Hyvää joulua, joyeux noel!

Hyvää joulua, joyeux noel!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Oikein ihanaa ja onnellista joulun aikaa kaikille. Täällä käärittiin juuri viimeiset lahjat papereihin ja rauhoittuminen voi vihdoin alkaa. Katselin kuusen hämyisessä valaistuksessa pientä vauvaani ja tuli kummallinen tunne. Kuin katsoisi elokuvan loppuminuutteja, joissa nuori pari on muuttanut uuteen kotiin. Sitten zuumataan kehtoon, jossa nukkuu pieni nyytti, ollaan siis tulevaisuudessa. Paitsi että tämä hetki on nykyisyyttä. Eikä edes elokuvaa. Nuoruudesta en sano mitään. Tavoitin kuitenkin joulun tunnelman. Kaiken kiireen keskellä se on antanut odotuttaa itseään.

Blogi siirtyy nyt joulun viettoon ja aktivoituu jälleen seuraavalla vuosikymmenellä 2020. Vaikuttaa  kaukaiselta tulevaisuudelta 80-luvun lapsen silmin. Tuossa kalenterin kannessa  luku kuitenkin komeilee, pakko on kai uskoa.

Lämmin kiitos kaikille teille tästä vuodesta ja tervetuloa takaisin vuoden vaihteen jälkeen! Joyeux Noel de nous tous!

Olen oikeasti Peppi!

Olen oikeasti Peppi!

tiistai 17. joulukuuta 2019

Vien lasta päiväkotiin. Portin toisella puolella odottavat parhaat kaverit pomppien ja huutaen tämän nimeä. Lapsi takertuu kaulaani kulmiaan mutristaen. ”Äiti, mikseivät he usko, että minä olen PEPPI?”.

Peppi Pitkätossu-villitystä on kestänyt syksyn ajan. Pikkuanarkisti on omaksunut Pepistä paljon hyvää mutta huonojakin puolia löytyy. ”Voin tehdä mitä vain, koska olen maailman vahvin!” huudahtaa esikoinen monesti pitäessään taipumattoman kovaa kiinni omasta ajatuksestaan, joka sotii yleisiä käyttäytymismalleja vastaan. ”Peppikin syö pöydällä maaten ja lautanen on tuolilla” perustelee lapsi huonoa ruokapöytäkäyttäytymistään. Onneksi äidillekin on kirjasta lainattu vasta-argumentti. ”Jos on tavattoman vahva, täytyy myös olla tavattoman kiltti.”

Aamuisin väkerrän hiuksiin kaksi ranskanlettiä. ”Letit pystyyn!” kiljaisee kolmivuotias, jos palmikot eivät ole niin tiukalla, että sojottavat itään ja länteen. Mitään muita kampauksia ei saisi tehdä. Muuten seuraa surusilmin annettu selitys. ”Kukaan ei muuten ymmärrä, että olen Peppi.” Edes Elsa-prinsessan kampaus ei kelpaa. Voi miten paljon nopeampi se olisi tehdä aamukiireen keskellä. 

Vieraiden kysyessä lapsen nimeä, tämä vastaa Peppi. ”Koska voidaan mennä Ruotsiin Huvikumpuun” kysellään monesti viikossa. Autossa kuunnellaan Peppi-laulua, nykyään ruotsiksi koska lapsi tajusi maailman vahvimman tytön tulevan naapurikuningaskunnasta.

Kerran lapsi kysäisi onko Peppiä oikeasti olemassa. En hennonnut kertoa totuutta. Pelkäsin nimittäin, että seuraavaksi tiedustellaan onko joulupukkikin satuhahmo. Olisiko pitänyt paljastaa raaka totuus ennen kuin peppimania karkoittaa lapselta kaverit ja aiheuttaa lisää mielipahaa vai onko kaikilla lapsilla tällaisia hurahduksia? Roolileikkejä? Muistan  itsekin ihailleeni Pitkätossua lapsena täydestä sydämestäni mutta en sentäs kuvitellut olevani itse pisamakasvo. 

Vielä lapsi ei kärtä hevosta tai apinaa. Lähes odotin sitä kuin kirjoitimme joulupukille kirjettä. Niihinkin toiveisiin olin kyllä varautunut (hevonen ei mahdu pukin säkkiin ja apina karkaisi sieltä).

Olisiko aika paljastaa totuus? Vai odotanko että lapsi löytää uuden ihailun kohteen ja pääsee Pepistä yli? Onko teidän lapsillanne ollut vastaavia idoleita? 

Harrastuksia hurjapäälle

Harrastuksia hurjapäälle

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Kolmivuotias tytär on hurjapää. ”Quel casse-cou!” päivittelivät pariisilaiset leikkipuistoissa tättähäärän hyppiessä, juostessa ja purkaessa loputonta energiaansa. Juostaan, tämä kiljahtaa yhä kaduilla ja taittaa mieluummin matkaa kirmaten kuin kävellen. Hän lähtisi mielellään lenkille kanssani ja esittelee omia ”peppitaitojaan”, kuten isojen kivien nostelua noin hevosen puutteessa.

Pariisissa harrastukset painottuvat pitkien työpäivien takia joko viikonlopulle tai keskiviikkopäiviin, jolloin koulua on vain aamupäivän, jos ollenkaan. Nyt kevätlukukaudeksi olisikin aika etsiä uusi harrastus, josta lapsi nauttii. Muuton ja vauvan tulon yhteyteen en halunnut yhtään ylimääräistä ja stressaavaa tilannetta lapselle lisää, mutta nyt pölyn laskeuduttua on lapsi alkanut itse kyselemään, milloin pääsee muskariin/ balettitunnille/ sirkuskouluun.

”Katso, olen balleriina”, lapsi henkäisee kainolla äänensävyllä ja esittelee omia tanssiliikkeitään. Voikohan noin pienen jo laittaa balettiin? Pariisilainen ystäväni harmitteli tyttärensä tanssikoulua, joka oli lopetettava kolmivuotiaana. Sen jälkeen tanssi ei enää ollut lasten iloista yhdessä peuhaamista vaan kurinalaista klassista tanssia, jossa aikaa ei suotu hassuttelulle ja leikille. ”Liikaa aikuisuutta ja kuria noin pienille” totesi Pariisilainen äiti.

Aikaisemmin lapsi kävi voimistelukerhossa. Tenavat kiipeilivät köysissä, hyppivät pukilla, roikkuivat renkaissa ja puuhasivat jumppasalissa. Se oli yksi viikon kohokohdista, jota odotettiin hartaudella. Nyt olen varannut kokeilukerran uuteen temppujumppaan. Suostuukohan lapsi jäämään ilman äitiä?

puistojumppaajat

Muskarin anti taisi suurempi minulle kuin lapselle. Roudasin kolmikuisen vauvan Suomimuskariin hyvänä tekosyynä itselleni päästä kodista ulos, nähdä aikuisia ja tutustua muihin äiteihin. Rallattelun ja vauvajumpan ohella onneksi vauvakin päästeli riemunkiljahduksia laukatessani vauva sylissä ympäri suomi-instituutin auditoriota. Vuosien kuluessa muskarin tilat menivät remonttiin, vetäjät vaihtuivat mutta oma muskari jatkui. Kuluneena keväänä pääpaino oli enemmän eri leipomoiden herkkujen nauttimisessa kuin musisoinnissa mutta kielenkannat lauloivat ahkeraan.

Tällä kertaa toiveissa olisi harrastus, jossa lapsi voisi riehua ja purkaa loputonta energiaansa. Ehkä myös toinen, joka on vähän rauhallisempi ja tasapainottaisi tarmopesän vauhtia. Naperovirkkaus? Pitsin nypläystä metrin mittaisille? 

Onko teidän alle kouluikäisillä lapsillanne ohjattuja harrastuksia? Koetteko niiden tarjoavan lapselle uusia ystäviä ja uuden oppimisen riemua vai nähdäänkö ne vanhempien omien tavoitteiden ja vanhemmuuden mittarina? Toivon lapsen saavan harrastuksista iloa, ei stressiä. Valinnan varaa tuntuu olevan valtavasti. Miten näistä osaa valita kun lapsikin tahtoo osallistua kaikkeen? Kuka saa valita, äiti vai lapsi?

Lenkkikaverit

Vastasyntyneen kuvaukset

Vastasyntyneen kuvaukset

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat ihmeellisiä ja ainutlaatuisia. Olento on kuin nukke, yhtä pieni ja kevyt. Vaikuttaa niin haavoittuvalta että tekee mieli rakastaa käärö kypsäksi ja kokonaiseksi. 

Kuva: Niki Strbian

"Oliko meidän vauva tosiaan aikoinaan noin pieni?”, on lause, jonka vastasyntynyt usein kirvoittaa. Vaikka meilläkin on toinen lapsi kyseessä, en muistanut miten pieniä ihmisen versot ovat maailman tupsahtaessaan. Kuin satuolentoja, niin kertakaikkisen keskeneräisiä ja suloisia. Pienet töppöraajat, käsivarret, jotka eivät yllä edes pään yli. Sääret näyttävät ihan sammakoilta perityiltä. (Vai miehen suvulta?) Suloisinta ovat pulleat kasvot ja niillä alati vaihtuvat ilmeet pienessä mutrusuussa.

Tekee mieli tarrata hetkiin, minuutteihin ja tunteihin. Tahdon nuuhkia vauvan silkinpehmeää untuvatukkaa ja upota tähän tunteeseen. Hormonit heilahtelevat ja mietin epäuskoisesti, että jonain päivänä tämäkin pikku menninkäinen on aikuinen mies. Kauhistuttava ja epätodellinen ajatus. Ei vielä! Pysy tässä rinnallani nappisilminesi ja haituvahiuksinesi.

Kuva: Niki Strbian

Hetkiä ei voi laittaa pankkiin säästöön tai pakastimeen odottamaan. Miksi ei? Elämmehän jo melkein tulevaisuudessa tai niin miellän vuosiluvun 2020. Tilasin siis valokuvaajan ikuistamaan vauvan yhdeksän päivän ikäisenä ja tallentamaan muiston vauvasta ihan pienen pienenä.

Pikaisen googlettamisen jälkeen näin portfolion, joka miellytti kovasti. Juttelimme valokuvaajan kanssa puhelimessa ja kävimme läpi kuvaukseen liittyviä asioita. Huolehdin, että riittääkö pimeässä asunnossamme tarpeeksi valoa ja saammeko uhmaikäisen osallistumaan kuvauksiin.

Kuva: Niki Strbian

Loppujen lopuksi valokuvaaja käsitteli kolmivuotiasta kuin muovailuvahaa. Esikoinen teki kaiken mitä kuvaaja pyysi ja tahtoi auttaa parhaan taitonsa mukaan. Kuvaajahan on oikea velho, mietin äimänkäkenä. Vauva nukkua posotti läpi kuvausten. Uskomatonta. Olin varautunut menettämään hermoni. Plus rahat. Aikoinaan esikoisen vauvakuvaukset eivät menneet ihan yhtä sutjakkaasti vaan vaati tuntien työn ennen kuin vauva nukahti. Sitä ennen oli riittänyt huutoa, puklua ja epätoivoa. Imetyssessioota ja pissakaaria. Kuvat olivat silti ihania.

Liekö osasyynä myös kotiympäristö, jolloin aikaa ja energiaa ei kulunut paikan vaihdoksiin? Vauvakin oli rennompi. Kaikki oli helpompaa. Lopputuloksena saimme nipun uskomattoman ihania kuvia, joihin kännykkäkamera ei olisi koskaan pystynyt.  Bonuksena siivosin makuuhuoneen lattiasta kattoon ja olimme kaikki pukeissa samaan aikaan. Harvinaista ja kaiken rahan väärti! 

Oletteko te käyttäneet ammattilaiskuvaajaa vai onnistuneet itse napsimaan kuvia kaalinpäistänne? Mihin nämä ihanuudet mahtuvat esille? Vauvatapettia vai kovalevyn täytettä?