keskiviikko 21. elokuuta 2019

Une fille ou un garçon - masuvauvan sukupuoli

keskiviikko 21. elokuuta 2019
Kolmivuotias oli onnensa kukkuloilla ilmoittaessaan kaikille saavansa pikkusiskon. Varoittelin kyllä, että vauva saattaa olla myös poika. ”Ei ole, se kertoi minulle”, kuittasi esikoinen napakasti.

Jo varhaisultrassa sanottiin, että varautukaa myös poikaan. Tulkitsin tämän tietysti niin, että poika on tulossa. Koska ei kai siihen ammattilaista muuten tarvita kertomaan mitkä ovat vaihtoehdot!? Tyttö tai poika, sen tiesi kolmivuotiaskin.


Sitten koitti päivä, kun saimme tietää sukupuolen. Sukupuolineutraalista kasvatusaallosta huolimatta on vauvalla kuitenkin mitä todennäköisemmin jompikumpi sukupuoli syntyessään. ”Isosisko toivoisi pikkusisarta” kerroin ultraajalle. ”No, nyt saat kyllä kertoa, että pikkuveli sieltä on tulossa” napsautti kätilö esitellen tulevan perheenjäsenen sukukalleuksia näyttöruudulta.

Terveyden puolesta vauvalla oli kaikki onneksi kunnossa.

Kotona kerroin kolmivuotiaalle, että lääkäri kurkkasi vatsaan ja näki kumpi tulee. ”Minä tiedän jo, se on pikkusisko” sanoi esikoinen yhtä määrätietoisena kuin yleensäkin. ”Vaan lääkäripä sanoi sen olevan pikkuveli” ilmoitin ylipirteällä äänellä. 


Kolmivuotias ei niellyt uutista heti, ajan kanssa kyllä. Sitä paitsi suurella idolilla Pipsa Possullakin on pikkuveli. Ja Peppi Pitkätossussa on sisarukset Tommi ja Annika. Onhan minullakin pikkuveli, Ranskiksella sekä veli että sisko. Useissa perheissä on tyttöjä ja poikia, sillä molempia tarvitaan maailmassa yhtä paljon, selitän.

Pikkuhiljaa asia uppoaa mieleen sillä toden totta, ystävä- ja tuttavapiirissä on kuin sattuman kaupalla kaikissa sama tilanne, perheessä on tyttö ja poika. Näin ollen selitykseni molempien sukupuolien tasapainosta tuntuu menneen läpi myös naperolle.

Nykyään meillä puhutaan tulevasta pikkuveljestä ilolla ja ylpeydellä. Koen, että sukupuolen selvittäminen helpottaa etenkin esikoisen perehdyttämistä uuteen tulokkaaseen. Vatsalle jutellaan suurella rakkaudella ja siellä kasvavalle pikkuveljelle pitää kertoa, mitä kaikkea iso-sisko osaa.


Entäpä oma suhtautuminen tulevan vauvan sukupuoleen? Olin nähnyt unta, että vauva on poika. Ahdisti, jotakin uutta ja vierasta. Muistan, kuinka esikoista odottaessanikin tuskailin ajatusta siitä, että meille tulee joku ventovieras tyyppi, olkoonkin se oma lapseni. Silloin näin unta avaruusotuksesta, joka kaivautui väkivalloin vatsastani ulos. Kun tytär sitten laskettiin syliini ja näin käärön muistuttavan pienine pystynenineen ihan omia vauvakuviani, oli huojennus suuri. Tuntui, että tunsin tyypin välittömästi.

Alkaessani odottamaan tätä vauvaa, tuudittauduin ajatukseen, että sieltä on tulossa uusi versio esikoisesta. Oli helppoa ajatella, että koen ikään kuin uudelleen esikoisen vauva-ajan. Ei ollut pelkoa siitä, että mikä Alien tällä kertaa yllättää. Kunnes kuulin, että tulokas on poika. Eli sittenkin ihan jotakin täysin uutta.

Taas huolestuin, osaanko luoda siteen johonkin ihan outoon tyyppiin. Johonkin, joka ei ole niin kuin minä eikä esikoinen, eikä edes välttämättä mini-ranskis. Uskon rakastavani lasta ihan yhtä lailla kuin ensimmäistäkin mutta tällä kertaa pelkään, osaanko tätä. Entä jos osaan olla vain tytön äiti? Olisi ollut helppoa tuudittautua ajatukseen, että tulossa on jonkin näköinen kopio esikoisesta, vähän kuin uusinta, jossa tietää jo etukäteen kaikki juonen käänteet.

Tätä kai se vanhemmuus on. Uuden oppimista, omien pelkojen kohtaamista ja käsittelyä. Sopeutumista ja ennen kaikkea tilanteeseen kasvamista. Kasvamista ihmisenä. Toivottavasti parempaan suuntaan.

Minkälaisia ajatuksia lapsen sukupuoli on teissa herättänyt? Vai paljastuiko asia vasta vauvan synnyttyä?



perjantai 16. elokuuta 2019

Kun koti pitää jättää

perjantai 16. elokuuta 2019
Rakastan Pariisia. Vaikka se on likainen, epäreilu ja meluisa. Lyö usein kapuloita rattaisiin. Rakastan sitä silti. Ihmisillä on kiire, kodittomat nukkuvat kaduilla ja ilmanlaatu on huono. On lakkoja, mellakoita, epäoikeudenmukaisuutta ja täysin järjettömiä juttuja suomalaisen silmiin ja silti, täällä elämäni maistuu elämältä.


Suomessa lähes kaikki käytännön asiat ovat paremmin. Ilma on puhdasta, lapsille on helppo löytää ainakin jokin hoitopaikka ja työpäivät ovat keskimäärin lyhyitä. No, verrattuina Pariisiin. Säästä voi olla montaa mieltä. Toiset valitsevat mieluummin Suomen neljä vuodenaikaa lumisine talvineen mutta itse voisin elää loppuelämäni näkemättä lunta enää koskaan. Paitsi joulukorteissa. Suomessa toimii kaikki, paitsi junat. (Kuluneen puolen vuoden aikana en ole kertaakaan Helsingissä käydessäni päässyt paikallisjunaan, joka ei olisi myöhässä/peruttu/lippulaitteet suljettu.) 

Pariisissa saa monesti ärtyä, jopa suuttua kun asiat eivät todellakaan toimi. Mutta, niiden mukana saattaa tulla elämän makuisia ylläreitä. Esimerkiksi kuluneella viikolla odotimme mittarinlukijaa tulevaksi (kyllä, täällä on vielä sellainen ammatti, onko Suomessa?). Päädyimme viereiseen puistoon improvisoidun piknik-korin kera ihmettelemään kuvankaunista kesäpäivää, kun monsieur-mittarinlukija antoi odotuttaa itseään. Lopulta mittariukko tuli juuri ilmoitetun aikaslotin päättymishetkellä. Työpäivä vain hurahti ohi, mansikoiden makuisten haaveiden siivittämänä. 

Olisiko näin käynyt Suomessa? Tuntuu, että siellä elämäni oli hyvin yllätyksetöntä, niin hyvässä kuin pahassa. Olen alkanut ajatella, että elämän makuinen elämä edellyttää yllättymisiä, jotka katkaisevat arkea. Tuovat uusia näkökulmia ja ajatuksia.


Suomessa olen hyvin suorituskeskeinen. Puksutan ennalta määrättyjä raiteitani eteenpäin kuin juna. Ja voin huonosti sen takia. Enkä taatusti ylläty. Ikinä. Täällä osaan höllätä. Jos muutkin voivat välillä viis veisata, voin minäkin. ”On s’en fout!”, tuhahtaa moni ranskalainen tarkoittaen karkeasti, että mitä väliä. Ei ihan kaikesta tarvitse murehtia henkilökohtaisesti.

Suomessa olen yliviritetty. Pariisissa jää tilaa elämälle, koska suorittaminen itsessään ei ole elämäntehtävä. On tärkeämpää nauttia yhdessä hyvästä ruuasta ja seurasta kuin kiirehtiä laittamaan lapset nukkumaan tasan kello kahdeksan.

Ei Pariisikaan heti tuntunut kodilta vaan kesti pitkään kasvaa paikalliseen elämäntapaan kiinni. Vei aikaa oppia hyväksymään, että monet asiat eivät toimi, ei vaikka kuinka kiroaisin ja nostattaisin omaa verenpainettani. Ketään ei kiinnosta miten Suomessa tehdään, sillä Pariisissa toimitaan niin kuin ollaan aina toimittu. Alkuvuosina olisin voinut kirjoittaa kymmenen niteen tulikiven katkuisen ensyklopediasarjan asioista, jotka mättävät. Sitten kyllästyin kiukkuisuuteen. Ja aloin päästä asioiden yli. Laskea irti. Juurtua tänne.


Ja juuri nyt, kun elämä tuntuu olevan paremmassa tasapainossa kuin ikinä, heittää Ranskis niskaan pommiin. ”Työpaikkani tahtoo siirtää minut takaisin Suomeen.”

Ei voi olla totta. Ei Nyt. 

Syksyllä paluumuutamme Suomeen, juuri kun vuoden pimein ja kylmin kausi alkaa. 

Osaanko jälleen luoda nahkani ja aloittaa kaiken alusta? Miten ihmeessä pääsen yli musertuneesta tunteesta? Pystynkö keskittymään järkiseikkoihin? Kauanko kestää taas hyväksyä tosiasiat ja juurtua? 

En tahdo! Mutta lentoliput on ostettuna.
maanantai 12. elokuuta 2019

Kesäraskaus vs talviraskaus

maanantai 12. elokuuta 2019
Kun ollaan päästy elokuun puolelle, tulee väistämättä mieleen, että kesä alkaa olla tältä vuodelta takana. Mikä ei kyllä säiden puolesta Pariisissa pidä lainkaan paikkaansa. Viime viikkoina täällä ollaan nautittu täydellisistä lämpötiloista. Aamuisin vähän alle parinkymmenen ja lämpimillään siinä 25 asteen hujakoilla. Mekoissa on ihana kulkea eikä villatakkia juuri tarvitse. Pehmeää lämpöä eikä korventavaa kuumuutta.


Maassa lojuvat kellertävät lehdet muistuttavat vuodenajan olevan vaihtumassa. "Onko jo syksy", kyselee lapsi usein. Olen kertonut, että masuvauva syntyy syksyllä. Kun lehdet tippuvat puista.  ”En millään MILLÄÄN millään jaksaisi enää odottaa”, vaikertaa kolmivuotias. "Kuinka iso se on nyt? Onko se vielä näin pieni", hän kysyy tehden etusormilla ja peukaloilla juuri ja juuri herneen mentävän aukon. "Ei, se on jo saman kokoinen kuin pieni nukkevauvasi", vastaan. Lapsi ei usko.

Vatsa sen sijaan ei todellakaan muistuta enää hernettä. Ennemmin kurpitsaa. Tai rantapalloa. Erona kesä- ja talviraskaudessa on ainakin se, että kaikki huomaavat vatsani. Vähäiset vaatteet ja suurempi vatsa tekivät raskauden näkyväksi jo kesän alusta. Aluksi arastelin pötsin näkymistä paljonkin, talviraskaudessa kun se pysyi peitossa neuleiden ja villakangastakkien avulla aika loppuun saakka. Nyt se kulkee edessäni yhtä näkyvästi kuin jos työntelisin sitä kottikärryissä. 

Häveliäisyyskin on karsiutunut kun vatsaa ei saa piiloon. Kaduilla ja julkisilla paikoilla sitä kommentoidaan. Onnitellaan, säälitään (helteiden aikaan) ja arvaillaan sukupuolta. Ensimmäisen raskauteni sain elää aika privaatisti, tämä taas on jaettu koko kaupungin kanssa.


Suurin ero olemuksessa on vatsan koko, joka tuntuu olevan kaksi kuukautta edellä aikaansa. Viimeksi ostin ensimmäiset raskausvaatteet siinä kuuden kuukauden kohdalla, nyt näytin puolen vuoden kohdalla jo siltä, että laskettu aika lähenee kiivasta tahtia. Tällä hetkellä en mahdu esimerkiksi raskausfarkkuihin. Se mahakaistale ei millään mahdu keskikyttyrän yli. Sovituskopissa yritin sulloa vatsani housuihin kaikesta huolimatta. Tuloksetta. Änkeä kameli neulansilmän läpi konkertisoitui hetkessä.

Muita eroja ei oikeastaan ole vielä ollut. Suurempi vatsa ja siihen liittyvä pukeutuminen. Toisaalta vaatteita on enemmän, sillä koostaan huolimatta mahapallo mahtuu moneen tavalliseen hellemekkoon. Toisin kun pillifarkkuihin.

Vointi on ollut samanlainen ja kuntoillut olen samalla tahdilla kuin viimeksi. Vaikka vatsa on kooltaan ollut suurempi, muistaa keho ilmeisesti raskaana olemisen ja siksi esim. kevyt hölkkä on onnistunut helpomminkin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Varmaan lihakset jo venähtäneet siihen kuosiin, ettei olo ole sen takia niin tukala kun ekalla kertaa.


Ai niin! Parasta on ollut se, että hiukset eivät rasvoitu. Ollenkaan. Ikinä. Yleisen hygienian, ystävyyssuhteiden ylläpidon ja perheen hyvinvoinnin takia en ole testannut kuinka pitkäksi pesuvälin voisi venyttää mutta tuntuu, että loputtomiin. Ihan kun pesisi jo valmiiksi puhdasta kuontaloa. Viime raskauden yllärielementti oli, kun säärikarvat lakkasivat kasvamasta. Mutta vain toisesta jalasta. Joten valitsen mielummin tämän bonuksen.

Vielä pitäisi munan hautua muutaman kuukauden. Saa nähdä jatkuuko vointi ja jaksaminen näin hyvänä. Jos ei niin, jälkikäteen voin aina palata tähän kirjoitukseen ja muistella, että aika pitkälle päästiin hyvissä voimissa.

Onko teillä ollut suuria eroja voinnissa eri raskauksissa?


tiistai 6. elokuuta 2019

Pitkä viikonloppu Provencessa

tiistai 6. elokuuta 2019
Postilaatikosta löytyi kutsu ystävien kesähäihin Etelä-Ranskaan. Voi riemua, kun kaksi ihanaa asiaa yhdistyivät! Hyvä syy tehdä viikonloppureissu sekä käsky käydä juhliin. Päätimme yhdistää juhlapäivään yhden ylimääräisen turre-turistipäivän päästäksemme nauttimaan seudun antimista, sillä Provencen alue oli minulle lähes tuntematonta seutua. 


Pariisista hyppäsimme pikajuna Tgv:hen ja matkasimme reilut pari tuntia Avignoniin. ”Onko nyt jo ne häät”, oli lapsikin tiedustellut malttamattomana. Olin kai markkinoinut juhlia niin innoissani, että lapsikin niitä odotti. Toisaalta ikään ja sukupuoleen katsomatta, iloinen juhlatunnelma, hyvä ruoka ja musiikki sekä vielä uudet vaatteet, on yhdistelmä, jota on vaikea vastustaa.

Kimpsuja ja kampsuja oli enemmän kuin pitkä kesäviikonloppu olisi normaalisti edellyttänyt. Pelkästään hääjuhlaa varten pakkasin kolmet eri kengät. Pelkäsin, ettei juhlatunnelma kohoa ilman korkkareita mutta etten raskaana ollessani jaksaisi kekkuloida koko päivää kymmentä senttiä maan pinnan yläpuolellakaan. Pääsimme lopulta kapsäkkeinemme junaan asti ja vielä jonottamatta, sillä pullistunut mahanseutuni sai virkailijat poimimaan meidät kiireen vilkkaa jonon hänniltä ohituskaistalle. 
  
Osa laventelipelloista oli jo niitetty, onneksi löysimme tämän!
Vajaan kolmen tunnin päästä istuimme vuokra-autossa matkalla kohti Vaison la Romaine -nimistä kylää. Olimme vuokranneet Airbnp-asunnon, joka vaikutti lähes liian hyvältä ollakseen totta. Ja niinhän se olikin. Omistaja oli unohtanut päivittää heinäkuun tavallista korkeammat sesonkihinnat ja olimme saaneet asunnon liian halvalla. Ranskatar kehotti meitä perumaan varauksen mutta emme suostuneet. Perukoon itse, kun oli kerran möhlinyt. Tosin omistaja olisi näin menettänyt Super host-statuksensa. Köydenvetoa. Kumpikaan ei tahtonut joustaa. 

Lopulta pääsimme kompromissiin. Maksoimme 50 euroa ylimääräistä käteisellä ja saimme pitää majoituksen. Asunto oli täydellinen kolmelle hengelle ja jos joku on sinne päin suuntaamassa, annan mielelläni linkin. Mikäli siis ei pelkää höystää lomaansa autenttisen ranskalaisella asioista vääntämisellä. Ilmastointi ja pimentävät ikkunaluukut takasivat makeat yöunet kuumassakin säässä ja sijainti oli upeasti keskellä kylää. 



Laventelista tehdään matkamuistoja
Vaison la Romaine oli henkäys suoraan postikortista. Ravintoloita, kahviloita, kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia. Tutustuimme keskiaikaiseen kylään ja ihailimme menneen ajan charmia. Ikiaikainen linnake kohosi korkealle katseiden yläpuolelle mutta vastaantulijoiden reaktiot hillitsivät huipulle kipuamista.  ”Ai kamalaa, madame on raskaana, teinä en kyllä kiipeäisi. Synnytät vielä ennen huipulle pääsyä. Voi raukkaa!”-kommenttien saattelemana kapusimme alas mäen nyppylältä.

Vaikka linnan rauniot jäivät näkemättä, tarjosivat auringonkukkakedot ja laventelipellot niin paljon silmän ruokaa, että kamera räpsyi kaskasten tahtiin. Myös antiikin aikainen amphiteatteri jäi näkemättä, kun napero tahtoi mielummin pomppulinnaan. Ymmärrettävä näkökanta sekin.

Seudun kauneuteen ei kaiketi kyllästyisi koskaan. Koikkelehtiessamme kameroinemme viiniviljelmien seassa, kertoi ystävällinen maanomistaja, ettei kauneuteen voi koskaan turtua. Vaikka näkisi saman vuoden jokaisena päivänä. Uskon! Toivottavasti mekin palaamme vielä joskus kyseisille seuduille, vaikka toisaalta Ranska on niin täynnä kuvan kauniita kolkkia, että niiden tallentamiseen voisi käyttää eliniän.

Viikonlopun hääjuhlat olivat ihana kokemus, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Ihanaa elokuun alkua kaikille!


keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Pariisilaiset lomailevat, kaupunki parhaimmillaan!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019
Heinäkuun lopussa Pariisi tuntuu olevan siestalla. Moni pikkuputiikki on lyönyt lapun luukulle ja lähialueelta on vaikeaa löytää avoinna olevaa liikettä, johon tilata esimerkiksi postipaketteja. Kaduilla oli maanantaiaamuna niin tyhjää, että piti ihan tarkistaa kalenterista oliko pyhäpäivä. Ei ollut. Kaupunkilaiset ovat vain tehneet joukkopaon lomakohteisiin ja luulenpa, että Riviera ja muut lomakohteet kuhisevat ääriään myöten.

Me siis nautimme Pariisin väljästä tunnelmasta. Autojen poissaolo on hermolepoa. Nyt vasta huomaan, miten hälyisä ja vilkasliikenteinen kotikatumme tavallisesti onkaan. Lapsikin voi huristaa potkulaudalla ihan toista vauhtia kuin yleensä. Kerrankin ei tarvitse väistellä kilpaa vastaantulijoita, skoottereita, pakokaasupilviä ja lastenvaunuja. Tuntuu kuin itsekin olisi lomalla.

Fête des tuileries, Pariisi
Fête des Tuileries eli tivoli
Päätimme nauttia kesäisestä karnevaalitunnelmasta Tuilerien puistossa, sillä siellä on taas tivoli. Alueelle pääsee ilmaiseksi herkuttelemaan vaikka churroilla, jos pään sekoittaminen laitteissa ei huvita. (Raskaus, mikä ihana tekosyy!) Jokaiseen laitteeseen ostetaan lippu erikseen vieressä olevalta luukulta ja isomman lapsen kanssa tänne saisi varmaan uppoamaan omaisuuden. 

Kolmivuotiaskin pääsee omin päin useampaan härveliin. Ketjukaruselli, veneet ja tänä vuonna uutuutena meille oli pienten vuoristorata. Lapsi pääsi vauhdin makuun ja näkyi kirkuvan onnesta. Siitä ilosta maksoi mielellään vitosen. Kahdesti. Mutta rajana on ollut, että lapsi saa valita 4-5 laitetta ja siihen tämä on tyytynyt ihan mukisematta. Siinä kohtaa kun kukkaron pohja alkoi häämöttää, veimme lapsen Vekkulan tyyppiseen touhutaloon. Siellä sai telmiä niin kauan aikaa kunnes erehtyi liukumäkeen, joka olikin exit. Siitä kerran ulos laskettua ei takaisin enää päässyt. Ovelana kettuna napero vältteli liukumäkeä 45 minuuttia, kunnes kalastimme ipanan ulos.

Fête des tuileries, lasten vuoristorata
Tänne pääsevät 2-vuotiaat yksin - jos uskaltavat!
Fête des tuileries, tivoli
Vempaimia ja kieputtimia riittää isoimmillekin hurjapäille
Jostain syystä pikku-pariisitar rakastaa eniten muoviankkojen ongintaa. Ei siis sitä krääsälelupalkintoa, se ei oikeastaan edes kiinnosta vaan ankkojen onkimista tikulla, jonka päässä on koukku. Halpaa huvia, voisi kuvitella, vaan ei ikävä kyllä sen halvempaa kuin laitteissa pyöriminenkään.

Tivoli on Tuilerien puistossa 25.8.2019 asti.


Lomatunnelmasta nauttimista voi jatkaa Seinen varressa. Heinäkuussa sinne avataan vuosittain Paris Plage eli Pariisin ranta. Tällä tarkoitetaan osutta Seinen varresta, johon avataan aktiviteetteja kuten ravintoloita, lasten touhupaikkoja, kuntopyöriä ja tanssilava. Jonain vuosina on paikalle kipattu rantahiekkaa luomaan todellista rantatunnelmaa mutta ilmankin hiekkaa on kiva pysähtyä hetkeksi aurinkotuoliin seuraamaan ohikulkijoita. 

Kuumina päivinä paikka on tungokseen saakka täynnä kylmiä juomia nauttivia lomailijoita. Kun aurinko laskiessaan kultaa Seinen, sillat ja taustalla häämöttävän Eiffel-tornin, on paikka kauneimmillaan. Eikä ole niin tukahduttavan kuuma. 


Viikonloppuna pääsimme todistamaan Ranskan ympäriajoa, kun pyöräilijät ajoivat kotikatuamme pitkin kohti maalia. Champs-Élysées ei houkuttanut ryysiksen puolesta ja lähikadullakin pääsi tunnelmaan rauhallisemmassa mittakaavassa. Ensin sponsoriautot ajoivat kadun läpi tööttäillen ja lapsi kikatti ”minä tykkään häistä”. Niin. Hääsaattueelle soitetaan Ranskassa myös auton torvea. Lopulta fillarit suhahtivat ohi tuhatta ja sataa ihan muutamassa sekunnissa. Huh, pohkeet kramppasivat ajatuksestakin sotkea moista vauhtia mutta hienoja suorituksia.

Tervetuloa Pariisiin lomailijat, täällä on kerrankin oikein leppoisaa. Yleensä tuo on viimeinen adjektiivi mitä Pariisista käyttäisin. Nyt kerrankin se tuntuu oikein osuvalta! J

Tour de France
Tour de France suhahti ohi

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Pariisin 42 astetta hellettä ja raskaus

perjantai 26. heinäkuuta 2019
Pariisissa oli eilen kuuma! Niin kuuma, etten taida olla koskaan kokenut vastaavaa. Ei sellainen ihana kuumuus, jonka tuntee lentokoneen ovella pitkän talven jälkeen, vaan piinaava hohka, jonka Hannu ja Kerttu ehkä tunsivat kasvoillaan noidan tuuppiessa heitä kohti leivinuunia.

Pariisia on piinannut tällä viikolla sietämätön helleputki. Eilen tuli uusi ennätys, kun mittarit näyttivät 42,6 astetta. Varjossa siis. 


Ranskis ostaa pamautti meille tuulettimen, vaikka viimeksi kirjoitin, ettei niistä juuri iloa ole. No on niistä. Tiettyyn pisteeseen asti. Alkuviikosta hellettä ollessa 33-35 astetta pärjäsin ihan hyvin masiinan kanssa. Töitä tehdessäni annoin sen puhkua niskaan niin, että takatukka hulmahteli. Suihkauttelin silloin tällöin vielä suihkepullosta vettä nassulle ja olo pysyi ihan siedettävänä. En edes tajunnut kuinka kuuma ulkona oikeastaan oli.

Toisenakin hellepäivänä mittari pysytteli 35 asteen tuntumassa. Varsin hikistä muttei kuolettavaa. Vähän kuin Bangkokissa.

Kolmantena hellepäivänä lapselle nousi kuume. Ne nesteet, mitä kehossa oli kuumeen ja helteen jälkeen, vei ripuli. Lapsi oli kuin kuiviin puristettu tiskirätti, huolestuttavan kalpea. Apteekista tuputettiin ripuli- ja nesteytyslääkettä mutta en saanut lasta näitä juomaan. Vasta uhkaamalla sairaalaan lähdöllä, sain muutaman kulauksen pakotettua alas. Nekin aiheuttivat yökkäysrefleksiä. Oli parempi lopettaa, että edes vastajuotu vesi pysyi sisällä.

Peppiä potilaalle. Luettiin ainakin neljästi.
Kuumeen laskiessa vein lapsen hoitoon. Siellä on paljon viileämpää kuin meidän akvaariotalossa, jonka aurinko lämmittää kasvihuoneeksi. Verhoista huolimatta. Tuntui muutenkin, että sinilevää pukkaa kohta navasta, jollei ympärivuorokautinen hikoilu lopu. Ulkona ihmettelin vastaantulijoita, jotka olivat saaneet farkut jalkaan. Oma olo oli niin nihkeä, etteivät edes voimariini ja öljy yhdessä olisi auttaneet saamaan kireitä farkkuja päälle.  

Joka päivä lämpötila on ollut edellistä iltaa korkeampi. Torstaina aamukahdeksalta mittari oli jo 30 asteessa, kymmeneltä se näytti 38,5 astetta. Aamulla ulkona voi vielä hengittää mutta iltapäivästä ilma muuttuu sietämättömäksi tervaksi. Kun avaa ulko-oven, tulee sama efekti kuin menisi liian lähelle takkaa. ”Kuumaa, LIIAN kuumaa”, kiljuu kroppa ja keuhkoihin ei tunnu tulevan kunnolla ilmaa.

Ase hellettä vastaa. Aika tehoton mutta maukas.
Vaikka helteitä on ollut aikaisemminkin niin nyt alan väsyä. Puhelin piippaa tiuhaan ja monet kyselevät vointia. Kiitos kyselijät, hengissä ollaan. Siihen nähden, että olen aina sietänyt huonosti hellettä, en huomaa raskauden vaikutusta asiaan. En edelleenkään siedä kuumaa mutta syömällä ja juomalla tarpeeksi usein, pysyn kuitenkin tolpillani. Tosin jalat painavat tonnin ja askel on kepeä kuin Afrikan viimeisellä norsulla.

Huomaan myös eron 35 ja 42 asteen välillä. Ensimmäisen kanssa pärjää kotona tuulettimen kanssa, jälkimmäinen saa haaveilemaan nukkumapaikasta Lidlin pakastealtaassa. Eikö Suomessa ollut jokin tällainen tempaus? 


Torstai-iltana helle voitti sittenkin. Oli niin kuuma, etten kertakaikkiaan enää jaksanut. Olisi ollut hyvä hyvä päästä johonkin kunnolla ilmastoituun tilaan, mutta miten niihin pääsee kuihtumatta kesken matkan? Metrossa ja bussissa oli yhtä kuuma. Raahustimme lapsen kanssa lähellä olevaan lelukauppaan ilmastoinnin toivossa, mutta turhaan. Oli sielä viileämpää kuin ulkona mutta noin 30 astetta kuitenkin. Illalla makasin sängyssä evää liikauttamatta. Tuuletin puhalsi lämmintä ilmaa naamalle. Tuntui kuin pitäisi pölynimuria tuulettimena. Vatsaa väänsi eikä vauvakaan jaksanut potkia. Ihmettelin pitäisikö huolestua. Ei vaan voimat riittäneet. 

Lauantaille luvataan sadetta ja parinkymmenen asteen lämpötiloja. Saisikohan koko perhe silloin vihdoin nukuttua? Onneksi vauvakin on tänään taas alkanut totutut potkunyrkkeilyharjoituksensa vatsassani. Selvisimme siis pahimmasta.

Kuinka korkealle helle voi lopulta nousta? Kannattaisiko sijoittaa tonttiin Suomen Lapissa, mikäli ilmastonmuutos tekee tulevaisuuden kesistä pysyvästi tällaisia? Vai sittenkin ilmastointilaitteeseen? 
keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Viimeinen päivä hoidossa, miten kiittää kaikesta?

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019
Kolmivuotiaan lukuvuosi lähestyy loppuuaan, viimeiset päivät ovat käsillä perhepäivähoitajan luona. Ranskassa tänä vuonna kolme vuotta täyttäneet aloittavat syyskuussa pakollisen leikkikoulun. Hyvästi huoleton lapsuus, tervetuloa arvioinnit ja todistukset. Päivähoito päättyy perjantaina.

Olen valmistellut lasta jäähyväisiin. Silkkihansikkain. Kylvänyt ajatusta, että pienemmät vauvat tarvitsevat hoitajaa isojen lasten päästessä kouluun. Lapsi vaikuttaa murheelliselta. Siitä huolimatta, että itkee aamuisin hoitoon lähdettäessä. Ehkä sekin on vain päälle jäänyt tapa.


Surullisinta lapselle on luopua parhaasta ystävästä. Itse suren eroa hoitajasta. Vaikka kasvatusperiaatteet olivat useaan otteeseen täystörmäyslinjalla, oli henkilökemiamme hyvä. Aika erikoista. Ehkä samankaltaisen tilanteen voisi kokea, jos joutuisi hyvän ystävän kanssa töihin. Tyyppi olisi ja pysyisi mahtavana mutta työskentelyperiaatteet ja metodit saattaisivat olla ihan täysin vastakkaiset.

Kesän aikana lapsi on käynyt hoitajan kanssa harva se päivä eväsretkellä puistoleikkien lomassa. Välillä lapsi on saanut uuden hiekkalelun, välillä uudet sukat. Talvella hoitaja osti isoille tytöille mätsäävät kengät ja kerran kauluhuivit. Ravintolassakin he ovat käyneet syömässä, maan tapojen mukaan koko menyyn jälkiruokaa unohtamatta. Rahaa hän ei ole koskaan huolinut lahjoistaan vaikka olen yrittänyt tarjota.

Bestis
Hyvän hoitajan löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Meillä on käynyt vain mieletön tuuri. Kotiäitivuosina katsoin monesti kauhulla puistoissa, miten osa hoitajista kohteli lapsia. Vaikka Ranskassakin on lasten kurittaminen nykyään lailla kielletty, on pieni läpsiminen ennemminkin tapa kuin tabu.

pieni läpsiminen on ennemminkin tapa kuin tabu

Vaikka hoidon aloitus oli hankalaa, ei kulttuurieroja voi sysätä yhden henkilön syyksi. Koen hoitajan tehneen enemmänkin kuin parhaansa. Töissä en yleensä murehdi pärjääkö lapsi vaan voin luottaa hoitajaan. Muistoina hoitopäivistä on paljon kivoja juttuja, joita voi kertailla jälkikäteen. Nounou on lähetellyt kymmenittäin valokuvia hoitopäivien kulusta ja kertoo aina päivän päätteeksi lapsen syömät ruuat. En minä niitä kyselisi, luotan kyllä tämän keittotaitoon.

Kun lapsi on ollut nuhainen, on kotiin annettu mukaan purkki kotitilalla tehtyä hunajaa. Kun minulla oli silmätulehdus, sain kamomillateepusseja ja neuvon hoitaa silmää viileällä t-vedellä. Hyttysen pistoihin on valeltu laventelia ja hiuksia tasoitettu kuun kierron mukaan, jotta niistä tulisivat paksut. Paksut niistä ovat tulleet. 


Kun Ranskiksella oli syntymäpäivä, taiteilivat he yhdessä isälle kortin. Minuakin muistettiin viestillä, kun oli oma vuoroni. Huomenna hellepäivänä mennään uimaan.

Tällä viikolla koittaa viimeinen hoitopäivä. Miten ihmeessä saan tämän kaiken kiitollisuuden puettua kortin ja jäähyväislahjan muotoon? Haluaisin ilmaista iloni siitä, miten hienosti koen kaiken kaikkiaan vuosien sujuneen. Kulttuurieroista huolimatta. Sellaista lahjaa ei olekaan mikä sanoisi kaiken sen, mitä sydämessäni tunnen mutta kaunis kiitos tuskin on koskaan pahasta. Enkä ole pantannut kiitosta vain viimeiseen päivään, vaan pyrkinyt ilmaisemaan muutenkin iloni hyvästä huolenpidosta.

Miten te olette kiittäneet hoitajia? Tuntuuko kaikki antaminen ihan olemattomalta verrattuna siihen arvokkaaseen työhön, mitä he tekevät? Miten sanoa kiitos niin, ettei se häviä kaikkien kohteliaisuuksien ehkä merkityksettömäänkin virtaan?