keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Lomakuulumisia Mallorcalta

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019
Ihanimpia hetkiä lomalla ovat aamut, etenkin aamuhetket parvekkeella. Kun koko päivä on vielä edessä. Vielä jos lapsi nukkuu, kahvi on kuumaa ja turkoosi meri kimaltelee, on onni lähes käsin kosketeltavaa. Tällaisia aamuja olen kokenut yhden. Muutkin loma-aamut ovat silti olleet aika ihania. Vaikka alussa lapsi karjui väsymystä ja sadattelin vuolaasti pimennysverhojen puutetta. 

Mallorca Paguera

Mallorca on tarjonnut meille sitä, mitä toivoimmekin. Lämpöä, rantaa ja kiireetöntä yhdessäoloa. On ollut ihanaa katsoa lapsen riehuvan rannalla ja vedessä, nauttivan lomasta ihan eri lailla kuin ennen. Parasta on se, kun lasta ei tarvitse kieltää ja komentaa koko ajan. Kerrankin hurjapää saa juosta, pomppia, riehua ja purkaa energiaa veteen, rantaleikkeihin ja kaikkiin ihmeellisyyksiin mitä nyt kolmivuotias maailmasta löytää. Ja sehän löytää. ”Äiti mennään shoppailemaan”, tämä riemuitsee kävelykaduillakin kiskoen kohti turreturistipuoteja.  

Tahdon kalaa! Voitko äiti sitten paistaa sen?
Voidaanko ostaa nämä Masuvauvalle?
Olemme majoittuneet Paguera nimisessä kylässä noin puolen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista Palmasta. Hiekkaranta on kaunis kuin postikortissa ja matalikkoa riittää metrikaupalla niin, että pienikin lapsi on kuin loputtomassa kahluualtaassa.

Kylä on täynnä ravintoloita, pikkumarketteja ja turistikauppoja. Asumme pienessä huoneistohotellissa, josta on sadan metrin matka rannalle. Täydellistä. Miinuspuolena kylä tuntuu olevan olemassa ainoastaan saksalaisia turisteja varten eikä täällä juuri muuta kieltä kuule. Onneksi kuitenkin kaikki on kaunista ja siistiä eikä kyseessä ole biletyksmekka vaan pikemminkin kohde on perheiden ja iäkkäämpien ihmisten suosiossa.

Vuokrasimme auton kolmeksi päiväksi ja pääsimme Palman keskustaan nauttimaan Espanjatunnelmasta ja paikallisesta ruuasta. Toki bussillakin olisi päässyt mutta autolla meno oli vain niin paljon näppärämpää.


Yksi ihastuttava päivä vietettiin Alcudia nimisessä kylässä. Aamupäivän kolusimme markkinoita ja niiden loputtua ihastelimme vanhaa historiallista kylää täynnä ravintoloita ja terasseja. Poissa oli saksalaistunnelma currywursteineen ja wiener schnitzteleineen. Tuntui kuin olisi matkannut toiseen maahan. Kun kaupungin kuumuus alkoi viedä voimia, hurautimme rannalle iltauinnille.

Alcudian sunnuntaimarkkinat
Pimennysverhojen puutekin saatiin korjattua. Ranskis marssi supermarkettiin ja osti rullan jätesäkkejä ja teippiä. Toiminnan miehenä tämä teippasi säkit ikkunaan ja sen koommin ei olla herätty ennen puoli yhdeksää. 

Nyt nautimme vielä viimeisistä päivistä meren rannan äärellä. Aamulenkitkin onnistuvat pehmeässä tuulessa reilun parinkymmenen asteen lämpötilassa. Pariisissa ilmeisesti odottaa noin 15 astetta kuumempi ilman ala ja merituulen puutteessa pelkkä ajatus hikoiluttaa. Kaikki irti siis viimeisistä hetkistä aaltojen huomassa.

Ihanaa loppuviikkoa kesätuulen kera!



torstai 20. kesäkuuta 2019

Rantalomalle käy perheen tie

torstai 20. kesäkuuta 2019
Tänä vuonna kesäloman suunnittelu jäi viime tinkaan. Liian paljon töitä ja mullistuksia. Emme ehtineet keskittyä lempiaiheeseeni, eli kesälomamatkaan. 

Huhti-toukokuussa alkaa kuitenkin ajatus rantalomasta kutkuttamaan. Muistelen lapsen kanssa viime vuotista Korfun reissua ja krooninen matkakuume alkaa taas keulia. Nyt on enää tartutettava matkakuume Ranskikseen.

Argumenttina lueskelen miehelle ärsyttävään valistavaan ääneen tietoa raskausviikoista. Raskaana olevaa tulisi kuulemma kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Buahhaahhaa. Nyt olisi kuulemma hyvä aika nauttia hemmottelusta ja rentoutua. Vaikka nämä toimivat hyvänä perusteluna matkalle lähtemisen puolesta, ihmettelen, että miten saada maailma pysähtymään ympärilläni vain siksi, että vatsassani on kyttyrä, jossa potkii uutta elämää. Ajatus on kaunis mutta tuskin kenenkään työ-, opiskelu- tai perhevelvollisuudet mihinkään kaikkoavat raskauden toteamisen jälkeen?  


Oranssipyrstöinen halpalentoyhtiö on tarjonnut muutamana vuonna lentoja lomakohteisiin hampurilaisaterian hinnalla. Ajattelen olevani auttamattoman myöhässä loppukeväällä ja kaikkein kohtuuhintaisten lippujen jo menneen. Avatessani sivun, huomaan olleeni väärässä. Kausi alkaa jo kesäkuussa, vaan ranskalaisten lomat vasta heinäkuussa. Juhannuksen kieppeillä lippuja on vielä vaikka minne lapsiperhekohteisiin. Kreetalle, Korfulle, Mallorcalle ja vaikka minne! Jeee!!!

Mielen kompassi kallistuu ajatukseen Mini-Espanjasta. Klikkaamme lennot Mallorcalle. Ihan 14 eurolla ei tänä vuonna päästy mutta kalleinkin lippu oli 62 euroa. Siihen tulevat lisähinnaksi matkalaukut molempiin suuntiin, jotka eivät sisälly hintaan.

"Mahtuuhan masuvauva uimapukuun?", tutkailee tuleva iso-sisko huolissaan, kun näkee minun kiskovan bikinitoppia pallovatsan peitoksi. "Ei kai se mene lyttyyn?". Turhan kireä toppi?


Lähtö koittaa tänään. Vielä pitäisi käydä ostamassa lapselle uv-suojavaatteet rantaleikkeihin ja sitten kaikki lomahankinnat alkavat olla valmiina. 

"Tahtoisin sellaisen, mikä laitetaan mahan ja selän ympäri näin", selittää lapsi innoissaan käsillään huitoen. Ai uimarenkaan? Eli sekin ostoslistalle. "Niin, ja masuvauvalle uimavaipat." En tiedä mistä ipana edes muistaa uimavaipat, kun niitä ollaan käytetty viimeksi kaksi vuotta sitten. Asia tuntuu silti olevan tärkeä.

Nyt koko perhe kihisee lähdön riemusta.

Nautitaanko teillä Suomen suvesta vai voittaako rantaloma kesämökkeilyä kuitenkaan? Oikein ihanaa ja onnellista juhannuksen aikaa ja kesälomaa kaikille, missä ikinä se vietetäänkään! :)


torstai 13. kesäkuuta 2019

Onko sinulla masussa vauva?

torstai 13. kesäkuuta 2019
Pitkän harkinnan ja kypsymisen jälkeen olemme kevättalvella Ranskiksen kanssa tilanteessa, jossa uskallamme varovaisesti toivoa lapselle pikkusisarusta. 

Keväällä huomaan olevani raskaana. Apua, olenko tähän valmis? Vai voiko suuriin mullistuksiin olla ikinä täysin valmis?

Eiffel-torni ja vauvamaha
Kuva: Divici Shots
"Äitii, sinulla on iso massu", alkaa napero hokea aika pian. Samaan sarjaan kuuluvat kuitenkin myös lausahdukset "sinulla on iso pää,  isot jalat ja iso peppu". (Kyllä, olen huomauttanut että näin saa sanoa vain äidille. Muille voi tulla paha mieli.) Nämä tuntuvat olevan vain havaintoja, emme siis heti kerro vauvasta. Odottavan aika on pitkä ja päätämme pitkittää kertomista siihen, ettei raskautta saa enää piilotettua.

Lapsen lempilelu on ollut yksivuotispäivästä lähtien vauvanukke. Silloin annoimme kaljupäätyypin synttärilahjakasi aavistamatta lainkaan, miten vahvan hoivavietin 
se herättää. Siitä lähtien vauvanuket ja leikit ovat olleet käynnissä päivittäin.  

Kerromme tulevasta pikkusisaruksesta lapselle äitienpäivänä. Symboliikkaa, muistoja ja tarinaa jälkipolville. Äitienpäiväbrunssilla kovan jännityksen saattelemana sanon lapselle: "Muistatko kun toivoit, että meille tulisi vauva? Sinusta on kasvanut niin iso tyttö, että sinä saat pikkusisaruksen." "Ai ihan oikean?", kysyy pirpana. "Kyllä, ihan oikean." Lapsi kuuntelee hiiren hiljaa, keskittyneenä kuin shakkipelissä. 

Seuraavat 24h lapsi on aiheesta mykkä. Ehkä pitää ottaa asia myöhemmin uudestaan esille.

Maanantaiaamuna lapsi herää uteliaasti minua tutkaillen. "ÄITI, onko sinun masussa vauva?!" Viesti on tavoittanut kuulijansa. 

Siitä lähtien lapsi on totaalisen vauvakuumeen vallassa. Vatsaa pussaillaan ja silitellään. Sen kanssa jutellaan. Sille jopa soitetaan, kun olen työmatkalla. Ei äidille mutta "masuvauvalle". Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla kuuluu harras toteamus: "Vauva, olet ihana!".

tuleva iso-sisko juttelee äidin vatsalle Pariisissa

En ole koskaan ollut mikään vauvakuumeilija. Olen ajatellut että ehtiihän sitä sitten, kun lapsi on syntynyt. Esikoisen käytös on kuitenkin niin liikuttavaa, että alan itsekin herkistyä. En osannut lainkaan aavistaa, miten suurta onnea ajatus vauvasta voi kolmivuotiaalle tuottaa. Sydän sykähtelee tunnelatauksesta, kun kuuntelen pirpanan jutustelua Masuvauvan kanssa.

Illalla kun lapsi menee nukkumaan, tämä työntää mollamaijan paitansa alle. Aamulla hän kiljahtaa, "nyt se on syntynyt!". Ja työntää äkkiä yöllä kalastamani pehmon takaisin pyjamansa alle. "Sen nimi on Josefine", kertoo lapsi omasta vauvastaan. "Se on tyttö". Yritän muistuttaa varovaisesti, että tulevan pikkusisaruksen sukupuoli on vielä hämärän peitossa. Eli se saattaa olla myös poika. "Ei ole. Se kertoi minulle olevansa tyttö."

Nähtäväksi jää. 

Ollaanko teillä otettu vauvauutiset vastaan epäillen vai riemusta kiljuen? 
Kuinka pitkään olette jaksaneet pantata tietoa perheen lapsilta?

tuleva iso-sisko Eiffel-tornin edessä vauvanukkensa kanssa


perjantai 7. kesäkuuta 2019

Henkireikä mutsille, kiitos!

perjantai 7. kesäkuuta 2019
Sunnuntaina iltamyöhään lässähdimme Ranskiksen kanssa sohvalle. ”Huhhuh, nyt se nukkuu!” Viikonloppu kolmivuotiaan kanssa oli yhtä sirkusta. ”Hypitään! Juostaan! Kuperkeikkoja!”. Lapsella tuntuu olevan energiaa Ranskan sähkölaitokselle myytäväksi asti eikä mikään tunnu saavan lasta väsyksiin. 

Potkulautailua ja leikkipuistoa, riehumista ja sisäliikuntaa. Silti lapsi hyppii kotona seinille. Tuon ikäiset ovat energisiä ja motoriset taidot riittävät lähes kaikkeen mitä napero tahtoo tehdä. Yhdellä jalalla hyppiminen vain tuottaa haastetta mutta periksi ei anneta. Roikutaan vaikka äidin lahkeessa äidin hyppiessä jollei muuten onnistu. 


Miten siis säilyttää minuus ja hermot, kun kaikki tahot ja tarpeet repivät eri suuntiin? Mistä kerätä voimavaroja niin, että jaksaa pysyä arjessa tarmokkaana? Lapsiperheissä oma aika on kortilla eikä sitä tarjota automaattisesti, ellei siitä osaa pitää kiinni kuin martyyri kruunustaan. On osattava työntää tiskit syrjään ja sanottava, että NYT äiti lähtee lenkille. 

Lenkkeily on nimittäin salainen aseeni mielen kaaosta vastaan. Ensimmäiset kilometrit menevät stressatessa arjen asioita mutta pikkuhiljaa hiipii rentoutuminen, flow ja voimaantuminen. Tulen kotiin vahvempana ja täynnä uskoa siihen, että lopulta kaikki menee niin kuin pitääkin. Toki vesisade, väsymys ja päänsärky estävät välillä yllämainitun ketjun onnistumisen mutta yleensä palaan kotiin mieli keventyneenä. 

Vauvavuotena löysin uudelleen lapsuuden harrastuksen ja aloitin kuorolaulun. Voi sitä autuutta, kun koko muu maailma unohtui. Ikävä kyllä hupia kesti vain yhden lukukauden ajan, kun hematooma kurkussa vei äänen pitkäksi aikaa. 


Lukeminen on kuin minimatka toiseen maailmaan. Kun lapsi polskii Ranskiksen kanssa iltakylvyssä, odotan puuron poristessa romaanin parissa. Käännyn niin, että tiskit jäävät selän taakse ja annan itseni rentoutua. Iltapuuron keittohetkestä on tullut yksi päivän odotetuimmista hetkistä. Saisikohan jostain kaurahiutaleita, jotka kiehuvat hyyyvin hitaasti?

Ystävien näkeminen auttaa lääkkeen tavoin, ehkäpä vielä paremmin. Ranskis ihmettelee edelleen muutosta, jonka ystävät tai liikunta saavat aikaan. Tästä motivoituneena mies aloitti itsekin tenniksen pelaamisen. Torstaisin Ranskis uhkuu nykyään intoa ja vaikuttaa enemmän samalta tyypiltä kuin se kaksikymppinen tarmonpesä. 

Elokuvissa käyminen. Miksi sinne pääseminen on niin hankalaa? Leffalipun ostaminen ei vaadi kuin muutaman klikkauksen netissä ja teatteriin saapumisen. Kun solahdan hämärän turvin punaiseen penkkiin, mietin joka kerta, miksi en käy täällä useammin. Kaksi tuntia muissa maailmoissa ja palaan kotiin katsoen elämääni paljon raikkaammasta perspektiivistä.

Vaikeinta kaikessa on vaimentaa oma pitäisipitäisi-mantra ja lähteä.

Tässä omat luottokeinoni, mikä sinua auttaa latautumaan arjen keskellä?

Välillä tarmonpesäkin rauhoittuu 

torstai 30. toukokuuta 2019

Junalla Pariisista Lontooseen

torstai 30. toukokuuta 2019
"Äiti, miten sanotaan englanniksi lelu? Minua haamittaa kun en osaa enklantia!”

Keväällä päätimme, että nyt on lähdettävä Lontooseen – junalla, kun se on kerran mahdollista. Mitä sitä listaamaan kaikkea mitä Pariisissa tahtoo tehdä, jollei listaa ikinä lyhennä. Retkikohteiden luettelo oli jo pitkä kuin kuukauden menu, puhumattakaan kaikista muista aktiviteeteista, mitä kaupungin sisällä voisi kokea. Lista venyy venymistään perhesirkuksen viedessä aikaa huvituksilta. Kabaree Moulin Rougessa, Garnierin oopperailta, loputtomat teatteriesitykset ja maailmantähtien konsertit ovat näkemättä. Toisaalta Pariisin kaiken huvitustarjonnan läpikäyminen kävisi täysipäiväisestä työstä, päätimme siis ruksia matkoja listalta ja lähteä Lontooseen. 

Kyllä, saatan olla aika intensiivinen alkaessani suunnittelemaan.

London eye

Perjantaina pakkasimme jokaiselle vetolaukun ja köröttelimme metrolla Gare du Nord -asemalle.  Ihanan stressitöntä, olin ajatellut. Ensin jonotimme näyttämään matkaliput. Sitten passit. Sitten TAAS passit, ei kun? Kyllä, ensimmäisellä kerralla näytimme passit Ranskan rajavartiolaitokselle ja sitten briteille. Engelsmannit kun tahtoivat itse tarkastaa asiakirjat. Tästä enää jono turvatarkastukseen ja sitten vihdoin päästiin jonottamaan junaan. 

Ei ihan kun ratikkaan hyppäisi.

Alle neljävuotiaat muuten matkustavat Eurostar-junalla ilmaiseksi, mikäli ikiliikkujaa jaksaa pitää sylissä. Junassa oli tälläkin kertaa tyhjiä hajapaikkoja, joten saimme kaikki pyrstön penkkiin. 

Junamatkaan vierähti reilut kaksi tuntia. Sitten olimme perillä St Pancrasin asemalla, josta meni punainen kaksikerroksinen bussi suoraan hotellille. Matkakortti Oyster card oli jo valmiina ja rattaiden kanssa suosimme muutenkin bussia metron sijaan.

Oxford Street

Aikaa oli perjantai-illasta maanantai-iltaan ja toivomuslistalla Lontoo-tunnelmaa, vähän nähtävyyksiä, oleilua ja shoppailua. Olin nostattanut matkakuumetta yhdessä lapsen kanssa enkä tiedä kumpi oli enemmän innoissaan, voi kihinä kun rakastan matkakuumeilua!!!

Lauantaina suuntasimme vahdinvaihtoa katsomaan Buckinghamin palatsin eteen. Odotimme 45 minuuttia kunnes kärsivällisyys kärähti. Jatkoimme terassilounaalle Hyde park -puistoon ja suureksi riemuksi paraati yllätti meidät matkalla. Näimme sittenkin mahtavat hevosvaljakot.

Kiipesimme aidan nokkaan tähyilemään vahdin vaihtoa Buckinghamin palatsin edessä.

Pyörähdimme Harrodsilla ja iltapäivällä luuhasimme Big Benin edessä vain todetaksemme, että se on rakennustelineiden peitossa. Päivän aktiviteetit päätimme London Eye maailmanpyörän edustalla ihanalle puistopiknille, jossa lapsi sai riehua, käydä karusellissa ja nauttia lauantaihumusta.

Sää oli perin englantilaisen oloinen. Välillä satoi, mutta vain niin lyhyen aikaa, etten ehtinyt sateenvarjoa esiin kaivaa. Sitten paistoi, kunnes taas seuraava kuuro yllätti. Kolusimme muutaman eri kaupunginosan, kävimme välillä puistoissa joissa lapsikin pääsi kunnolla purkamaan energiaa ja sitten taas jatkoimme. 

Hotelli sijaitsi lähellä Oxford Street-katua Marylebone-alueella, sijainti oli oikein miellyttävä. Huoneessa oli pikkukeittiö, jossa sain tehtyä pirpanalle puuron aamuin illoin. Aamiainen sisältyi hintaan ja kannettiin huoneeseen päivittäin. Voi mitä hermolepoa lapsen kanssa, kun kaikki syömistilanteet eivät keskittyneet ravintolaympäristöön. Siellä ikiliikkujaa saa komentaa pöytätapojen nimissä 80% ajasta. 

Camden
Camdenissa kuhisi
punainen puhelinkoppi
Mitäs täältä löytyy? Wifi-yhteys ja bajamajan korvike, yök!
Paluupäivänä maanantaina kävimme vielä London Bridge sillalla nappaamassa kuvan Tower Bridgestä ja saimme kun saimmekin koluttua kaikki samat nähtävydet kuin Pipsa Possu käydessään Lontoossa. Tosin kuningatar jäi tapaamatta. Ehkä kirjaa kotona lukemalla joku muisto saattaa jäädä lapsen kestomuistiinkin. Jos ei, niin lähden mielelläni uudelleen virkistämään muistoja.

Kolme päivää lapsen kanssa oli vähän liian lyhyt aika mutta olen onnellinen, että reissu tuli tehtyä. Mitään erityisesti lapsille suunnattua aktiviteettia emme edes miettineet. Puistot, lelukaupat ja hotellin iso amme olivat jo niin mieluisia ettei muuta tarvittu. Paluusta lähtien pirpana on kysellyt: "Äiti, haluaisitko lähteä uudestaan Enklantiin, papakin varmaan tahtoo, joooko äiti?" 

Piccadilly Circus
Pienin keräsi välillä voimia
Pipsa Possu Lontoossa -kirja
Tämän avulla muistellaan mitä kaikkea tehtiin ja nähtiin.





keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Mitä olen oppinut ranskalaisilta?

keskiviikko 22. toukokuuta 2019
Elämää Pariisissa on takana lähemmäs viittä vuotta. Aloin miettiä mitä paikallisten tapoja olen oppinut ja ehkäpä myös omaksunut.

Rentous. Kaikki ei ole niin vakavaa, ce n’est pas grave. Moni asia ohitetaan olankohautuksella. Miksi Suomessa kaikki on aina niin hengenvakavaa? Virheet ruoditaan ja niiden muistoa kannetaan mukana. Täällä kritisoidaan, paljonkin, mutta tuntuu että ihmiset osaavat suodattaa kritiikkiä paremmin. Eivät ota niin itseensä. Ovatko suomalaiset enemmän suorittajakansaa vai luenko ranskalaisia likinäköisesti?

Puoliensa pitäminen. Moni tulee iholle eivätkä asiat hoidu, jollei niitä aktiivisesti hoida. Asiat eivät hoidu vain koska niiden kuuluisi. Vaaditaan useampi puhelinsoitto ennen kuin tulee valmista. Ärsyttävää. Mutta opettavaista. 


Myöhästyminen. Kaikki ovat myöhässä. Lääkärit, kampaajat ja junat. Työtoverit, asiakkaat ja tapaamiset. Kaikki voivat olla silloin tällöin myöhässä. Ranskalaisen perheen kanssa ravintolaan lähdetään vasta kun pöytävaraus on jo alkanut. Suomalainen perheeni hätäilisi ja kiiruhtaisi viivana paikalle. Rakastan tunnetta siitä, että ah, kiire olikin vain mielessäni. Tosiasiassa myöhästely luo ketjureaktion, josta myös muut saavat osansa. Ollessani työharjoittelussa eräässä ranskalaisessa yrityksessä, asiakastapaamisiin lähdettiin aina myöhässä. Odotin kello kourassa lähtöä, mutta kasaantuneita töitä hoidettiin siihen asti, kunnes asiakas soitti ihmetellen ollaanko tulossa. Koin tämän kiusallisena ja kummallisena mutta työharjoittelijan sana ei paljoa päätöksissä painanut. 

Pyydetään anteeksi mutta ei olla pahoillaan. Usein tilanne esim. ravintolassa tai kaupassa. Virheellisestä tuotteesta/palvelusta pahoitellaan mutta ylimalkaisesti ilman mitään vaikutusta siitä, että toinen haluaisi hyvittää tilanteen. Jos itse antaa kritiikkiä, saa todennäköisesti niskaansa selityksen miksi vika ei olekaan oikestaan heidän, vaan asiakkaan.

Kiittämään kohteliaisuudesta ja toisen ystävällisyydestä. Kun joku nostaa kadulta lapselta tippuneen tavaran tai luovuttaa paikkansa bussissa, kuulee usein sanottavan, ”kiitos rouva, erittäin ystävällistä”. 


Kaikki kestää. Ja kauan. Internet-yhteyden saaminen vei kolme viikkoa. Työntekijät eivät osanneet selittää miksi. Sairasvakuutuskortin saaminen vei vuoden. Pankkitiliä en ole saanut suljetuksi huolimatta 13 kuukauden yrityksestä, kirjatuista kirjeistä (jotka muka eivät ole saapuneet), puheluista ja sähköposteista. En voi siltikään kehua kasvattaneeni kärsivällisyyttä. Päinvastoin.

Bonjour, ça va, vous allez bien- small talk. Keskustelen koiran voinnista supermarketin myyjän kanssa. Leipomossa keskustellaan lapsen päivähoidosta ja hoidossa hoitotädin viikonloppulomasta. Juttelu on oikein mukavaa jos ei ole kiire mihinkään mutta tiukalla aikataululla suoviessa ihmettelen välillä miten voisin kohteliaasti välttyä pidemmiltä seurusteluilta. Miehelläni on tähän omalaisensa ratkaisu. Synkeä ilme kasvoille ja musiikki kuulokkeista niin kovalle, että se kuuluu kadun toiselle puolelle. Omalle luonteelle ominaisempaa on jatkaa seurustelua.

Kohteliaisuus, vaikkakin välillä vain näennäinen. Kiitos-hyvää-päivän-jatkoa-näkemiin- ritirimpsu kun ei Suomessa päätä jokaista kohtaamista. Silti mukavampaa kuin mykkä mulkaisu tai kenkien tuijottaminen.

Ai niin, ja se, että sänkyä ei pedata. Tai pedataan mutta ilman päiväpeittoa. Pussilakana ajaa saman asian. Eli peitto vain oiotaan. Kotona sitä ei olisi laskettu petaamiseksi. Onneksi löysin päiväpeiton, ilman sitä makuuhuone vaikutti nuhjuiselta.  

Onkohan suomalaisilla tapoja, jotka ranskalainenkin omaksuisi? Ainakin kotiin tullessa kenkien riisuminen on käytössä kaikissa käymissäni suomalais-ranskalaisissa perheissa. Mitkähän muut suomalaiset tavat olisivat levityskelpoisia ulkomaille saakka?


torstai 16. toukokuuta 2019

Äiti, etkö enää tykkää minusta?

torstai 16. toukokuuta 2019
Lapsen aamut käynnistyvät nykyään aina samalla tavalla. ”Äiti, onko tänään viikonloppu? Menetkö tänään töihin? Joudunko hoitoon?” Viisi kertaa viikossa vastauksesta seuraa kova itku ja huuto. Lapsi ei tahdo hoitoon. 

Hoitopaikka on tuttu lapselle jo noin puolentoista vuoden ajalta. Kotiin hakiessa ipana leikkii siellä tyytyväisen oloisena. Erona entiseen on se, että nykyään hoitopäiviä on kolmen sijaan viisi. Aikaisemmin perättäisiä päiviä oli enimmillään kaksi ja sitten vietettiinkin taas ”äitipäiviä”. Tai oli viikonloppu. Rytmi oli ihana. Koko perhe voi hyvin ja iloisesti.


Sitten palasin viisipäiväiseen työviikkoon.

”Äiti, kaikki muut lapset tykkäävät olla hoidossa mutta minä en” selittää kolmivuotias. Yritän löytää syytä yhtäkkiseen linjanmuutokseen. ”Minä en tykkää”, on ainut vastaus, joka irtoaa. Hoitajan mukaan lapsi kyllä tottuu mutta en ole kovin optimistinen, moni muukaan ennustuksista ei ole käynyt toteen.

Kotona ollessaan lapsi on oma itsensä mutta äidille usein kiukkuinen kuin ampiainen.

Alkuviikosta pirpanaa hoitopaikkaan kärrätessä pohtii tämä ääneen: ”Äiti, etkö sinä enää tykkää minusta?”. Puukosta sydämeen. Pysähdyn keskelle katua halaamaan lasta, vakuuttaakseni, että asian laita on aivan päinvastainen. Kysyn mistä ajatus oikein tuli. Hoitaja kuulemma sanoi niin. Vaikka monet periaatekysymykset ovat hoitajan kanssa täystörmäyslinjalla, en kuitenkaan usko tämän sepitelleen tällaista. Monesta kummallisesta lausahduksestaan huolimatta hoitajalla on lämmin sydän.

Lapsella on hyvin vilkas mielikuvitus, niin kuin lapsilla yleensä ja luulen että osa arjen kokemuksista tapahtuu ehkä vain lapsen mielessä. Ihan joka lausahdusta ei siis pidä ottaa totena. Viimeksi Suomessa käydessämme napero muun muassa selitti, miten Ranskassa on lokkeja, jotka syövät pikkulapsia. Mutta silti, ajatus siitä, että ipana saattaa luulla minun hylänneen hänet raastaa omaa stressaantunutta mieltä.


Kovaa itkua on nyt jatkunut jo kohta kaksi kuukautta eikä loppua näy. Maanantait vielä menevät mutta muut aamut ovat todella vaikeita. Lapsi alkaa jo itkeä sängyssä kuullessaan, että on työpäivä. Onkohan itkusta tullut tapa vai onko hoidossa tapahtunut jotakin ahdistavaa, mitä lapsi ei osaa pukea sanoiksi?  Paluu kolmipäiväiseen viikkoonkaan ei onnistu ainakaan tällä hetkellä.
  
Syksyllä kolmivuotiaat menevät Ranskassa kouluun ja hoito päättyy. Saa nähdä löytyykö tasapaino ja mielenrauha sitä ennen vai jatkuvatko aamut tällaisina hoitosuhteen loppuun asti. Onko teillä ollut kausia, kun päivähoitoon meno on ollut vaikeaa? Ovatko vaiheet olleet ohimeneviä vai pitääkö hoitoon jättää itkevä lapsi joka ikinen päivä?