vauvavuosi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvavuosi. Näytä kaikki tekstit
torstai 22. lokakuuta 2020

Vauvavuosi, koronavuosi vai mullistuksien vuosi?

torstai 22. lokakuuta 2020

Vauvavuosi on päättymässä ja haikeana palaan mielessäni vuoden takaisiin tapahtumiin. Vaikken leikkauspöydälle enää tahtoisikaan, haluaisin hetken elää uudestaan sitä taianomaista tunnetta, kun uusi elämä alkaa. Kun koko muu maailma lakkaa olemasta ja pieni tulokas on perheelle koko maailman napa.


Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen, varmasti jokaiselle meistä. Tuntuu, että tämä vuosi oli enemmän koronavuosi kuin vauvavuosi. Elämä mullistui enemmän rajoitusten kuin vauvan takia. Tai ehkä se mullistui muuton ja kotimaan vaihdon myötä. Joka tapauksessa muuttujia oli niin paljon, että vauvan tulo ei saanut sitä huomiota mitä olisi saanut syntyessään keskelle seesteistä suvantovaihetta. (Hah, kenellä muka on vauva syntynyt keskelle seesteistä suvantovaihetta?)



Vauvavuosi oli täynnä toteutumattomia suunnitelmia. Palasimme Pariisista Suomeen ja arktinen kylmyys iski päin kasvoja. Kyläluutailu vauva kainalossa jäi koronan jalkoihin. Vauvatuokiot ja -muskarit peruttiin. Kevääksi suunniteltu Karibian risteily peruttiin. Kahdesti. Emme vierailleetkaan Pariisissa virkistämässä esikoisen lapsuusmuistoja ja tapaamassa ystäviä. Koko Ranskan maa jäi vierailujen ulkopuolelle eikä kukaan Ranskiksen sukulaisista ole nähnyt pian yksivuotiasta kuopusta.

 

Muistikuva vuodesta on sekava ja rikkonainen. Energiaa kului niin paljon uuteen elämään sopeutumiseen ja muutoksen hyväksymiseen, ettei olennaisin saanut ansaitsemaansa tähtiroolia.  

 

Äitiysloma tuli ja meni, enkä oikein ehtinyt napata siitä kiinni.


 

Vaan tartunko epäolennaiseen? Varmaan kuka tahansa meistä voisi kirjoittaa listan peruuntuneista menoista ja tapahtumista. Ehkä ilman koronaakin olisin tehnyt  vauvan kanssa ihan samoja juttuja. 

 

Sähläämistä ja häslinkiä, sitähän vauva-arki on muutenkin. Vaikka koronaa ei olisi koskaan ollutkaan, saattaisin silti näpytellä parhaillaan saman sisältöistä tekstiä, jossa pohdin vauva-ajan ohikiitävää olemusta, korona tai ei. Ehkä toinen lapsi ei ideaalitilanteessakaan pääse maailman navaksi, vaan sopeutuu siihen tilaan ja arkeen, mikä sillä hetkellä perheessä vallitsee.


 

Nyt kun suurimmat mullistukset ovat takana päin, voin keskittyä täysillä tähän vaiheeseen. Tarttua nykyhetkeen ilman muutosvastarinnassa räpiköintiä ja haaveista luopumisen tuskaa. Kiitos koronan, elän ilman suureellisia suunnitelmia tai haaveita. Vihdoin saan ehkä napattua juuri tästä hetkestä kiinni.

 

Kohta yksivuotias kuuluu heräävän päiväunilta. Menen imettämään. Kohta nimittäin sekin elämänvaihe päättyy.

 

Pikkuhiljaa tilalle on kuitenkin tullut jotakin uutta. Nimittäin lapsi, joka osaa ottaa oman tilansa. Pieni pojan alku kävellä tepsuttaa tarmokkaasti ympäri kotia, oma agenda mielessään. Tämä tonkii kaapista siskon hameita ja ääntelehtii osoittaen määrätietoisesti, mitä tahtoo. Nimittäin saada päälleen siskon keijukaishameen. Puettuani koltun, on veijari tyytyväinen ja tepsuttaa innokkaana tiehensä, hameenhelmat keikkuen. 

 

Yhden vaiheen loppu, on toisen vaiheen alku.

Oletteko te kipuilleet todellisuuden ja toiveiden ristiriidassa? Menikö vauvavuosi suunnitellusti vai ihan jollain muulla tapaa? 


 

 

torstai 2. heinäkuuta 2020

Vauvavuoden hankalin vaihe

torstai 2. heinäkuuta 2020
Istun olkkarin lattialla kahdeksankuisen vauvan kanssa. Tämä tutkii omia lelujaan. Puhelin soi ja näytöllä näkyy tuntematon soittaja. Uteliaisuus herää. Pakko vastata, vaikka vauva on alkanut kiipeilemään päälläni. Ties vaikka olisin voittanut jossakin jotakin. Tai muita hyvä uutisia. Vastaan kuullakseni markkinointipuhetta mistä lie huuhaa-tuotteesta. Ja sitten PAM! Näen vauvan kaatuvan ja iskevän päänsä lattiaan, tietenkin takaraivo edellä. Juuri siihen kohtaan missä matto loppuu.

Tätä on nyt jatkunut muutaman päivän. Todella lyhyessä ajassa, noin puolessatoista viikossa vauva oppi nousemaan pystyyn tukea vasten ja kiipeää nyt koko ajan, joka paikkaan. Osaa nousta ylös mutta ei laskeutua alas. Pieni mönkijä ei millään tahdo enää pysyä lattian tasolla vaan suunta on ylöspäin. Muutos tapahtui niin äkkiä, etten ihan vielä ole sisäistänyt, ettei vauvaa voi jättää valvomatta kuin korkeintaan kahdeksi sekunniksi. Koska kymmesessä sekunnissa tämä jo kiipeää pystyyn. Ja kaatuu.


Keittiö on kuin pommin jäljiltä. Aina kun avaan tiskikoneen, tahtoo vauva nousta pystyyn sitä vasten. Tuntuu etten tällä viikolla ole saanut mitään valmiiksi. Pienet, normaalisti ihan ohimennen hoidettavat hommat, kuten pyykkien ripustaminen, jäävät kesken. Vaikka siivoaminen ei ole vauvavuoden ykkösprioriteetti, olisi illaksi kiva saada vauvalle puhdas pyjama päälle. Vaippa nimittäin falskasi parina yönä. 

Muistot esikoisen vauva-ajasta palaavat mieleen. Asuimme Pariisissa hyvin pienessä asunnossa, jossa lattiatilaa oli vain muutama neliö. Avokeittiö yhdistettynä olohuoneeseen tarkoitti kaatuvia baarijakkaroita, avointa jääkaapin ovea ja tiskikoneen luukun nappuloiden vääntelyä. Vauva nousi pystyyn ottaen kiinni siitä mihin yletti ja ihmettelen vieläkin, miten ei koskaan saanut päälleen heppoisaa televisiota tai muuta ei-niin-kiipeilyn-kestävää. Pieneen asuntoon oli rakennettu kiinteä baaripöytä ja baarijakkaroiden säätövipu oli pystyyn pyrkivästä vauvasta oivallinen vipuvarsi. Olin hermoraunio. Asunnossa ei oikeastaan ollut paikkaa, jossa lapsi oli turvassa esim. vessassa käynnin ajan.

"Soseita en syö!"
Vauvavuoden toinen puolisko on muutenkin haastavampi. Sanotaan, että äidin vastustuskyky ei enää suojaa vauvaa tässä vaiheessa ja esikoisella alkoikin korvatulehduskierre noin kahdeksankuisena. Samaan aikaan tuli hampaita, vierastaminen ja liikkeelle lähtö. Valvottuja öitä oli enemmän kuin nukuttuja ja muistankin toivoneeni yhtäkkiä, "kasva vauva kasva". 

Nyt on sama vaihe on uudelleen käsillä kuopuksen kanssa. Onneksi täällä tilaa on ruhtinaallisesti verrattuna edelliseen kertaan, vaikka muuten asummekin ei niin valtavassa keskusta-asunnossa. Vauvalla on silti tilaa ryömiä huoneesta toiseen ja olohuonekin on aika vauvaystävällinen. Nuha on kuitenkin iskenyt ja öisin yskittää. Vieraiden sylissä ei oikein viihdytä ja nököhampaita pukkaa.

Vauvavuoden ensimmäinen puolisko hujahti siivillä ja käärö viihtyi olalla tai lattialla. Nyt puhaltavat uudet tuulet ja tyypillä on oma tahto. Se kuuluu sanovan: ”tahdon pystyyn! Tahdon kävellä! Tahdon tehdä.” 

Tuntuu kuitenkin kummalta. Miten noin pieni voi jo olla pystyssä? Pitää varmaan hankkia sellainen konttauskypärä. Helppo vauvavaihe on takana ja nyt saa keksiä uudet kikat arkeen. Vaikka kasvattaa silmät selkään ja hankkia Spidermanin refleksit.

Mikä teistä on ollut vauvavuoden haastavin osuus?

Hups, vauva pystyssä kesken pikasiivouksen! Sängynpohja on heti laskettava alemmas.




torstai 5. maaliskuuta 2020

Lisää liekaa äidille - vauvan totuttaminen muihin hoitajiin

torstai 5. maaliskuuta 2020
Kyttään kotona kelloa esikoisen tarhapäivänä. Kello 11.15 klikkaan, ”varaus onnistui”, jee! Arvaatteko mitä väijyin näin minuutin tarkkuudella? Chanelin, Diorin tai Saint Laurentin tuotteita 80% alessa? Ei, hallusinaatio joka ei koskaan toteudu. Mitä sitten? Lasten goretex-superlämmittävä-ei-ikinä-hiostava-tyyppinen lasten teknologian huippuvaate, jota ilman ei selviä Suomen säässä? Ei sitäkään. (Mutta vinkatakaa jos niihin on suuri ale käynnissä jossain!). Ei edes lippua superstaran konserttiin vaan sen sijaan 90 minuuttia omaa aikaa! Väijymisen arvoinen juttu, vai mitä?


Paikka kuntosalin lapsiparkkiin kannattaa varata ajoissa, sillä sinne otetaan vain kaksi pientä lasta kerrallaan. Ja ihan hyvä niin. Kerran toinen, noin vuoden ikäinen lapsi oli jo popsinut värikynän. Karu hengissäselviytymisprosentti, vitsailimme. Toisaalta, kukapa lapsi ei olisi joskus värikyniä järsinyt. Kerran pestessäni esikoisen hampaita olivat purupinnat smurffin siniset, eli tapahtuuhan näitä liidun maisteluja kotonakin. Pienet lapset vaativat paljon huomiota ja yli kahta alle parivuotiasta on haastavaa valvoa turvallisesti. 

Mennessäni lapsiparkkiin laitan vauvan aina samaan paikkaan, leikkimatolle lelukaaren alle. Tuttu paikka helpottaa sopeutumista. Vauva alkaa hymyillä heti siihen päästessään ja viimeistään hoitajan tullessa paikalle, leviää virnistys korvasta korvaan. Jätän puhelinnumeroni listalle ja vauvalle puklun tutun tuoksuisen harson. 

Kerran puhelin sitten soi juoksumatolla puuskuttaessani. Apua, panikoin, nyt se on tippunut jostakin pää edellä! Vastatessani saan kuulla, että vauva on vääntänyt hajupommin. Hoitaja toivoisi vaippaa vaihdettavaksi. Käyn vaihtamassa puhtaan tilalle ja palaan salille. Pääsääntöisesti vauva on viihtynyt hyvin. Vain kerran vauva itki niin, että he soittivat minut hakemaan tyypin. On hyvä, että heillä on matala kynnys soittaa. Näin ei tarvitse pelätä, että vauva on parkunut tunnin epätoivon vallassa.

Salillakin voi ottaa lungisti.
Esikoisen vauvavuoden vietimme lähes kahdestaan. En tuntenut Pariisissa muita äitejä ja Ranskis oli aina töissä. Napanuora kasvoi melkein takaisin kiinni. Kuopuksen kanssa meinaan tehdä toisin. Pyrin esittelemään paljon eri sylejä ja ihmisiä. Toivoisin vauvan huomaavan maailmassa olevan muitakin ihan kivoja tyyppejä, kuin vanhemmat. Tytär oli luonteeltaankin ihan toisenlainen kuin veljensä, vaati paljon enemmän huomiota ja hoivaa. Kukapa tietää onko loppujen lopuksi kyse erilaisista temperamenteista vai eri hoitajiin totuttamisesta mutta meinaan yrittää toimia kuopuksen kanssa toisin, nyt kun siihen on mahdollisuus. 

Nyt vauva on on ollut vähän ärhäkämpi viikon ajan, olisivatkohan hampaat tekemässä tuloaan? Muutaman tunnin omat menot, kuten vain kirjastossa käyminen, ovat palauttaneet voimia ja kärsivällisyyttä. En vain pysy hyväntuulisena äitimoodissa 24/7 vaan tarvitsen pieniä latautumishetkiä jaksaakseni falskaavia vaippoja, takatukkaan asti ulottuvia sinappiräjähdyksiä ja katkonaisia öitä. 

Esikoinen saman ikäisenä kuin pikkuveli nyt
Vaikka vauvaa on nyt totuteltu muihinkin hoitajiin kun äitiin, voi ujosteluvaihe myöhemmin torpedoida kaiken. Oletteko te pyrkineet tottumaan vauvaa eri hoitajiin vai kasvattaneet napanuoran uudelleen kiinni? Tuottaako pienen vauvan totuttaminen tulosta vielä myöhemmin vai onko ujosteluvaiheen alku kaiken loppu? Jaksatteko te olla äitejä vuorokauden ympäri ilman omaa aikaa?