Raskaus, liikunta ja peppisyndrooma

Raskaus, liikunta ja peppisyndrooma

torstai 29. elokuuta 2019

Kuntosalilla eräs liikunnallinen ranskatar virittää keskustelua crosstrainereissa huhkiessamme. Hän epäröi uskaltaako sitä yrittää raskaantua lainkaan, jos on heti muututtava sohvaperunaksi. Kohotettava sokeriarvot kattoon ja heitettävä heipat lihaskunnolle. Juttelemme aiheesta pitkään. Toiset lääkärit ja terveydenhoitajatkin epäröivät sanoa juuta tai jaata liikunnan suhteen. Itsekin olin pelokkaampi ensimmäisen raskauden kohdalla. Liikunta oli vähän harmaalla alueella sen suositeltavuuden suhteen mutta nykyään sitä tukevaa tietoa löytyy enemmän. Ranskatar vaikuttaa selkeästi rohkaistuneelta juttutuokiomme jälkeen.​

Minulla on ollut onni nauttia hyvästä voinnista koko raskauden ajan ja ymmärrän, ettei kaikilla käy yhtä hyvä tuuri. Samalla olen sitä mieltä, että pientä epämukavuutta on syytä pystyä sietämään. Väsymys esimerkiksi hellittää monesti ulos lähtiessä. Lenkkarit jalassa saan pegasuksen siivet kantapäihin.

Omaa vointiaan pitää kuunnella mutta on hyvä tiedostaa, miten paljon hyviä terveysvaikutuksia liikunnalla on myös raskaana ollessa. Sekä äidille että vauvalle.​ Tarkoitus ei ole jeesustella liikunnalla vaan kertoa, ettei sitä tarvitse pelätä. Vaikka jalka ei nouse gasellin askelein niin mieliala nousee.

Voin hyvin kun koen olevani vahva peppipitkätossu. Kuntosalilla, lenkkipolulla, viilettäessäni paikasta toiseen. Ollessani tehokas. Onko tämä nykyajan kirous? Vain vahvana suorittaja olen muottiin sopiva. Raskaana ollessa pitäisi ottaa rauhallisesti, enkö vain osaa hypätä roolista toiseen? Mutta kun nautin liikkumisesta! Ajatus kulkee ja stressi hälvenee.

Välillä harmittelen, että miksi en nyt sitten edes yritä maata sohvalla Netflixiä tuijottaen, kun siihen lähes kehotetaan. Menetänkö jotakin? Ehkä en osaa höllätä?

Muutaman kerran on tuntunut, että raskaana ollessa hyvää vointia katsotaan melkein kummallisesti. Pitäisikö raskaana ollessa asettautua hauraan munankuoren varjelijan asemaan? Ainakin esitellä liuta vaivoja, jotta olisi kunnolla raskaana. En kehtaa edes kertoa ranskalaiselle raskaana olevalle ystävälle käyväni salilla, kun tämä on valitellut jo seitsemän kuukautta väsymystä ja pahaa oloa.

Viimeksi lenkkeilin ja kävin salilla raskauden loppuun asti. En täysillä enkä kuntoa kohottaen vaan niin, että mieliala pysyi hyvänä, olo virkeänä ja rempat kaukana. Urheilulääkäri kannusti. "Jatka samaan malliin, saatat ennaltaehkäistä kaikki loppuraskauden vaivat." Ja niin onnellisesti kävikin. Kyllä, ymmärrän että olin onnekas eikä kaikkia vaivoja pysty ennaltaehkäistä omalla käytöksellään mutta edes ne, jotka pystyy, yritän pitää kaukana.

Nyt raskauden viimeisellä kolmanneksella on vauhti hidas ja hengästyttää helposti. Lähtiessäni liikkeelle tunnen olevan 1000-vuotias Tyyris Tylleröinen. Palatessani parikymppinen pikajuoksija.

Terve olo ja keventynyt sydän ovat tavoittelemisen arvoisia tunnetiloja. Äidin hyvä olo välittyy vauvalle, tuli se sitten mistä harrastuksesta hyvästä. Jokainen tehköön tyylillään, mutta vähän kannattaa ehkä vuodattaa sen edestä hikeä. Ja sitten köllötellä.

Mitä mieltä olette, kuuluuko raskaana ollessa maatua sohvalle ja kerätä kaikki mahdolliset vaivat?​ Onko teillä ollut samaa peppitautia vai oletteko osanneet hyvillä mielin rauhoittua? Taito kai sekin tässä suorittamista ylistävässä maailmassa. ​Jos osaisin kutoa tai virkata, voisin kuvitella tekeväni sitäkin rauhoittumis- ja stressinpurkumielessä. Ikävä kyllä en osaa. Ehtisiköhän äitiyslomalla opetella?

Une fille ou un garçon - masuvauvan sukupuoli

Une fille ou un garçon - masuvauvan sukupuoli

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Kolmivuotias oli onnensa kukkuloilla ilmoittaessaan kaikille saavansa pikkusiskon. Varoittelin kyllä, että vauva saattaa olla myös poika. ”Ei ole, se kertoi minulle”, kuittasi esikoinen napakasti.

Jo varhaisultrassa sanottiin, että varautukaa myös poikaan. Tulkitsin tämän tietysti niin, että poika on tulossa. Koska ei kai siihen ammattilaista muuten tarvita kertomaan mitkä ovat vaihtoehdot!? Tyttö tai poika, sen tiesi kolmivuotiaskin.

Sitten koitti päivä, kun saimme tietää sukupuolen. Sukupuolineutraalista kasvatusaallosta huolimatta on vauvalla kuitenkin mitä todennäköisemmin jompikumpi sukupuoli syntyessään. ”Isosisko toivoisi pikkusisarta” kerroin ultraajalle. ”No, nyt saat kyllä kertoa, että pikkuveli sieltä on tulossa” napsautti kätilö esitellen tulevan perheenjäsenen sukukalleuksia näyttöruudulta.

Terveyden puolesta vauvalla oli kaikki onneksi kunnossa.

Kotona kerroin kolmivuotiaalle, että lääkäri kurkkasi vatsaan ja näki kumpi tulee. ”Minä tiedän jo, se on pikkusisko” sanoi esikoinen yhtä määrätietoisena kuin yleensäkin. ”Vaan lääkäripä sanoi sen olevan pikkuveli” ilmoitin ylipirteällä äänellä. 

Kolmivuotias ei niellyt uutista heti, ajan kanssa kyllä. Sitä paitsi suurella idolilla Pipsa Possullakin on pikkuveli. Ja Peppi Pitkätossussa on sisarukset Tommi ja Annika. Onhan minullakin pikkuveli, Ranskiksella sekä veli että sisko. Useissa perheissä on tyttöjä ja poikia, sillä molempia tarvitaan maailmassa yhtä paljon, selitän.

Pikkuhiljaa asia uppoaa mieleen sillä toden totta, ystävä- ja tuttavapiirissä on kuin sattuman kaupalla kaikissa sama tilanne, perheessä on tyttö ja poika. Näin ollen selitykseni molempien sukupuolien tasapainosta tuntuu menneen läpi myös naperolle.

Nykyään meillä puhutaan tulevasta pikkuveljestä ilolla ja ylpeydellä. Koen, että sukupuolen selvittäminen helpottaa etenkin esikoisen perehdyttämistä uuteen tulokkaaseen. Vatsalle jutellaan suurella rakkaudella ja siellä kasvavalle pikkuveljelle pitää kertoa, mitä kaikkea iso-sisko osaa.

Entäpä oma suhtautuminen tulevan vauvan sukupuoleen? Olin nähnyt unta, että vauva on poika. Ahdisti, jotakin uutta ja vierasta. Muistan, kuinka esikoista odottaessanikin tuskailin ajatusta siitä, että meille tulee joku ventovieras tyyppi, olkoonkin se oma lapseni. Silloin näin unta avaruusotuksesta, joka kaivautui väkivalloin vatsastani ulos. Kun tytär sitten laskettiin syliini ja näin käärön muistuttavan pienine pystynenineen ihan omia vauvakuviani, oli huojennus suuri. Tuntui, että tunsin tyypin välittömästi.

Alkaessani odottamaan tätä vauvaa, tuudittauduin ajatukseen, että sieltä on tulossa uusi versio esikoisesta. Oli helppoa ajatella, että koen ikään kuin uudelleen esikoisen vauva-ajan. Ei ollut pelkoa siitä, että mikä Alien tällä kertaa yllättää. Kunnes kuulin, että tulokas on poika. Eli sittenkin ihan jotakin täysin uutta.

Taas huolestuin, osaanko luoda siteen johonkin ihan outoon tyyppiin. Johonkin, joka ei ole niin kuin minä eikä esikoinen, eikä edes välttämättä mini-ranskis. Uskon rakastavani lasta ihan yhtä lailla kuin ensimmäistäkin mutta tällä kertaa pelkään, osaanko tätä. Entä jos osaan olla vain tytön äiti? Olisi ollut helppoa tuudittautua ajatukseen, että tulossa on jonkin näköinen kopio esikoisesta, vähän kuin uusinta, jossa tietää jo etukäteen kaikki juonen käänteet.

Tätä kai se vanhemmuus on. Uuden oppimista, omien pelkojen kohtaamista ja käsittelyä. Sopeutumista ja ennen kaikkea tilanteeseen kasvamista. Kasvamista ihmisenä. Toivottavasti parempaan suuntaan.

Minkälaisia ajatuksia lapsen sukupuoli on teissa herättänyt? Vai paljastuiko asia vasta vauvan synnyttyä?

Kun koti pitää jättää

Kun koti pitää jättää

perjantai 16. elokuuta 2019

Rakastan Pariisia. Vaikka se on likainen, epäreilu ja meluisa. Lyö usein kapuloita rattaisiin. Rakastan sitä silti. Ihmisillä on kiire, kodittomat nukkuvat kaduilla ja ilmanlaatu on huono. On lakkoja, mellakoita, epäoikeudenmukaisuutta ja täysin järjettömiä juttuja suomalaisen silmiin ja silti, täällä elämäni maistuu elämältä.

Suomessa lähes kaikki käytännön asiat ovat paremmin. Ilma on puhdasta, lapsille on helppo löytää ainakin jokin hoitopaikka ja työpäivät ovat keskimäärin lyhyitä. No, verrattuina Pariisiin. Säästä voi olla montaa mieltä. Toiset valitsevat mieluummin Suomen neljä vuodenaikaa lumisine talvineen mutta itse voisin elää loppuelämäni näkemättä lunta enää koskaan. Paitsi joulukorteissa. Suomessa toimii kaikki, paitsi junat. (Kuluneen puolen vuoden aikana en ole kertaakaan Helsingissä käydessäni päässyt paikallisjunaan, joka ei olisi myöhässä/peruttu/lippulaitteet suljettu.) 

Pariisissa saa monesti ärtyä, jopa suuttua kun asiat eivät todellakaan toimi. Mutta, niiden mukana saattaa tulla elämän makuisia ylläreitä. Esimerkiksi kuluneella viikolla odotimme mittarinlukijaa tulevaksi (kyllä, täällä on vielä sellainen ammatti, onko Suomessa?). Päädyimme viereiseen puistoon improvisoidun piknik-korin kera ihmettelemään kuvankaunista kesäpäivää, kun monsieur-mittarinlukija antoi odotuttaa itseään. Lopulta mittariukko tuli juuri ilmoitetun aikaslotin päättymishetkellä. Työpäivä vain hurahti ohi, mansikoiden makuisten haaveiden siivittämänä. 

Olisiko näin käynyt Suomessa? Tuntuu, että siellä elämäni oli hyvin yllätyksetöntä, niin hyvässä kuin pahassa. Olen alkanut ajatella, että elämän makuinen elämä edellyttää yllättymisiä, jotka katkaisevat arkea. Tuovat uusia näkökulmia ja ajatuksia.

Suomessa olen hyvin suorituskeskeinen. Puksutan ennalta määrättyjä raiteitani eteenpäin kuin juna. Ja voin huonosti sen takia. Enkä taatusti ylläty. Ikinä. Täällä osaan höllätä. Jos muutkin voivat välillä viis veisata, voin minäkin. ”On s’en fout!”, tuhahtaa moni ranskalainen tarkoittaen karkeasti, että mitä väliä. Ei ihan kaikesta tarvitse murehtia henkilökohtaisesti.

Suomessa olen yliviritetty. Pariisissa jää tilaa elämälle, koska suorittaminen itsessään ei ole elämäntehtävä. On tärkeämpää nauttia yhdessä hyvästä ruuasta ja seurasta kuin kiirehtiä laittamaan lapset nukkumaan tasan kello kahdeksan.

Ei Pariisikaan heti tuntunut kodilta vaan kesti pitkään kasvaa paikalliseen elämäntapaan kiinni. Vei aikaa oppia hyväksymään, että monet asiat eivät toimi, ei vaikka kuinka kiroaisin ja nostattaisin omaa verenpainettani. Ketään ei kiinnosta miten Suomessa tehdään, sillä Pariisissa toimitaan niin kuin ollaan aina toimittu. Alkuvuosina olisin voinut kirjoittaa kymmenen niteen tulikiven katkuisen ensyklopediasarjan asioista, jotka mättävät. Sitten kyllästyin kiukkuisuuteen. Ja aloin päästä asioiden yli. Laskea irti. Juurtua tänne.

Ja juuri nyt, kun elämä tuntuu olevan paremmassa tasapainossa kuin ikinä, heittää Ranskis niskaan pommiin. ”Työpaikkani tahtoo siirtää minut takaisin Suomeen.”

Ei voi olla totta. Ei Nyt. 

Syksyllä paluumuutamme Suomeen, juuri kun vuoden pimein ja kylmin kausi alkaa. 

Osaanko jälleen luoda nahkani ja aloittaa kaiken alusta? Miten ihmeessä pääsen yli musertuneesta tunteesta? Pystynkö keskittymään järkiseikkoihin? Kauanko kestää taas hyväksyä tosiasiat ja juurtua? 

En tahdo! Mutta lentoliput on ostettuna.

Kesäraskaus vs talviraskaus

Kesäraskaus vs talviraskaus

maanantai 12. elokuuta 2019

Kun ollaan päästy elokuun puolelle, tulee väistämättä mieleen, että kesä alkaa olla tältä vuodelta takana. Mikä ei kyllä säiden puolesta Pariisissa pidä lainkaan paikkaansa. Viime viikkoina täällä ollaan nautittu täydellisistä lämpötiloista. Aamuisin vähän alle parinkymmenen ja lämpimillään siinä 25 asteen hujakoilla. Mekoissa on ihana kulkea eikä villatakkia juuri tarvitse. Pehmeää lämpöä eikä korventavaa kuumuutta.

Maassa lojuvat kellertävät lehdet muistuttavat vuodenajan olevan vaihtumassa. "Onko jo syksy", kyselee lapsi usein. Olen kertonut, että masuvauva syntyy syksyllä. Kun lehdet tippuvat puista.  ”En millään MILLÄÄN millään jaksaisi enää odottaa”, vaikertaa kolmivuotias. "Kuinka iso se on nyt? Onko se vielä näin pieni", hän kysyy tehden etusormilla ja peukaloilla juuri ja juuri herneen mentävän aukon. "Ei, se on jo saman kokoinen kuin pieni nukkevauvasi", vastaan. Lapsi ei usko.

Vatsa sen sijaan ei todellakaan muistuta enää hernettä. Ennemmin kurpitsaa. Tai rantapalloa. Erona kesä- ja talviraskaudessa on ainakin se, että kaikki huomaavat vatsani. Vähäiset vaatteet ja suurempi vatsa tekivät raskauden näkyväksi jo kesän alusta. Aluksi arastelin pötsin näkymistä paljonkin, talviraskaudessa kun se pysyi peitossa neuleiden ja villakangastakkien avulla aika loppuun saakka. Nyt se kulkee edessäni yhtä näkyvästi kuin jos työntelisin sitä kottikärryissä. 

Häveliäisyyskin on karsiutunut kun vatsaa ei saa piiloon. Kaduilla ja julkisilla paikoilla sitä kommentoidaan. Onnitellaan, säälitään (helteiden aikaan) ja arvaillaan sukupuolta. Ensimmäisen raskauteni sain elää aika privaatisti, tämä taas on jaettu koko kaupungin kanssa.

Suurin ero olemuksessa on vatsan koko, joka tuntuu olevan kaksi kuukautta edellä aikaansa. Viimeksi ostin ensimmäiset raskausvaatteet siinä kuuden kuukauden kohdalla, nyt näytin puolen vuoden kohdalla jo siltä, että laskettu aika lähenee kiivasta tahtia. Tällä hetkellä en mahdu esimerkiksi raskausfarkkuihin. Se mahakaistale ei millään mahdu keskikyttyrän yli. Sovituskopissa yritin sulloa vatsani housuihin kaikesta huolimatta. Tuloksetta. Änkeä kameli neulansilmän läpi konkertisoitui hetkessä.

Muita eroja ei oikeastaan ole vielä ollut. Suurempi vatsa ja siihen liittyvä pukeutuminen. Toisaalta vaatteita on enemmän, sillä koostaan huolimatta mahapallo mahtuu moneen tavalliseen hellemekkoon. Toisin kun pillifarkkuihin.

Vointi on ollut samanlainen ja kuntoillut olen samalla tahdilla kuin viimeksi. Vaikka vatsa on kooltaan ollut suurempi, muistaa keho ilmeisesti raskaana olemisen ja siksi esim. kevyt hölkkä on onnistunut helpomminkin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Varmaan lihakset jo venähtäneet siihen kuosiin, ettei olo ole sen takia niin tukala kun ekalla kertaa.

Ai niin! Parasta on ollut se, että hiukset eivät rasvoitu. Ollenkaan. Ikinä. Yleisen hygienian, ystävyyssuhteiden ylläpidon ja perheen hyvinvoinnin takia en ole testannut kuinka pitkäksi pesuvälin voisi venyttää mutta tuntuu, että loputtomiin. Ihan kun pesisi jo valmiiksi puhdasta kuontaloa. Viime raskauden yllärielementti oli, kun säärikarvat lakkasivat kasvamasta. Mutta vain toisesta jalasta. Joten valitsen mielummin tämän bonuksen.

Vielä pitäisi munan hautua muutaman kuukauden. Saa nähdä jatkuuko vointi ja jaksaminen näin hyvänä. Jos ei niin, jälkikäteen voin aina palata tähän kirjoitukseen ja muistella, että aika pitkälle päästiin hyvissä voimissa.

Onko teillä ollut suuria eroja voinnissa eri raskauksissa?

Pitkä viikonloppu Provencessa

Pitkä viikonloppu Provencessa

tiistai 6. elokuuta 2019

Postilaatikosta löytyi kutsu ystävien kesähäihin Etelä-Ranskaan. Voi riemua, kun kaksi ihanaa asiaa yhdistyivät! Hyvä syy tehdä viikonloppureissu sekä käsky käydä juhliin. Päätimme yhdistää juhlapäivään yhden ylimääräisen turre-turistipäivän päästäksemme nauttimaan seudun antimista, sillä Provencen alue oli minulle lähes tuntematonta seutua. 

Pariisista hyppäsimme pikajuna Tgv:hen ja matkasimme reilut pari tuntia Avignoniin. ”Onko nyt jo ne häät”, oli lapsikin tiedustellut malttamattomana. Olin kai markkinoinut juhlia niin innoissani, että lapsikin niitä odotti. Toisaalta ikään ja sukupuoleen katsomatta, iloinen juhlatunnelma, hyvä ruoka ja musiikki sekä vielä uudet vaatteet, on yhdistelmä, jota on vaikea vastustaa.

Kimpsuja ja kampsuja oli enemmän kuin pitkä kesäviikonloppu olisi normaalisti edellyttänyt. Pelkästään hääjuhlaa varten pakkasin kolmet eri kengät. Pelkäsin, ettei juhlatunnelma kohoa ilman korkkareita mutta etten raskaana ollessani jaksaisi kekkuloida koko päivää kymmentä senttiä maan pinnan yläpuolellakaan. Pääsimme lopulta kapsäkkeinemme junaan asti ja vielä jonottamatta, sillä pullistunut mahanseutuni sai virkailijat poimimaan meidät kiireen vilkkaa jonon hänniltä ohituskaistalle. 

  

Osa laventelipelloista oli jo niitetty, onneksi löysimme tämän!

Vajaan kolmen tunnin päästä istuimme vuokra-autossa matkalla kohti Vaison la Romaine -nimistä kylää. Olimme vuokranneet Airbnp-asunnon, joka vaikutti lähes liian hyvältä ollakseen totta. Ja niinhän se olikin. Omistaja oli unohtanut päivittää heinäkuun tavallista korkeammat sesonkihinnat ja olimme saaneet asunnon liian halvalla. Ranskatar kehotti meitä perumaan varauksen mutta emme suostuneet. Perukoon itse, kun oli kerran möhlinyt. Tosin omistaja olisi näin menettänyt Super host-statuksensa. Köydenvetoa. Kumpikaan ei tahtonut joustaa. 

Lopulta pääsimme kompromissiin. Maksoimme 50 euroa ylimääräistä käteisellä ja saimme pitää majoituksen. Asunto oli täydellinen kolmelle hengelle ja jos joku on sinne päin suuntaamassa, annan mielelläni linkin. Mikäli siis ei pelkää höystää lomaansa autenttisen ranskalaisella asioista vääntämisellä. Ilmastointi ja pimentävät ikkunaluukut takasivat makeat yöunet kuumassakin säässä ja sijainti oli upeasti keskellä kylää. 

Laventelista tehdään matkamuistoja

Vaison la Romaine oli henkäys suoraan postikortista. Ravintoloita, kahviloita, kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia. Tutustuimme keskiaikaiseen kylään ja ihailimme menneen ajan charmia. Ikiaikainen linnake kohosi korkealle katseiden yläpuolelle mutta vastaantulijoiden reaktiot hillitsivät huipulle kipuamista.  ”Ai kamalaa, madame on raskaana, teinä en kyllä kiipeäisi. Synnytät vielä ennen huipulle pääsyä. Voi raukkaa!”-kommenttien saattelemana kapusimme alas mäen nyppylältä.

Vaikka linnan rauniot jäivät näkemättä, tarjosivat auringonkukkakedot ja laventelipellot niin paljon silmän ruokaa, että kamera räpsyi kaskasten tahtiin. Myös antiikin aikainen amphiteatteri jäi näkemättä, kun napero tahtoi mielummin pomppulinnaan. Ymmärrettävä näkökanta sekin.

Seudun kauneuteen ei kaiketi kyllästyisi koskaan. Koikkelehtiessamme kameroinemme viiniviljelmien seassa, kertoi ystävällinen maanomistaja, ettei kauneuteen voi koskaan turtua. Vaikka näkisi saman vuoden jokaisena päivänä. Uskon! Toivottavasti mekin palaamme vielä joskus kyseisille seuduille, vaikka toisaalta Ranska on niin täynnä kuvan kauniita kolkkia, että niiden tallentamiseen voisi käyttää eliniän.

Viikonlopun hääjuhlat olivat ihana kokemus, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Ihanaa elokuun alkua kaikille!