torstai 30. huhtikuuta 2020

Ensimmäinen vappu Suomessa

torstai 30. huhtikuuta 2020
”Äiti, mikä on vappu”, tiedustelee lapsi tällä viikolla. Annan nelivuotiaalle sopivan selityksen kevään riemusta ja juhlaan liittyvistä tavoista. Tämä on ensimmäinen vappumme Suomessa.

Ranskassakin ensimmäinen toukokuuta on pyhäpäivä. Karnevaalitunnelmaa ei kuulu maan tapoihin mutta olemme joka vuosi pikniköineet suomalaisvoimin kevään juhlan hengessä. Löysinpä yhden ihanan ystävänkin Pariisissa juuri tämän ansiosta. Kaksi auringosta nauttivaa, ei räntäsadetta ikävöivää hengenheimolaista löysivät toisensa suomalaisten piknikillä. Sattuipa vielä niin, että asuimme naapurikortteleissa. Piknik ei jäänyt viimeiseksemme vaan kulutimme ahkeraan lähipuiston nurmikkoa lukuisista herkkuhetkistä nautiskellen, pitkälle syksyyn saakka.


Suomessahan vappu on jokaisen lapsen toiveuni. Herkkuja, hassuttelua, yhdessäoloa ja ah, se ilmapallo! Viime vuonna Pariisissa lupasin lapselle foliopallon. Kyseisenä päivänä pallokauppiaat olivat joko barrikaadeilla tai nauttimassa ylimääräisestä pyhästä, sillä yhtäkään ilmapallokauppiasta ei päivystänyt puiston edessä. Tänä vuonna on suunnitelma a, b ja c, jotta sama ei toistu.

Sen sijaan Pariisissa myytiin kieloja. Se oli ainoa päivään kuuluva perinne, joka näkyi kaduille asti. Joka vappu Ranskis toi kauniin kielon, josta oli maksanut mansikoita kukkakauppiaalle. Kielo toukokuun ensimmäisenä tuo onnea ja myyjiä olivat kadunkulmat täynnä. Vaatimattomimmat viritykset näyttävät samalta, kuin äitienpäiväkimppuni lapsena lähimetsästä poimittuna. Alkuvuosina olinkin ihmeissäni, että luonnonkukasta maksetaan. Pitääkin muistuttaa Ranskista, että täällä kielon voisi korvata jollain muulla kukalla.

Vaikka lämmin sää peittosi karnevaalihengen monin verroin, kaipasin vapun lapselle tuomaa iloa. Pirskahtelevan riemukasta värikirjoa ja kihisevää odotusta. Ulkosuomalaiset löysivät vapun tunnelman muistojen, tapojen ja makujen ansiosta. Osa leipoi itse munkkeja ja jotkut toivat simaa, valkolakkikin löytyi monelta. Pariisissa ei ollut tiettyjä ruokia tai makuja, jotka kuuluisivat juuri toukokuun alkuun. Ensimmäiseen päivään kuului paljon mielenosoituksia työväenjuhlan tiimoilta mutta lapsen silmin päivä ei juuri eronnut muista sunnuntaipäivistä. 


"Onko ihan pakko syödä munkkeja", tiedustelee nelivuotias vielä vähän huolissaan. Paluusta huolimatta makumaailma on vielä jokseenkin ranskalainen. Suurin herkku, joka kirvoittaa mitä onnellisimpia riemun huudahduksia on "le saucisse" eli meetvurstityyppinen kestomakkara. Sen lisäksi jos vielä saisi oliiveja ja omenaa, olisi maailma täydellinen. Paremmasta lapsi ei osaa haaveilla. Mitä nyt joskus salmiakista. Onneksi nakitkin tekevät hyvin kauppansa.

Tänä vuonna siis esitellään lapselle suomalainen vappu. Koronaversio kylläkin, muttei välttämättä sen huonompi. Serpentiinit ovat kaapissa, herkkuja kaapit pullollaan ja parvekkeella pöytä, tuolit ja kukat valmiina. Ilottelua saa riittää kunnes naama väsyy hymyilyyn. Nyt vappuillaan neljän vuoden edestä eikä koronauhkakaan estä herkuttelua ja videopuheluita ystävien parvekkeille. Peppi-puku on laitettu päälle ja luulen tietäväni missä oma valkolakki odottaa.

Suurista puheista huolimatta tippaleivät jäivät kauppaan. En ole koskaan ymmärtänyt niiden päälle mutta munkit maittavat kyllä. Kumpaa te syötte mieluummin? Vai molempi parempi?

Oikein pirskahtelevaa vappuriemua kaikille maailman joka kolkkaan!


tiistai 21. huhtikuuta 2020

6kk vauva on utelias hurmuri

tiistai 21. huhtikuuta 2020
Puolivuotias vauva sirkuttaa kilpaa lintujen kanssa. Jokeltelee ja juttelee. Kokeilee äänialaansa vaikuttuneena omista kyvyistään. Myös keskellä yötä tai vaikkapa aamuneljältä. Kun laulamisen tarve iskee, sitä ei pysäytä mikään. Tutti pulautetaan ulos eivätkä hyssyttelyt auta. Kun laulattaa niin laulattaa.

Ruokakaan ei maistu. Ei kiinteä eikä rintamaito. Kiinteitä tarjotessa vauva puristaa huulet valkoisina ikeniään yhteen. En muuten ota. Kuin ilmoittaen, että enkö ole jo tehnyt selväksi, etten syö noita rotan raatoja. Ikinä, niin kuin sisko pontevasti lauseensa päättäisi. Rintaa tarjotessa vasta laulattaakin. Tissi suussa jodlaaminen kuulostaa vielä hauskemmalta. ”Buli buli mämmämääm.” Ei nyt ehdi syödä. Luoda kyllä veikari-ilmeitä äidille.

puolivuotias vauva

Vauvaan on iskenyt kevään hurma, eikä ruoka eikä uni ei enää maistu. Tai sitten vauva on rakastunut. Elämään. Ehkä kaikki puolivuotiaat ovat, vuodenajasta riippumatta.

Pitkät unet ovat enää suloinen muisto. Nykyään vauva malttaa nukkua niitä puolen tunnin unia. Ehdin juuri juosta ympyrää kodissa miettien, että voisin syödä rauhassa. Tai kirjoittaa kolme sanaa blogia. Myös hiukset voisi pestä. Ehkä sittenkin syön ensin. Teen vähän kaikkea. Ajatuscirkuitin vielä pyöriessä vauva on jo herännyt. Puolen tunnin unien jälkeen on jo tarpeeksi voimia kääntyä vatsalle. Tai harjoitella ryömimistä. Edes vaunuissa eivät maistu pitkät unet, pieni torkahdus vain, jotta jaksaa tutkia edessä avartuvaa maailmaa. Elämän kevättä.

Tap tap tap tap. Pienet kädet paukuttavat kaikkea mihin osuvat. Hyvin keskittyneenä, kuin oikealla pamautuksella voisi voittaa jackpotin. Lusikat, aurinkolasit ja kaikki tielle osuvat esineet saavat kyytiä. Tap tap tap, älä sekoita rytmiä.

Unen ja ravinnon vähentämisestä huolimatta vauva on itse päivänsäde. Tankkasiko se unta varastoon elonsa alkukuukausina? Luulisi, että lisääntynyt liikkuminen tarkoittaa entistä suurempaa nälkää, mutta kun ei malta. Vauvan paastopäivinä imetän vauvaa salaa. Päiväunien alettua nappaan tutin pois ja imetän, välillä ainoa tapa saada vauva syömään. Katsotaan osataanko neuvolassa vinkata muita tapoja saada poikanen syömään. Vai tiedättekö te?


En ole ihan yhtä innoissani tästä keväthurahduksesta. Ihanaa tietysti, että vauva on virkeä ja skarppina mutta ne pitkät päiväunet (tai yöunet) tulisivat todella tarpeeseen. Ihmettelen kauanko vauva voi elää pelkällä uteliaisuuden voimalla. Kai se tarvitsee edelleen ruokaa ja unta? Kaikesta huolimatta vauva on valtaosan ajasta hymyileväinen ja hyvällä tuulella. Ihmeellinen lapsi! En tiennyt tällaisia olevankaan mietin, sitten muistan ystävän kertomuksen. Heilläkin oli tyytyväinen vauva ensimmäisen vuoden. Kunnes ei enää ollutkaan. Seuraavan elinvuotensa vauva itki säästöön jääneitä kyyneliään ja tasasi tilejä. Sitä siis odotellessa. Ei yksikään lapsi voi olla aina tyytyväinen. Vai voiko?

Asuuko teillä tällaisia ikiliikkujia? Miten nämä puolivuotiaat pysyvät hengissä? Uteliaisuuden ja elämännälän voimin? 
torstai 16. huhtikuuta 2020

Erkaumasta eroon kotikonstein?

torstai 16. huhtikuuta 2020
Reilu kuukausi sitten, kun maailma oli vielä auki ja raiteillaan, sain kuntosalilla inspiraation. Näin naisen, ihan normaalin näköisen, vetävän leukoja niin nautinnollisen kevein ottein, että oli pakko jäädä ihailevasti tuijottamaan. (Pahoitteluni sinä leuanvetäjä, jos ihmettelit hullua toljottajaa!). Nainen ei ollut steroidimutantti eikä lihashirmu. Vaatteet eivät repeilleet lihasten käytöstä eikä verisuonet pullottaneet kuin iilimadot ihon alla. Minäkin tahdon, hihkaisin mielessäni, olla oman elämäni supernainen! 

Nainen palasi säännöllisesti tangolle, teki kymmeniä leukoja minun kiertäessäni kuntosalin kesyimpiä laitteita. Saisinpa itse tehtyä edes viisi leukaa. Tai kolme. Uskaltaisinpa edes yrittää, mietin poikkileikattua vatsanseutuani tunnustellen. Liian aikaista, huusivat vatsalihasten jäänteet. Anna meille armoa ja aikaa! 


Sitten tuli epidemia ja sulki maailman. Kuntosali suljettiin. Helsingin kaupungin tarjoama synnyttäneiden äitien fysioterapiatunti peruttiin. Siellä oli tarkoitus tarkastaa jokaisen naisen vatsalihasten erkauman tila. 

Kuuluin onneksi 500 onnekkaan joukkoon, jotka saivat kuntosalilta ilmaisen kotikunto-ohjelman. Ilahduttava ele! Synnyttäneisiin äiteihin perehtynyt ohjaaja otti yhteyttä puhelimitse ja haastatteli kattavasti ennen kunto-ohjelman laatimista. ”Montako sormea menee vatsalihasten väliin”, kysyttiin. Ähisin istumaan nousuasennosta, että ainakin kolme. "Silloin on jo kyse erkaumasta." Kerroin vatsan kummallisesta muodosta ja pullotuksesta, sekä raskauden aikaisesta suuresta vatsasta. ”Valitettavasti sektio ja tietty kudostyyppi altistavat erkaumalle”, tämä pahoitteli. Sain ohjeen olla tekemättä vatsalihaksia ja monta päivittäistä harjoitusta erkauman kuntouttamiseen.

Loppuun tuli ikävin neuvo: ”älä juokse, se pahentaa tilannetta”. Mitä ihmettä? Jo esikoisen syntymän jälkeen lopetin täysin kaikki vatsalihasliikkeet, sillä halusin antaa keholle aikaa toipua rauhassa, en pahentaa tilannetta kiiruhtamalla. Juoksemaan lähdin silti varhain. Juoksemisen vaikutuksesta erkaumaan en ollut koskaan kuullutkaan. Lääkärin luvalla olin aloittanut lenkkeilyn heti kuin sektioarpi sen salli. 

”En ehkä pysty olemaan juoksematta”, surkuttelin personal trainerille. Otan mielummin erkauman ja mielenrauhan kuin tulen hulluksi neljän seinän sisällä, ajattelin. Juoksulenkit ovat tällä hetkellä ainoa keino purkaa paineita ja kuulla omia ajatuksiani. Ystävällinen personal trainer pahoitteli tietoisena siitä, etteivät monet lääkäritkään ole tietoisia erkaumaan vaikuttavista tekijöistä. Mikäli edes ylipäänsä uhraavat ajatustakaan koko ongelmalle. ”Voisit kävellä ja vetää spurtteja”, ehdotti tämä vielä. "Niin voisinhan minä", vastasin tietäen varsin hyvin, etten tule niin tekemään.

vatsalihasten erkauma
Hyvin mahtuu kolmekin sormea, selvä erkauma
Nyt pöydällä odottaa nivaska ohjeita, joiden tulisi auttaa vatsalihasten erkauma-alueeseen. Niitä tulee tehdä päivittäin, jotta saavutetaan tuloksia. Toivottavasti liikkeet auttavat, vaikkakin epäilen voisiko asia hoitua niin helposti. Esikoisen syntymän jälkeen meni kaksi vuotta, ennen kuin vatsan keskimöhkäle litistyi. En tehnyt ainoatakaan vatsalihasharjoitusta siinä toivossa, että aika parantaisi. Vielä sen jälkeenkään en pystynyt lankuttamaan, sillä vatsalihasharjanne nousi pystyyn liikkeitä tehdessä. Merkki siitä, että erkauma on ja pysyy.

Joudun siis odottamaan vielä pitkään, ennen kuin voin edes haaveilla alkavani leukoja vetäväksi supernaiseksi. Keskivartalon täytyy voimistua ensin. Täytyy kai keksiä muita supermuuveja. Vaikka hankkia sellainen punainen viitta, joka päällä osaan lentää. (Kyllä, olen todistettavasti mökkihöperöitymässä!) 

Oletteko te päässeet kotikonstein eroon erkaumasta? Riittikö vuoden palautuminen vai kestikö pidempään? 

Ja vielä, mikä mökkihöperyyden aste teillä on menossa?

vatsalihasten erkauma pullottaa
Erkauma vatsassa tekee siitä kummallisen muotoisen



keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Koronakevään perhehaasteita

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020
Viime viikkoina koronaepidemian suljettua kaikki huvitukset, ovat lehdet olleet pullollaan artikkeleita, miten kuluttaa ylimääräistä aikaa. Mitä ylimääräistä aikaa!? Lapsi syö kotona kaksi lämmintä ateriaa päivässä yhden sijaan. Pyykit on pestävä eivätkä tavarat ole oppineet siivoamaan itse itseään poikkeusolosuhteista huolimatta. Lapset tarvitsevat ohjelmaa ja kesäaikaan siirtymisen myötä olemme kroonisesti tunnin myöhässä rytmistä.


Ranskis yrittää tehdä töitä etänä, niin kuin valtaosa ihmisistä. Paino sanalla yrittää. Nelivuotias on innoissaan isän kotona olosta ja tahtoisi tästä leikkikaveria. ”Papa doit travailler”, hokee Ranskis läppäriään hikisenä naputellen, yrittäen puhua työ- ja konferenssipuheluita milloin vessassa, milloin missäkin. Kiipeäisi varmaan puuhun jos siellä vain olisi virtalähde. Kerran tämä oli sängyn takana piilossa, siellä sai sentäs hetken tehdä rauhassa töitä. Meillä ei ole työhuonetta eikä kirjastot, kahvilat tai muut etätyön teon mahdollistavat paikat ole auki.

En usko lapsiperheillä olevan ainakaan enemmän aikaa kuin ennen. Minusta tuntuu etten saa yhtäkään asiaa valmiiksi, monta kyllä aloitettua. Pyykit ovat koneessa mutta kukaan ei muista laittaa niitä kuivumaan. Läppärin ehdin avata kerran viikossa. Ja olen sentäs äitiyslomalla. En joudu pitämään kotikoulua ja tekemään etätöitä sekä kotitöitä samaan aikaan. Kaikki kunnia heille! Netflixin ohjelmavinkit, kasvonaamiot ja muut hemmotteluhoidot ovat vielä vaikeammin toteutettavissa kuin lapsiperheissä yleensä. Vaikka kalenteri on tyhjä, ei aikuisilla ole enempää aikaa.


Olemme poikkeustilassa eikä tämä ole kai arkea. Kuitenkin tilanne jatkuu toistaiseksi ilman tietoa siitä, milloin palaamme entiseen, jos palaamme. Emme voi odottaa henkeä pidättäen tämän välivaiheen loppumista vaan poikkeuksellisuudestaan huolimatta tämä tila on tämän hetken arkea. Kivaa tai ei. On luotava uusia rutiineja, jottei pyörää tarvitse keksiä joka päivä uudestaan. Jotta lapsilla säilyisi turvallinen ja ennustettava arki ja vanhemmilla järki päässä.

Aluksi lapsi oli ihmeissään kun emme tehneetkään normaalijuttuja. Nykyisin lapsi jo kysyy, onko harrastus/tivoli/lentokoneet suljettu ”kun niilläkin on varmaan korunaviirus”. Onkohan pääsiäispupullakin se korunaviirus tämä pohti laitettuamme raituohon siemenet kasvamaan.

Toisina päivinä kiukutellaan. Silloin kun ulkona sataa, lapsi ei suostu pukemaan eikä lähtemään ulos. Kun esikoinen tahtoo leikkiä sirkusta niskassani imettäessäni vauvaa ja saa lopulta mustasukkaisuusraivarit. Kun vauva ei suostu syömään kahdeksaan tuntiin ja on kiukkuinen. Päivä venyy ja vanuu. Mikään ei katkaise perheen kollektiivista kiukkua, kun ei ole harrastuksia tai suunnitelmia. Äiti, isä ja lapset ovat sotajalalla.

Onneksi on myös päiviä, kun elämä hymyilee. Kun lähden lasten kanssa ulos, korvapuustit matkaeväinä ja esikoinen potkii potkulautaansa, hihkaisten joka potkaisulla kivaa! Kivaa! Kivaa! Päiviä, jolloin ajalla ei merkitystä. Emme ole menossa varsinaisesti mennekään, korkeintaan puistoon, jos sellainen tulee vastaan. Emme ole myöhässä mistään eikä ole kiire minnekään. Niinä päivinä olo tuntuu hyvältä ja tutulta. Samalta kuin Pariisissa. Kun soppaan sekoittaa kiireettömyydeen, kauniin sään ja kaikkien hyvän käytöksen, tuntuvat epidemian uhat kaukaisilta. 


Sitten on taas niitä hetkiä, kun seinät kaatuvat niskaan. Esikoinen riekkuu energiaansa kotona. Ranskiksen työpaineet kasvavat päivä päivältä. Nelivuotias tahtoo auttaa Ranskista työnteossa. Sinetöi ajatuksensa sanoilla ”äidin kanssa en halua tehdä IKINÄ mitään! En ikinä.” Lopulta kaikilta palaa pinna. Esikoinen kokeilee rajojaan ja Ranskis määrää lapsen omaan huoneeseensa jäähylle. Särmät hiovat toisiaan. Hirveä huuto. Lapsi parkuu eikä ymmärrä, että isä tekee töitä. Miten voisikaan, tämä on kotona muttei läsnä. Illalla Ranskis ärisee: ”Lapsi menee ensi viikoksi päiväkotiin. Työt on pakko saada tehtyä!” 

Muistan lukeneeni jonkun ajatuksen, että jos arkesi ei ole muuttunut kovinkaan paljoa, et ole tehnyt tarpeeksi koronavirusta vastaan. Elämän pitää olla tarpeeksi epämukavaa, jotta kantaa kortensa kokoon. 

Ehkä ajan ja ajatuksen kanssa voi ymmärtää epämukavuuden olevan seuraus suuresta muutoksesta, joka on nyt pakollinen. Ajoittaisesta harmituksesta huolimatta.

Miten te olette sopeutuneet uuteen arkeen? Oletteko lukkiutuneet kotiin testaamaan mielenterveyden rajoja vai onnistuneet luomaan uusia rutiineja? Auttaako aurinko keventämään tunnelmaa vai onko epämukavuus uusi normaali?
keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

5kk vauva - täysimetys vai soseet?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020
Pääsemme viisikuukautisneuvolaan koronatilanteesta huolimatta. Hammashoitola on samassa rakennuksessa. Yksi hammashoitaja toimii portsarina käytävällä. ”Tuletteko neuvolaan?” Pääsemme aulaan ilman lisäkuulusteluja. Seuraava tulija on menossa hammaslääkäriin ja päätyy haastateltavaksi. Oletko terve? Onko lähipiirissä koronapotilaita? Tulija läpäisee haastattelun ja pääsee hammaslääkäriin. ”Ota vielä käsidesiä” huikkaa hammashoitaja perään.

Sitten meidät kutsutaan sisälle neuvolaan. Vauva mitataan, punnitaan ja rokotetaan. Lisäksi puhutaan ruuista. ”Oletko jo antanut soseita?” kysyy terveydenhoitaja. En ole. Nelikuukautislääkärissä suositeltiin täysimetystä puolen vuoden ikään saakka.

Täysimetys vai kiinteät

”Tiesitkö, että mikäli otat soseet vasta puolivuotiaana mukaan, pitää niitä alkaa heti syöttämään täydellä volyymilla?”, kysyy terveydenhoitaja. Puolivuotiaalle äidinmaito ei enää tarjoa riittävästi ravintoa, vaan lapsi tarvitsee rautaa ja muita vitamiineja, joita maidossa ei ole. Puolivuotiaana ei enää riitä, että lusikan kärjen kastaa soseeseen kerran pari päivässä. Soseen tulee päätyä vatsaan asti. Monta kertaa päivässä.

Esikoiselle aloin maistattamaan soseita nelikuisena. Niin silloin ohjeistettiin. Sanottiin, että mahdolliset allergiat on helpompi havaita, kun ruoka-aineita voi tarjota yksi kerrallaan ja katsoa miten niihin reagoidaan. Noudatin neuvoa kritiikittä. Nyt kuopuksen kanssa täysimetin tähän 5kk-neuvolakäyntiin asti. Olin suorastaan helpottunut, että soseilla sotkeminen ei ala vielä. Ajoittaisista rintaraivareista huolimatta imetys on minusta se helpompi vaihtoehto. Olen surkea kokki. 

”Voitte tehdä niin kuin itse haluatte. Vauva kasvaa hyvin, joten vielä ei ole tarvetta lisäravinnolle.” 

Lääkäri suositteli kuuden kuukauden täysimetystä, neuvolasta ei ohjattu kumpaankaan suuntaan, päätöksen saa tehdä itse. 

Kotona jään miettimään tilannetta. Päätän sittenkin aloittaa maistattelun. Miten vauva voisi muuten oppia heti syömään kiinteitä, kun täyttää kuusi kuukautta? Ei kai voida olettaa, että täysimetetty vauva alkaa syödä soseita täydellä volyymilla heti ensimmäisestä annoksesta alkaen? Jos vauvalle maistuisikin, niin ottaako vatsa kipuilutta vastaan kiinteät?

Täysimetys vai kiinteät

Aloitan maistelututilla. Laitan verkon sisälle banaania. Näin vauva saa tutinmallisen verkon läpi suuhunsa banaanin makua joutumatta kuitenkaan nielemään sitä. Vastaanotto on nihkeä. Ensin vauva antaa laittaa tuttiosan suuhun, kunnes päätyy lopputulokseen, että parempi pitää suu kiinni. Vaikka yritän houkutella ja lirkutella, vauva puristaa suun tiukasti suppuun. Känisee kuin sanoen, lopeta, en tahdo.

Seuraavana päivänä yritän kurkulla. Nyt vauva ei edes avaa suutaan maistelututin nähdessään. Ärisee kiinni puristettujen huulien lomasta. Annan periksi. Muutaman kerran yritän houkutella imeskelemään pitkää kurkun palaa. Ei kelpaa. Tarjoan mangoakin. Sama reaktio. Porkkanakaan ei kelpaa.

Tulevina päivinä annan lusikalla omenasosetta. Vauvan jokeltaessa laitan huulien sisäpinnalle ihan pienen nokareen. Vauva kakoo ja saa oksennusrefleksin. Myöhemmin kasvissosetta ja muita hedelmäsoseita. Ei uppoa.

Jaahas, tämä vauva ei siirrykään soseisiin ensiyrityksellä. Onneksi puolivuotispäivään on vielä aikaa. Ruoka pitää oppia kuljettamaan nieluun.

Täysimetys vai kiinteät

Olisiko kiinteät pitänyt aloittaa heti nelikuisena? Vaikka ei ole oikeaa tai väärää tapaa, jään miettimään protestoiko isompi vauva helpommin kiinteitä vastaan. Esikoinen ahmi kaiken kiinteän pienestä pitäen. Kokonaisia puurotetroja meni heti, kun niitä oli lupa maistattaa. 

Tai sitten aika kultaa muistot. 

Oletteko aloittaneet soseet nelikuisena vai puolivuotiaana? Vai ovatko toiset vain enemmän maitopoikia kuin toiset?