Pariisin hissit (tai niiden poissaolo)

Pariisin hissit (tai niiden poissaolo)

tiistai 28. elokuuta 2018

Olin yksi päivä rattaiden kanssa juna-asemalla. Ilokseni huomasin hissin. Seisoin hissin edessä, vaan en löytänyt nappulaa. Toinenkin nappulanetsijä tuli hissiä odottamaan ja yhteistuumin totesimme, että hissi on, mutta sinne ei pääse. Tai nappula on unohdettu asentaa.

Suomesta lähtiessä oli tottunut siihen, että vaunuilla pääsi joka paikkaan. Pariisissa tuli pieni purnauksen paikka, kun huomasin etteivät hissi tai liukuportaat ole suinkaan vakiovaruste. Kerroinkin jo julkisen liikenteen esteettömyydestä täällä. 

Hissittömyyteenkin tottuu. Ajattelen sen oleva hinta paremmasta ilmastosta.

Rattaiden ja portaita pelkäävän koiran kanssa tulee välillä vastaan esteitä hidasteita. On paljon julkisia paikkoja, museoita, ostoskeskuksia, nähtävyyksiä, joissa yksin rattaiden kanssa tulee stoppi. Onneksi paikalle sattunut gentlemanni tai ystävällinen ohikulkija on aina pelastanut tilanteen.

Joka paikkaanhan pääsee, kun sisua riittää. Välillä on vain helpompaa varautua useammalla käsiparilla. Perheen koon kasvaessa ja kannettavan tavaramäärän lisääntyessä, on käsivarsien määrän pysyminen vakiona suoranainen epäkohta evoluutiossa. Jos nainen pystyy kasvattamaan vatsassaan kokonaisen ihmisen silmineen kaikkineen, miksei siis itselleenkin edes yhtä ylimääräistä raajaa?? 

Läheisessä suuressa tavaratalossa on lastenosasto sijoitettu ylimpään kerrokseen. Hissillä pääsee toiseksi ylimpään. On siis ängettävä rullaportaisiin vaunujen kanssa. Näin muutkin näkyvät tekevän. Yksi päivä rullaportaatkin olivat epäkunnossa. Silloin luovutin ja shoppailin naperolle kengät nettikaupasta.

Kerrostaloissa ei hissejä välttämättä ole, tai jos on, niin sinne mahtuu vain vetämällä vatsa sisään ja hengittämättä. Vitsi vitsinä, mutta arkipäivää ovat 1-2 hengen hissit, jonne eivät kapeimmatkaan vaunut/rattaat mahdu taittamatta. Kannattaa ottaa huomioon Airbnb-majoitusta varatessa. Meidän perhe asustelee viidennessä kerroksessa – arvaattekin jo - ilman hissiä. Kun muutimme, kiipesimme molemmat 10-15 kertaa viidenteen kerrokseen ja saimme kaupan päälle teräsmiehen reisimuskelit. Bonuksena tuli kauniit näkymät kattojen yli ja oma taivasosuus.

Huhuu, hissiyhtiö Kone! Oletteko huomanneet kaupungin nimeltä Pariisi? Täällä olisi sarkaa!

Tähän hissin mahtuivat pariisilaisten luottorattaat Yoyot

Neljän viikon pottakoulu

Neljän viikon pottakoulu

torstai 23. elokuuta 2018

Kuluneiden viikkojen teemana on ollut naperon pottakoulu. Ranskassa lapsen katsotaan olevan kypsä potalle, kun tämä osaa kiivetä portaita. En tiedä mikä yhteys asioilla on mutta usko tuntuu olevan syvässä. Lapsi on kiivennyt rappusia jo kauan. Jos portaiden kipuamislihas on synkronoitu pidätyslihasten kanssa, niin siinä tapauksessa lapsi on kypsä. Ikää on 2,5 vuotta.

Keväällä pirpana kävi mielellään potalla ja oli kotona ilman vaippoja. Treenasimme vaipattomuutta kunnolla kaksi viikkoa, kunnes opintojeni loppurutistus katkaisi hyvän alun. Napero joutui olemaan paljon hoidossa ja hoitopaikassa ei haluttu antaa lapsen olla vaipatta, koska harjoittelu oli  kesken. 

Ja sitten iski pottainho! Mikä lie kehitysikkuna sulkeutui mutta nyt oli aika yrittää saada se uudelleen auki.

Kesäkuussa Kreikassa oli tarkoitus työstää asiaa mutta uusi potta oli ilmeisesti niin hämmentävä, ettei siihen suostuttu suuremmankaan lahjonnan keinoin. Matkan jäljiltä olemme olleet kotona viikkokausia ilman mitään arjesta poikkeavaa, oikein otollinen tilanne vaippavieroitukselle.  

Kolme ja puoli viikkoa sitten jätin päivävaipat pois. Nyt kotona tilanne sujuu vaihtelevasti. Välillä menee viisikin päivää ilman vahinkoja ja sitten tulee takapakkia. ”Jaippa jaippa!!!”, alkoi lapsi huutaa viime viikolla totaalikieltäytyen potalle menosta. En pakottanut mutta en laittanut vaippaakaan. Tilannetta helpottivat uudet alkkarit. Vanhat menivät kuulemma ryppyyn, sekös otti pannuun. Uusissa on Pipsa Possun kuva, joten ne eivät tietenkään mene ryppyyn. 

Tätä ollaan luettu ahkerasti

Viekkautta on vaadittu ja kekseliäisyys on ollut koetuksella. Olen lahjonut nallekarkeilla -ei maistu, suklaalla -ei kiinnosta, sormiväreillä maalaamisella -ei halua. Kehuja ollaan jaeltu ylenpalttisesti. Aamulla ja päikkäreiden jälkeen ei unen tokkurainen lapsi varsinkaan suostu potalle.  

Mikä sitten toimii?

Paras keino on ollut kuulostella mitä lapsi milloinkin mielii. Etikkakurkut ovat olleet kovaa valuuttaa kahden päivän ajan (ipanalla on sitten erikoinen maku!). Aina kuullessani pyynnön ”saisinko suolakurkun/ jääpalan/ homejuustoa/ oliivin/ lisää muovailuvahaa/ ottaa nukkevauvan kauppaan mukaan”, on aika iskeä! ”Kyllä kulta, jos vain käyt ensin potalla.” Yleensä lapsi juoksee potalle.  

Tänä aamuna lapsi heräsi kuiva vaippa yllään. Jes, alan olla toiveikas!       

Näiden innoittamana on lapsi ravannut potalla

Pelkkä pyyntö mennä potalle ilman ennalta kuviteltua palkintoa, saa aikaan Pikku Myyn ilmeellä varustetun kimakan kieltäytymisen. Viekkaudella ja kaupankäynnillä ollaan siis menty. Aika hyvällä menetyksellä. Vahinkoja sattuu silloin, kuin leikit ovat niin otteessaan pitäviä, ettei niitä malta keskeyttää. Ihme kyllä, päikkäreillä vahinkoja ei ole sattunut ikinä.

Väsyneenä esiintyy viekkausvajetta ja aina en jaksaisi keksiä yllättäviä hämäyksiä tai lupauksia, joiden avulla lapsen saa maaniteltua potalle. En tiedä menisikö lapsi siihen ollenkaan, jollen tyrkyttäisi. Tämän viikon jaksan vielä olla ovela mutta sen jälkeen katson, onko neljän viikon harjoittelujakso tuottanut tulosta ja lopetan maanittelun. Nähtäväksi jää. 

Parasta rullata matot suojaan.

Tivoliin Pariisissa!

Tivoliin Pariisissa!

perjantai 17. elokuuta 2018

"Lapsi tahtoisi Linnanmäelle!" Vai onko kyse sittenkin äidistä, joka haluaa päästä takaisin lapsuusmuistojen pariin vakuuttuneena siitä, että omakin lapsi tulee pitämään samoista jutuista? Pieni lapsi olisi varmaan yhtä tyytyväinen mihin tahansa huvipuistoon, oli se sitten missä päin maailmaa tahansa.

Opiskeluaikana luin tutkimusta, jossa todettiin vanhempien tahtovan tarjota lapsilleen samankaltaisia kokemuksia, joista olivat itse pieninä nauttineet. Sekä nostalgia, että tunne hyvästä vanhemmuudesta motivoivat vanhempia tarjoamaan lapsille vastaavanlaisia kokemuksia. Allekirjoitan.

Nostalgiaan taipuvaisena tunteilijana odotan jo pääseväni viemään naperon Linnanmäelle. Lintsin tuoksut ja nitinät kiidättävät ihanasti muistoihin vaikka Ranskiksen mielestä se on vain "perushuvipuisto". (Tuikea tuhahdus!) Disneylandin aika on sitten, kun lapsi tunnistaa ainakin osan hahmoista ja pääsee kokonsa puolesta myös laitteisiin.

Esimakua Lintsistä saimme sunnuntaina, kun napero pääsi tivoliin. Tarkoitus oli mennä hyppyyttämään lasta Jardin des Tuileries-puutarhan trampoliineihin ja siellä odottikin tivoli! 

Laskimme yhdessä lapsen kanssa vuoren korkuisesta liukumäestä. Jo sinne kiipeäminen huterasta pleksi-seinästä kiinni pitäen aktivoi korkean paikan kammon. Onneksi mäenlasku oli kesympää puuhaa. Pienille lapsille oli ketjukaruselli, veneajelua ja autoarata. Maailmanpyörään olisi päässyt vanhempien kanssa. 

Myös kuolemaa pelkäämättömille suuremmille hurjapäille oli tarjolla jos jonkinlaista kieputinta. Lintsiltä tuttu Rainbow oli kesyimmästä päästä ja muutamat laitteet saivat kyseenalaistamaan kidutuksen ja hauskanpidon rajan.

Draamaltakaan ei säästytty, kun lapsen suosikki, itkevä vauvanukke unohtui johonkin laitteista. Valokuvista onnistuimme jäljittämään katoamispaikaksi autoradan. Seuraavana päivänä palasimme katoamispaikalle mutta vauvaa ei löytynyt. Tänne voi vinkata jos paljon rakastettu itkevä nukke tulee vastaan tivolin nurkilla.

Kiva kesäkokemus ilman sisäänpääsymaksua. Laitteisiin ostetaan liput erikseen. Tivoli on Jardin des Tuileries -puiston reunalla 26.8. saakka. Oikein vekkulia viikonloppua!

Koulupakko kolmivuotiaille Ranskassa

Koulupakko kolmivuotiaille Ranskassa

tiistai 14. elokuuta 2018

Elokuu on mielessäni synonyymi koulun aloitukselle. Siinä missä Suomessa koululaiset ovat jo palanneet pulpettiensa ääreen, on Ranskassa elokuu kaikkein suosituin lomakuukausi. Koko Pariisi uinuu ja kaduilla vallitsee sunnuntaitunnelma. Koulut alkavat Pariisissa syyskuun alussa. 

Keväällä ilmoitimme lapsen kouluun. Ihan hätävarana, jos ei vaikka löydetäkään syksylle lastenhoitajaa. Niin, kaksivuotiaan. Mutta sitten alkoi ajatusmyrsky. Vasta-juuri-vauva menisi kouluun. Esikouluun, mutta kouluun kuitenkin. Ruokatauolla tämä menisi kanttiiniin ostamaan lounasta. Ja sitten katsoisi lukujärjestyksestä missä on seuraava tunti. Ehkei sentäs. 

Todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan mitä siellä tapahtuu. Onko se niin kuin päiväkoti, jota vain kutsutaan kouluksi? Kuulemma siellä nukutaan päikkärit. Hyvä. Ilmeisesti se aiheuttaa muistinmenetystä, sillä kukaan aikuinen ei ole osannut kertoa omasta kokemuksestaan mitä siellä tapahtuu.

Vaippoja ei saa enää olla kun aloittaa esikoulun. Entäs kun se on pakollinen? Ei kai lain lukeminen tee taaperosta kuivaa? 

Syksy tuli liian äkkiä. Päätimme, että lapsi jää vielä kotiin.

Lastenhoitajan sanat ovat tuoreessa muistissa. "Lapsen kouluun meno on tulee olemaan vaikeaa liian vahvan tunnesiteen takia". Vaikken luottaisikaan hoitajan kristallipallonäkymään, tahtoisin naperon saavan viettää stressitöntä lapsuuttaan vielä hetken. Arviointia, vertailua ja pakko-istumista on lukujärjestyksessä muutenkin tulevat parikymmentä vuotta, ellei koko aikuisuus. Eikö leikille, sylille ja hassutuksille voisi pyhittää edes ne ensimmäiset vuodet? Eikö kiireetön ja aikatauluton aika ole voimavara, jota kannattaa vaalia, jos siihen on mahdollisuus?

Pakolliseksi esiopetus tulee kolmivuotiaana, kiitos presidentti Macronin uuden lain. Tähän vuoteen asti koulupakko on koskenut 6- 16-vuotiaita. Koulu on maksuton ja tähänkin mennessä valtaosa kolmivuotiaista on osallistunut esiopetukseen. Perusteluina pakollisuuteen on ollut muuan muassa halu vahvistaa koulun asemaa oppimispaikkana eikä niinkään päivähoitolaitoksena. Esikoulun kantava idea on opettaa ranskan kieltä ja sanastoa siinä määrin, jotta koulun alkaessa kuusivuotiailla olisi valmiudet oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Uudistus tähtää samalla esiopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen ja 800 uutta opettajan paikkaa aukeaa ensi vuotta varten.  

Lapsi seuraa vähän varuillaan eskariryhmien remuisimpia puistoleikkejä. "Mukiloi tai tule mukiloiduksi" näyttää olevan ohjenuorana osassa. Selviytymiskeinot opitaan ehkä pakosta, ehkä apinoimalla isompia. Jos lapsi ei ole koulun aloittaessaan ryhmänsä nuorin, uskon tämän selviävän kouluelämän viidakossa mainiosti siinä missä muutkin. Ikävintä olisi, jos koulua kohtaan syntyisi pelko, joka pahimmillaan pilaisi pienen kouluinnon. Pieni kypsyminen kotona ei siis ole pahitteeksi. Vuodessa ehtii karttua  paljon rohkeutta ja eväitä tulevaa varten. 

Lapsella on vielä päällä "olen vasta pieni tyttö"-vaihe, vaikka isojen tyttöjen puuhia on kiva seurailla kauempaa. Luulen, että ensi vuonna lapsi menee eskariin mielellään. Viihtyykin paremmin kuin kotona ja hoitotädin luona, kyllästyneenä aina samoihin juttuihin. Siltikin ajatus esikoulun pakollisuudesta noin nuorena on vieras ja aiheuttaa ehkä siksi kitkaa.

Hössötystä? Ehkä. Ylisuojelua? Saattaa olla. Tärkeintä kuitenkin tehdä niin kuin oma äidinvaisto sanoo. 

Ovatko teidän kaksi-kolmivuotiaanne aloittaneet jo koulutiellä?

Siirränkö omat pelkoni lapselle?

Siirränkö omat pelkoni lapselle?

tiistai 7. elokuuta 2018

Rauhallisen iltasatuhetken jälkeen sammutan valon ja toivotan lapselle hyvää yötä. Pidän ikkunaa auki siinä toivossa, että yön myötä tukahduttava kuumuus laskee. Lapsi on uneliaan rauhallinen, kun yhtäkkiä kuuluu ”TRRRRRRRRRR”. Tuntuu, että pienoishelikopteri tulee suoraan päälle. Laittaessani valon päälle näen golf-pallon kokoisen koppakuoriaisen saapuneen yökylään.

Paniikki. 

Huudan Ranskiksen apuun. Lasta naurattaa. ”Äiti, miksi äiti peekää jämäjäkkiä, miiiiksi?” Mitä tähän voi vastata? Koska äiti on höntti? ”Äiti, äjä peekää, se on ihan kiittii” lapsi lohduttaa.

Kuullessani hyönteisen pörinää, panikoin. Välittömästi. Auttamaton primitiivinen reaktio. Siinä kohtaa, kun järjen ääni puuttuu peliin, olen jo juossut kauas kaataen tuolit ja muut esteet edeltäni. Järjen ääni herää liian myöhään. ”Hitaasti, rauhassa, niin pörriäinen lentää itsekseen pois.” Mutta kroppa on jo ehtinyt reagoida.

Kun tunnen ötökän kävelevän ihollani, reagoin läpsäyksellä, jolla saisi oravankin hengiltä. Hämähäkit saavat ihokarvat pystyyn ja pistävät hyönteiset kammottavat. Mielummin kohtaisin tiikerin.

Suomessa luontoa riittää lähiöissäkin ja lapsuuden vietin kaupungin kupeessa kaipaamatta koskaan sen pidemmälle maaseudulle. Muutaman kerran kävimme mökkireissuilla ja ötököiden määrästä perin juurin järkyttyneenä, ei rakkautta mökkeilyä kohtaan ehtinyt syntyä. Perheelle hyönteiskammo oli jatkuva huvituksen aihe. Veljelläni oli tapana huudella isäni kanssa ”AMPIAINEN!” saaden minut tekemään 100 metrin ennätyksiä.

Kaksivuotias on ilmeisen tietoinen pörriäispulmasta. Vaikka olen yrittänyt parhaani mukaan olla järjestämättä kirkumishuitomiskohtauksia, on pieni haukansilmä ymmärtänyt yskän.

Lapsi tutkailee rauhallisena ampiaista

Ajokorttia hankkiessa oli pahin kammoni auton sisään päässyt ampiainen. Mielessäni makasin jo lasaretissa kokovartalokipsissä ampiaisen ja liikenteen yhteentörmäyksen jäljiltä. Muut pelkäsivät poikkeuskäännöstä. 

Hyönteiset eivät ole tervetulleita myöskään ruokalautaselle eikä sirkkaleipä aiheuta kulinaristisia väristyksiä. Toisenlaisia väristyksiä kyllä. Fear factor-ohjelmaan, jossa syödään toinen toistaan vastenmielisempiä eksoottisempia asioita, kuten apinan aivoja ja jättimatoja, en lähtisi. En edes tähtitieteellisistä summista. Tarkoitus ei ole valmentaa naperoa Fear factoriin mutta jos ampiaiset eivät aiheuta pakene tai kuole -reaktiota, ollaan jo pitkällä. 

Takaisin eilisiltaan. Ranskis onnistui saalistamaan jättiläiskoppiksen. Pääsimme takaisin sänkyyn lapsen vakuutellessa ”ei mitään hätää äiti, kaikki hyvin”. Noloa. Petraamisen paikka. Vaan miten? Oletteko te onnistuneet välttämään omien turhien pelkojen siirtämisen lapselle?