maanantai 21. toukokuuta 2018

Pikku-pariisitar lähtee Isoon Omenaan

maanantai 21. toukokuuta 2018
"Ttittitiididi ttittitiidi", hyräilen Sinatran tahtiin, New York New York. Lähdemme huomenna Isoon Omenaan, enkä malta pysyä nahoissani!

Kävimme viime vuonna Nycissa naperon kanssa tämän ollessa reilun vuoden ikäinen. Meillä oli niin onnistunut loma, että nyyhkin Manhattanilla taksissa lentokentälle palatessamme jo tulevaa ikävää kaupunkia kohtaan. Olin jostain syystä saanut päähäni, että lapsen kanssa ei voi enää matkustaa tämän jälkeen. Että vaikea ikä estää matkustamisen seuraavat vuodet ainakin.

Sanotaan että vauvan kanssa matkustaminen on vielä helppoa. Totta on, vauva ei vielä niin välitä ympäristöstään, kunhan kaikki perustarpeet ovat kunnossa. Ikuisena matkakuumeilijana reissasimmekin mahdollisimman paljon lapsen ensimmäisen vuoden aikana. Mutta se raahattava tavaramäärä!

Vähän ennen puolentoista vuoden ikää oli kaikki lapsen kanssa vaikeaa. Lapsi kieltäytyi yhteistyöstä pukemisen, syömisen ja suurinpiirtein kaiken suhteen. Liekö kyseessä äidistä eriytyminen ja napanuoran katkaiseminen mutta Ranskiksen kanssa moni homma sujui helpommin. Matkailukin oli tauolla ja vaikeaa vaihetta kesti lähes kaksivuotiaaksi asti.

Nyt olen riemuissani, puheen kehittyessä lapsen kanssa voi neuvotella! Olen ottanut käyttöön kaikki kielletyt vanhemmuuden keinot:
  • Lahjomisen: "Saat nallekarkin jos juot koko lasin (ripulilääkettä)."
  • Kiristyksen: "Et pääse karuselliin, jollet anna laittaa kenkiä jalkaan."
  • Uhkailun: "NYT loppuu se jääkaapin ovella leikkiminen tai äiti suuttuu", sanoo äiti jo suuttuneena.

Toimivat loistavasti. Paitsi uhkailua joudun vielä treenaamaan. Uhkailun vaikeutena on löytää sopiva uhka. En halua pelotella nukkumaan menolla. Yöt ovat muutenkin rikkinäisiä, enkä halua lapsen pitävän nukkumista rangaistuksena. Suuttunut äiti taas ei taaperoa juuri hetkauta. Joulupukkia lapsi ei oikein muista ja karkkipäivää ei vielä tunne. Vaatii siis harjoittelua.


Takaisin matkustusaiheeseen. Innostuksen perhoset räpyttelevät vatsassa niin, että on vaikea pysyä paikoillaan! Koko kevään ja koulutyön palkinto, syntymäpäivääkin juhlitaan. Vaikka lapsi saa uhmakohtauksia, ovat ne ohimeneviä ja huomion toisaalle ohjaaminen toimii yleensä hyvin. Matkalle lähtee lähtee oma-aloitteinen, utelias ja (toisinaan) keskittymiskykyinen pikku-ihminen. Kun valmistautuu kompromisseihin, on palkintona myös niitä hyviä hetkiä.

Matkattuamme kerran Tokiosta 12 tuntia huutava vauva sylissä, ehdin jo ajatella, että ehkä matkustaminen ei ole kaiken vaivan arvoista. Ohimenevä väärinarviointi. Siihen verrattuna mikään matka sitä ennen eikä sen jälkeen ole tuntunut rankalta.

Voihan olla että olen liian optimistinen ja koko lento on yhtä taistelua. Mutta kun palkintona on viikko New Yorkissa, eivät mitkään vaikeudet tunnu ylitsepääsemättömiltä.

Perästä kuuluu! Siihen asti kodissa raikaa: "Ttittitiididi ttittitiidi, ttittitiididi ttittitiidi!"

perjantai 18. toukokuuta 2018

Enchanté, tervetuloa uuteen blogiin!

perjantai 18. toukokuuta 2018
Hei kaikille! Olen todella iloinen päästessäni tänne Kaksplussalaisten hienoon joukkoon, sormet hyppelevät näppiksellä riemusta ihan omaan tahtiinsa!

Kerron vähän perheestämme, niin menoa on helpompi seurata. Nimeni on Susanne ja kirjoittelen Pariisista. Olen tammikuussa 2016 syntyneen kaksivuotiaan pariisittaren äiti ja naimisissa Ranskiksen kanssa. Välillä ihmettelen, välillä ihailen ranskalaisten tapaa olla, tehdä ja elää. Blogini kertoo näistä mietteistä, taaperon edesottamuksista ja omista ajatuksista, jotka välillä tuppaavat hukkumaan lelulaatikkoon taaperotohinan joukkoon.

Pariisista puhuttaessa vilisee mielikuvissa ranskattaria huolettoman elegantteina, kallista muotia, taidetta, samppanjaa ja arkkitehtuuria. Ei-lapsille, voi käydä mielessä Pariisia miettiessä. Vaan täälläkin ovat puistot pullollaan pikku-parisienneja ja fransmannin alkuja. Kaikkien poskisuudelmien seassa myös Pariisissa sairastetaan ne samat oksennustaudit ja saadaan julkisia känkkäränkkäkohtauksia. Kanssamatkustajat neuvovat mielellään tällaisen sattuessa: ”Vauvalla on nälkä/jano/kuuma/kylmä” äidin laskiessa punaposkisena minuutteja liikennevälineestä poispääsyyn.


Asumme Etelä-Pariisissa kerrostaloasunnossa, viidennessä kerroksessa ilman hissiä. Taapero kainalossa poikittain, vesipullopakkaus kädessä ja käsilaukku hampaiden välissä kapuan asuntoomme ikävöiden suomalaista hanavettä. Kaikista kummallisuuksistaan huolimatta, koti on oma utopiamme, Ranskan ja Suomen yhteisvyöhykke. Paikka,  jossa poimitaan molempien maiden parhaat puolet omaan käyttöön.

Kaksivuotiaamme on määrätietoinen ja lujatahtoinen tapaus. Joinakin päivinä meillä asuu kesyttämätön villipedon poikanen. Toisinaan taas pieni herkkis, joka ei voi kuunnella itkemättä satuja, joissa näkyy yhdetkin surulliset kasvot. Ranskis pudistelee päätään, "elle est comme sa mère, ilmetty äitinsä", oli kyseessä kumpi versio vain.

Ranskis on opetellut suomalaisen luonteen salaisuuksia kanssani jo 13 vuotta ja oppinut, että näennäisen viilipytyn luonteen omaavan kansan pinnan alla roihuavat palavat tunteet. Ranskis on charmantti ja omaa äärettömän pitkän pinnan, joka venyy, oli meillä moodi mikä hyvänsä. Perhettämme täydentää pikku-pörriäinen, maailman rakkain pulloharjan ja Napoleonin risteytys, Choco-koira, joka on tällä hetkellä porraskammon takia hoidossa Suomessa.

Lämpimästi tervetuloa mukaan seuraamaan tasapainoiluamme!
Bisous à tous,

Susanne



torstai 17. toukokuuta 2018

Päiväretki Pariisista Orléansiin

torstai 17. toukokuuta 2018
Meillä ei ole autoa. Ranskiksen työpaikka on kävelyetäisyyden päässä ja metrot kuljettavat ympäri Pariisia. Niinpä auton vuokraaminen yhdistyy aina lomaan ja kirvoittaa pienen ihanan matkakuumeen.

Ranska on täynnä kauniita tutkimattomia kaupunkeja ja päätimme ajaa Orleansin kaupunkiin, jonne Etelä-Pariisista on puolentoista tunnin ajomatka. "Papa ajaa autoa brrrrr ja äiti ja papa ja pikku-ässä saa eväitä" ilmoitti napero ensimmäisenä ylösnoustuaan ja muistaessaan lupauksen retkestä.
Automatka sujui hyvin ensimmäiset 1h20min. Nähdessämme kyltin "Orleans 1000m" lapsi heräsi ja alkoi oksentaa. Rutiinilla kosteuspyyhkeet suihkimaan, varavaatteet päälle  ja katse kohti määränpäätä.

Napero toipui äkkiä ja oli innoissaan noustessamme parkkihallista suoraan karusellin eteen ilmapallokauppiaan luokse. Pari kierrosta karusellissa ja lapsi oli valmis jatkamaan kaupunkiin tutustumista.


Orléansissa oli paraatitunnelma huipussaan ja olimme pöllähtäneet keskelle Jeanne d'Arcin juhlapäivää. Kaupungissa elää vahvasti Jeanne d'Arcin muisto ja keskustassa on useita tämän kunniaksi nimettyjä kohteita.
Jeanne d'Arc eli Orleansin neitsyt, on 1400-luvulla elänyt Ranskan kansallissankari, joka on tunnettu näyistään.
Jeanne d'Arcin sanotaan nähneen ilmestyksen enkelistä, jonka mukaan englantilaiset ovat hyökkäämässä kaupunkiin. Jeanne d'Arc sai vaikeuksien kautta hevosen itse kuninkaalta ja englantilaiset nujerrettiin. Tarinaa kertoi kahvilan pöydässä istunut paikallinen, joka epäili vahvasti, ulkomaan mongerrusta kuultuaan, että saattaisin olla epätietoinen Jeanne d'Arcin uroteoista.

Kiitos jakamisesta, totta oli, että tarina ei ollut ulkomuistissa. Kertoja muisti lisätä, että englantilaiset eivät ole heidän lempikansaansa ja kehtaavat kutsua heitä SAMMAKOIKSI. Vastaiskuna englantilaisia kutsuttiin nimellä les Rosbif, joka tarkoittaa pihviä ja oli mitä ilmeisimmin engelsmannien lempiruokaa. Siirryimme kevyimpiin keskustelunaiheisiin ettei vuosisatojen takainen kauna roihahda.


Ihmiset täyttivät kadun varret odottaessaan kulkuetta ja orkesteri soitti fanfaareja. Nautimme juhlahumusta ja kiertelimme kapeilla kaduilla vanhoja rakennuksia ihmetellen. Hellettä oli kolmisenkymmentä astetta ja tuntui kuin olisi matkannut pidemmällekin Pariisista. "Puistoon puistoon", pyysi taapero. Ainoa löytämämme puisto oli hienoissa puitteissa katedraalin takapihalla.


Iltapäivällä tulla tupsahdimme keskelle keskiaikajuhlia. Linnoituksen sisäpihalla oli markkinat, jossa myytiin keskiaika-asuissa kaikkea miekoista kilpiin. Ihmispaljous ja kuumuus veivät siinä kohtaa sen verran voimia, että päätimme siirtyä väljemmille vesille vilvoittelemaan.


Paluumatkalla napero sammui kuin kynttilä. Herätessään tarjosin nallekarkin pahoinvoinnin torjumiseksi. Itsellä pahaa oloa aiheuttaa auton haju, on aiheuttanut lapsesta lähtien. Kikka toimi ja päästiin kotiin mukana iloinen lapsi puhtaissa vaatteissa. Seuraavaa reissua siis suunnittelemaan!
tiistai 15. toukokuuta 2018

Haisteltavaa ja maisteltavaa Pariisin kaduilla

tiistai 15. toukokuuta 2018
Sateettomina päivinä lähdemme taaperon kanssa monesti ulos maleksimaan. "Kauppaan!" määrää napero tuimasti, kun ehdotan puistoon menoa. Betoniviidakosta kasvaa urbaaneja kaupunkilaisia ja lapsen arkipäivän riemuihin kuuluukin näyteikkunoiden tuotteiden nimeäminen.

Rikkautena Pariisissa pidän kukoistavaa väri- ja tuoksumaailmaa, josta riittää piltille ihmeteltävää ja kerrottaavaa. Joskin haittapuolena myös viemärit levittävät omaa udööriään ja pakokaasut kirveltävät silmiä. Tämä tuoksujen sekamelska, odeur Paris, on osa Pariisin kaupunkielämystä.


Kukat puhuvat väreillään omaa kieltään, esim. sininen edustaa hellyyttä
Kukkakauppojen ihanuudet kukkivat kaduille asti kesät talvet ja kun aikaa riittää, nimeämme kukkien värejä. Kotikadullamme on kolme biokauppaa, joiden ikkunat ovat täynnä vihanneksia, hedelmäkauppias taas pitää huolen siitä, että eksoottisetkin hedelmät tulevat tutuiksi jo pienestä pitäen. Monesti joudun kysymään kauppiaalta apua hedelmien tunnistamisessa, joko täällä myydään enemmän hedelmiä kun Alepan tiskissä, tai sitten näitä ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut olemassakaan. Epäilen ensimmäistä.



Leipomon ikkunat viekottelevat toinen toistaan mielikuvituksellisimmilla luomuksillaan, ja taapero toteaa ohi mennessään, "eipä, oiaivi ja kakku" (käännös: leipä, voisarvi. Taapero puhuu välillä vokaalikieltä ja arvaillessani konsonantteja on olo kun Onnenpyörässä).


Nuuhkittuamme kukat, tunnistettuamme hedelmät ja vihannekset ostan aina joskus reissun huipennukseksi crepin, "ukkaaätty kiitos" kuuluu pyyntö suklaalätystä, jota äidinkin on erittäin vaikea vastustaa. Osaisinpa liittää vielä tähän tuoksuelementin, jolla ei-niin-esteettinen creppi muuttuisi heti ymmärrettävämmäksi houkutukseksi!

Karseasta ulkomuodostaan huolimatta, on lämmin tuore sokeriherkku olemustaan maukkaampi.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Ranskiksen talvipukeutumiskoulu

maanantai 14. toukokuuta 2018
Kauluri takin päällä, body roikkuu haaroista napittamattomana polvissa housujen päällä ja kumisaappaat aurinkoisena talvipäivänä? Ei, taapero ei ole pukenut itse vaan opinnäyte isäpapan pukemistyylistä.

Opiskellessani Laurea amk:ssa parikymppisenä, saapui kouluumme kymmenisen ranskalaista poikaa Erasmus-vaihtareiksi. Syksy muuttui talveksi vaan vaatetus pysyi samana, tennarit ja lyhyt takki. Pahimmilla pakkasilla tammikuussa osa käytti sentäs pipoa ja kaulaliinaa. Hytistiin. Hrrr, miten nämä suomalaiset pärjäävät.

Jokaisella puutteensa ja vaatetusongelmasta huolimatta nain yhden näistä palelevista hurmuripojista. Ja poika, tai ehkä jo nuori mies (inhoan tätä termiä XD) muutti pysyvästi Suomeen seuraavaksi kahdeksaksi vuodeksi. Mieheni oppi käyttämään "tykkejä" ja kerrospukeutumaan. Jopa talvikengät tuli ostettua. ("Mutta eihän näillä voi mennä töihin!") Pikkukengissä piti kuitenkin luistella työpaikalle ja muihin sosiaalisiin tilaisuuksiin. Ehkä vasta koiran hankkiminen sai Ranskiksen vetämään ajoittain talvikengät vapaaehtoisesti jalkaan.


Lapsen synnyttyä Suomessa keskelle kahdenkymmenen asteen pakkasta, olin jo luopunut ajatuksesta siitä, että Ranskis oppisi koskaan pukeutumaan talveen. Koska oppilaani oli reputtanut oman pukeutumisensa kurssin, siirryin vetämään jatkokurssia, "kuinka pukea pieni lapsi pakkasia vasten". Ensin talja vaunuihin, lapselle SEKÄ sisävaatteet ETTÄ  toppapuku (ranskiksen puettua ulkovaatteet kerran pelkän vaipan päälle).


Talven taas palattua Pariisiin, ammottavat puistot tyhjyyttään. Lämpötila laskee ulkona tuulen kanssa pitkälle miinusasteisiin ja ihmettelen miten kylmä Suomessa onkaan. Luulin jo pukeutumisopin menneen perille, kunnes mieheni tuli viime viikolla naperon kanssa kotiin talvihaalarissa ja kesäkengissä. Lämmiteltyäni taaperon jäävarpaita hetken ihmettelin ääneen miksei talvikenkiä oltu laitettu jalkaan. Mieheni siihen: "ei kai talvikenkiä tarvitse jos on jo talvihaalari?"

Pukeutumiskulttuuri on Pariisissa hyvin toisenlainen kuin Suomessa. Hyisessä viimassa näkee monesti pienetkin lapset ilman pipoa, takit auki retkottaen. Talvihaalareita myydään vain vauvoille mutta kävelemään opittaessa siirrytään farkut ja toppatakki-lookkin. Edes toppahousuja ei juurikaan näe, joskin näitä myydään urheiluosastolla. Tosin ulkoilukin on kylmillä säillä niin vähäistä, että ehkä näillä pärjäilee välimatkat kodin ja hoitopaikan välillä, onhan rattaissa yleensä ne lämpöpussit suojaamassa kylmyydeltä.

Lämpimämpinä vuodenaikoina olen ihaillut pariisilaispilttien ihastuttavaa olemusta leikkipuistossa. Tytöillä näkee monesti sukkahousuja ja hameita hiekkalaatikolla ja vauhti on silti yhtä kova kuin monella pojalla. Kerran näin kurahousut yhdellä tytöllä, tämän isä kertoi silminnähden ylpeänä miten helppoa ulkoilu on moisen suojavarustuksen kera, antoi vielä norjalaisen nettikaupan nimenkin. Vedin pienen mainospuheen muutamalle suomalaiselle merkille ja pyysin äitiäni tuomaan kuravarusteet seuraavalla reissullaan.
Ja kotona pukeutumisoppi jatkuu...






Äitienpäivän antia

"Äitin juhla" kihisee ja hihittelee taapero oven takana sunnuntaiaamuna. Saan sänkyyn lahjan, kortin ja ison rutistuksen. "Äitin rakas" kuiskaa taapero korvaan. Kaikki yöheräilyt unohtuvat.

Ranskassa äitienpäivää juhlitaan toukokuun viimeinen viikonloppu mutta esitin toiveen, että meilläkin juhlistettaisiin päivää suomalaisen kalenterin mukaan. Kuuntelen mielelläni Suomen radiosta äitienpäivälähetystä nyyhkien ja tuntien olevani osa jotain tärkeää. Muuten ranskalainen äitienpäivä ei Ranskiksen mukaan eroa suomalaisesta, äitiä hemmotellaan lahjoin ja lasten itsetehdyin kortein. Tärkeintä on sanoma: äiti, olet meille tärkeä!


Olisin niin kovin mielelläni halunnut juhlistaa omaakin äitiä, yhtä elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Onneksi on puhelin. Vaikka välillä tuntuu että linja on kulunut liiasta juttelemisesta. Terveisiä vaan teleoperaattorille, joka aina katkaisee yhteyden parhaimpien naurujen kohdalla. Postilaitos oli ottanut korttinikin panttivangiksi, mutta ehkä se ehtii ensi äitienpäiväksi. (kyllä, kerran eräs kortti teki vuoden matkaa Italiasta!)

Lapsena teimme äidille aamiaista pikku-veljen kanssa. Lähetin veljen metsään poimimaan valkovuokkoja, jotta sain kenenkään häiritsemättä tehdä täydellisiä voileipiä, joissa juustot, kinkut ja kurkut oli sijoiteltu millintarkasti paikoilleen, eikä mikään leikkele pilannut täydellisyyttä roikkumalla rumasti leivän reunan yli. Haha, olen yrittänyt päästä tavasta sittemmin eroon - huonolla menestyksellä :D


Eilen lähdimme brunssille jatkamaan juhlapäivää, jottei kenenkään tarvinnut mittailla viivottimella niitä leikkeleitä. Taaperoa viikolla vaivannut vatsapöpö oli vienyt voimat niin, että nukahti rattaisiin ennen ravintolaan pääsyä ja heräsi vasta kotimatkalla. Kun kerrankin oli kaksi kättä käytössä omaa syömistä varten, tein varmasti kakkujen syönnin ennätyksen, mutta hei, ensi äitienpäivään on vuosi! Nyt jo vesi kielellä...

Toivottavasti  teilläkin viikko alkaa hymyntäytteisin muistoin äitienpäivästä, kevään riemua kaikille!



lauantai 12. toukokuuta 2018

Kaksikielisen lapsen iltasaduista

lauantai 12. toukokuuta 2018
Viimeksi käydessämme Ranskassa lastenlääkärin luona, hän sanoi: "Puske puske nyt sitä suomen kieltä, koska pian lapsi (2v) ei enää suostu käyttämään sitä kanssasi." Pakkomielteeni suomen kielen vahvistamiseen paheni entisestään.

Luemme joka ilta satuja suomeksi. Vain ja ainoastaan. Olen ehdottoman varma siitä, että jos jätän yhdenkin iltalukemisen väliin, on lapsen suomen kieli, itseilmaisukyky, empatian kehittyminen ja tunteiden sanoittaminen (muun elämän ohella) lopullisesti retuperällä. Kehittämäni teorian mukaan lapsi tajuaa yhden iltasadun poisjättämällä, että ahaa, näitä siis voi lukea myös papan (=isän) kielellä.




Vauva-aikana luin lapselle Hesaria ääneen. Epäilin ettei tämä ymmärrä vielä satujen päälle. Ilmeisesti kuvittelin 2kk vauvan olevan enemmän kiinnostunut ajankohtaisasioista. (En nyt saa kiinni logiikasta ajatuksen takana mutta laitetaan hormonihöyrähdyksen piikkiin, asia sentäs jo hiukan paremmalla mallilla).

Olen ollut lapsena lukutoukka, joka olisi voinut viettää 24h vuorokaudessa nenä kirjassa fantasiasatuja ahmien. Kun lähiöömme avattiin uusi kirjasto, kahmin koko lasten ja nuorten osaston läpi satuillen mielessäni toinen toistaan hurjempia vampyyri- ja seikkailusatuja (joissa lähes kaikki päätyivät lopulta giljotiinin. Hmm. Tulenkohan paljastaneeksi itsestäni seikkoja, joiden kannattaisi pysyä pimennossa). Nyt toivon pystyväni siirtämään rakkauden lukemiseen lapselleni.

lasten kirjoja
Suomessa käydessämme löysin tätini luota vanhoja Pupu Tupuna-kirjoja. Lapsi oli myyty. Pupu Tupunaa ollaan nyt luettu viikko. Olen RIEMUISSANI! Ensimmäinen kirjarakkaus! Ehkei peli ole sittenkään vielä menetetty. Onko teillä samanlaisia kokemuksia vähemmistökielen asemasta?

Ps. Onkohan turhan varhaista lukea Mestaritonttua kaksivuotiaalle? Entäs Roald Dahlin lasten kirjoja?? Mitkä ovat ne nykypäivän puputupunat?

lapset lukevat
Lukeminen yhdistää