keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Vanhemmuuden rooleja ranskalaisittain ja suomalaisittain

keskiviikko 19. syyskuuta 2018
Ajattelin aina, että vanhemmuuden roolit jakautuvat Ranskiksen kanssa mallilla ”Good cop, bad cop”. Hyvä poliisi ja paha poliisi. Minä olisin pahis. Se, joka asettaa säännöt ja valvoo niiden noudattamista. Ranskis taas olisi se kiltti. ”No hyvä on, ei sitten jos et tahdo” oli lause, jota luulin tämän tulevan lipsauttelemaan tavan takaa. Taisin parit itkutkin tirauttaa ajatuksesta, että joudun aina olemaan se ikävä vanhempi.


Mihin ajatus perustui? Varmaan työ-rooliin. Asiat hoidetaan loppuun, periksiantamattomuus ja asioiden loppuun saattaminen kun ovat työpaikalla on normi. Entäs Ranskiksen kuviteltu rooli? Uskoisin liittyvän rooliin parisuhteessamme. Joustavuus, miellyttävyys ja huumorintaju korostuvat kotona.

Lapsi syntyi, ja miten ne roolit jaettiinkaan? Ihan toisin, ja toisenlaiset roolit, kun luulimme tarjolla olevan. Ei ollutkaan hyviksen ja pahiksen rooleja. Löytyi kärsivällisemmän ja kärsimättömämmän roolit. Ymmärtäväisen ja joustamattoman. Väsyneen ja virkeän roolit, kaikkia näitä vuorotellen puolin ja toisin. Tärkeimpänä varmaan rakastavan ja parhaansa tekevien roolit.


Puistot ovat mainio paikka seurata toisen kulttuurin kasvatustapoja. Kiipeilytelineestä tippunut taapero ansaitsi läimäyksen tippuessaan. Mitäs oli kiivennyt sinne. Minua päin kävellyt poika sai muksauksen mummon kassista, kun ei katsonut eteenpäin. Kenkänsä tiputtanut tyttö oli kamala itkupilli, kun ei saanut kenkää heti jalkaansa.

Äitinä pyrin olemaan johdonmukainen mutta välillä joustan. Ehkä liiankin usein. Ranskis taas on yllättänyt. Jos meidät pitäisi väkisin survoa hyvän ja pahan poliisin rooleihin, osaisi Ranskis täyttää myös ne pahiksen saappaat. Ajan myötä olen huomannut, miten ranskalainen kasvatus näyttäytyy aika ehdottomana. Jos lapsi ei heti tottelee, kuuluu äkkiä perästä kovin sanoin. Temppuillessa lapsi pistetään välittömästi ruotuun. 

Ranskiksen silmiin pikku-kiukuttelijan kuuntelu vaikuttaa vallan luovuttamiselta lapselle. ”Elle est impossible”, mutisee mies lapsen kiukutellessa vaatevalinnoista. Päätösvalta kuuluu vanhemmille ja ajatus siitä, että lapsi saisi valita kahden vaateparren väliltä, on tämän mielestä tie kasvattaa pikku tyranni. Mikäli  taas neuvolaa ja muita kasvatuksen ammattilaisia (Suomessa!) on uskominen, johtaa päätösoikeus vähempään kiukutteluun. Lapsella on tunne että pystyy vaikuttamaan edes joihinkin asioihin. 

Kotona olemme käyneet monia vanhemmuskeskusteluita. Edessä on varmaan vielä useampia. Vanhempien erilaiset lapsuuden kokemukset johtavat erilaisiin kasvatustapoihin ja Ranskis sanookin toimivansa kuten vanhempansa. Teen samaa itse. 

Suomen mediassa ollaan viime aikoina puhuttu paljon tunnetaidoista. Meillä on lapsen kanssa tapana käydä illalla läpi päivän tapahtumat. Napero käpertyy syliin ja kertoo mikä oli kurjaa ja mikä harmitti. Lapsi kertoo, että hoitopaikassa ei saa itkeä. Huonoja tunteita ei saa näyttää. Ennen lapsella oli tapana lyödä, ollessaan kiukustunut. Nykyään tämä osaa sanoa kiukun lomassa ”minua haamittaa” ja olla lyömättä, jopa selittää syyn harmitukselle. Uskaltaako näin tehdä "pahalle poliisille"?

Kuuntelu ja tunteiden tunnistaminen on kauaskantoisempaa kuin negatiivisten tunteiden kieltäminen. Autoritäärinen kasvatus tuottaa ilmeisen tottelevaisia lapsia mutta miten on heidän henkisen hyvinvointinsa laita?


Suurin osa vanhemmista tekee parhaansa oman jaksamisen ja ymmärryksenä puitteissa. Jos pahan poliisin rooli ja ehdottomuus nähdään tapana kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, pyrkii siihen moni vanhempi. Jos taas lapsen kuunteleminen johtaa parempiin tunnetaitoihin ja parempaan itsetuntemukseen, on löydettävä tapa yhdistää molemmat.

Ankarat kasvattajat on helpompi nähdä ja kuulla. Välillä vaikuttaa, että Pariisissa lapsen kuunteleminen rinnastetaan lepsuiluun ja konfliktien välttelyyn. Jokainen vanhempi toivoo lapsestaan tottelevaista, vaan millä hinnalla? Rajoja on oltava mutta lapsella saa myös olla oma ääni. Toisinaan.

Eilen lapsi sanoi että ”oli kuujaa ja haamitti kun piti pestä hampaat ja sattui”. Kävi ilmi, että pesemme niitä liian lujaa. Tänään ne harjattiin kevyin ottein ja lapsi oli tyytyväinen. ”Kiitos kun opetit papaa harjaamaan ei-kovaa”.  Äiti: ”Hyvä kun kerroit mikä harjaamisessa harmitti.”

Keskustellen, kiukutellen ja kompastellen, näin mennään mutta ainakin mennään eteenpäin.  Vanhemmuutta oppien. Miten teidän roolinne jakautuivat? Kuvitellusti vain ihan toisella lailla?

Vanhemmuus on vaikeaa vaan eivätkö kaikki tärkeät asiat ole?


tiistai 11. syyskuuta 2018

Minkälaiset rattaat Pariisiin?

tiistai 11. syyskuuta 2018
Helsingin keskustassa näkee todella paljon tuoreita äitejä vaunuineen. Saatuani lapsen, toivoin olevani yksi heistä, lykkiväni vauvaa unille ja tekeväni vaunulenkkejä ympäri kaupunkia. Juovani latteja muiden mammojen kanssa, vaunuarmeijan ollessa parkissa kahvilan seinustalla.

Sitten saavuin Pariisiin.

Ajattelin edelleen tekeväni vaunulenkkejä, etsien ja löytäen kartoittamattomia aarteita, pääseväni sisälle Pariisin henkeen.  Huomasin pian, että vaunujen kanssa silmät puoliummessa haaveilu ei onnistu. Tai päätyy lasarettiin. Haastetta tuottivat kapeat kadut, roskapöntöt ja kadulle parkkeeratut mopot. Ihmisten ja liikenteen määrä.  Ja vaikka kaupunki kuhisee ihmisiä, katujen kapeus vinkkaa ajoista kauan sitten.

Mikä maa, mikä kaupunki?
Uuden uutukaiset Emmaljunga-vaunut keräsivät sääliviä silmäyksiä kanssasisarilta, jotka suihkivat ohi pienine nuken ranskalaisrattaineen. Aluksi kauhistelin kiesejä, joissa vauvat pötkyttelivät framilla kuin lepolassessa mutta äkkiä silmä tottui. Helsingissä ihanasti palvelleet vaunut näyttivät täällä oudolta ulkomaan asukin alukselta.

Pariisissa näkee hyvin toisenlaisia rattaita kuin Helsingissä. Kapeat kadut ja lumen puute suosivat kevyitä ja pienirenkaisia rattaita, jotka suomalainen monesti mieltää matkailukäyttöön. Keskustassa ei ole tarvetta suurille traktorin renkaille eikä niiden kanssa mahdu ruokakauppojen kapeille käytäville. Järeät kopat ja istuimet kyllä suojaavat lasta paremmin mutta tilaa niille ei ole, eiväthän ne mahdu edes hissiin. Mikäli sellainen on tarjolla.

Jäätyäni tarpeeksi monta kertaa jumiin kaupungilla kurvaillessani, päätin hankkia meillekin peruspariisipiltin rattaat. Yoyo-rattaita vilisi kaupunkikuvassa kun Volvoja Ruotsissa. Ne siis! Innolla ohjailin niitä yhdellä kädellä ja hekumoin ajatuksella, miten taittelen kärryt kainaloon ja sujahdan metrotunneliin. Eläköön itsenäisyys ja vapaus!

Kapeillekin kaduille mahtuu näillä rattailla
Lumettomassa kaupunkimaastossa rattaat palvelevat loistavasti. Lentokoneessa olen taitellut ne käsimatkatavaratilaan ja matkustellut maailman lentokentillä. Kunnes saavuin loskaiseen Helsinkiin. En päässyt eteen enkä taakse. Tuli ikävä Emmaljungaa.

Kuulin Pariisin mammoilta, että kaksosrattaat ne vasta haastetta tuottavatkin. Voin vain kuvitella! Olen nähnyt itsekyhättyjä kaksosrattaita (nippusiteillä kahdet matkarattaiden rungot kiinnitettyinä yhteen. Ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ja vauvoja laitettavan vedettäviin kauppakasseihin. Kerran yksi taapero taittoi matkaa kaljakärrykehikossa.

Vaunulenkit kyllä onnistuvat mutta eniten niistä saa irti joko puistoissa tai jos reitti on etukäteen selvillä. Ja siltikin prätkä/roskisrivistö voi olla pysäköitynä keskelle katua. Silloin ei auta kun kääntyä ympäri ja painella ostamaan Nutella-lettu. Jos Pariisi antaa sitruunoita niin parempi keskittyä lettuihin.

Näin käy luvattoman usein, bussin ovet aukeavat puun eteen.


tiistai 4. syyskuuta 2018

Syyskuinen seikkailun kaipuu

tiistai 4. syyskuuta 2018
Kaikkialla toitotetaan, että syksy on uuden alun aikaa. Olen samaa mieltä. Oma uusi alku on tänä vuonna hakusessa. Viime vuonna palasin koulun penkille, edellisvuosi oli vauvan ensimmäinen vuosi. On ollut uusia koteja, kouluja, työpaikkoja. Mitä tänä vuonna?


Missä olet uusi alku? Anna jokin vinkki! 

Niin kuin monella pariskunnalla, jossa aikuiset ovat eri maista kotoisin, tulee aika ajoin eteen vakiokysymys, ”missä maassa haluamme asua?”. Se mikä on toiminut jossain vaiheessa, ei välttämättä ole loppuelämän päätös.

Ehkä on taas aika ottaa tilanne uuteen tarkasteluun.

Pidän Pariisista. Noh, enimmäkseen. Paitsi niinä päivinä, kun olen selvittänyt yksinkertaista asiaa tunteja eikä mikään ole edennyt yhtään mihinkään. Esimerkiksi odotellut internetin asentajatyyppejä, jotka tulevat tietyllä neljän tunnin aikahaarukalla. Soittaakseen varttia ennen ajan päättymistä, että eivät tulekaan. Ja lähtiessäni ulos, soittavat että tulevat sittenkin. Tai kun pankkitiliä on yritetty sulkea kahdeksan kuukautta (pankkitili on yhä sulkematta). Esimerkkejä riittää.

Sitten mietin ihanan leutoa talvea. Ja elämää, jonka olemme rakentaneet Pariisiin. Ihmissuhteita ja ystäviä. Ja kurahaalaritaistelua Suomessa. Sellaista utopiaa ei olekaan, jossa ihan kaikki toimii oman mielen mukaan. Jos sellaisen perässä juoksee, voi olla varma, että viettää loppuelämänsä etsien. Jotkut epäkohdat on opittava nielemään.

Sitten on epäkohtia, joita ei voi niellä. Niin kuin se, että Ranskiksen työt ovat Ranskassa ja Suomessa tarjolla olisi työttömyyttä. Ja työttömyydestä aiheutuvaa epätoivoa ja ahdistusta. Ei kovin kannustavaa. Mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla kuin Helsinki tai Pariisi?

Koko maailma.


Mieltä kutkuttasi uusi seikkailu. Mutta johtuuko seikkailunkaipuu vain syksystä? Oma työ jatkuu talvella Suomessa, ellen toisin päätä. Tuntuu takapakin ottamiselta. Eikö elämässä kuulu mennä eteenpäin, mutta minne suuntaan? 

Tutkin karttaa pää täynnä haaveita. Uskallettaisiinko lähteä jonnekin muualle? Kokeilla jotakin uutta asuinpaikkaa, ehkä maatakin. Monet muutkin uskaltavat, miksi emme mekin? Haaveilu ja uusilla ideoilla leikittely voi avata silmät jollekin, mikä jää arjen kaaoksessa huomaamatta.

Kumpi on tärkeämpää, elämän helppous vai sydämen äänen seuraaminen? Lapsi on vielä pieni eivätkä koulu ja kaverit pidättele. Uskon että pienen lapsen on hyvä olla siellä, missä vanhempien on hyvä. Mikä teidät on sysännyt liikkeelle? 

Elämän juna puksuttaa täyttä häkää eteenpäin. Välillä on hyvä hypätä pysäkille miettimään pitäisikö vaihtaa junaa. 

Uskaltaa, ei uskalla, uskaltaa…




tiistai 28. elokuuta 2018

Pariisin hissit (tai niiden poissaolo)

tiistai 28. elokuuta 2018
Olin yksi päivä rattaiden kanssa juna-asemalla. Ilokseni huomasin hissin. Seisoin hissin edessä, vaan en löytänyt nappulaa. Toinenkin nappulanetsijä tuli hissiä odottamaan ja yhteistuumin totesimme, että hissi on, mutta sinne ei pääse. Tai nappula on unohdettu asentaa.

Suomesta lähtiessä oli tottunut siihen, että vaunuilla pääsi joka paikkaan. Pariisissa tuli pieni purnauksen paikka, kun huomasin etteivät hissi tai liukuportaat ole suinkaan vakiovaruste. Kerroinkin jo julkisen liikenteen esteettömyydestä täällä

Hissittömyyteenkin tottuu. Ajattelen sen oleva hinta paremmasta ilmastosta.

Rattaiden ja portaita pelkäävän koiran kanssa tulee välillä vastaan esteitä hidasteita. On paljon julkisia paikkoja, museoita, ostoskeskuksia, nähtävyyksiä, joissa yksin rattaiden kanssa tulee stoppi. Onneksi paikalle sattunut gentlemanni tai ystävällinen ohikulkija on aina pelastanut tilanteen.


Joka paikkaanhan pääsee, kun sisua riittää. Välillä on vain helpompaa varautua useammalla käsiparilla. Perheen koon kasvaessa ja kannettavan tavaramäärän lisääntyessä, on käsivarsien määrän pysyminen vakiona suoranainen epäkohta evoluutiossa. Jos nainen pystyy kasvattamaan vatsassaan kokonaisen ihmisen silmineen kaikkineen, miksei siis itselleenkin edes yhtä ylimääräistä raajaa?? 

Läheisessä suuressa tavaratalossa on lastenosasto sijoitettu ylimpään kerrokseen. Hissillä pääsee toiseksi ylimpään. On siis ängettävä rullaportaisiin vaunujen kanssa. Näin muutkin näkyvät tekevän. Yksi päivä rullaportaatkin olivat epäkunnossa. Silloin luovutin ja shoppailin naperolle kengät nettikaupasta.

Kerrostaloissa ei hissejä välttämättä ole, tai jos on, niin sinne mahtuu vain vetämällä vatsa sisään ja hengittämättä. Vitsi vitsinä, mutta arkipäivää ovat 1-2 hengen hissit, jonne eivät kapeimmatkaan vaunut/rattaat mahdu taittamatta. Kannattaa ottaa huomioon Airbnb-majoitusta varatessa. Meidän perhe asustelee viidennessä kerroksessa – arvaattekin jo - ilman hissiä. Kun muutimme, kiipesimme molemmat 10-15 kertaa viidenteen kerrokseen ja saimme kaupan päälle teräsmiehen reisimuskelit. Bonuksena tuli kauniit näkymät kattojen yli ja oma taivasosuus.

Huhuu, hissiyhtiö Kone! Oletteko huomanneet kaupungin nimeltä Pariisi? Täällä olisi sarkaa!

Tähän hissin mahtuivat pariisilaisten luottorattaat Yoyot



torstai 23. elokuuta 2018

Neljän viikon pottakoulu

torstai 23. elokuuta 2018
Kuluneiden viikkojen teemana on ollut naperon pottakoulu. Ranskassa lapsen katsotaan olevan kypsä potalle, kun tämä osaa kiivetä portaita. En tiedä mikä yhteys asioilla on mutta usko tuntuu olevan syvässä. Lapsi on kiivennyt rappusia jo kauan. Jos portaiden kipuamislihas on synkronoitu pidätyslihasten kanssa, niin siinä tapauksessa lapsi on kypsä. Ikää on 2,5 vuotta.

Keväällä pirpana kävi mielellään potalla ja oli kotona ilman vaippoja. Treenasimme vaipattomuutta kunnolla kaksi viikkoa, kunnes opintojeni loppurutistus katkaisi hyvän alun. Napero joutui olemaan paljon hoidossa ja hoitopaikassa ei haluttu antaa lapsen olla vaipatta, koska harjoittelu oli  kesken. 

Ja sitten iski pottainho! Mikä lie kehitysikkuna sulkeutui mutta nyt oli aika yrittää saada se uudelleen auki.


Kesäkuussa Kreikassa oli tarkoitus työstää asiaa mutta uusi potta oli ilmeisesti niin hämmentävä, ettei siihen suostuttu suuremmankaan lahjonnan keinoin. Matkan jäljiltä olemme olleet kotona viikkokausia ilman mitään arjesta poikkeavaa, oikein otollinen tilanne vaippavieroitukselle.  

Kolme ja puoli viikkoa sitten jätin päivävaipat pois. Nyt kotona tilanne sujuu vaihtelevasti. Välillä menee viisikin päivää ilman vahinkoja ja sitten tulee takapakkia. ”Jaippa jaippa!!!”, alkoi lapsi huutaa viime viikolla totaalikieltäytyen potalle menosta. En pakottanut mutta en laittanut vaippaakaan. Tilannetta helpottivat uudet alkkarit. Vanhat menivät kuulemma ryppyyn, sekös otti pannuun. Uusissa on Pipsa Possun kuva, joten ne eivät tietenkään mene ryppyyn. 

Tätä ollaan luettu ahkerasti
Viekkautta on vaadittu ja kekseliäisyys on ollut koetuksella. Olen lahjonut nallekarkeilla -ei maistu, suklaalla -ei kiinnosta, sormiväreillä maalaamisella -ei halua. Kehuja ollaan jaeltu ylenpalttisesti. Aamulla ja päikkäreiden jälkeen ei unen tokkurainen lapsi varsinkaan suostu potalle.  

Mikä sitten toimii?

Paras keino on ollut kuulostella mitä lapsi milloinkin mielii. Etikkakurkut ovat olleet kovaa valuuttaa kahden päivän ajan (ipanalla on sitten erikoinen maku!). Aina kuullessani pyynnön ”saisinko suolakurkun/ jääpalan/ homejuustoa/ oliivin/ lisää muovailuvahaa/ ottaa nukkevauvan kauppaan mukaan”, on aika iskeä! ”Kyllä kulta, jos vain käyt ensin potalla.” Yleensä lapsi juoksee potalle.  

Tänä aamuna lapsi heräsi kuiva vaippa yllään. Jes, alan olla toiveikas!       

Näiden innoittamana on lapsi ravannut potalla
Pelkkä pyyntö mennä potalle ilman ennalta kuviteltua palkintoa, saa aikaan Pikku Myyn ilmeellä varustetun kimakan kieltäytymisen. Viekkaudella ja kaupankäynnillä ollaan siis menty. Aika hyvällä menetyksellä. Vahinkoja sattuu silloin, kuin leikit ovat niin otteessaan pitäviä, ettei niitä malta keskeyttää. Ihme kyllä, päikkäreillä vahinkoja ei ole sattunut ikinä.

Väsyneenä esiintyy viekkausvajetta ja aina en jaksaisi keksiä yllättäviä hämäyksiä tai lupauksia, joiden avulla lapsen saa maaniteltua potalle. En tiedä menisikö lapsi siihen ollenkaan, jollen tyrkyttäisi. Tämän viikon jaksan vielä olla ovela mutta sen jälkeen katson, onko neljän viikon harjoittelujakso tuottanut tulosta ja lopetan maanittelun. Nähtäväksi jää. 

Parasta rullata matot suojaan.
perjantai 17. elokuuta 2018

Tivoliin Pariisissa!

perjantai 17. elokuuta 2018
"Lapsi tahtoisi Linnanmäelle!" Vai onko kyse sittenkin äidistä, joka haluaa päästä takaisin lapsuusmuistojen pariin vakuuttuneena siitä, että omakin lapsi tulee pitämään samoista jutuista? Pieni lapsi olisi varmaan yhtä tyytyväinen mihin tahansa huvipuistoon, oli se sitten missä päin maailmaa tahansa.

Opiskeluaikana luin tutkimusta, jossa todettiin vanhempien tahtovan tarjota lapsilleen samankaltaisia kokemuksia, joista olivat itse pieninä nauttineet. Sekä nostalgia, että tunne hyvästä vanhemmuudesta motivoivat vanhempia tarjoamaan lapsille vastaavanlaisia kokemuksia. Allekirjoitan.

Nostalgiaan taipuvaisena tunteilijana odotan jo pääseväni viemään naperon Linnanmäelle. Lintsin tuoksut ja nitinät kiidättävät ihanasti muistoihin vaikka Ranskiksen mielestä se on vain "perushuvipuisto". (Tuikea tuhahdus!) Disneylandin aika on sitten, kun lapsi tunnistaa ainakin osan hahmoista ja pääsee kokonsa puolesta myös laitteisiin.


Esimakua Lintsistä saimme sunnuntaina, kun napero pääsi tivoliin. Tarkoitus oli mennä hyppyyttämään lasta Jardin des Tuileries-puutarhan trampoliineihin ja siellä odottikin tivoli! 

Laskimme yhdessä lapsen kanssa vuoren korkuisesta liukumäestä. Jo sinne kiipeäminen huterasta pleksi-seinästä kiinni pitäen aktivoi korkean paikan kammon. Onneksi mäenlasku oli kesympää puuhaa. Pienille lapsille oli ketjukaruselli, veneajelua ja autoarata. Maailmanpyörään olisi päässyt vanhempien kanssa. 

Myös kuolemaa pelkäämättömille suuremmille hurjapäille oli tarjolla jos jonkinlaista kieputinta. Lintsiltä tuttu Rainbow oli kesyimmästä päästä ja muutamat laitteet saivat kyseenalaistamaan kidutuksen ja hauskanpidon rajan.



Draamaltakaan ei säästytty, kun lapsen suosikki, itkevä vauvanukke unohtui johonkin laitteista. Valokuvista onnistuimme jäljittämään katoamispaikaksi autoradan. Seuraavana päivänä palasimme katoamispaikalle mutta vauvaa ei löytynyt. Tänne voi vinkata jos paljon rakastettu itkevä nukke tulee vastaan tivolin nurkilla.



Kiva kesäkokemus ilman sisäänpääsymaksua. Laitteisiin ostetaan liput erikseen. Tivoli on Jardin des Tuileries -puiston reunalla 26.8. saakka. Oikein vekkulia viikonloppua!



tiistai 14. elokuuta 2018

Koulupakko kolmivuotiaille Ranskassa

tiistai 14. elokuuta 2018
Elokuu on mielessäni synonyymi koulun aloitukselle. Siinä missä Suomessa koululaiset ovat jo palanneet pulpettiensa ääreen, on Ranskassa elokuu kaikkein suosituin lomakuukausi. Koko Pariisi uinuu ja kaduilla vallitsee sunnuntaitunnelma. Koulut alkavat Pariisissa syyskuun alussa. 

Keväällä ilmoitimme lapsen kouluun. Ihan hätävarana, jos ei vaikka löydetäkään syksylle lastenhoitajaa. Niin, kaksivuotiaan. Mutta sitten alkoi ajatusmyrsky. Vasta-juuri-vauva menisi kouluun. Esikouluun, mutta kouluun kuitenkin. Ruokatauolla tämä menisi kanttiiniin ostamaan lounasta. Ja sitten katsoisi lukujärjestyksestä missä on seuraava tunti. Ehkei sentäs. 


Todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan mitä siellä tapahtuu. Onko se niin kuin päiväkoti, jota vain kutsutaan kouluksi? Kuulemma siellä nukutaan päikkärit. Hyvä. Ilmeisesti se aiheuttaa muistinmenetystä, sillä kukaan aikuinen ei ole osannut kertoa omasta kokemuksestaan mitä siellä tapahtuu.

Vaippoja ei saa enää olla kun aloittaa esikoulun. Entäs kun se on pakollinen? Ei kai lain lukeminen tee taaperosta kuivaa? 

Syksy tuli liian äkkiä. Päätimme, että lapsi jää vielä kotiin.

Lastenhoitajan sanat ovat tuoreessa muistissa. "Lapsen kouluun meno on tulee olemaan vaikeaa liian vahvan tunnesiteen takia". Vaikken luottaisikaan hoitajan kristallipallonäkymään, tahtoisin naperon saavan viettää stressitöntä lapsuuttaan vielä hetken. Arviointia, vertailua ja pakko-istumista on lukujärjestyksessä muutenkin tulevat parikymmentä vuotta, ellei koko aikuisuus. Eikö leikille, sylille ja hassutuksille voisi pyhittää edes ne ensimmäiset vuodet? Eikö kiireetön ja aikatauluton aika ole voimavara, jota kannattaa vaalia, jos siihen on mahdollisuus?


Pakolliseksi esiopetus tulee kolmivuotiaana, kiitos presidentti Macronin uuden lain. Tähän vuoteen asti koulupakko on koskenut 6- 16-vuotiaita. Koulu on maksuton ja tähänkin mennessä valtaosa kolmivuotiaista on osallistunut esiopetukseen. Perusteluina pakollisuuteen on ollut muuan muassa halu vahvistaa koulun asemaa oppimispaikkana eikä niinkään päivähoitolaitoksena. Esikoulun kantava idea on opettaa ranskan kieltä ja sanastoa siinä määrin, jotta koulun alkaessa kuusivuotiailla olisi valmiudet oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Uudistus tähtää samalla esiopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen ja 800 uutta opettajan paikkaa aukeaa ensi vuotta varten.  

Lapsi seuraa vähän varuillaan eskariryhmien remuisimpia puistoleikkejä. "Mukiloi tai tule mukiloiduksi" näyttää olevan ohjenuorana osassa. Selviytymiskeinot opitaan ehkä pakosta, ehkä apinoimalla isompia. Jos lapsi ei ole koulun aloittaessaan ryhmänsä nuorin, uskon tämän selviävän kouluelämän viidakossa mainiosti siinä missä muutkin. Ikävintä olisi, jos koulua kohtaan syntyisi pelko, joka pahimmillaan pilaisi pienen kouluinnon. Pieni kypsyminen kotona ei siis ole pahitteeksi. Vuodessa ehtii karttua  paljon rohkeutta ja eväitä tulevaa varten. 


Lapsella on vielä päällä "olen vasta pieni tyttö"-vaihe, vaikka isojen tyttöjen puuhia on kiva seurailla kauempaa. Luulen, että ensi vuonna lapsi menee eskariin mielellään. Viihtyykin paremmin kuin kotona ja hoitotädin luona, kyllästyneenä aina samoihin juttuihin. Siltikin ajatus esikoulun pakollisuudesta noin nuorena on vieras ja aiheuttaa ehkä siksi kitkaa.

Hössötystä? Ehkä. Ylisuojelua? Saattaa olla. Tärkeintä kuitenkin tehdä niin kuin oma äidinvaisto sanoo. 

Ovatko teidän kaksi-kolmivuotiaanne aloittaneet jo koulutiellä?