lauantai 9. lokakuuta 2021

Tervehdys lokakuu

lauantai 9. lokakuuta 2021

Makustelen tahmean tuoretta korvapuustia ja nautin rauhan tunteesta. Kuuma tee lämmittää ihanasti koko olemuksen. Vilkaisen kelloa, 37 minuuttia tätä autuasta latautumisaikaa jäljellä. Esikoinen on harrastamassa ja kuopus isoäidillään hemmoteltavana. Vihdoin on aikaa avata läppäri, kuunnella itseään ja miettiä tulevaisuuden kuviot selviksi. No, ehkä 35 minuuttia ei riitä ihan koko tulevaisuuden yksityiskohtaiseen suunnitteluun mutta ainakin se on alku. Alku syksylle, alku ehkä uusille tuulille, ainakin uusi alku omalle ajalle.


Kirjoitin viimeksi maaliskuussa tänne blogiin. Aikaa oli mahdotonta löytää. Kuopus oli kotona, nukkui katkonaisesti lyhyet päiväunet enkä ollut juuri ikinä yksin. Oli paljon koronarajoituksia ja vähän, jos ollenkaan mahdollisuuksia viedä lapsia harrastamaan. Valtataistelu ajan käytöstä päätyi blogin tappioksi.

 




Nyt kesä on jäänyt taakse ja syyskuun myötä kuopus on aloittanut päiväkodin. Harjoittelua se vielä vaatii. ”Äiti tulee, äiti tulee” jää kohta kaksivuotias itkemään surkeana. Pidättelen kyyneleitä. Iltapäivällä tullessani hyvissä ajoin hakemaan, kuulen ensimmäisenä äiti-tulee-äiti-tulee-mantran. Onneksi väliin on mahtunut hyviäkin hetkiä, kuviakin näytetään. Työntekijät ovat ihania ja tekevät parhaansa mutta koko päivän mittaiseen sylittelyyn ei päiväkodissa riitä kädet. 


Pienelle lapselle muutos on valtava. Öisinkin kuulen tämän hokevan unen lomassa lohdullista mantraa, "äiti tulee". Onneksi on sisko. "Qweng-weng" taaperon kielellä. Tämä on kuivanut monet itkut pihassa ja saanut pikkuveljen rauhoittumaan. "Muista ettei sinun ole pakko hoitaa ainoastaan veljeäsi", kerron viisivuotiaalle, haluten nostaa vastuun raskaan kuorman painamasta tämän kovin kapeita harteita. ”Ei mutta kun haluan! On kamalaa kun se itkee pihalla. Sitten sanon että äiti tulee ja heti se rauhoittuu.” 

 

Voiko yhdessä lauseessa olla noin suuri voima? Äiti-tulee-hokkus-pokkus?



Viisivuotias on kesän myötä tullut kovin omatoimiseksi ja reippaaksi. Korona-ajan kokenut lapsi on jo tottunut jäämään harrastuksiin yksin (siitä tämäkin 40 minuuttinen aika on lähtöisin). Hän moikkaa ovelta ja sujahtaa päämäärätietoisesti  sisään, jättäen minut ihmettelemään ulkopuolelle. ”Haluan tanssia balettia ja aloittaa kuvataidekerhon”, ilmoittaa innokas harrastusrohmu eräänäkin iltana. Päivät eivät riitä, pahoittelen ja kuitenkin iloitsen siitä, että itseluottamusta on tullut noin paljon. Uudet tilanteet jännittävät vain hetken. Ujon lapsuuden kokeneena en olisi ikimaailmassa itse uskaltanut, päinvastoin toivoin hartaasti, etten vaan joutuisi yksin ikinä koskaan mihinkään. Varsinkaan harrastukseen.

 

Tällä viikolla aloitin pienen sivutyön. Pehmeä lasku työelämään pitkän poissaolon jälkeen. Oikeasta työstäni olen yhä lomautettuna mutta tavallaan sekin tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti toivoisin tekeväni seuraavat 10 vuotta. Ja vielä vuosikymmenet senkin jälkeen. 

 

Sitä en taida päättää tämän pullakahvin aikana. 


Hupsista, aika hurahti! Olo on eheämpi, kaipasin tätä niin kovasti. Palaan taas ajan salliessa ja saadessani toivottavasti tämän blogialustan toimimaan kunnolla. 

 

Nyt haen sen reippaan viisivuotiaan jumpasta, ettei tämänkään tarvitse olla ylireipas ja odottaa. 

 

Mitä teidän syksyynne kuuluu? Uusia tuulia vai sohvannurkkaan käpertymistä?

torstai 25. maaliskuuta 2021

Tauon paikka

torstai 25. maaliskuuta 2021
En saa kuopusta nukahtamaan päiväunille. Juuri kun luulen tämän nukahtaneen, kuuluu inahdus. Pidätän henkeäni, ehkä peli ei ole vielä ole menetetty. Ja sitten alkaa kova itku. Aaargh, turhauttavaa, siinä meni toivo päivän ainoasta omasta hetkestä. Alistuneena otan lapsen kainaloon omaan sänkyyni ja toivon tämän nukahtavan. Nukahtaahan tämä mutta kun yritän nousta, alkaa itku uudelleen.


Oman ajan puute on kalvava, voi kunpa saisin edes rahalla ostettua päivään pienen hetken omaa aikaa. Ja uutisissa puhutaan ulkonaliikkumiskiellosta. Yritän olla kuormittumatta ajatuksesta, kun päätöstä aiheesta ei ole vielä tehty. 


Päikkärit eivät kiinnosta mutta keittiön kaapit ja varsinkin sakset kyllä.
Kuopus on loppupäivän itkuinen, tahtoo olla enimmäkseen vain sylissä. Silloinkin, kun Ranskis lopettaa työt ja olisi valmis ottamaan hoitovastuun pikkuisesta, on huuto karmiva. Äidin syliin! Esikoinenkin tahtoisi syliin päiväkodin jälkeen. Yritän venyä, jotta molemmat mahtuvat. 

Pääisinpä Pariisilaisen hiekkalaatikon äärelle, jossa voisin ladata akkuja leudossa auringonpaisteessa ja katsella miten pieni nauttii hiekan tunteesta käsissään. Sen sijaan hytisen nykyisessä lähipuistossa hartiat korvissa kieltämässä lasta menemään puolen metrin syvyisiin loskalätäköihin. Vähän kun vertaisi hammaslääkärikäyntiä kasvohoitoon.

Toisaalta, Pariisissakin on ulkonaliikkumiskielto, muistan äkkiä.

"Papa!" Ei vaan pupu, korjaan.

Lapset ovat ihania ja huomaan toivovani että nämä pysyisivät juuri tämän ikäisinä. Molemmat ovat hyvässä iässä ja leikkivätkin välillä yhdessä. Yksivuotias jaksaa kiinnostua ihan kaikesta. Viisivuotias osaa jo vaikka mitä. Silti kaipaan omaa tilaa. Tuntuu, että en saa ikinä mitään aikaan. 

Oliko tämä se tunne, joka ajoi esikoisen kanssa jatkamaan opinnot loppuun ja laittamaan lapsen hoitoon? Hoitopaikkaa pitäisi ehkä hakea nyt eikä sitten, kun alkaa taas arvelluttamaan olenko sittenkään valmis päästämään irti. Uskaltaisinko? Onko aika kypsä?

Murehdin asioita, jotka jäävät tekemättä. Blogin kirjoittamista rakastan, mutta en väkisin tai kovassa kiireessä. Ajatukset ovat jumissa ja inspiraation siivet sidottuina, kun kaikki oma aika on poissa.




Ja sitten on vielä maaliskuu, onneksi loppu jo häämöttää. Ehkä innostuksen puute johtuukin siitä. Inhoan nimittäin maaliskuuta, enemmän kuin mitään muuta kuukautta! Ulkona litisee ja lätisee ja olen korviani myöten täynnä pukemisraivareita. Tuntuu, että viha kurahanskoja kohtaan on vallannut puoli elämää. Jos saisin poistaa vuodesta yhden kuukauden, se olisi maaliskuu. Alaston valo, värien puute ja seitsemäs kuukausi märkää kuraa venyttää sietokyvyn rajoja äärimmilleen. 

Blogi jää hetkeksi tauolle.

Aurinkoista kevään odotusta kaikille! <3
keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kesämökki vai lomamatka, kumman toivoisit?

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Puhelin kertoo minulla olevan uuden muiston. Silmille läjähtää paljon kuvia, joissa nauramme auringon paisteessa. 


Olenko lopettanut nauramisen? Vai valokuvaamisen? Vai auringonpaisteessa olemisen? Tuntuu, että kuvissa on ihan eri ihminen kuin tämä maaliskuun murjoma murjottaja.



Monissa esille läjähtävissä kuvissa on esikoinen saman ikäinen kuin kuopus nyt. Voi miten erilaiset elämän ensimmäiset vuodet sisaruksilla onkaan. Esikoisen kanssa olimme aina ulkona ja matkustelimme paljon. Pikkuveli taas ei muuta näe kuin omaa kotia. 


Normaaliarkea piristävät onnen hetket ovat tällä hetkellä kadoksissa varmaan yhdeltä jos toiselta. En ole kuullut muidenkaan nauravan vatsansa pohjasta aikoihin, onneksi sentäs lasten.

 

Juttelemme lapsen kanssa toivomuksista ja lampun hengestä. Siitä tulee mieleen liian pelottava Jafar. Siirrymme Pinokkion Siniseen haltijattareen. Entä jos tämä kysyisi, minkä asian koronaa edeltävästä arjesta toivoisin ensimmäisenä takaisin? 


 

Matkat! Asia, jonka eteen olen valmis näkemään vaivaa, selvittämään asioita, istumaan tuntikausia koneen edessä ja lataamaan kaikki säästöni, on matkustaminen. Tai oikeastaan perillä olo, sillä lasten kanssa matkustaminen on yhtä mukavaa kuin ihokarvojen nyppiminen yksi kerrallaan. Perille pääsy on kuitenkin kaiken sen arvoista. Voisin syödä vuoden samaa einesmössöä jos se olisi tae matkasta. 


Ilman matkoja olen kuin lamppu ilman sähköä. 


Olemme kaikki erilaisia. Yhden onni on seikkailun tunne, kun lentokoneen pyörät irtoavat maasta. Toisen onni voi olla omalle sohvalle käpertyminen sukkapuikkojen kanssa. Kolmas taas rakastaa ravintoloissa syömästä ja harrastaa joukkuelajeja. Kotona viihtyvän arki ei koe niin suuria muutoksia kuin sosiaalisen joukkuelajiharrastajan tai matkafanaatikon. Korona verottaa eri ihmisiä eri lailla.  Ei, nyt en puhu sairastumisista ja läheisten menettämisestä vaan pandemian vastatoimien vaikutuksista arkielämään.


 

Kyselen ystäväpiirissä minkä toiveen alla olevista he pyytäisivät Siniseltä haltijattarelta:

1) Täyden pankkitilin mutta korona-aikaan, eli rahaa voi käyttää vain rajoitusten puitteissa, ei siis esim. matkoja tai suuria juhlia ystävien kesken.

2) Neljä matkaa vuodessa ilman matkustusrajoitteita

3) Uuden kodin ja kesämökin

4) Arjen, jossa harrastukset pyörivät, etätyö on mahdollisuus eikä uhka ja kaikki ravintolat ovat auki ilman tanssi- ja laulukieltoa.

Olen valmis tinkimään lähes kaikesta muusta arjen ilosta mutta matkojen puute on pahin. Se tunne, kun edessä on tuntematon kohde, uuden maan tuoksut ja äänet. Uusi kieliympäristö ja vieras julkinen liikenne, elämän eliksiiriä parhaimmillaan. Sähköistyn pelkästä ajatuksesta!

Matkoilla sytyn ja hehkun, siitäkin huolimatta että samat univelat painavat ja monesti lapsikin on ollut kipeänä. Vieras ympäristö stimuloi elossa olemisen tunnetta ikuisen päiväni murmelina -elämän sijaan. Ikävät asiat eivät saa painoarvoa kun elämä kutkuttaa vatsanpohjassa niin ettei paikoillaan malttaisi olla. Matkoilla olen muutakin kuin elämän suorittaja.


 

Kaksi ystävistäni valitsi saman matkatoiveen. Yksi toivoi täyttä pankkitiliä, jonka turvin voisi näin korona-aikana tilata ravintoloista ruokia kotiin vaikka joka aterialle, tehdä kodista täydellisen onnen linnakkeen ja tilata sinne hyvinvointipalveluja päästä varpaisiin. Hmm, minäkin tahtoisin tuon mutta en matkojen menetyksen kustannuksella. Muutama ystävä tilaisi uuden kodin ja kesämökin. Yksikään ei toivonut kohta nelosta, eli entisen tyyppistä arkea.

Minkä kohdan sinä olisit pyytänyt? Onko matkojen puute samalla asteella karaokekiellon kanssa vai onko 
karaoke sittenkin sinut sähköistävä voima?
perjantai 5. maaliskuuta 2021

Koronan vaikutus lapsen kaksikielisyyteen

perjantai 5. maaliskuuta 2021

”Äiti, tuli yhtäkkiä kamala ikävä Pariisin kotia.” Voi kulta, yritän lohdutella mutten osaa vastata ainaisesti kalvavaan tarpeeseen päästä käymään Pariisissa.


kaksikielisyys


Illalla nukkumaan mennessä esikoinen avaa sydäntään. ”Minua huolettaa yksi asia. Minä haluaisin, että minunkin lapseni puhuvat suomea ja ranskaa. Niinkuin minä. Entäs jos se lasten isä ei osaa molempia?”

 

Miten ihmeessä noin pieni tyttö edes osaa ajatella tuollaista? Toisaalta tällä on todella vahva hoivavietti ja vauvanukkejen hoitaminen on ollut päivittäistä aina taaperoajoista lähtien. Omista lapsista tulevaisuudessa puhutaan usein ja prinsessasatujen myötä esikoinen on alkanut pohtia kenestähän tulee tämän omien lasten isä. Tällä hetkellä ehdokkaita on kaksi. Paras tyttökaveri ja toinen kaveri, joka on poika.

 

Vastaan: ”sinähän puhut molempia! Jos oikein kovasti tahdot, niin saat kyllä lapsesikin oppimaan molempia. Muistathan, että olet yhtä lailla ranskalainen kuin suomalainen".


Viisivuotiaan kaksikielisyys

 

Nykyään lasta turhauttaa välillä oma ranskan kielen taso. ”En osaa sanoa ranskaksi”, tämä murehtii isän pyytäessä selittämään päivän kulkua. Ranskiksen kanssa lapsi puhuu yhä vain ranskaa, joskin monimutkaisemmat sanat pyrkivät puheen sekaan suomeksi. Pariisista pois muutosta on kulunut puolitoista vuotta. "Je ne sais pas dire mustasukkainen!" "Ni varsiluutabasso!" Ranskiskaan ei osaa heti kääntää Pikku karhusta ja tiikeristä opittua soitinta.


Ei käy kieltäminen, ranskan kieli on menettänyt asemaansa ja painumassa taka-alalle. Viisivuotiaan suomen kieli kehittyy kovaa vauhtia ja saduista opitaan kieleen jääviä vaikeampiakin sanoja, joiden vastine jää oppimatta toisella kielellä. Vähemmistökieli ei Suomessa pysy kehityksen perässä. Lapsi ei enää tahdo ranskalaisia piirrettyjä, vaikka ne olisivat ainoa tapa saada katsoa piirrettyjä. Videopuheluita ranskalaisten sukulaisten kanssa tämä aristelee. Osan sukulaisista tämä on unohtanut kokonaan.

 

Olen silti iloinen, ettei Pariisi ajatuksena ole täysin pyyhkiytynyt viisivuotiaan mielestä. Tosin luulen, että muistikuvat pohjautuvat enemmän valokuviin ja kertomuksiin, kuin muistiin. Puolitoista vuotta on viisivuotiaalle valtavan pitkä aika. 

”Leikitäänkö, että lähdetään Pariisiin?” Onneksi uteliaisuus ja mielenkiinto toista kotimaata kohtaan ovat yhä pinnalla. Toivottavasti ne säilyvät, vaikka kaikkiin matkakysymyksiin vastaus on aina sama, korona. Kantaako uteliaisuus niin pitkälle, ettei kaksikielisyys tyrehdy pandemiaan? 

 

kaksikielisyys korona-aikana


Nähtäväksi jää miten käy kohta puolitoista vuotiaan kuopuksen kielitaidolle. Vaikka Ranska maana on jäänyt vieraaksi, on kieliympäristö arjessa melkein ranskalaisempi kun esikoisella aikoinaan, kiitos koronan. Ranskis on nimittäin kotona etätöissä joten yksivuotias kuulee kieltä aamusta iltaan. Esikoisen kanssa asuimme Pariisissa mutta puhuin suomea maanisen puheripulin vallassa, jotta esikoinen varmasti omaksuisi Suomen kielen, asuinmaasta huolimatta. 


Tällä hetkellä puolitoistavuotias pulisee omaa kieltään intensiivisesti. Ei suomea tai ranskaa. Mielestäni siinä on enemmän ranskan kielen piirteitä kuin suomen. Jokeltelun seasta nimittäin erottuu tavuja, jotka viittaavat korvissani ranskaan. Tavuparit La-la (la-bas?), ma-ma (maman?) ja pa-pa/ ba-ba toistuvat jatkuvasti. Tai ehkä ne ovat kaikilla osa puheen perustaa, kielestä riippumatta?

 

Onko teillä korona-aika vaikuttanut lapsen vähemmistökieleen? 
keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Miksi pukeminen takkuaa?

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Olemme lähdössä viisivuotiaan kanssa ulos. Ulkona on kahdeksan astetta pakkasta, ei juuri mitään viime aikaisten paukkupakkasten jälkeen mutta ilman toppavarusteita ei silti voi lähteä. Lapsi pukee ja laittaa uudestaan ja uudestaan villasukkien reunoja välikerrastohousujen lahkeiden päälle. Ei kun sittenkin alle… "Äiti, kuinka monet housut tähän vielä tulee?" 

 

Kymmenen minuuttia myöhemmin hiki tirisee. Olemme palanneet lähtöruutuun. Hanskojen reunat eivät menneet toivotulla tavalla ja pipo + letti + kauluri + kaulukset aiheuttavat loppuräjähdyksen. Vaatekappaleita lentelee pitkin eteistä. Esikoinen itkee ja karjuu; "ne hanskat eivät koskaan pysy, yhyy!!!"




Olen jokaista soluani myöten täynnä tätä pukemistappelua. Eikä helmikuu ole edes päättynyt, kesään on ikuisuus ja se on hetkessä eletty. Sitten jatkuu taas kurahanska/talvihanska/ulkoiluvaatetappelu. Kun lapsi oli kolmivuotias lohduttauduin ajatuksella, pian uhman terä on taitettu. Nelivuotiaana uhma tosiaan tasaantui mutta pukemistappelut pysyivät. Nyt viisivuotiaana monet asiat sujuvat puhumalla ja tappeluitta, mutta talvivaatteiden pukeminen on yhtä loputonta kiirastulta!

 

Päiväkotiin viemisen jälkeen katson Pariisin säätä. Päivän ylin lämpötila on 18c. Huomenna olisi 19 astetta. Tekee mieli pakata kimpsut ja kampsut saman tein. Toisten mielestä säät ovat vain pukeutumiskysymys, entäs kun itse pukeutuminen on se kysymys, mistäs silloin haetaan hopeareunaa?

 

Sukista oli ennen sama taistelu. Sitten esikoinen rakastui sukkahousuihin ja ongelma oli pois pyyhitty. Ei sukkien reunoja, ei taisteluita. Vinkatkaa siis jos tiedätte sadetakin, jossa kurahanskat hihanjatkeina, en jaksaisi enää kolmatta vuotta tapella samasta asiasta.

 

Kaikki muut taistelut ovat olleet ohimeneviä. Hampaiden pesu, hiusten letitys, omassa sängyssä koko yön nukkuminen. Lapsi on laittanut täysillä hanttiin mutta äidin ja lapsen sielua ravisuttavien valtataisteluiden jälkeen lapsi on oppinut, että näissä ei voi voittaa. Hampaat harjataan. Hiukset letitetään. Joka päivä. Hanskatkin lapsi kyllä laittaisi kiltisti mutta kun ne eivät ilman erikeepperiä vaan pysy liikkumatta täydellisen paikoillaan.



Erityisherkillä lapsilla pukeminen ja hankaavat lahkeensuut saattavat tuntua vielä tuskallisemmilta kuin muilla. Muistan omasta lapsuudesta lonksuvat saappaat, pistävät villapaidan kaulukset, löysällä roikkuvat saparot. Voi miten kurjilta ne tuntuivat. Pistelevät sukkahousut olivat pahimpia. Vieläkin vihaan tunnetta pukeutua moneen pistävään ja hiostavaan vaatteeseen ja kiristävä pipon reuna saa mielessä aikaan samaan kiukkukohtauksen kuin viisivuotiaalla. 

 

Yksivuotias saa raivarin joka kerta nähdessään talvihaalarin. Miten helppoa pukeminen Pariisissa olisikaan. Takki ja kengät, ulos pääsisi kymmenessä minuutissa. 

 

Mitähän tähän neuvoisi Super Nanny? Entäpä muut kohtalontoverit? Onko teillä päivittäisiä taisteluja samasta aiheesta? Auttaako aurinkoisimmille maille muutto vai onko joku hokkuspokkustemppu joilla näistä päästään?



torstai 18. helmikuuta 2021

Voiko Pariisissa olla Helsinkiä edullisempaa?

torstai 18. helmikuuta 2021

Elinkustannukset Pariisi vs Helsinki

 

Monesti minulta kysellään Pariisin hintatasosta ja siitä, oliko elämä siellä kamalan kallista. Kyllä ja ei. Rahoistaan pääsee eroon ilman suurempaa päänvaivaa mutta pienellekin rahalle saa vastinetta. Helsingissä halvan kahvikupillisen saa korkeintaan ärrältä tai ehkä huoltoasemalta, Pariisissa kupillisen hinta on yleensä halpa. 


Sitten on se toinen todellisuus. Valon kaupungista löytyy varakkaille ja ökyrikkaille tuotteita, joiden hintaa en pysty edes käsittämään. Taidetta, timantteja ja asuntoja, joiden hinta kohoaa täysin tavallisen kuolevaisen ulottumattomiin. Jo pienille vauvoille on Diorin merkkivaatteita ja timanttihelistimiä. Jos sattuu olemaan syntynyt kultalusikka suussaan, voi ylellisyyttä ammentaa loputtomiin.

 

Se todellisuus on kuitenkin vain harvoille ja valituille. Samaan aikaan Pariisikin on pullollaan tavallisia perheitä, joissa purnataan elämisen kalleutta ja mietitään muuttoa pääkaupungin ahtaiden neliöiden ulkopuolelle. Perheitä, joissa harmitellaan päivähoidon hintaa ja stressataan löytyykö lapselle ylipäänsä koko hoitopaikkaa. Tavalliset pääkaupunkilaiset eivät shoppaile eksklusiivisissa merkkiliikkeissä vaan Zarassa ynnä muissa Suomestakin löytyvissä ketjuissa. Hummerilounas samppanjalla ei ole vakio. Puistonpenkillä nautittu täytetty patonki sen sijaan kyllä.



hintavertailu Pariisi vastaan Helsinki

Pariisissa kuluttajalla on valinnanvaraa. Jos on millä mällätä niin ainoastaan mielikuvitus asettaa rajat tarjonnalle. Jos taas budjetti on pienempi, niin edullisiakin tuotteita on laidasta laitaan. Ja sitten on kaikkea siltä väliltä.

 

Suomeen palattuamme tuntui, että kaikki kulutustavara on Helsingissä hintavampaa. Vaikka Pariisia voi pitää kalliina paikkana, tuntui Helsinki vielä kalliimmalta. Esimerkiksi lelut, lehdet ja kirjat sekä kosmetiikka olivat Pariisissa edullisempia. Kukkakauppojen hinnat huimaavat täällä vieläkin. Samaan listaan Pariisin eduksi voi lisätä leivät, leivonnaiset ja hedelmät. Vai mitä sanotte hintaerosta kun patonki Pariisissa irtoaa yleensä noin eurolla, vähän erikoisempi rapiat päälle. Töölöläisessä leipomossa patonki taas maksaa yli 4€. C’est choquant, toteaa Ranskis joka kerta päätään pudistellen ja ikävöiden kahta kauheammin Pariisiin.

 

Pariisissa asumiskustannukset ovat korkeat. Vuokrat ovat kalliita ja pienenkin kopperoasunnon ostaminen maksaa mansikoita. Vuokramarkkinoilta voi silti saada kohtuuhintaisen asunnon, jos on aikaa metsästää ja apuna tuttuja, joilta kysellä vapautuvista asunnoista. Kilpailu on kovaa. Samaa asuntoa voi olla hakemassa 50 perhettä, joista jokaisella on puhelinluettelon paksuinen nippu papereita todisteena maksukyvystä ja kunnollisuudesta. Asunnon vuokra ei saa ylittää 30% prosenttia hakijan bruttotuloista tai hakemusta ei edes oteta vastaan. 


Kun on kerran saanut asunnon, kannattaa consiergeen eli talonmieheen pitää hyvät välit. Näiltä saattaa saada korvaamatonta ensikäden tietoa vapautuvista asunnoista ennen julkista näyttöä. Pariisissakaan ei siis ole pakko maksaa 1500€ vuokraa yksiöstä vaan 1200€ voi löytää kolmion. Helppoa se ei ole mutta ei Helsingissäkään halpoja asuntoja kasva puun oksilla. Yhteenvetona voi sanoa, että tuurilla voi Pariisissakin päästä samaan hintatasoon kuin Helsingissä mutta se ei käy sormia napsauttamalla.


hintavertailu Pariisi vastaan Helsinki

 

Lääkärissä käyminen Pariisissa on edullista, varsinkin jos kuuluu maan sosiaaliturvan piikkiin. Silloin myös lääkkeet korvataan ja Ranskis ei ikinä lakkaa ihmettelemästä miksi Suomessa Kela ei korvaa kokonaan perusantibiootteja. Asialla ei ole kovin suurta painoarvoa, ellei sitten satu sairastelemaan paljoa. Pariisissa pääsee myös helposti erikoislääkärille ja hammaslääkäriin eikä hinta huimaa.

 

Kampaajalla käyminen oli Pariisissa edullisempaa kuin Helsingissä, samoin monet muut palvelut. Esim. siivoojan käyttäminen on suorastaan halpaa. Viinit ja alkoholi olivat paljon edullisempiä kuin Suomessa mutta jos niihin halusi käyttää rahaa, ei ollut konsti eikä mikään löytää ruokakaupasta monen sadan euron viinipulloa. Huvittavaa kyllä, paikalliset shampoot ja hiustenhoitotuotteet olivat kalliimpia kuin meillä Suomessa. Sama Lorealin markettisamppoo tai hiuslakka maksoi paikallisessa marketissa enenmmän kuin Helsinkiläisessä supermarketissa. Samoin karkit ja suklaa olivat kalliimpia ja irtokarkkeja vähän reilummin pussiin lapatessa oli hinta äkkiä ärhäkät 15€. Järkyttävää, totesi puolestaan suomalainen, joka oli tottunut lappamaan karkkeja grammoja laskematta.


Sähkön hinta hirvitti. Meillä oli 50 neliön asuntoon sähkösopimus, joka oli 100€ /kk. Siis joka kuukausi. Jos sähköä käytti enemmän, kolahti tasauslasku. Helsingissä ei kerrostalossa tarvitse hytistä kylminäkään kuukausina ja sähkölasku lähes ilahduttaa Pariisin vuosien jälkeen. 


hintavertailu Pariisi vastaan Helsinki

 

Myös päivähoito oli Suomea kalliimpaa. Jos lasta piti hoidossa 5pv/vko, oli hinta 750€/kk josta palautettiin 200€. Toisaalta, lapset aloittavat koulun kolmivuotiaina ja koulu on ilmainen, ellei sitten valitse yksityiskoulua. Toiset valitsevat. Lastenhoitajan apua saattaa silti tarvita vielä kolmivuotiaalle kouluun viemisen ja tuomisen kanssa eli ihan nollakustannuksilla ei välttämättä vielä silloinkaan pärjää. Eikä päivähoitopaikan saaminen ole itsestäänselvyys vaan harmaita hiuksia tuottava savotta. Suomen päivähoito tuntuukin minulle vielä hyvin edulliselta enkä juurikaan löydä siitä purnattavaa, valtavan määrän hyvää kylläkin.

 

Jos Pariisissa onnistuu löytämään kohtuuhintaisen asunnon, voivat elinkustannukset jäädä pienemmiksi kuin Helsingissä. Jos taas asumiseen ja päivähoitoon uppoaa valtava määrä rahaa, kallistuu vaakakuppi Helsingin eduksi. 

 

Jos olisimme yhä Pariisissa, olisi esikoinen koulussa ja kuopus kotona. Sen sijaan mitään hoitovapaita tai lapsilisiä olisi turha odottaa. Asunto olisi halvempi mutta lapsilisät ja hoitolisä tasaavat eroa. Palkat taas ovat monesti matalammat Pariisissa, esim. kassamyyjän palkalla olisi Pariisissa vaikea pärjätä.


hintavertailu Pariisi vastaan Helsinki


Lasten harrastusten hinnoista en osaa sanoa. Täällä ne tuntuvat kalliilta mutta tuskin ne kovin edullisia Pariisissakaan ovat. Kuntosalikortin maksaisin silti mieluummin Pariisiin kuin tänne, vai miltä kuullostaa 19€/kk vs 55€/kk? 

 

Oletteko te yllättyneet jossakin kalliista karkista tai halvasta hanhenmaksasta? Vaikuttaako elitason hinta asuinpaikan valintaanne?

 

tiistai 9. helmikuuta 2021

Ujo lapsi, epäkohtelias lapsi?

tiistai 9. helmikuuta 2021

Viisivuotiaalla on tulossa parhaan päiväkotikaverin synttärit. Lapsi on vuoroin innoissaan, vuoroin raivoissaan. ”Odotan niiiin paljon juhlia, en malta millään odottaa!”  Ja hetken päästä: ”En kyllä mene niihin juhliin ollenkaan!” 


Jaahas. Selvitetäänpä mistä nyt tuulee.

 

Illalla ymmärrän, että lapsi pelkää joutuvansa juhliin ilman vanhempaa. Koronan takia kun väkiluku on pidettävä minimissä ja monesti viisivuotiaat voi jo jättää hetkeksi ilman vanhempaa. Jumpassa ja muskarissakin tämä on jo käynyt vuoden päivät ilman vierellä olevaa äitiä. Ilman traumoja luulisin, sillä näihin menosta ei tule tappelua.


Pienen viestittelyn jälkeen selviää, että juhliin saa mennä mukaan yksi vanhempi. Lapsi on silminnähden huojentunut. Kiukku siirtyy riemun tieltä. ”Olen niin ilonen että pääsen, en olisi mennyt ollenkaan ilman vanhempaa ja se olisi harmittanut ihan kamalasti. Olen niin niin iloinen!”


Ilo ylimmillään ja ujous unohtunut

Olen itsekin ollut lapsena auttamattoman ujo. Muistan, miten menin kaikkia aikuisia, tuttujakin, piiloon äidin selän taakse ja päiväkotiin meno oli ensimmäiset vuodet kamalaa. Leikki-ikäisenä harrastuksetkin oli unohdettava, sillä ujostelin niin, etten suostunut sylistä pois lainkaan.  Kaikesta huolimatta päädyin musiikkiluokalle, esiinnyin lukion loppuun asti kaikissa kissan ristiäisissäkin ja aikuisena työhön, jossa olen satojen ihmisten silmien alla. Rakastan juhlia ja väenpaljoutta mutta muodollinen esiintyminen saa vieläkin pelkäämään niin, että housut tutisevat.

 

Kun on itsekin ollut lapsena ujo, on omaa ujoa lasta helppo ymmärtää. Vaikka lapsi on vieraille ujo, on tämä rohkea kuin leijonankesyttäjä kaikessa, mikä liittyy vauhtiin ja liikuntaan. Hoplopissa tämä selättää yksin kaikki rastit, korkeimmatkin liukumäet ilman mitään pelkoa, ketterästi kuin apina mutta muskarissa vieraalle aikuiselle puhuminen jännittää niin, että sanoja saa odottaa pitkään. "Muistatko, olisi pitänyt tervehtiä", sanon kadulla törmättyämme tuttuun aikuiseen. "Ujostutti."

 

Pariisissa ujous ei ole normi. Siellä sain tuntea, että ujodesta olisi päästävä mahdollisimman äkkiä yli, ennen kuin se vaikuttaa koulun alkuun. Suomalaisia taas pidetään yleisesti etäisinä, jopa introvertteinä, joten täällä lapsen ujous ei niin korostu. Se ei ole virhe, josta pitää väkisin pakottaa pois vaan osa lapsen kasvua ja persoonallisuutta. 


Ujostuttaa vaan ei huimaa

Viisivuotiaalla on onneksi paljon kavereita ja ujous korostuu ainoastaan vieraaseen paikkaan mennessä. Koronaelämä karsii kuitenkin sosiaalisia tilaisuuksia, joissa pääsee turvallisesti harjoittelemaan ujouden yli pääsemistä, esimerkiksi kyläily on hyvin vähissä entiseen verrattuna.


Välillä ujo lapsi voi vaikuttaa epäkohteliaalta. Tämä ei ole sitä tahallaan. Rohkeuden löytäminen tervehtimiseen voi vain viedä niin kauan aikaa, että tilanne on jo mennyt ohi. Pariisissa jatkuva tapakasvatus tervehtimiseen tuotti tulosta. Luulen, että näin puolitoista vuotta jälkeenpäin, koronaelämän seurauksena, olisi tilanne tänään toinen. Ranskalainen vanhempien kasvatusneuvoihin perehtynyt sivusto Parents neuvoo: 


Et surtout, restez intraitable en ce qui concerne la politesse. Sa timidité ne doit pas lui servir de prétexte à ne pas dire « bonjour », « s’il vous plaît » ou « merci »." Ujokaan lapsi ei saa laiminlyödä käytöstapoja. Pitää kiittää, tervehtiä ja muistaa käytöstavat ujoudesta huolimatta.


Käytöstavat ovat tärkeitä mutta koska suomalainen kulttuuri korostaa huomattavasti vähemmän kohteliaisuusvirkkeitä, ei lapsen suusta lennähdä automaattisesti esim. "anteeksi" vieraaseen aikuiseen törmätessä. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö kotona muistutettaisi käytöstapojen tärkeydestä tai ettei lapsi omaksuisi niitä koskaan. Aika moni aikuinenkin täällä pyyhältää ohi törmäyksen vain hiuksen hienosti välttäen mutta ilman pahoitteluja. Kun ympäristö ei tuo joka hetki esiin kohteliaisuuden tärkeyttä, on ujon lapsen helpompi livahtaa riman alta. Niin tekee moni aikuinenkin. 


kaverin kanssa ei ujostuta
Mikä ujostelu?

En ole huolissani lapsen ujostelusta sillä pääsinhän siitä yli itsekin. Ajan kanssa. 


Synttäreillä lapsi säntää leikkimään ja jättää minut eteiseen. Aina silloin tällöin tämä tulee kuitenkin hakemaan turvaa. Halaa ja säntää tiehensä, suu iloisessa hymyssä.

 

Onko teillä ujoja lapsia tai ujosteletteko itse? Koetteko ujouden piinaavaksi vai yhdeksi osaksi persoonallisuutta?