torstai 27. elokuuta 2020

Huonosti nukkuvat lapset

torstai 27. elokuuta 2020

Väsymys kiristää pääkoppaa. 10kk vauva herää öisin ainakin kerran tunnissa, välillä 45 minuutin välein. Tutti tippuu, itkettää tai pitää saada maitoa. Hypin oman sängyn ja pinnasängyn väliä. Imetyksen jälkeen yritän laittaa vauvan takaisin omaan sänkyyn. Lapsi vaan rytkyy sylissä, kun unentokkuraisena siirtelen tätä, herää viimeistään, kun lasken takaisin pinnasängyn pohjalle. 

 

Samaan aikaan esikoinen itkee omassa huoneessaan.


Reipas päiväkotiin lähtijä

Aamuisin tekee mieli nuijia päätä seinään, kauanko tätä jaksaa? Jo viides vuorokausi putkeen muutaman tunnin unilla. Kolmannen valvotun yön jälkeen luulin, etten jaksa yhtään enempää. Ja niin sitä vain jotenkin jaksaa. Yöhulinoita on nyt kestänyt muutaman viikon mutta tilanne ei ota laantuakseen.

 

Esikoisen yöt ovat melkein pahempia kuin meidän muiden. Tämä itkee, potkii sängynlaitoja ja näkee painajaisia. Nyt viikon ajan levottomuus on kestänyt läpi yön. Onneksi aamulla lapsi ei muista yön tapahtumia vaan on oma iloinen itsensä. Vain mustat pussit silmien alla ovat merkkinä yön kauhuista. Meillä kaikilla. Olemme kohta kuin perhe karhukopla mustine silmäympäryksinemme.

 

Nelivuotias on aina nukkunut huonosti. Heräillyt, nähnyt painajaisia, puhunut unissaan ja saanut kauhukohtauksia. Nyt päiväkodin alkaessa kesäloman jälkeen ovat yöt taas menneet ihan ranttaliksi. Vaikka päiväkotiin on kiva mennä, aiheuttaa muutossa arjessa heti rikkonaisia öitä.

 


Pojat etätöissä

Entä vauva? Tämä on siskoaan parempi nukkumaan. Elokuun myötä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa kumpikaan ei nuku. Alan miettiä pilaanko itse lasten yöt? Pitäisikö heitä huudattaa eikä reagoida jokaiseen inahdukseen? Tapahtuuko päivien aikana liikaa? 


Illalla lähden lenkille päästäkseni eroon niskan päällä painavasta väsymyksestä. Olen ylikierroksilla. Päiväuniakaan en osaa nukkua. Ironista kyllä, mitä vähemmän nukun, sitä vaikeampi nukkua. Onneksi happihyppely ystävän kanssa auttaa ja olo kohenee. Kotiin tullessa molemmat lapset itkevät ja tahtovat syliin. ”Minulla oli kama ikävä”, itkee 4v poissaoloani, joka kesti 45 minuuttia.


Onko napanuora kasvanut koronakevään myötä takaisin paikoilleen? Olenko öisinkin liikaa käytettävissä ja lapset ovat tottuneet ”palveluihin”, niin kuin neuvolassa sanottaisiin? Pitäisikö osata viheltää peli poikki ja antaa vähemmän rintaa, silityksiä ja lohdutuksia? Laittaa ovi kiinni ja nukkua posottaa puoli yötä yhtä soittoa?

 

Mahdotonta. Äidinvaisto on ohjattu reagoimaan lapsen itkuun. Olisi ehkä helpompaa opettaa lapsi nukkumaan kuin kovettaa itsensä kivisydämeksi. Vaan käykö ainoa tie itkuttomiin öihin itkuisten öiden kautta?




Ranskis on myös väsynyt. Tämä on tehnyt koko vuoden töitä, kesälomakaan ei ole vielä koittanut.  

 

Syyskuun kohdalla lukee LOMA.  

 

Nukkuisivatko lapset lomalla? Mikä avuksi öihin? Unikoulu, korvatulpat vai yllin kyllin lomailua? 



Blogi jää uinumaan muutamaksi viikoksi kesälomalle, nähdään syyskuussa! :)




 

 

torstai 20. elokuuta 2020

Kaksikielisyys 4,5 vuotiaana

torstai 20. elokuuta 2020

”Ottaisinko mukaan tämän nallen ui tämän sammakon”, miettii neljä ja puolivuotias kotona leikkiessään. ”Vai”, korjaan ties kuinka monennetta kertaa ja jatkan, ”kuka ui, nalle vai sammakko?”. Lasta naurattaa. ”Vai. Ei ui”, tämä tuumii ääneen.


Muistutan, että sanaa ”ui” käytetään suomen kielessä vain uimisen yhteydessä. Lapsen itsekehittämä sana onkin suomen ja ranskan kielen sanamutaatio, josta on vaikea päästä irti. "Ou" ja "vai" ovat muuttuneet sanaksi "ui". Muuten sanat eivät juurikaan sekoitu. 


Tosin ranskan kielen seassa alkaa olla yhä enemmän suomalaisia sanoja. 


kaksikielinen perhe
Team France

Yhtenä päivänä huomaan esikoisen kuuntelevan minun ja mieheni ranskankielistä puhetta mietteliään näköisenä. ”Äiti, sinä olet oppinut ranskaa”, toteaa tämä lopulta. ”Nyt minä olen opettanut papalle vähän suomea ja sinulle vähän ranskaa”, summaa lapsi ehkä enemmän itselleen kuin minulle. 

 

Meillä on ollut aina kotikielenä Ranska. Esikoiselle olen silti puhunut vain suomea. Lapselle sanoin aina Pariisissakin asuessamme, etten ymmärrä ranskaa. Äidin kanssa voi puhua vain suomea. Onkin liikuttavaa, miten pieni lapsi uskoo kaiken pureksimatta ja vasta nyt huomasi, että puhun miehen kanssa ranskaa.


kaksikielisyys
Team Finland

Suomessa asuessa esikoinen käyttää ranskan kieltä enää isänsä kanssa puhuessaan. Testaan välillä lasta kuullakseni onko kieli tekemässä katoamistempun. Kaikkein kimuranteimmat ajatuskukkaset eivät aina käänny. ”Eilisen huominen on tänään, niinkö äiti?” "Kyllä, mutta varmista vielä papalta", pyydän esikoiselta nähdäkseni kääntyykö ajatus ranskaksi. Pienen kakistelun jälkeen sama onnistuu toisellakin kielellä. 

 

Kaikki ajatukset eivät käänny molempiin suuntiin, taitotasosta huolimatta. Lapsi syö isänsä kanssa kinkkua. Yhtäkkiä tulee välähdys. "Papa! Est-ce qu´une jambe bon est comme jambon?" Ranskaksi kinkku on ”jambon”. Reisi on "jambe" ja hyvä on "bon". Äh, tätä ei käännä Erkkikään sulavasti! Kysymyksen ydinajatus kuitenkin oli, että onko reisi sama kuin kinkku. Ehkä syntyperäinen kaksikielinen saisi käännettyä tästäkin suomenkielisen nokkeluuden. 


Team Sekasorto 

Ilmoitimme lapsen syksyksi ranskankieliseen harrastukseen. Jospa sieltä löytyisi ystävä, jonka kanssa voisi luonnollisesti ylläpitää kielitaitoa. Lapsi iloitsee kaksikielisyydestään ja toivon, että niin on tulevaisuudessakin. Sujuvalla kielitaidolla kun on ilo puhua.

 

"Mitähän kieltä pikkuveli oppii?" pohtii lapsi katsellessamme valokuvia Pariisista. Muistutan nelivuotiaalle, että tämä voi opettaa pikkuveljelleenkin ranskaa, kun osaa sitä niin hyvin. Nelivuotias nyökkää itseensä tyytyväisen näköisenä. Pieni kaksikielisyyden kukkanen <3.


Lisää lapsen kaksikielisyydestä:     Kaksikielisyys nelivuotiaana

                                                    Kaksikielisyys kolmivuotiaana

                                                    Kaksikielisen lapsen puhe 2,5-vuotiaana

torstai 13. elokuuta 2020

Töihin vai hoitovapaalle?

torstai 13. elokuuta 2020

Katselen kalenteria epäuskoisissa tunnelmissa. Vanhempainvapaan loppu on käsillä. Olisinko tosiaan valmis jättämään yhdeksänkuisen vauva hoitoon ja palaamaan töihin? Toteutuivatko toiveet ja suunnitelmat pian päättyvää äitiyslomaa kohtaan? 

 

Toivoin ajanjakson sisältävän rauhallista vauvaan tutustumista. Ehdottomasti myös matkoja, ehkä pidempiäkin, koska olen todennäköisesti viimeistä kertaa näin pitkällä vapaalla. Halusin kyläillä ja kutsua kylään, nähdä ystäviä ja perhettä. Rauhaa ja äksöniä sopivassa suhteessa. Tehdä esikoisen kanssa juttuja, joihin työelämän ohella ei ole koskaan aikaa. 

 

Aika lailla toiveita, kun listaa katsoo. Toiveena täydellinen elämä.



Koronapandemia mullisti äitiysvapaan. Onneksi vauvaan on vahva ja hyvä suhde mutta monilta muilta osin suunnitelmat jäivät haaveen tasolle. 

 

”Äitii, kukaan ei leiki minun kanssani” pauhaa nelivuotias vaihtaessani vaippaa. ”Miksi minun täytyy olla yksin”, jatkuu kritiikki volyymin noustessa, kun en ole sekunnissa valmis. ”Arrête de crier”, huutaa Ranskis esikoiselle, toivoen tämän lopettavan huutonsa.” Yäää, papa huutaa minulle!”

 

Kotona ainakin on enemmän härdelliä kuin rauhaa. Esikoinen tahtoo leikkiä riehuleikkejä. Ranskis tahtoo tehdä töitä. Vauva tahtoo kiivetä joka paikkaan. Minä tahdon yksin suihkuun. Kaikkien toiveet ovat päällekkäisiä ja huutohan siitä syntyy. Välillä tuntuu, että korvissa soi! Huh, mikä sirkus! Olisiko työelämä sittenkin varteenotettava vaihtoehto?


Lehden mukaan töissä käyvät kahden lapsen äidit stressaavat 40% enemmän

Mutta töihin, olisinko valmis? Vauva on oppinut sanomaan äiti. Ei ehkä ymmärrä mitä sana tarkoittaa mutta ilahdun joka kerta kuullessani pienen suun kiljaisevan ”ÄITIH”. En ole tarpeeksi kyllästynyt kotona oloon, jotta voisin palata sorvin ääreen. Tahdon nähdä vauvavuoden kaikkinensa, vaikka talous ottaakin siitä takkiinsa. Kehitys on tässä vaiheessa hurjaa. Ensiaskeleitakin on jo otettu!

 

Tahdon ottaa vastaan syksyn vauvan kanssa. Nauttia raikkaasta syysilman kirpeydestä hiekkalaatikon reunalla, ilman kiirettä minnekään. Olla läsnä, kun vauva hakee kihertäen katseellaan: ”äiti, leikitäänkö?” Kun silmät alkavat lupsua väsymyksestä ja pieni painaa tuhisten nenänsä kaulakuoppaani. Tahdon lohduttaa, kun sattuu. 

 

Tukeudun kliseeseen, joka on totta. Töitä ehtii tehdä koko elämänsä mutta vauva on vauva vain ohikiitävän hetken.



Elämä ei ole täydellistä. Ei äitiyslomakaan ollut. Mutta kaiken hullunmyllyn sekaan on kätkettynä jalokiviä. Arvokkaita ja ohimeneviä hetkiä. Ehkä ajoittaisen huudon ja väsymyksen sijaan muistankin myöhemmin, miten vauva oppi taputtamaan. Nauravat silmät ja neljä hammasta. Esikoisen huokauksen lukiessani keskellä arkipäivää ”Äiti, minulla on ikävä sinua päiväkodissa”.

 

Kunpa sekasortoisissakin hetkissä näkisi useammin niiden kauneuden kuin kauheuden. Vaikka aamukahvin juominen rauhassa on tällä hetkellä vain haave, epäilen joskus ehkä juovani aamukahvia rauhassa ja haaveilevani tästä hetkestä.

 

Näkisipä sen mitä sai, sen sijaan että näkee sen, mitä jäi saamatta. 

 

Lopulta päätös oli hyvin helppo. Ei vielä töihin. Oliko teille helppo päätös palata töihin tai jäädä kotiin?  

torstai 6. elokuuta 2020

Laivalla Riikaan avec vauva ja 4v

torstai 6. elokuuta 2020
Hylkeen kuva tervehtii meitä laivan kyljessä lähestyessämme terminaalia. Nelivuotias hihkuu ja puhkuu. Aurinko paistaa ja olemme lähdössä Riikaan niin kuin moni muukin suomalainen perhe tänä kesänä. Ihanaa päästä näkemään uusi kaupunki!

 

Laivaan astuessa Harri hylje jorailee musiikin tahtiin toivottamassa matkustajat tervetulleeksi. Nelivuotias rohkenee heittää yläfemmat ja vauva puhisee innosta. Niin minäkin!


hytti Riian risteilyllä
Uskokaa tai alkää mutta kahden sängyn väliin mahtui pinnasänky!

Hytissä meitä odottaa valmiina vauvan matkasänky, samoin sängynlaita nelivuotiaalle. Molemmat sai klikattua jo risteilyä varatessa. Todella hyvä näin. Ei tarvitse jännittää laivalle asti onko näitä vielä infossa jäljellä. Muumihyttiä en onnistunut varaamaan. Systeemi herjasi henkilömäärän ylittyvän vaikka vauva nukkuu pinnasängyssä. Onneksi muumit eivät olleet kynnyskysymys.

 

Silja Serenade-aluksella on kaksi leikkitilaa, molemmat ovat auki koronatilanteesta huolimatta. Toisessa voi katsella piirrettyjä, pelailla ja laskea liukumäkeä. Toisessa on jopa pomppulinna. Lisäksi lapsille on ohjelmaa, jossa Siljan maskotti, Harri Hylje on mukana. Mennessä emme päässeet lasten discoon ruokailun takia mutta tullessa aikataulut kohtasivat paremmin. Lasten ohjelmat ovat aika lyhyitä joten discoonkin kannattaa mennä heti sen alkaessa. Hylje esitti lavalla oikeat muuvit ja vauva hytkyi ja kiljahteli riemusta maskotin liikkuessa. 


Leikkitila laivalla
9kk vauvakin nauttii leikkitilassa
"Mikä sinusta on laivalla parasta", kyselen uteliaana esikoiselta leikkitilojen väliä kulkiessamme. "No se syöminen", täräyttää lapsi kysyen kärsimättömästi samaan hengenvetoon, että KOSKA sinne oikein pääsee. No pääseehän sinne mutta ensin on odotettava omaa kattausta. 

Buffet-ruokailussa on lasten pöytä, josta metrin mittaisetkin ylettyvät annostelemaan itse ruokia. Mitään gourmeeta on turha etsiä mutta lihapullat, ranskalaiset ja pasta näkyvät maistuvan useimmille lapsille. Innokkaasta odotuksesta huolimatta perheen pikku-parisienne söisi pelkkiä ranskalaisia ja oliiveja, jos saisi itse valita. Sattuneesta syystä ei saa. Myös vesimelonit kuulemma olivat ihan hyviä. Minua vähän häiritsee ravintolan ruokalamaisuus. Kun maksan illallisesta ja pukeudun sitä varten, toivoisin itse tilankin olevan vähän juhlallisempi. Kuvittelenko vain vai oliko buffassakin ennen pöytäliinat?

Jälkiruokapöytä on lapsen onni. Suklaasuihkulähde pulppuaa sulaa suklaata johon voi dipata vaahtokarkkeja tai hedelmiä. Onneksi kattaus on pitkä, kaksi tuntia niin aikuisetkin ehtivät syödä. Aamupalalla tulikin sitten kiire. Kattaus oli 45 minuuttia mutta pelkkään lasten syöttämiseen ja ruokien hakemiseen jonotteluineen meni helposti puoli tuntia. Meinasin jäädä ilman kahvia kun en hakenut sitä pöytään jäähtymään. 43 minuuttia alkamisen jälkeen oli kaikki kahvikoneet jo sammutettu. Onneksi pyynnöstä sain kahvia. 

 

Riika


Riika

Riika

Riikassa meillä oli varattuna huoneisto, ja upea huoneisto korkeine kattoineen olikin! Voi sitä onnea kun 11 neliötä vaihtui 65 neliöön. Vaikka asunnossa ei paljoa aikaa vietettykään, olivat aamu-ja iltahetket paljon rennompia kun kaikille varpaille riitti neliöitä. Vietimme kaksi yötä huoneistossa ja sitten palasimme taas laivalla kotiin.


Kaupungissa annoimme ajan valua omalla painollaan. Emme halunneet kiirettä ja aikatauluja lyhyeen aikaan. Riikastahan olisi päässyt vesipuistoon, rannalle Jurmalaan ja ties minne mutta me käytimme ajan kaupungissa maleksien. Luuhasimme vanhassa kaupungissa, söimme ja kävimme kanaaliristelyllä. ”Kivaa!”, hihkui nelivuotias veneessä. Kiireettömyys on loman ylellisyyttä. Kävimme myös suklaamuseossa, joka alkoi parhaalla osuudella eli suklaan juomisella. Työntekijä otti suklaasuihkulähteestä kaikille mukilliset jonka jälkeen pieneen museoon sai tutustua omaan tahtiin.

 

Suklaamuseo Riiassa
Sulaa suklaata suoraan lähteestä!

kanaaliristeily Riiassa
Hintataso oli edullinen ja ihmisiä harvakseltaan. Koronavirus oli sulkenut vanhassa kaupungissa pieniä liikkeitä ja suuria ihmisjoukkoja ei näkynyt juuri missään, vaikka kauniina kesäpäivänä olisi kuvitellut vanhan kaupungin pullistelevan elämää ja turisteja. Lähinnä suomalaisia näkyi siellä täällä. 


Kaiken kaikkiaan neljän yön jälkeen esikoinen totesi: ”kylläpä oli piiitkä loma! Viisi päivää! Nyt on jo ikävä päiväkotiin.” Jes, tavoite saavutettu! Paluusta seuraavana päivänä alkoikin päiväkoti. 

 

Oletteko te käyneet Riiassa? Mitä piditte? Entäpä lapset?


Riian risteily

 

torstai 30. heinäkuuta 2020

Kun vauva sängystä tippui ja muita kolhuja

torstai 30. heinäkuuta 2020
"Oletko satuttanut vai onko tuo värikynää", ihmettelin ääneen nelivuotiaan jälkiä otsassa. "Se on iso haava", sanoi esikoinen dramaattisin elkein, toivoen mitä suurinta myötätuntoa ja lohdutusta, niin kuin asiaan kuuluu. Lapsen pettymykseksi ja äidin helpotukseksi jälki paljastui tällä kertaa silkkipaperin väriksi. "Eikö ole edes verta", varmisti lapsi vielä, lähes pettyneenä. 

Välillä tuntuu, että lapset ovat koko ajan naarmuilla. Vaikka kuinka yrittää valvoa ja kasvattaa silmät selkäänkin, ovat liikkuvat lapset alttiita kolhuille. Yhdeksänkuinen osaa liikkua muttei miettiä, nelivuotias taas rakastaa vauhtia. Toistaiseksi olemme päässeet aika pienellä. Kop-kop-kop!

Kun vettä on lähellä, saa olla silmä tarkkana
Esikoinen meinasi kerran hukkua leikkipuiston koristealtaaseen. Pää oli jo pinnan alla. Vain jalat törröttivät pystyssä lähteessä. Onneksi kaikki päättyi hyvin mutta tästä näen vieläkin painajaisia. Toinen juttu sitten onkin, kannattako leikkipuistoon laittaa koristeallasta. Ja vielä maassa, jossa puistot suljetaan kun tuulee liikaa. Sekö on vaarallista mutta aidattomat altaat eivät?

Kuopuskaan ei nuoresta iästä huolimatta ole välttynyt kolhuilta. Suurin tälli tuli keväällä. Olin mennyt suihkuun ja jättänyt vauvan parisänkyyn nukkumaan, vauvahan ei osannut liikkua. Klassinen tapaus. Barrikaditkin oli rakennettu sängyn molemmille laidoille. Juuri kun väänsin vesihanat kiinni, kuului kamala rysäys. Ja sitten huutoa. 

Ahaa. Vauva osasikin liikkua.

Vauva kiljui ja huusi lattialla kuin teurastettava. Teki mieli takoa omaa päätäni seinään mutta eipä se olisi vauvaa auttanut. Sen sijaan soitin päivystykseen, jossa vastasi maailman ihanin hoitaja. Kertoessani tapahtuneesta itsesyytösten riivaamana, hoitaja vakuutteli ja rauhoitteli tyynenä kuin viilipytty. ”Melkein kaikki vauvat tippuvat jossain iässä. Vauvat ovat kestävämpiä kuin vaikuttaa. Hengitä rauhassa ja seuraile vauvan vointia” ynnä muita lohdullisia sanoja. Teki mieli itkeä, niin kauniisti tämä puhui. Vauvakin tokeni järkytyksestä ja oli taas äkkiä oma iloinen itsensä. Silti sydän sykkyrällä herättelin tätä yöllä, niin kuin aivotärähdyksen jälkihoitoon kuuluu. Kun vauva reagoi ärsykkeisiin, ei oksennellut eikä muutenkaan oireillut, säästyimme sairaalareissulta. Huh, miten säikähdin.

Pari päivää myöhemmin näin, että vauva oli oppinut etenemään kierimällä. Se selitti tippumisen. 

Kun hyvä kiipeilypuu löytyy, on sen kutsua mahdoton vastustaa
Sitten oli nelivuotiaan vuoro olla potilaana. Esikoinen otti ja haukkasi palasen vesilasin reunasta. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ranskassa sama tapahtui taaperoaikoina, minkä jälkeen muovimukit ovatkin olleet kovassa huudossa. Kaivelin sirpaleet suusta, laitoin lapsen purskuttamaan vedellä ja soitin päivystykseen. Taas lohduteltiin ja suositeltiin muovimukien käyttöä. Teki mieli luvata etten soita enää seuraavalla viikolla.

Toisissa perheissä tapahtuu pieniä onnettomuuksia jatkuvasti. Mitä enemmän vauhtia, sen helpommin sattuu. Onneksi lapsilla tuntuu olevan suojelusenkeli matkassa koska aikuiset eivät ehkä selviäisi samoista tapaturmista yhtä pienillä vammoilla. Vai mitä luulette, miltähän tuntuisi hypätä kallo edeltä pulpetin kannelta lattialle, niin kuin veljeni teki ensimmäisenä koulupäivänään? Tahtoi näyttää uusille kavereille kuinka siistejä juttuja osaa tehdä. Auts, mutta siihenkin auttoi videovuokraamon delfiinileffa ja yksi vapaapäivä.

Pienimmälläkin on jo kova vauhti päällä
Kaksi asiaa kannattaa pitää kaukana pikkulapsista. Magneetit ja paristot. Päivystyksessä muistutettiin nimittäin kahdesta tilanteesta, jotka vaativat välitöntä lähtöä sairaalaan. Jos lapsi nielaisee pariston tai magneetin, on toimittava nopeasti. Meillä nostettiin heti jääkaappimagneetit hattuhyllyn korkeudelle ja briiffattiin esikoinen niiden nielemisen vaarallisuudesta. 

Onko teillä riittänyt vauhtia ja vaaratilanteita? Auttaisikohan konttauskypärä vai pitääkö lähteä haarniskakaupoille?  
torstai 23. heinäkuuta 2020

9kk vauva tahtoo kävellä

torstai 23. heinäkuuta 2020
Minkälainen on yhdeksänkuinen vauva? Kaikki lapset ovat yksilöitä ja kehittyvät omassa tahdissaan, mutta tällainen on meidän Mini-Ranskis. Ikää on yhdeksän kuukautta ja muutama päivä.

Suussa on neljä nököhammasta. Kaksi ylhäällä ja kaksi alhaalla. Näillä saa oikein mukavasti tikattua kiinni sormesta. Aiii, parkaisen ja vauva kikattaa. Syliin ottaessa tämä iskee suoraan kiinni olkapäähän. Kikatuttaa. Pureskelu on vauvasta ihanaa mutta alkaa jo olla kivuliasta puraisun kohteelle.

9kk vauva tahtoo kävellä
Näin vauva tahtoisi kulkea koko ajan
Kuin rautakanki, ei tahdo istua vaan nousta pystyyn. Yrittäessäni istuttaa lattialle tuntuu kuin yrittäisin vääntää rautakankeen 90 asteen kulmaa. Vauva haraa vastaan ja pitää jalkojaan piikkisuorina. ”Kävelen, en istu!” Tämä alkoi jo seitsenkuisena. Yrittää kävellä koko ajan, vaikka luulen, että kävelyttäminen on varhaista. Vauva ei selvästikään ole samaa mieltä. Vauva yrittää kiipeillä joka paikkaan. Esteen päältä osaa jo kiivetä rahin päälle. 

Ei edelleenkään tahdo syödä soseita vaan nakertaa kiinteitä. Kurkkua, porkkanaa, omenaa. Kaikkea mihin meinaa tukehtua. Banaani, vauvan naksut tai muut vähemmän vaaralliset eivät tyyppiä kiinnosta. Keitetyn perunan tämä viskaa nopean nuolaisun jälkeen menemään. ”Ai tuota taas, en syö! Leipää, kyllä kiitos!”

9kk vauva tahtoo seistä

Hyvin kiinnostunut ympäristöstään. Ravintolan terassilla pulun nähdessään pää kääntyy niin kauan kuin niskat antavat periksi. Vauva seuraa kaikkea mikä liikkuu. Ihan kuin elämä olisi ollut pausella tähän saakka ja nyt joku olisi laittanut elokuvan pyörimään.

Syö rintaa pari kolme kertaa päivän aikana, öisin muutaman kerran. Saa jostain ilmeisesti vauvojen supervoimia, sillä nihkeästä syömisestään huolimatta on ihana pullukka, jolla voimia tuntuu riittävän.

Osaa taputtaa. Kun taputan, tämä matkii ja taputtaa takaisin.

Antaa pestä hampaat, vaikkei suostu avaamaan suutaan lusikalle. Harjatessani eilen omia hampaitani vauva konttasi viereen ja avasi suunsa ammolleen. Annoin tälle oman hammasharjan ja sitä se jäi järsimään tyytyväisen näköisenä.

9kk vauva tykkää istua hiekkalaatikolla

Arastelee ”inhottavia tekstuureja”. Koskiessaan koiran limaiseen leluun, irvistää ja jättää lelun. Laittaessaan paljaan jalan ruohikkoon, pysähtyy ja kipristää varpaitaan tyrmistyneen näköisenä. Tykkää istua hiekkalaatikolla ja potkia hiekkaa.

Yöt ovat tällä hetkellä yhtä sirkusta. Vauva liikkuu unissaan, ryömii, kääntyilee ja nousee karhukävelyasentoon. Itkee tuttia ja vaipatkin falskaavat välillä. Hyvin levottomia öitä on kestänyt noin kuukauden verran. Toivottavasti tilanne rauhoittuu kohta, koska jatkuva valvominen ja tunnin välein heräily alkavat käydä työstä. Päivisin vauva nukkuu kahdet päikkärit. Ehkä tämä vaihe helpottaa kohta tai sitten on unikoulun aika.

Hurjaa vauhtia karttuvat vauvan taidot. Kuinka kauan voi vielä puhua vauvasta, kun toinen melkein kävelee? 
torstai 16. heinäkuuta 2020

Pieni lapsi + pieni koira?

torstai 16. heinäkuuta 2020
Meidän perheen karvaisin perheenjäsen ei ole Ranskis, vaikka hiusten lukumäärän perusteella voisi niin olettaa. Perheen pörröisin on Choco, pieni Pomeranian- rotuinen kääpiökoira. Painoa on kolmisen kiloa ja kokoa vähän enemmän kuin A4-arkilla. Karvoineen päivineen. Märkänä näyttää oravalta.

kääpiökoiran koko
Vähän suurempi kuin A4
Hankimme koiran ennen lasten saamista. Pieni koira oli todella näppärä myös kaupungissa asuessa. Vaikka rotu on haukkualtis, koulutimme sen hiljaiseksi. Opetimme sen kulkemaan liikennevälineissä heti pennusta pitäen ja koira oli mukana aina ja kaikkialla. Kokonsa puolesta se mahtui helposti pieneen koirankantolaukkuun ja lentokoneessa se kulki matkustamossa. Ihana seuralainen, joka keräsi aina katseita.

Pariisissa koira oli yleensä tervetullut ravintoloiden terassille, vaikka puistoon sitä ei aina saanutkaan ottaa. Pariisissa on tietyt puistot, joissa saattaa olla vieläpä tietyt alueet, joihin koiran saa viedä. Esimerkiksi Luxembourgin puistoon koiran saa ottaa mutta se saa käyskennellä vain pääporttien läheisyydessä. Ei koristealtaan edessä. Puhumattakaan nurmikolle menosta. Omassa lähipuistossamme Montsourisissa koirat eivät saaneet astua nurmikolle. Ihmisillä oli lupa pikniköidä ja puistojumpata mutta koiran kävelystä nurmikko olisi vartijoiden mukaan mennyt pilalle. Pariisin puistoissa on nimittäin vartijat muistuttamassa ahkeraan siitä, mikä on sallittua. Mutta siitä toiste, ennen kuin eksyn liian kauaksi alkuperäisestä aiheesta. 


Kääpiökoira kahvilassa
Koira oli tervetullut kahvilaan
Revenons à nos moutons, palataanpa takaisin aiheeseen. Kun esikoinen syntyi, pääsi koira tekemään tuttavuutta vauvan kanssa. Vastasyntynyt oli lähes samaa kokoluokkaa kuin koira. Kasvaessaan vauva ohitti koollaan äkkiä koiran ja alkaessaan liikkumaan, oli koiran perässä mönkiminen parasta, mitä lapsi tiesi. Koira antoi vauvan kiskoa karvojaan eikä mennyt pois alta, vaikka vauva kellahti päälle. 

Hyvin pian lapsella oli enemmän voimia kuin koiralla. Aloin pelkäämään koiran puolesta. Tämä kun ei tajunnut pelätä vauvaa. Koiran kintut ovat pienet ja hennot. Pelkäsin niiden napsahtavan poikki kuin kananluut, jos kävelemään opetteleva vauva kaatuu päälle. 

Pomeranian kääpiökoira ja vauva
11-kuinen opettelee kävelemään
Muuttaessamme Pariisissa viidennen kerroksen asuntoon, johon piti kivuta puisia kierreportaita pitkin, muodostui ongelma. Koira ei millään suostunut kiipeämään liukkaita rappuja pitkin. "En muuten tule", sen silmät tuntuivat tapittavan ja takajalat haroivat kaikin voimin vastaan. Puolitoistavuotias taas ei jaksanut kävellä ylös asti. Jouduin siis kantamaan molempia, mikä aiheutti sen, etten saanut pidettyä kaiteesta kiinni. Puisia portaita vahattiin ahkeraan ja välillä tuntui, että luistimillakin olisi pysynyt paremmin pystyssä. Jouduimme kerrassaan ikävään tilanteeseen, kun sain pelätä äiti-vauva-koira-rykelmän kierivän portaita alas pää edellä.  

Lopulta pakon edessä päädyimme jättämään koiran äitini luokse Suomeen hoitoon.

Ikävä oli valtava. Suomessa vieraillessamme lapsi kohteli koiraa kuin lelua. Alle parivuotias ei niin sisäistänyt yhdestä kerrasta käskyä ”HELLÄSTI!”. Monta kertaa menin väliin, kun lapsi yritti nostaa koiraa, meinasi istua päälle tai retuutti tätä kuin lelua. Nyt 4,5 vuotiaanakin kohtelee vielä välillä aika ronskein ottein.

Kun muutimme takaisin Suomeen ja vauva syntyi, sai koira vielä pysytellä äitini luona. Koira oli alkanut haukkumaan ja muutenkin unohtanut kaupunki- ja kerrostaloelämän säännöt. 

Pomeranian ja vauva

Nyt kahdeksankuinen vauva rakastaa koiraa. Uteliaana yrittää tarrata korviin, häntään tai mistä ikinä saakin kiinni. Koira inahtaa, jos en ehdi hätiin. 

Haikein mielin olemme tulleet lopputulokseen, että koiran hyvinvoinnin kannalta on parempi kun tämä ei asu pikkulapsiperheessä. Koira ei todellakaan ole lelu ja pelkään etteivät silmäni riitä aina valvomaan, ettei sitä satu. Kaupunkiasuminen tuottaa omat haasteensa. Koira ei ole enää tottunut suuriin ihmisjoukkoihin ja arastelee kaupungissa. En tiedä pääsisikö haukkumisestakaan enää eroon. Ehkä, sillä meidän kanssa asuessa tämä ei haukkunut koskaan. Mutta oma piha ja reviiri ovat tehneet tehtävänsä. Koira haukkuu aina kun hissi liikkuu talossa. ”Pois! Täällä vahdin minä!”

Onko teillä lapsiperheessä kääpiökoiraa tai muita pieniä eläimiä? Miten lapset ja eläimet tulevat toimeen? Oletteko saaneet yhtälön toimimaan?