Vinkit tee-se-itse joulukorttikuvaukseen

Vinkit tee-se-itse joulukorttikuvaukseen

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Katselen Pinterestistä toinen toistaan kauniimpia joulukorttikuvia. Monessa kuvassa on tarkkaan harkittu tausta ja rauhallinen tunnelma. Lapset nätisti, ihanaa rekvisiittaa ja täydellinen valo. Minäkin tahdon tehdä tuollaiset kuvat! Aikaisemmat kokemukseni muistaen, mietin kauanko näennäisesti rauhallista kuvaa ollaan otettu. Monetko kiukut ollaan koettu ennen täydellistä kuvaa? 

Epäilen, etten ikimaailmassa saisi kahta lastani pysymään paikoillaan ja tuijottamaan haaveilevasti joulutähteä. Ellei sen takana sitten lentäisi joulupukin reki poroineen, vilkkuvalot ja sireenit päällä. 

Entäs kaikki rekvisiitta? Tahtoisin rakentaa joulun ihmemaan mutta en tahdo ostaa puukelkkaa, tekokuusta tai muutakaan rahaa ja tilaa vievää tavaraa. (Tosin kimalteleva panta poron sarvilla päätyi jo ostoskoriin). Voisiko tämänkin tehdä helpommalla? Laskea rimaa ja keskittyä tunnelmaan? 

Unohdan Pinterestin ja päätän yrittää tavoittaa sen olennaisimman. Ilon ja riemun, ne saavat riittää tänä vuonna! Tärkeintä ei ole täydelliset lavasteet tai vaatteet vaan kuvista välittyvä lasten ilo.

 

Tässä hyvin yksinkertaiset vinkit, joiden avulla meidän kuvamme lopulta onnistuivat.

 

1. Rajaa alue

 

Rauhallinen tausta tekee kuvasta miellyttävän katsoa. Meillä ei ole yhtään valkoista ehjää seinää koko asunnossa. Vaatekaapit, ruokapöytä tai ovi rikkoo jokaisen seinän. Sitten saan ajatuksen. Entä jos molemmat lapset laittaisi yläsänkyyn kuvattavaksi? Lapset eivät karkaisi kuvan ulkopuolelle ja sänky olisi helppo naamioida muutamalla rauhallisen värisellä peitolla. Loistavaa! Lapset eivät pääse tippumaan eivätkä karkaamaan. 

Muutamalla peitolla sai tämänkin väri-ilotulituksen muutettua hyväksi kuvauspaikaksi

2. Valo

Kuvaa päivänvalossa ellei sinulla ole järkkäriä tai sellasta kameraa, joka saa hämärässä hyviä kuvia. Niin ihania kuin tunnelmavalaistuksessa otetut kuvat olisivatkin, on todellinen haaste saada tarkka kuva liikkuvasta lapsesta hämärässä valossa. Lapset liikkuvat ja valoisassa paikassa on helpompi saada tarkempia kuvia. Meillä kuvat otettiin iphonen kameralla ikkunan edessä puolilta päivin ja silti epätarkkoja kuvia on paljon.

3. Valitse rekvisiitta (Vähemmän on enemmän!)

 

Jotakin rekvisiittaakin tarvitaan joulutunnelman luomiseksi. Muutama jouluinen asia riittää. Vaikka piparkakkumuotti/ kuusen oksa/ kävyt. Tonttulakkeja, jouluvaloja ja piparkakkuja löytyy lähes jokaisesta kodista. Jos rekvisiittaa on valtavasti, voi tavara kiinnittää enemmän huomiota kun itse kuvattava.

 

Päätän antaa lapsille käteen joulukoristeet, joita nämä ihmettelevät. Hmm. Kissanhännänveto alkaa heti. 1v tahtoo kaiken mitä isosiskolla on kädessä ja päinvastoin. Lopulta syntyy sopu.

Mulle mulle! Ei kun se on minun!

4. Mieti mihin haluat katseen kiinnittyvän

 

Itse halusin tonttulakkien vetävän katseen puoleensa, joten puin lapset harmaisiin, jotta punainen hyppäisi esille mahdollisimman hyvin.

Tonttulakit erottuvat harmaata taustaa vasten

5. Ota mukaan apulainen/ isä

 

Tämän tehtävä on varmistaa, että kuvattavat pysyvät rajauksen sisällä eivätkä karkaile. Myös tunnelman luominen ja lasten hauskuuttaminen on apulaisen hommia ja helpottaa valokuvaajan työtä.

Ilman Ranskista en ehkä olisi saanut ainoatakaan aidosti iloista kuvaa. Vaikka hilpeät lasten joululaulurallatukset soivat taustalla, yritti esikoinen ensin poseerata, kuten luuli odotettavan. Sitten Ranskis tuli selkäni taakse ja aloitti pelleilyn. Mitä hullummiksi Ranskiksen jutut muuttuivat, sitä enemmän esikoinen vapautui, lopulta kikatti niin ettei meinannut pysyä pystyssä.

Näitä hymyjä ei olisi irronnut ilman Ranskiksen apua

6. Räpsi, räpsi, räpsi Älä säästele kameran rullaa vaan kuvaa paljon ja eri kuvakulmista. 200 kuvan joukosta on todennäköisempää löytää muutama onnistunut kuva kuin kolmen.

7. Kuvankäsittely Rajaa turhat pois! Nykyään ei tarvitse olla fotoshop-velho rajatakseen kuvista pois turhat tai vahingossa kuvan reunoille päätyneet asiat. Omista kuvistani meinaan rajata pois välillä yläreunassa vilahtavat koukut tai oikeaan reunaan päätyneen verhon reunan. Lisään ehkä vielä vähän valoa ja siinäpä se.

 

Kuvaustouhua ei tarvitse ottaa vakavasti. Jos antautuu hulluttelemaan, voi palkaksi saada aitoja korvasta korvaan ulottuvia hymyjä ja kitapurjeet paljastavia kikatuksia. Ranskiksella oli keittiösakset kädessä ja tämä oli leikkaavinaan selkäni takana milloin ponihäntääni, milloin korvaani. Esikoinen kirkui ja kikatti: ”äiti, nyt se leikkaa sun korvan!” Olin karjuvinani kauhusta. Puolitosissani. Ajatus Ranskiksesta sohimassa saksilla hiuksiani kauhistutti mutta mitä sitä ei tekisi hyvän kuvan vuoksi.

Eri kuvakulma antaa erilaisen lopputuloksen

Tärkeintä ei ollut kuvien siloisuus vaan iloisuus. Toivoin saavani kuvan, jossa lapsista välittyy riemu ja hyvä mieli. Siinä ei tarvittu panostamista materiaan vaan hetkeen heittäytymistä ja yhteistyötä Ranskiksen kanssa.

Kuvia tuli muutama sata. Lukumäärä kuulostaa suurelta mutta poistin saman tein reippaasti yli puolet. Monessa kuvassa toinen lapsi oli rakeinen ja/tai toisella silmät kiinni. Välillä kädet huitoivat tai hame oli noussut korviin. Ihania kuvia tuli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Niistä kun vielä rajaa kuvankäsittelyllä ylimääräiset pois ja lisää valmiiseen korttipohjaan, jossa on mukana joulutoivokset niin voilà, homma on paketissa. 

 

Mikä teille on tärkeintä hyvässä joulukuvassa? Kaunis miljöö, tunnelma vai itse kuvattavat?

 

 

Milloin pois toiset päikkärit?

Milloin pois toiset päikkärit?

torstai 19. marraskuuta 2020

Yksivuotias karjuu väsymystään keuhkojensa pohjasta asti. Tutti eikä mikään ei auta. Olemme illalla kävelemässä kotiin eikä lapsi ole nukkunut toisia päiväunia. Yritämme siirtyä yksien päiväunien rytmiin. Lapsi on pian 13kk.

 

”Voi ei, kohta se nukahtaa”, tuskailen. ”Yritähän saada pikkuveli nauramaan”, pyydän nelivuotiaalta. Itku loppuu ja minuutin päästä veli nukkuu rattaissa. Ei laulu, melu eikä kutitus saa lasta hereille. Huokaan. Se siitä rauhallisesta illasta ja yöstä.

Ei paljoa hymyilytä kun väsyttää

Yöt ovat olleet kauheita loppukesästä lähtien. Lapsi herää parahtaen itkemään vähän väliä, pahimpina öinä 45 minuutin välein. Luulen, että ainakin osasyy on ollut hampaiden puhkeaminen. Nyt 12-kuisena lapselle ovat puhjenneet kaikki hampaat paitsi kaksi ylhäältä ja alhaalta. Alaleuan poskihampaat ovat kaikki komeasti paikoillaan, vain yläleuan vastaparit ovat ainoastaan puoliksi puhjenneet. Meidän ipanoilla hampaat ovat pikemmin etuajassa kuin jälkijunassa, kaikki tulee yhdellä rysäyksellä. Uskon pienen suun olevan kipeä öisinkin. 

 

Hampaita tai ei, yöhärdelliä on pakko saada rauhoitettua jollakin tavalla. Muuten karjun ja itken kohta itsekin. Kokeilemme jättää toiset päiväunet pois. Ehkä vauva nukkuisi öisin syvempää unta. Kikka vaikuttaa toimivan ja vauva heräilee puolet vähemmän, herää enää parin tunnin välein. 

 

Mutta.

 

Kun yöt helpottuvat, muuttuvat päivät yhtäkkiä hankaliksi, etenkin illat. Yleensä niin iloinen ja hyväntuulinen lapsi itkee, kiukuttelee ja huutaa kello viidestä iltaan saakka. Maisemanvaihdoskaan ei auta, sillä lapsi nukahtaa heti autoon tai rattaisiin päästyään. Herätessään tämä on tyytyväinen oma itsensä mutta yöunille meno on yhtä väsytystaistelua. Vuorotellen miehen kanssa yritämme nukuttaa lasta, tämä hyräilee tuttinsa takana ja jokeltelee. Nukahtaa aikaisintaan iltayhdeltätoista, viimeistään kahdeltatoista. 

 

Ei, kahdet päiväunetkaan eivät ole ideaaliratkaisu. Tai ehkä lapselle ovat mutta meille eivät.

 

Jos ensimmäiset päiväunet saisi venymään puolestatoista tunnista vaikka kahteen tuntiin, sujuisiko ilta lapselle suopeammin? Toiset päikkärit tämä ottaisi mielellään neljän ja viiden välillä ja vaikka kesto olisi vain 30-40 minuuttia, lykkää sekin yöunille nukahtamista useammalla tunnilla.

 

En todella tiedä mikä olisi paras ratkaisu. Päivisin nukkuva ja tyytyväinen vauva, joka hulinoi kaikki yöt vai öisin nukkuva vauva, joka on väsymyksestä kiukkuinen kaikki päivät?

 

Onko teillä ollut tällainen välivaihe? Kauanko kesti ennen kuin lapsi tottui yksiin päiväuniin?  

Huomioidaanko päiväkodissa kaksikielisyys?

Huomioidaanko päiväkodissa kaksikielisyys?

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Nelivuotias on tohkeissaan päiväkodin isänpäiväaskarteluista. ”Ommeltiin ja kaikkea”, tämä kertoo ylpeänä. ”Ja arvaa mitä, yksi ope ei tiennyt, ettei minun isä puhu suomea!” Käy ilmi, että kyseessä oli sijainen. Kun isäinpäiväkortti tulee viikon lopussa valmiina kotiin, lukee siellä kauniisti kirjoitettuna: ”Bonne fête papa”. 

Lapsi on tuikitavallisessa suomenkielisessä päiväkodissa. Tai ehkei sittenkään ihan tuikitavallisessa, nimittäin pidän päiväkotia aivan mielettömän hyvänä! Oikeastaan erinomaisena! Kyse on kuitenkin suomenkielisestä kaupungin päiväkodista, jossa en ajatellut lapsen kakkoskielellä olevan juurikaan sijaa.

 

Vasu-keskustelussa minulta kysytään, haluanko lapsen toista kieltä huomioitavan ja nostettavan esiin. Olen hämmästynyt. Riittääkö sellaiseenkin resursseja? Tietenkin se olisi hienoa. Opettaja selittää. Esimerkiksi syntymäpäivänä kaksikielisille lapsille voidaan laulaa sillä toisellakin kielellä tai jos kielentaitajia ei löydy, niin onnittelulaulu soitetaan esimerkiksi Youtubesta. Sen jälkeen voidaan keskustella siitä, miltä toinen kieli kuulosti ja että toisella kielellä voi sanoa ihan samat asiat, vaikka se kuulostaakin erilaiselta. Samalla käydään kulttuurikasvatusta ja opitaan tietoa eri maista.

 

Voi miten hienoa. 

 

Opettaja jatkaa, että lapsen erityistä taitoa korostetaan arjen seassa positiivisessa valossa, jotta lapsessa herää ilo ja ylpeys omasta kielestä ja kulttuuristaan. Välillä lapsi saa kertoa muille miten joku asiaa tehdään tai sanotaan Ranskassa.

Yhtenä päivänä lapsi kertoo, että hänen pitää opettaa muita sanomaan ranskaksi päivää, niin tervehdys saadaan lisättyä oven vieressä olevaan tauluun. Välillä lapsi kertoo iloisena, miten joku opettaja on huomannut vaatteessa olevan ranskankielisen tekstin ja lapsella on ollut ilo kertoa mitä se tarkoittaa.

 

Näillä teoilla ei ehkä ole vaikutusta lapsen tämänhetkiseen kielitaitoon mutta niillä voi olla suurikin merkitys lapsen identiteetille ja kielitaidon ylläpitämiselle. Lapsi osaa iloita ranskalaisista juuristaan ja tuntee olevansa otettu huomioon kokonaisena, ei vain suomalaisena puolena. Lapsia ei tasapäistetä sanan negatiivisessa merkityksessä, vaan jokaisen persoonalliset vahvuudet tuodaan esiin.

Olen ihan hurahtanut meidän päiväkodin opettajiin ja ilmapiiriin. En tiedä onko meillä käynyt vain ihan mieletön tuuri vai onko kontrasti vain niin suuri ranskalaiseen hoitoympäristöön. Rakastan ajatusta siitä, että lasta kuunnellaan ja kohdellaan yksilönä, kaikkine kielineen ja kultturineen. 

 

Päiväkodista muistutettiin myös ranskalaisen eskarin olemassaolosta. Ehkä sinne on haettava kun aika koittaa mutta tällä hetkellä en haluaisi missään nimessä vaihtaa päiväkotia. Kun on löytänyt timantin, tahtoo siitä pitää kiinni. 

 

Onko teillä hyviä kokemuksia kaksikielisyyden esiintuomisesta päiväkodissa?

 

Kahden kotimaan välillä

Kahden kotimaan välillä

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

”Äiti, minulla on ihan kamala ikävä Pariisiin”, sanoo nelivuotias aamulla surkeana, hieroen pieniä kasvojaan aamutakin reunaan. ”Voi kulta, niin minullakin.” Otan esikoisen syliin ja muistelemme vähän yli vuoden takaista elämäämme. Nelivuotias ikävöi parasta ystäväänsä ja hoitotätiä. Minä ikävöin kliseisesti leipomon tuotteita. Ja elämän vilinää. Omia ystäviä. Ja itseäni. Sitä iloisena kuplivaa tyyppiä, joka koen olleeni Pariisissa.

 

Reilu vuosi elämää Suomessa on jo tullut täyteen. 

Myöhemmin kaivan pakastelokerosta leipää. Syön pitkin hampain. Kylmä litistynyt leipä kuvaa omaa olotilaa osuvasti. Tahdon tuoksua ja kuohkeutta. Ja päälle rapsakan pinnan näiden muovipussileipien tilalle! Pelkkä leipomon tuoksujen muistelu nostattaa tunnemyrskyn. 

Pitkin vuotta kaikki ovat kyselleet hyvässä hengessä: ”Miten olette sopeutuneet?” Välillä tekisi mieli ladata ajatuksia kiivaaseen tahtiin. Sen sijaan totean laimeasti,” tässähän tämä, totuttelua vielä”. En nimittäin ajattele, ettei kenenkään elämä täällä voi olla hyvää vain koska itse toivoisin olevani muualla. Hyvä elämä ei ole maasidonnaista vaan yhteydessä omaan hyvinvointiin, joka taas rakentuu niin kovin monesta osasta.

Ehkä olen outolintu, mutta koko kuluneen vuoden koin, että täällä en voi hengittää vapaasti. Että olen maailman reunalla, tippunut sieltä missä haluaisin olla. Tyyris Tylleröisen muurilta Pariisista, särkyneenä.

 

 ”Sopeutuminen vie aikaa.” Niin, mutta kuinka kauan? 

Illalla muistutan esikoista, että jos kääntäisimme aikaa taaksepäin, meillä ei olisi yksivuotiasta pikkuveljeä. Eikä lähellä mummia. Niin kuin ei muitakaan sukulaisia. Suomen parhaita kavereitakin näkisimme vain harvoin. Esikoinen jää pohtimaan mietteliään näköisenä. Harrastuksiakaan ei olisi arkena, kun koulupäivät ovat niin pitkiä.

 

Kerron myös, että Pariisissa on tällä hetkellä ulkonaliikkumiskielto. Jos olisimme siellä, emme näkisi kavereita emmekä tekisi juuri mitään kodin ulkopuolelle. Puhumme viikonlopun Halloween-juhlista. ”Oli sikakivaa!” kiljaisee esikoinen muistaen riemuissaan, miten söi silmämunia kissa-asussaan, lisäten sitten vähän allapäin, että on kurjaa kun Halloween loppui. Kerron, että Pariisissa pienetkin juhlat on nyt kielletty. On hyvä olla Suomessa. Viikonloppuna ulkona vihmova vesisadekin vain korosti sisällä olemisen ihanuutta. Oli lämmintä, tunnelmallista ja pirskahtelevan ihanaa viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.

 

Tarkemmin ajatellen, pitkästä aikaa en edes kamalasti kaihoillut olevani muualla. Suunnittelin elämääni täällä, miettimättä joka hetki miten täältä pääsisi pois. 

 

Huomaan alkavani itsekin uskoa siihen kaikkeen Suomisuitsutukseen, mitä kerron lapselle. 

Vuoden se kesti. Huomaan etten tarkista enää Pariisin säätä joka aamu. Vaikka välillä kaipaan Pariisiin niin, että sydäntä kivistää, osaan myös nähdä täällä paljon hyvän elämän aineksia. Vaikka vuoden synkin aika on käsillä, näen siinä paljetteja, juhlan aiheita ja ilonpitoa. Pitkään tuntui, että kaurapuuro kuvastaa koko elämää Suomessa. Terveellistä, yksitoikkoista ja yllätyksetöntä. Positiivinen muutos on tapahtunut huomaamattani. 

Tyyris Tylleröinen kokosi itsensä ja kiipesi uudelleen. Niin kai elämän murrosvaiheissa yleensä tapahtuu.

 

Pariisia kaipaan ikuisesti mutta ehkä on rikkaus kokea omaavansa kaksi kotimaata. Ja luulenpa, että elämä Pariisissa neljän seinän sisällä ei tällä hetkellä ole kenenkään haave ja sen rinnalla Suomi kohoaa kirkkaasti houkuttelevammaksi asuinmaaksi.

 

Onko teillä ikuinen ikävä jonnekin muualle?