lämminhenkisessä tunnelmassa. Juhlakalu nukkui koko kekkereiden läpi. Vihdoin tuntui siltä, että suurimmat päätökset on nyt tehty. Ihanan rauhallinen olo.

Nimestä huolimatta kutsun lasta vielä Vauvaksi. Sana on suussa pyöreä ja lämmin, kuvaa täydellisesti pientä tyytyväistä hymypoikaa. 

Kakussa koreili nimi Daniel Alexandre.



keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Terveisiä juhlahumun keskeltä

keskiviikko 8. tammikuuta 2020
Huh haipakkaa! Vuosi 2020 on alkanut mutta juhlahumu sen kuin jatkuu!
Vaikka tammikuun harmaus ei ole väreistä mielekkäin, kaipaisin jo yhtä viikonloppua ilman kekkereiden järjestämistä.


Juhlaputki alkoi ristiäisillä. Niitä varten oli pakko saada koti kuntoon. Pahvilaatikoihin ja tilanpuutteeseen kyllästyneenä vuokrasimme takaisin vanhan tutun Pelican-varaston, josta olimme muutama kuukausi taaksepäin roudanneet kaikki tavarat seisomaan olohuoneen nurkkaan. Tai voiko sitä enää nurkaksi kutsua, kun laatikot täyttivät puoli huonetta? Yksi pino toimitti hoitopöydän virkaa, toinen edusti esikoiselle väristysseinää. Tyylisuunta Roskisdyykkari oli jo niin tuttu, että ihan hämmästyin nähdessäni kodin ilman laatikoita. 

Viikon päästä ristiäisistä vietettiinkin jo joulua. Aattona vauva oli hyvän tuulinen ja rauhallinen. Esikoinen intoa ja riehakkuutta täynnä! Uusi vuosi kului kotona ystäväperheen kanssa juhlien. Silloinkin vauva köllötteli pöydän päässä ja jokelteli. Ihmeellinen lapsi! En olisi koskaan uskonut, että vauva voi olla näin rauhallinen. Vaikka ikää on vasta pari kuukautta, on temperamentti täysin toisenlainen kuin esikoisella. Esikoinen kuin sähikäinen ja kuopus kuin kuu-ukko.

"Äiti, onko uusi vuosi sama asia kuin synttärit?"
Väliin on mahtunut lisäksi yhdet valmistujaiset ja kahdet synttärit.

Ja vielä juhlasesonki jatkuu. Esikoisen nelivuotissynttärit ovat lauantaina ja kaikki nurkat pursuavat pinkkejä ilmapalloja, vaaleanpunaista hörselöä ja glitterin värisiä unelmia. ”Lähti synttärit vähän käsistä”, totesi ystävä miettiessämme saman ikäisten tyttöjemme juhlia. Niin. Yksisarvisia, Frozenia vai pinkkejä kissoja? Kimalletta ja kultaakin pitää olla. Vähän kaikkea. Enemmän on enemmän, toimii ohjenuorana tällä kertaa, kun huokailemme tyttären kanssa päättämättömyyden kimallehöyryissä. Ensi vuonna sitten vähän maltillisemmin, ehkä.

Murto-osa synttärirekvisiitasta
Vaikka juhlien järjestäminen on aikaa, rahaa ja energiaa vievään hommaa, saa se myös hetkeksi uppoamaan maailmaan, jossa juhlat ja päivänsankarin onni ovat ensisijaisia. Mitäs sitten kun kupla puhkeaa? Sukellanko suoraan kesälomasuunnitelmiin vai koittaako vihdoin arki?

Millä mielin teillä on alkanut uusi vuosi? Juhlahumua haikaillen vai arkea halaillen?

Ei hullumpi nelivuotiaan leipomaksi!


maanantai 23. joulukuuta 2019

Hyvää joulua, joyeux noel!

maanantai 23. joulukuuta 2019
Oikein ihanaa ja onnellista joulun aikaa kaikille. Täällä käärittiin juuri viimeiset lahjat papereihin ja rauhoittuminen voi vihdoin alkaa. Katselin kuusen hämyisessä valaistuksessa pientä vauvaani ja tuli kummallinen tunne. Kuin katsoisi elokuvan loppuminuutteja, joissa nuori pari on muuttanut uuteen kotiin. Sitten zuumataan kehtoon, jossa nukkuu pieni nyytti, ollaan siis tulevaisuudessa. Paitsi että tämä hetki on nykyisyyttä. Eikä edes elokuvaa. Nuoruudesta en sano mitään. Tavoitin kuitenkin joulun tunnelman. Kaiken kiireen keskellä se on antanut odotuttaa itseään.


Blogi siirtyy nyt joulun viettoon ja aktivoituu jälleen seuraavalla vuosikymmenellä 2020. Vaikuttaa  kaukaiselta tulevaisuudelta 80-luvun lapsen silmin. Tuossa kalenterin kannessa  luku kuitenkin komeilee, pakko on kai uskoa.

Lämmin kiitos kaikille teille tästä vuodesta ja tervetuloa takaisin vuoden vaihteen jälkeen! Joyeux Noel de nous tous!



tiistai 17. joulukuuta 2019

Olen oikeasti Peppi!

tiistai 17. joulukuuta 2019
Vien lasta päiväkotiin. Portin toisella puolella odottavat parhaat kaverit pomppien ja huutaen tämän nimeä. Lapsi takertuu kaulaani kulmiaan mutristaen. ”Äiti, mikseivät he usko, että minä olen PEPPI?”.

Peppi Pitkätossu-villitystä on kestänyt syksyn ajan. Pikkuanarkisti on omaksunut Pepistä paljon hyvää mutta huonojakin puolia löytyy. ”Voin tehdä mitä vain, koska olen maailman vahvin!” huudahtaa esikoinen monesti pitäessään taipumattoman kovaa kiinni omasta ajatuksestaan, joka sotii yleisiä käyttäytymismalleja vastaan. ”Peppikin syö pöydällä maaten ja lautanen on tuolilla” perustelee lapsi huonoa ruokapöytäkäyttäytymistään. Onneksi äidillekin on kirjasta lainattu vasta-argumentti. ”Jos on tavattoman vahva, täytyy myös olla tavattoman kiltti.”


Aamuisin väkerrän hiuksiin kaksi ranskanlettiä. ”Letit pystyyn!” kiljaisee kolmivuotias, jos palmikot eivät ole niin tiukalla, että sojottavat itään ja länteen. Mitään muita kampauksia ei saisi tehdä. Muuten seuraa surusilmin annettu selitys. ”Kukaan ei muuten ymmärrä, että olen Peppi.” Edes Elsa-prinsessan kampaus ei kelpaa. Voi miten paljon nopeampi se olisi tehdä aamukiireen keskellä. 

Vieraiden kysyessä lapsen nimeä, tämä vastaa Peppi. ”Koska voidaan mennä Ruotsiin Huvikumpuun” kysellään monesti viikossa. Autossa kuunnellaan Peppi-laulua, nykyään ruotsiksi koska lapsi tajusi maailman vahvimman tytön tulevan naapurikuningaskunnasta.

Kerran lapsi kysäisi onko Peppiä oikeasti olemassa. En hennonnut kertoa totuutta. Pelkäsin nimittäin, että seuraavaksi tiedustellaan onko joulupukkikin satuhahmo. Olisiko pitänyt paljastaa raaka totuus ennen kuin peppimania karkoittaa lapselta kaverit ja aiheuttaa lisää mielipahaa vai onko kaikilla lapsilla tällaisia hurahduksia? Roolileikkejä? Muistan  itsekin ihailleeni Pitkätossua lapsena täydestä sydämestäni mutta en sentäs kuvitellut olevani itse pisamakasvo. 

Vielä lapsi ei kärtä hevosta tai apinaa. Lähes odotin sitä kuin kirjoitimme joulupukille kirjettä. Niihinkin toiveisiin olin kyllä varautunut (hevonen ei mahdu pukin säkkiin ja apina karkaisi sieltä).

Olisiko aika paljastaa totuus? Vai odotanko että lapsi löytää uuden ihailun kohteen ja pääsee Pepistä yli? Onko teidän lapsillanne ollut vastaavia idoleita? 


keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Harrastuksia hurjapäälle

keskiviikko 11. joulukuuta 2019
Kolmivuotias tytär on hurjapää. ”Quel casse-cou!” päivittelivät pariisilaiset leikkipuistoissa tättähäärän hyppiessä, juostessa ja purkaessa loputonta energiaansa. Juostaan, tämä kiljahtaa yhä kaduilla ja taittaa mieluummin matkaa kirmaten kuin kävellen. Hän lähtisi mielellään lenkille kanssani ja esittelee omia ”peppitaitojaan”, kuten isojen kivien nostelua noin hevosen puutteessa.


Pariisissa harrastukset painottuvat pitkien työpäivien takia joko viikonlopulle tai keskiviikkopäiviin, jolloin koulua on vain aamupäivän, jos ollenkaan. Nyt kevätlukukaudeksi olisikin aika etsiä uusi harrastus, josta lapsi nauttii. Muuton ja vauvan tulon yhteyteen en halunnut yhtään ylimääräistä ja stressaavaa tilannetta lapselle lisää, mutta nyt pölyn laskeuduttua on lapsi alkanut itse kyselemään, milloin pääsee muskariin/ balettitunnille/ sirkuskouluun.

”Katso, olen balleriina”, lapsi henkäisee kainolla äänensävyllä ja esittelee omia tanssiliikkeitään. Voikohan noin pienen jo laittaa balettiin? Pariisilainen ystäväni harmitteli tyttärensä tanssikoulua, joka oli lopetettava kolmivuotiaana. Sen jälkeen tanssi ei enää ollut lasten iloista yhdessä peuhaamista vaan kurinalaista klassista tanssia, jossa aikaa ei suotu hassuttelulle ja leikille. ”Liikaa aikuisuutta ja kuria noin pienille” totesi Pariisilainen äiti.

Aikaisemmin lapsi kävi voimistelukerhossa. Tenavat kiipeilivät köysissä, hyppivät pukilla, roikkuivat renkaissa ja puuhasivat jumppasalissa. Se oli yksi viikon kohokohdista, jota odotettiin hartaudella. Nyt olen varannut kokeilukerran uuteen temppujumppaan. Suostuukohan lapsi jäämään ilman äitiä?

puistojumppaajat
Muskarin anti taisi suurempi minulle kuin lapselle. Roudasin kolmikuisen vauvan Suomimuskariin hyvänä tekosyynä itselleni päästä kodista ulos, nähdä aikuisia ja tutustua muihin äiteihin. Rallattelun ja vauvajumpan ohella onneksi vauvakin päästeli riemunkiljahduksia laukatessani vauva sylissä ympäri suomi-instituutin auditoriota. Vuosien kuluessa muskarin tilat menivät remonttiin, vetäjät vaihtuivat mutta oma muskari jatkui. Kuluneena keväänä pääpaino oli enemmän eri leipomoiden herkkujen nauttimisessa kuin musisoinnissa mutta kielenkannat lauloivat ahkeraan.

Tällä kertaa toiveissa olisi harrastus, jossa lapsi voisi riehua ja purkaa loputonta energiaansa. Ehkä myös toinen, joka on vähän rauhallisempi ja tasapainottaisi tarmopesän vauhtia. Naperovirkkaus? Pitsin nypläystä metrin mittaisille? 

Onko teidän alle kouluikäisillä lapsillanne ohjattuja harrastuksia? Koetteko niiden tarjoavan lapselle uusia ystäviä ja uuden oppimisen riemua vai nähdäänkö ne vanhempien omien tavoitteiden ja vanhemmuuden mittarina? Toivon lapsen saavan harrastuksista iloa, ei stressiä. Valinnan varaa tuntuu olevan valtavasti. Miten näistä osaa valita kun lapsikin tahtoo osallistua kaikkeen? Kuka saa valita, äiti vai lapsi?

Lenkkikaverit



keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Vastasyntyneen kuvaukset

keskiviikko 4. joulukuuta 2019
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat ihmeellisiä ja ainutlaatuisia. Olento on kuin nukke, yhtä pieni ja kevyt. Vaikuttaa niin haavoittuvalta että tekee mieli rakastaa käärö kypsäksi ja kokonaiseksi. 

Kuva: Niki Strbian
"Oliko meidän vauva tosiaan aikoinaan noin pieni?”, on lause, jonka vastasyntynyt usein kirvoittaa. Vaikka meilläkin on toinen lapsi kyseessä, en muistanut miten pieniä ihmisen versot ovat maailman tupsahtaessaan. Kuin satuolentoja, niin kertakaikkisen keskeneräisiä ja suloisia. Pienet töppöraajat, käsivarret, jotka eivät yllä edes pään yli. Sääret näyttävät ihan sammakoilta perityiltä. (Vai miehen suvulta?) Suloisinta ovat pulleat kasvot ja niillä alati vaihtuvat ilmeet pienessä mutrusuussa.

Tekee mieli tarrata hetkiin, minuutteihin ja tunteihin. Tahdon nuuhkia vauvan silkinpehmeää untuvatukkaa ja upota tähän tunteeseen. Hormonit heilahtelevat ja mietin epäuskoisesti, että jonain päivänä tämäkin pikku menninkäinen on aikuinen mies. Kauhistuttava ja epätodellinen ajatus. Ei vielä! Pysy tässä rinnallani nappisilminesi ja haituvahiuksinesi.



Kuva: Niki Strbian
Hetkiä ei voi laittaa pankkiin säästöön tai pakastimeen odottamaan. Miksi ei? Elämmehän jo melkein tulevaisuudessa tai niin miellän vuosiluvun 2020. Tilasin siis valokuvaajan ikuistamaan vauvan yhdeksän päivän ikäisenä ja tallentamaan muiston vauvasta ihan pienen pienenä.

Pikaisen googlettamisen jälkeen näin portfolion, joka miellytti kovasti. Juttelimme valokuvaajan kanssa puhelimessa ja kävimme läpi kuvaukseen liittyviä asioita. Huolehdin, että riittääkö pimeässä asunnossamme tarpeeksi valoa ja saammeko uhmaikäisen osallistumaan kuvauksiin.

Kuva: Niki Strbian
Loppujen lopuksi valokuvaaja käsitteli kolmivuotiasta kuin muovailuvahaa. Esikoinen teki kaiken mitä kuvaaja pyysi ja tahtoi auttaa parhaan taitonsa mukaan. Kuvaajahan on oikea velho, mietin äimänkäkenä. Vauva nukkua posotti läpi kuvausten. Uskomatonta. Olin varautunut menettämään hermoni. Plus rahat. Aikoinaan esikoisen vauvakuvaukset eivät menneet ihan yhtä sutjakkaasti vaan vaati tuntien työn ennen kuin vauva nukahti. Sitä ennen oli riittänyt huutoa, puklua ja epätoivoa. Imetyssessioota ja pissakaaria. Kuvat olivat silti ihania.

Liekö osasyynä myös kotiympäristö, jolloin aikaa ja energiaa ei kulunut paikan vaihdoksiin? Vauvakin oli rennompi. Kaikki oli helpompaa. Lopputuloksena saimme nipun uskomattoman ihania kuvia, joihin kännykkäkamera ei olisi koskaan pystynyt.  Bonuksena siivosin makuuhuoneen lattiasta kattoon ja olimme kaikki pukeissa samaan aikaan. Harvinaista ja kaiken rahan väärti! 

Oletteko te käyttäneet ammattilaiskuvaajaa vai onnistuneet itse napsimaan kuvia kaalinpäistänne? Mihin nämä ihanuudet mahtuvat esille? Vauvatapettia vai kovalevyn täytettä? 

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Prinsessat, Pepit ja sukupuoliroolit

keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Kävimme lomalla Espanjassa esikoisen ollessa noin vuoden ikäinen. Leikkipuistoissa paikalliset kysyivät onko hän tyttö vai poika. Lapsella oli legginsit ja pusero. Varmasti jossain tyttömäisissä sävyissä koska hurahdan monesti lastenvaateosastolla enkä pysty vastustamaan kaikkien kauniiden vaatteiden kutsua. Vaikka tykkään pukea lasta, en tarkoita prinsessaövereitä enkä välttämättä suurta rahallistakaan satsausta vaan sitä, että lapsen päällä näkyy tyttöjen vaatteita kuten mekkoja, rusetteja ja pastellisävyjä.

Suomessa huomaan sukupuolisensitiivisyyden olevan muutakin kuin muotisana lehtien kasvatusaiheisissa artikkeleissa. Se näkyy pukeutumisessa ja kuuluu vanhempien puheissa. Kaverisynttäreillä on edustettuna paljon neutraaleja väriyhdistelmiä. Mustaa, harmaata, keltaista ja muita värejä, joilla ei ole niin vahvaa sukupuolileimaa kuin esimerkiksi pinkillä tai vaaleansinisellä. Pojilla on pitkiä hiuksia ja tytöillä lyhyitä. Kun hän-pronominikin on kielessämme neutraali, jää välillä arvoitukseksi onko leikkikaverina tyttö vai poika. Nimestä voi sentäs päätellä jotakin. Noh, useimmiten.

Ja miksi sukupuolella olisi väliä? Ei olekaan mutta kontrasti Pariisiin on suuri. Havahduin. Pariisissa sukupuoliroolien erot ovat esillä selvemmin ja "tyttömäiset ja poikamaiset erot" huomioidaan näkyvämmin. Minun puolestani tyttö saa leikkiä vaikka mitä auto/ninja/sarvienmittelyleikkejä mutta taipumus hoivaamiseen ja pukuleikkeihin näyttäisi olevan sisäsyntyistä. Silti urheilu ja fudiskin kiinnostavat. Tyttömäisyys tai kauniit vaatteet eivät poissulje muita osa-alueita mutta vanhemman on tärkeää kuunnella lasta. Ei Pariisissa pojista mitään gladiaattoreita kasvateta mutta tytöt ja pojat jaotellaan enemmän omiksi erinäisiksi kokonaisuuksiksi.

Saanko kokeilla kaupan kaikkia vaatteita?
Espanjan Valenciassa oli monilla pienillä tytön tylleröillä toinen toistaan runsaampia tylliunelmia. Röyhelöreunaisia nilkkasukkia ja satiinia. Hiekkalaatikolla. Kun oma taapero touhusi housut jalassa, oli selvää että prinsessapukuisen vieressä kaksilahkeiset asut viestivät "olen poika". Eräs espanjalainen tuttavuus kertoi, että heillä kysytään jo synnytyslaitoksella tahtovatko vanhemmat tyttövauvalle korvien lävistyksen. Vastasyntynyt saa siis korvakorut jo elinhetkiensä ensimmäisinä päivinä. Kuulostaa hurjalta! Mutta niistä voi päätellä lapsen sukupuolen. Pelkkä kukallinen paita ei tee lapsesta tyttöä tai poikaa mutta ympärillä olijat reagoivat päällepäin näkyviin sukupuolen merkkeihin.

Tuleekin mieleen, olenko vaatevalinnoillani ajattelemattani pakottanut tyttöä kapeaan ja elämää rajoittavaan sukupuolirooliin vai voiko pinkki olla vain väri?

Tekevätkö prinsessat näin?
Vaikka naisten euro ei vieläkään yllä  miesten euron tasalle, ei tyttöjen ilo omasta sukupuolesta estä tilannetta kohenemasta. Ahtaat sukupuoliin liitetyt stereotypiat rajoittavat elämää mutta tytär rakastaa Peppi Pitkätossua ja kuvittelee olevansa maailman vahvin tyttö. Tässä tapauksessa tyttöys ei tee lapsesta heikompaa tai vähempään pystyvää, tai edes luo mielikuvaa siitä etteivät tytöt pystyisi ihan mihin vaan.

Vaikka kaikki eivät vaaleanpunaisesta tykkää, osaa se jopa ärsyttää, edustaa se monelle pienelle tytölle kaikkea ihanaa ja kaunista. "Ja papakin tykkää pinkistä väristä", julistaa lapsi. Ehkä tämä on se  sukupolvi joka osaa murtaa negatiiviset sukupuoliroolit menettämättä silti iloa omasta sukupuolestaan?