Monet'n puutarhaa tutkimassa

Monet'n puutarhaa tutkimassa

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Auto kiitää keskellä vihreitä maisemia ja aurinko paistaa kuin kauneimpana kesäpäivänä. Ipana tuhisee takapenkillä päikkäreitään ja nautin ohikiitävästä kihisevän onnen hetkestä.

”Laissez moiiiii, moi chanteeer, laissez moi chanter danser en libérté, tout l’été”

Rallatan täysin keuhkoin etupenkillä, eläytyen ajatukseen tanssista, laulusta, vapaudesta ja kesästä. On pitkä pääsiäisviikonloppu ja mittari näyttää 28 astetta. Tunnen valtavaa vapauden hurmaa auton huristaessa Pariisista pois päin. 

Autottomana on suurta herkkua lähteä kumijalalla liikkeelle. Ei ole aikatauluja, ei tavaroiden raahaamista eikä kiireen tuntua. Lapsi on vyötetty takapenkille ja kerrankin on pakko elää hetkessä, antaa musiikin, muistojen ja maisemien sekoittua yhdeksi hyvän olon vyyhdiksi.

Vuokrasimme menopelin tehdäksemme päiväretken Pariisista. Monet’n puutarha oli meiltä näkemättä ja kaunis sää houkutti muutenkin viettämään aikaa ulkosalla. Lähdimme reissuun Etelä-Pariisista keskipäivän maissa ja gps:n mukaan matka olisi taittunut reippaassa tunnissa. Moni muu oli myös päättänyt karistaa Pariisin pölyt jaloistaan, joten lopulta matkaan meni kaksi tuntia. 

Perillä lapsi oli jo malttamaton. ”Koska niitä kukkia oikein pääsee kastelemaan? On tooosi tosi pitkä matka!” Kärsivällisyyttä koeteltiin vielä ruokailuhetkellä ihanassa puutarhaympäristössä itsepalvelubistrossa ja sitten pääsimme jonottamaan Monet’n puutarhaan. Jono oli loputon. Olin varautunut pääsiäisruuhkaan mutten siihen, että huhtikuussa on sellainen helle, että aurinko paistaa pääkopastani munakokkelia. Olin juuri livahtamassa sopivasti jonon varressa olevaan hattupuotiin kun henkilökunta avasi toisen jonon. Ehkä liput olisi kannattanut ostaa netistä etukäteen mutta sujuihan se näinkin.

Meillä oli kaksi tuntia aikaa koluta puutarha ja käydä Monet’n talossa. Se oli oikein sopiva aika. Lapsi ehti melkein pudota kuuluisalta sillalta lampeen ja oli nyrhiä muutaman kukkakalleuden. Parin tunnin jälkeen tuntui siltä, ettei enään jaksa komentaa ja kieltää. Puutarha oli pienempi kuin odotin, se koostui lampea ympäröivästä osiosta ja talon edustan pihamaasta. Kukkaloisto ja lintujen laulu oli lumoavaa mutta monet tulppaanit olivat jo nähneet parhaat päivänsä tai sitten syy oli päivän kuumuudessa.

Ajoimme vielä pikaiselle piipahdukselle kiven heiton päässä olevaan Vernonin vanhaan kaupunkiin. Mikäli Pariisista tahtoo tulla Givernyyn junalla, on asema Vernonin kaupungissa.  Istuimme hetken Seinen rannalla lapsen saadessa rauhassa juosta ja purkaa energiaa. Päälle päätteeksi vedimme kierroksen maailmanpyörässä. 

Kotiin ajoimme vain tunnissa ruuhkan loistaessa poissaolollaan. Lapsikin pysyi hereillä pimenevässä illassa laulellessaan Spotifyn mukana kurkkunsa täydeltä, välillä tokaisten ”äiti, minä olen keksinyt tämän laulun”. Ihana retki!

Riittääkö yksi lapsi?

Riittääkö yksi lapsi?

torstai 18. huhtikuuta 2019

”Oletteko ajatelleet hankkia toista lasta”, tiedustelee vieras ranskalaismies lennolla. ”Ehkä jonain päivänä, kuka tietää” vastaan ympäripyöreästi viitsimättä sen syvemmin avautua. ”Madame, kyllä kannattaisi”, jatkaa vieras. Hymisen kohteliaasti. ”Ei pidä odotella turhan pitkään” jatkaa vierustoveri sitkeästi. ”Ikäero on pahasta.” Alan ärsyyntyä. ”Kaksi kaikki yöt huutavaa vaippaikäistä samaan aikaan olisi ollut painajainen!” pamautan ärsyyntyneenä. ”Ei, sekin olisi parempi kuin suuri ikäero” jatkaa kaikkitietävä. Korvista pääsee savua. Älä hyvä mies sohi ampiaispesää ja ärsytä vuosikausia yönsä valvonutta.

Montako on tarpeeksi?

Kotona ihmettelin Ranskikselle ääneen, näkyykö 35 vuoden eräpäivä nassustani, vai minkä takia kuulen tätä lapsikommenttia nykyään yhtenään. Ranskiksen mukaan hänelle sitä ollaan toitotettu jo pitkään. Jostain syystä juuri ranskalaiset mieshenkilöt tuntuvat ottavan kontolleen valistaa tässä asiassa. Tai sitten he ovat yhä niin hämmentyneitä isyyden ihanuudesta, etteivät malta pitää asiaa sisällään. 

”Äiti, voidaanko meille ottaa vauva?”, kyselee kolmivuotiaskin. ”Vauvat itkevät eivätkä osaa leikkiä niin kuin sinä” juttelen lapselle. Hetken hiljaisuuden jälkeen lapsi täräyttää pontevasti: ”Äiti, oliko se joo vai ei?!” 

Toinen vauva. Sellainen oli suunnitelmissa. Joskus. Kunnes valvoin kaksi täyttä vuotta. Valvon edelleen, mutta kolmannen vuoden myötä lapsi on niin iso ja oma-aloitteinen, että ensimmäistä kertaa alan pyöritellä ajatusta mielessäni. Sitä paitsi mistä sitä tietää suodaanko toista lasta. Ajatus vauvasta ei enää kuitenkaan ole verrattavissa tunteeseen kurkusta giljotiinilla.

Meitä on lykästänyt lapsiasian kanssa emmekä ole joutuneet kärsimään lapsettomuushoidoista tai muista raskaista kokemuksista mistä niin monet. Lapsi suotiin kun sitä toivottiin. Tiedostan ettei kaikilla ole yhtä hyvä tuuri ja mietinkin miten vasten tahtoaan lapsettomat jaksavat näitä neuvojia, vielä aivan tuiki tuntemattomia. Harmittomalta vaikuttava kysymys voi monelle olla kipeä paikka. Ja miksi kenekään edes tarvitsisi perustella elämäänsä ventovieraille? Minuakin utelu ärsyttää.

”Madame, olette tekemässä suuren virheen” julistaa ranskalainen kanssamatkustaja vielä ennen lennon laskeutumista. En nimittäin suostunut lupaamaan tälle tekeväni käskystä toista lasta.

Luulen, että aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä olen ehkä kypsä ajatukselle toisesta lapsesta. Jos taas en, niin näinkin on oikein hyvä. Niin hyvä, että en ole ehtinyt murehtia mahdollista yksilapsisuutta.

Ranskalainen reviiri karsii siililtäkin piikit

Ranskalainen reviiri karsii siililtäkin piikit

tiistai 9. huhtikuuta 2019

"Muiskis muiskis" pusuttelen poskelle tavatessani vieraita, vaikka kuinka nuhaisia. Tullessani lenkiltä suukottelen poskipusuja puolitutuille. En kehtaa kiljaista "hikivaroitus" (kuten suomalaisille kehtaisin). Ihokontaktia on vaikea välttää, vaikka joskus niin toivoisi. 

Kuten monet maanmieheni, arvostan omaa tilaa ja sitä, etteivät vieraat ihmiset tule fyysisesti liian lähelle. Elämä suurkaupungissa on kuitenkin opettanut, että monesti ollaan ihan rinta rinnan, lähes sylikkäin koska ihmisiä on enemmän kuin tilaa ympärillä. Vanhemmissa metroissa vastakkain sijoitetut penkit ovat niin lähekkäin, että kahdet koivet eivät millään mahdu edes lomittain koskettamatta toisiaan. Kintut sovitellaan miten parhaiten mahtuu ja ollaan olevinaan huomaamatta sylissä olevaa naapurin laukkua, älähtämättä takana olevalle, joka pitää vahingossa ponihännästä kiinni. Välillä huvittelen ajatuksella siitä, jäisivätkö Suomessa aina vastapäiset penkit tyhjäksi. Näistä ei nimittäin pois pääse suutaan avaamatta ja tilaa pyytämättä.

Välillä metrossakin on väljää

Helsingissä käydessäni töppäilin. Ängin rattaineni ruuhkajunan käytävälle. Pian sain huomata, että junissa onkin keskellä vaunua koroke ja rattaiden kanssa ei voikaan kävellä useamman vaunun läpi. Yrittäessäni peruuttaa noin metrin verran takaisin päin, herätin erään suomalaisen ruuhka-raivon. Keski-ikäinen toimistotyöläinen lähti kiipeämään rattaiden yli, kun ei päässyt tarpeeksi nopeaan etenemään. ”HEI, siellä nukkuu lapsi!”, älähdin kiireensä karaisemalle kiipijälle. ”MITÄS JÄÄT TUKKIMAAN KÄYTÄVÄÄ!”, karjahti kiireen vikkelöittämä kanssamatkustaja tuli pyllyn alla savuten.

Jäin miettimään. Kestääkö suomalainen huonommin väenpaljoutta koska siihen ei olla totuttu? Omiin silmiin ruuhka ei näyttänyt pahaltakaan, kaikilla oli tilaa hengittää ja istumapaikkojakin riitti valtaosalle. Miksi pinna kiristyy niin äkkiä kun joku tulee omalle reviirille?

Pariisissa ollaan lähekkäin monta kertaa päivässä. Bussien ja metrojen lisäksi tiiviisti ollaan niin kaduilla kuin kaupan jonossa. Hajuraot ovat kaukainen toive, kun takana tulija on liimaantunut selkään kuin kärpäspaperiin. Välillä toivoisin omaavani siilin piikit välttyäkseni jatkuvalta tuuppimiselta. Vastaavaa jonotustyyliä näkee baaritiskillä pilkun lähestyessä.

Äitini meinasi erään kerran Pariisissa käydessään olla mieluummin jouluaaton ilman ruokaa  kuin taipua jonottamaan paikallisen jättimarketin megalomaanisiin jonoihin. Näky oli kuin muurahaispesästä. Kaikki ihmiset olivat niin liki toisiaan, ettei tyhjää lattiapinta-alaa juuri näkynyt. Kyllähän Prismassakin joutuu ruuhka-aikaan jonottamaan mutta kassatyöntekijät ovat yleensä tehokkaita ja jonot etenevät. Toista on Pariisissa. Moni kassa vaikuttaa niin tympääntyneeltä loputtomaan ihmisvirtaan, ettei ole syytä kiiruhtaa. Ihmispaljous vaikuttaa vakiolta. Jono pysyy loputtomana siitä huolimatta, huhkiiko työntekijä hiki hatussa vai tekeekö mitä viitsii. Siksi osa ostoksista syödäänkin jo suoraan hyllyistä.

Pariisissa saa tottua siihen, että ihmiset elävät, tulevat ja ovat välillä liian lähellä. Toisaalta se ehkä opettaa pitämään puoliaan ja alleviivaa kultaisten käytöstapojen merkitystä. Samalla liki olevat ihmiset luovat sosiaalista painetta käyttäytyä hyvin, koska ei kukaan tahdo olla se törppö, joka saa kaikkien paheksunnan. Toki törppöjä löytyy Pariisistakin mutta mistäpä ei löytyisi?

Ihmismassojen kanssa oppii elämään, kun hyväksyy sen, ettei omaa tilaa aina ole. Se ei ole maailman loppu. Kun markkinahumun hyväksyy, helpottuu omakin elämä. Pahaa ryysistä tuskin kukaan katselee hymy huulilla mutta jopa ämpärikansan edustaja oppii elämään sen kanssa. Ruuhkametroa kesällä 40 asteen helteessä hikisten ihmisten kanssa en siedä vieläkään mutta ehkä IHAN kaikkeen ei ole pakko tottua!