Synnytystarina - elektiivinen sektio

Synnytystarina - elektiivinen sektio

torstai 31. lokakuuta 2019

Pieni pörröpäinen menninkäisvauva on täällä! Ja kaikki meni hyvin. Voi onnea <3! Vaikka vointi on vähän halkileikattu, niin hyvä kokemus ja vauvan läsnäolo siivittävät olon aika ihanaksi.

Mini-Ranskis

 Nyt kun käärö tuhisee unta, on aikaa palata viime päivien tapahtumiin.

Sektiopäivän aamuna ajaa hurautimme Jorviin keskellä kaikkinielevää pimeyttä. Jopa sairaalan parkkihalli oli tyhjä. Vain kaksi autoa lisäksemme. Ilmoittauduin autiossa aulassa ja sain tunnisterannekkeet molempiin käsiin. Sitten päivän toinen sektiopariskunta saapui aulaan. Jorvissa pyritään tekemään kaksi elektiivistä sektiota päivässä.

Aika pian kätilö tuli viemään meidät huoneeseemme kertoen, että nyt edessä on odottelua. Ymmärrettävästi akuutit tapaukset menisivät ohitsemme ja me olimme jälkimmäisenä leikkausjonossa. Sain pitää omat vaatteet päällä ja jäimme huoneeseen odottelemaan ja tappamaan aikaa.

Ranskiksella oli minulle paketti ja kortti täynnä helliä sanoja. Aika pysähtyi. Jonkin aikaa vietimme irtonaisina, poissa maailman menosta, elämää sivusta seuraillen. Uutta elämää odottaen. Olimme uuden elämän kynnyksellä, ovi jo raollaan. Muutama tunti hurahti ohi menneisyyttä, nykyhetkeä ja vähän Netflixiäkin ihmetellessä.

Näin kulutan aikaa...

Iltapäivän puolella alkoi turhauttaa. Nälkäkin kiristi pinnaa. ”Lähdetäänkö käymään Ikeassa”, kysyin Ranskikselta. Tuumimme, että jätetään lappu ikkunaan ja tehdään väliaikainen sairaalapako. Kätilö torppasi suunnitelmat. Ensimmäinen sektiopariskunta oli kuulemma vihdoin päässyt leikkaussaliin. Meidän vuoromme olisi seuraavaksi jos akuutteja tapauksia ei tule väliin. Saimme luvan käydä alakerran Ärrällä. Mutta syödä eikä juoda ei saanut.

Iltapäivällä kolmen maissa tuli kehoitus pukea sairaalavaatteet päälle. Onneksi. Pelkäsin jo, että palaan sittenkin mahoineni vielä kotiin. Sairaalavaatteen päälle puettiin lämmityspeitto. Siellä hautuessa mietin, miten poikanen on ihan kohta valmiina kuoriutumaan.

Vajaan tunnin päästä minut vietiin puudutettavaksi. Ensin käteen kanyyli. Vain pieni nipistys. Sitten selän pesu. Kylmää! Ja lopulta spinaalipuudute selkään. Kivuliasta, muttei yhtään niin kivuliasta kuin synnyttäminen. Ja äkkiä ohi. Sitten vielä katetri, pakollinen paha. Sänky laitettiin vinottain, pää vähän alaviistoon. Lopulta Ranskis ohjattiin sisään saliin pitelemään kädestäni kiinni. Vähän huimasi ja jännitti mutta en ollut paniikissa. "Et sitten kyllä pyörry", sanoin Ranskikselle. Lääkärille ja kätilöille mainitsin moneen otteeseen, että pelkään kipua. He kuuntelivat ja sanoivat, että kipua ei ole tarkoitusta tuntea. ”Tunnetko kylmää tai kuumaa?” kysyttiin. Seuraava lause olikin, nyt vauva on kohta pihalla.

Häh? Ei siis varoitusta, että än-yyt-tee-NYT veitsi sisään. Onneksi.

Tunsin tietenkin että minua liikutellaan. Mutta en mitään kivun kaltaistakaan. Hammaslääkärissäkin pelkään 100 kertaa enemmän.

Kohta täällä nukkuu joku

”Vauva huutaa jo vatsan sisällä!”, naurahti lääkäri. Kuulin niin kummallista ääntä, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Koiran vinkulelu ja murina. Äkäinen kurlaava jodlaus. Nauratti ja itketti. Ennen kaikkea nauratti. Mutta nauraminen vatsa auki lihakset poikkileikattuina ilman tuntoa on vaikeampaa kuin kuvittelisi. Sitten erittäin raivoissaan karjuva vauva laskettiin rinnalleni.

”Välillä sektiovauvoja voi joutua herättelemään. Ei tätä.” Suu karjui ja hamusi rintaa. ”Poikkeksellista. Eivät vauvat yleensä vielä tässä vaiheessa syö.” Ja napakka ote tarttui rintaan. Vauva rauhottui samantein. Uskomatonta. Siinä se söi samalla kuin minut harsittiin kokoon. Ilman pelkoa ja paniikkia. Vauvalla oli Golf-aiheinen pipo päässä ja meidät kaikki kärrättiin heräämöön. Pystyin jo liikuttamaan toisen jalan varpaita.

Heräämössä kätilö kokeili useaan otteeseen lähtikö kohtu kuroutumaan kokoon. Onneksi kyllä. ”Kun pystyt liikuttamaan molempia polvia niin saat mehua”, kannusti kätilö. Äkkiähän sekin kävi, puolitoista tuntia ja join mehua. Jalat liikkuivat. 

Vatsaan alkoi koskea, enemmän ja enemmän mutta kipulääke auttoi. Sitten meidät vietiin takaisin omaan huoneeseen, sieltä alkoi tutustuminen uuteen elämään.

Tervetuloa maailmaan pikku menninkäispoika, sanat eivät riitä kuvaamaan onnea ja iloa että olet vihdoin täällä. Elämän kokoinen ihme, sitähän ne vastasyntyneet ovat <3. 

Sektioon valmistautuminen

Sektioon valmistautuminen

lauantai 26. lokakuuta 2019

Suunniteltuun sektioon valmistautuminen on käsillä. Vierelläni on kassi täynnä ohjeita ja tarpeita.

Jännittää.

Suunniteltu sektio vaati lähetteen neuvolasta äitiyspolille, jossa tapaamisia oli kaiken kaikkiaan kaksi. Ensimmäisessä tapaamisessa kävimme kätilön kanssa läpi niitä syitä, miksi toivon leikkausta alatiesynnytyksen sijaan. Kohdallani ensimmäinen huonosti mennyt synnytyskokemus yhdistettynä synnytyspelkoon johdatti asiaa sektion suuntaan. Toisessa tapaamisessa lääkärin kanssa mitattiin vauvan koko, lapsiveden määrä ja tiedusteltiin vielä saisiko mikään päätäni kääntymään alatiesynnytykseen kannalle. Ei saisi, ellei sitten lakimuutos tai lobotomia, jos nekään.

Sain päivämäärän leikkausta varten ja olo oli epätodellinen. Kirjoitin kalenteriin kellonajan ja tekstin: ”vauva syntyy”. Päivä oli viisi päivää ennen laskettua aikaa. Tähän vaikuttaa varmasti moni asia, muun muassa sairaalan jo suunniteltujen leikkausten määrä ja tietenkin asuinpaikka. Pääkaupunkiseudulla matalan riskin leikkaukset tehdään kuulemma Jorvissa ja enemmän hoitoa ja tarkkailua vaativat operoidaan Naisten klinikalla. 

Näitä juodaan neljä illalla ja kaksi leikkauspäivän aamuna

Saatuani päivämäärän leikkausta varten siirryin kätilön luokse juttelemaan yksityiskohdista. Tietoa tuli paljon ja koin olevani todella hyvissä käsissä. Kaikkeen varauduttiin. Mukaan annettiin tukisukat puettavaksi kotona leikkausaamun aikana ja kuusi pulloa ravintoliuosta, jotta olo ei olisi niin uupunut ja toipuminen alkaisi leikkauksen jälkeen nopeammin. Syödäkin sai vielä kuusi tuntia ennen operaatiota.

Laboratoriossa piti käydä antamassa viimeinen verinäyte 4-5 päivää ennen leikkausta. Maidon pumppaamista suositeltiin kokeiltavan edellisenä iltana ennen toimenpidettä. 

Sitten vielä kyseltiin suunniteltua lapsilukua. Kahden sektion jälkeen tulevat raskaudet tehdään keisarin leikkauksella, kun yhden jälkeen alatiesynnytys on vielä mahdollinen. Loppuun kätilö kertoi, että mikäli synnytys käynnistyy luonnollisesti ennen leikkausajankohtaa, niin leikkaukseen pääsee silti. Tosin sillä reunaehdolla, ettei vauva ole jo puoliksi pihalla. Jos on niin työnnän takaisin. 

Parhaassa tapauksessa kotiutuminen tapahtuu jo 24 tunnin kuluttua leikkauksesta. Kuulostaa uskomattomalta. Potilasohjeen mukaan kotiuttamiseen pyritään terveen kuumeettoman äidin kohdalla toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, mikäli operaatio on sujunut ongelmitta. Siis todella pian!

Olen suht rauhallisin mielin. Tuntuu, että aikataulutus, ohjeet, juomat ynnä muut yhdessä, ovat pieniä osia synnytystä, joita hoitaessa synnytys etenee kohti maalia, askel kerrallaan. Tiedostan kyllä, että olen menossa todelliseen leikkaukseen enkä kylpyläkäynnille mutta olen päättänyt suhtautua luottavaisin mielin tulevaan. Kaikki vaikuttaa olevan niin hyvin suunniteltu etten voi kuin tuudittautua kliseen varaan ”hyvin suunniteltu - puoliksi tehty”.

Viimeinen viikko raskautta

Viimeinen viikko raskautta

tiistai 22. lokakuuta 2019

Viimeiset päivät ovat käsillä raskausmahan kanssa! Vaikka en ole vieläkään valmis vauvan tuloon, olen täysin valmis pääsemään eroon pallomahasta! Yöt ovat olleet ihan mahdottomia, kun nukkua voi vain kyljellään. Silloinkin tuntuu, että lonkka ja lantio hajoavat palasiksi. Vaihdatin uuden sängyn astetta pehmeämpään mutta luulen, että tähän vaivaan auttaa vain mahasta eroon pääseminen. 

Yllytyshullun piti kokeilla tällaista kyytiä

Vatsa on kasvanut niin valtavaksi, ettei mahtunut enää yhdellekään terkkarin käyristä. Sain lähtöpassit sokerirasituskokeeseen. Sektioaikaan on enää vajaa viikko. Onneksi kaikki oli testeissä kunnossa eikä arvoissa ollut huomautettavaa. Vauvan kokoarviokin oli ihan normaali. Mikähän sitä vatsaa kasvattaa? Vauvan asento? Suklaa? Tuntuu kuin vauva yrittäisi punkea vatsan läpi suoraan eteenpäin sen sijaan että ymmärtäisi ”sortie/exit”-kilven olevan alhaalla päin.

Raskausvaatteetkaan eivät mahdu enää vatsan päälle.

Rakastan ajatusta siitä, että kroppani on pian taas (melkein) minun. Maitobaarialuetta lukuun ottamatta. Kohta voin solmia kengännauhani ähkimättä ja poimia lattialta tavaroita ilman sen kummempaa akrobatiaa. Raihnaisuuden huipun tunsin saavuttaneeni, kun hampaita harjatessa kummarruin lavuaarin ylle ja ähkäisin: ”aaaargh, takareisi!” Pientä jäykkyyttä.

Sairaalakassissa on paaaljon salmiakkia. Ja soma asu vauvalle. Eikä sitten paljoa muuta. Huulirasva oli viimeksi tärkeä. Laturi puhelimelle pitää muistaa lisätä ennen lähtöä. Viimeksi mukana oli myös lehtiä mutta eipä siinä lääke- ja väsymystokkurassa paljoa luettu. Energia riitti vain vauvan ihmettelyyn, ihasteluun ja hoitamiseen.

Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä muutama valokuva? Monet sanovat mahaa tulevan ikävä mutta esikoisen kanssa iloitsin yöt ja päivät vielä puoli vuotta raskauden jälkeen: ”ihanaa etten ole enää raskaana!”. Se mikä on yhdelle luontaista, ei välttämättä ole toiselle lainkaan. Vauvan potkujakaan en jää kaipaamaan. Se, että joku potkaisee äkkiarvaamatta kylkiluun väliin samaan aikaan virtsarakkoa kallolla luita vasten nirskutellen, ei ole käsitykseni raskausonnesta. Realismista kyllä.

Esikoinen on onnellinen. Masuvauva tulee! Ranskis on stressaantunut. Hyvällä tavalla luulisin. Mummi kihisee vauvakuumetta. Vaari lueskelee sektion haitoista ja saa vaivoin pidettyä ne omana tietonaan. Entäs minä? Täynnä kaikkia tunteita. Jännitystä ja innostusta. Ahdistusta ja stressiä. Yhtä sekamelskaa, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Pirpana laskee öitä ja päiviä. Välillä on hyvin huolissaan siitä, miten pärjään sairaalassa. ”Sattuuko sinua siellä”, tämä tiedustelee. Olen kertonut hyvistä lääkäreistä ja lääkkeistä, jotka vievät kivun pois. Haluan uskoa siihen itsekin. 

Olisiko liian optimistista laittaa sampanjapullo jo jääkaappiin odottamaan? Maaliviiva häämöttää!

Hankintoja tulevaa vauvaa varten

Hankintoja tulevaa vauvaa varten

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Viikonloppuna kävimme Prismassa hankkimassa viimehetken tarvikkeita vauvaa varten. Yritin kirjoittaa listaa mutta se jäi lyhyeksi. Tutteja ja vaipanvaihtoalusta. Eikö tosiaan muuta? Reissu lähikauppaan olisi riittänyt.

Toisen lapsen kohdalla lista on uskomattoman lyhyt. Kaikkea löytyy jo ennestään mutta osan tavaroista sentäs uusin. Kun ensimmäisen raskauden olisi saanut kaiken kaikkiaan kulumaan tuote- ja hintavertailuihin, ei toisen kanssa siihen ole sen enempää aikaa kuin tarvettakaan. 

Hankin sentäs uuden kantorepun Pariisissa asuessamme. Ostin samalla mielikuvan pirteästä sporttimutsista kulahtaneen tilalle. Sitä paitsi vanhan kirpparilta löydetyn Baby Björnin kanssa tuntui siltä kuin joku olisi kaivellut virkkuukoukulla lihaksia irti niskahartiaseudulta. Joko se oli käytössä kärsinyt malli tai sitten ei sopinut minulle. 

Mitä muuta tuli hankittua?

Untuvaisen pehmeitä vaatteita vaaleanpunaisen hattarapilven tilalle. Pojalle vaatteita ei tullut hamsteroitua yhtään niin paljoa kuin tytölle. Kauniita vaatteitakin onneksi on löytynyt yli tarpeen mutten ole kokenut samanlaista sekoamiskohtausta kuin tytölle puuterisen pinkkejä, hailakan roosia ja meleeratun harmaita vaateparsia hipelöidessäni. Ja ehkä ihan hyvä. Ottaen huomioon Ranskiksen viimeisen tuskastuneen kommentin ”Ihan kuin asuisimme Zarassa”.

Vaippa- ja tarvikekassi koska vanha hajosi. Tämä oli oikeasti tärkeä. Muistan vauvavuodelta miten pakkasin kassiin kaiken, mitä ikinä koskaan voisi saattaa ehkä mahdollisesti tarvita. Jääkauden aikana. Eihän sitä ikinä tiennyt jos vaikka saman päivän aikana yllättää niskakakat, meteoriittisade ja villieläinten hyökkäys. Kassissa on siis oltava tilan lisäksi paljon taskuja. Ja tilaa varavaatteille ja varavaatteen varavaatteille. Ei vara venettä kaada. Nyt lopetan varasanan viljelyn. Mutta tykkään varautua hyvin.

Sänky ja vaunut löytyvät. Onneksi, sillä näihin meni leijonan osa budjetista. Ehtisiköhän sängyn vielä maalata?

Unipesä oli ihan uusi juttu ja sellasen olin nappaamassa jo kainaloon. Esikoinen oli harvinaisen huono nukkuja ja valvotti yli kolmivuotiaaksi. Olisin mielelläni varautunut kaikilla kikoilla, jotka jäivät viimeksi kokeilematta. Kunnes pikaisen kuuklailun tuloksena luin, että vastasyntyneen sängyssä ei saa olla tyynyjä, peittoja, nalleja tai ylipäänsä mitään, mihin voi tukehtua. Näin ollen unipesän pehmeät reunat voivat aiheuttaa tukehtumisvaaraa tai vahingoittaa niskaa, jos reppana jää roikkumaan reunalle. Jätin ostamatta. Ehkä unipussia voisi kokeilla?

Sitterikin löytyy esikoisen nukkeleikeistä, samoin puuhamatto. Musiikkimobile sen sijaan on ottanut osumaa tättähäärän rökittäessä pöllöjä niin, että ainakin yksi puuttuu. 

Eiköhän näillä kuitenkin pärjää ja olen kuullut, että kaupat palvelevat myös vauvan syntymän jälkeen. Vai puuttuuko listalta jotain elintärkeää tai äidin elämää muuten vain helpottavaa härpäkettä? 

Synnytyspelosta sektioon

Synnytyspelosta sektioon

tiistai 8. lokakuuta 2019

Nelisen vuotta sitten odottaessani esikoistani, kärsin synnytyspelosta. Pelkäsin, että kaikki mikä voi mennä synnytyksessä pieleen, myös menee pieleen. Neuvolasta ohjattiin ensisynnyttäjille tarkoitettuun pienryhmään, joka kokoontui säännöllisesti läpi raskauden. Tarkoitus oli kesyttää pelot siedettäviksi synnytykseen mennessä.

Fyysisesti raskaus oli helppo. Henkistä puolta hoidettiin synnytyspelkoryhmässä. Emme lietsoneet pelkojamme ja keksineet yhdessä uusia, vaan keskustelimme pienryhmässä vanhemmuudesta ja toiveista, välillä rentoutumisharjoituksia tehden. Ajatus oli hyvä mutta odotin koko ajan hetkeä, jolloin itse synnytyspelkoon käydään käsiksi niin, että pelot hälvenevät. Niin ei koskaan käynyt.

Kävimme ryhmän kanssa tutustumassa synnytyssaliin ja muihin oleellisiin osastoihin ja juttelimme kätilön kanssa kahden kesken. Tahdoin luottaa ammattilaisiin ja ajattelin että kyllä he ja luonto yhdessä hoitavat lopulta homman, vaikka itsellä oli aina ollut vahva tunne siitä, etten pysty synnyttämään. Kyllä he tietävät, hoin itselleni.

Sektiohaavaa verrattiin vakavuudeltaan rekka-auton alle jäämiseen. Hyvistä puolista ei puhuttu. Tyhmäksihän sitä olisi saanut itsensä tuntea, jos olisi alkanut vaatimaan auto-onnettomuuteen verrattavissa olevaa vauriota kropalleen, kun synnytyksestä ilmeisesti taas selviäisi vähän kuin hyttysen pistosta.

Huom. Tässä kohtaa kannattaa lopettaa lukeminen, jos synnytys on kohta edessä tai muuten ahdistuu ajatuksesta. 

Synnytys koitti ja paniikki oli suuri. Pääkaupunkiseudun synnytyslaitoksissa oli sulut ja vain Porvooseen olisi päässyt. Sitäkin kyllä vähän himmailtiin, että älä nyt vielä tule. Mene vaikka suihkuun.

Menin kiltisti suihkuun.

Aamuyöllä luulin tuupertuvani kotiin. Vasta mainitessa synnytyspelosta, sain luvan lähteä Kättärille. Kohdunsuu oli saapuessani auki 5cm ja synnytystoiveisiin oli kirjattu, että tahdon kaiken laillisen ja laittoman puudutuksen mitä irtoaa. Sain kehotuksen mennä suihkuun.

Mitä siellä suihkussa oikein oletetaan tapahtuvan???

Lopulta sain epiduraalin vasta seuraavana aamuna kätilön vaihtuessa. Edellinen kun sanoi, että eikö olisi hienoa, jos vauva syntyisi luomuna. Ei olisi. Muutaman tunnin kuluttua epiduraalista oltiin siinä pisteessä, että seitsemän kätilöä ja lääkäriä repi vauvaa ulos imukupilla. Jokusen kerran kidutuskalu irtosi ja lensi pamauksella verikaaren mukana seinään. Luulin että vauvan pää irtosi. ”Pitäkää siitä kiinni”, kuului käsky ja uusi yritys. Ponnistin tunnollisesti käskystä mutta ajattelin että tämähän menee juuri niin kuin painajaisissani. Alienit paloittelevat ja jäljelle jää vain ruumis.

Teurastus päätyi keisarinleikkaukseen. Vauva ei liikahtanutkaan imukupin mukana.

Seuraavana päivänä lääkäri tuli sanomaan, että mikäli milloinkaan haluat lisää lapsia, niin saat toivoessasi suoraan sektion.

Tämä mielessäni uskalsin kolmen vuoden päästä toivoa toista lasta. Enkä enää pelkää synnytystä, sillä en toiste meinaa sitä kokeilla. 

Sektiohaava parani hienosti. Repimähaavat paljon hitaammin. Nopea paraneminen ja terve vauva olivat niin hyvät palkinnot, etten kokenut tramatiosoituneeni huonosta synnytyskokemuksesta.

Tällä kertaa vauva syntyy suunnitellusti keisarinleikkauksella. Helpottavaa. En nyt ilosta kiljuen mene aukileikeltäväksi mutta en myöskään kauhusta rääkyen niin kuin viimeksi. 

Synnytystapa-arviossa viime kertaista kokemusta pahoiteltiin ja sanottiin ettei traumaattisen kokemuksen jälkeen edes yritetä ympäripuhua uuteen alatiesynnytykseen. Toisessa tapaamisessa lääkäri vielä kokeili mutta ilmoittaessani, että lain mukaan ketään ei voi pakottaa synnyttämään, ei hänkään jäänyt asiasta kiistelemään. "Haluaisitko vielä keskustella viime kertaisesta synnytyksestä", hän kysyi. "Vaikutat kyllä aika vahvalta."

Niin. Ehkä kokemus on vahvuutta. Saa nähdä miten nyt käy mutta tällä kertaa usko onnistumiseen on paljon vahvempi kuin viimeksi. Ihmettelen silti edelleen miksi sektiostakin ei voi kertoa myös niitä hyviä puolia. Alatiesynnytys on varmasti valtaosalle se paras, riskittömin ja luonnollisin tapa saada lapsi mutta esim. väärä tarjonta, kapeat paikat tai järkyttävä synnytyspelko voisi olla syy kertoa myös keisarinleikkauksen hyvistä puolista. Niitäkin nimittäin on.

Äitiyslomatunnelmia

Äitiyslomatunnelmia

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Kaiken muuttohärdellin keskellä ajatus äitiyslomasta on tuntunut yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin joulu vuonna 2050! Ja nyt se on käsillä! Miten tässä näin pääsi käymään? Olenko valmis vauvan tuloon? No en, mutta ainakin olen valmis äitiyslomaan, on sekin jo jotakin.

Vauvan nimeäkään ei ole vielä kunnolla pohdittu ja pureksittu. Tai on toki mietitty, mutta kun sopivaa ei ole löytynyt, olen lykännyt asian hautumaan. Ajatuksella, että onhan tässä aikaa. Mutta eihän sitä kamalasti ehdi hautoa, jos poikanenkin kohta kuoriutuu. 

 

On ihanaa pysähtyä ja alkaa rakentaa uutta pesää. Kunpa olisi aikaa vanua, venyä ja hautua, ennen kuin vauva tulee. Avaamattomia pahvilaatikoita riittäisi kolmeen kotiin, mutta nyt tuntuu, ettei niihin tee mieli sukeltaa. Haluaisin rakentaa uutta enkä kaivella vanhoja. Toisaalta omat aarteet on ihana löytää uudelleen.

Ehdin ehkä vihdoin myös nollata ja nähdä ystäviä. Tervetuloa kylään! Älkää pelästykö tavarapaljoutta, minut kyllä löytää mahoineni sieltä kaiken keskeltä. Kahvinkeitin sentäs on paikoillaan ja toinenkin. Yksi Pariisista ja toinen entisestä Suomen elämästä. Saa siis saapua sankoin joukoin.

Vauvahöyrymoodi ei ole vielä ehtinyt käynnistyä mutta kunhan löydän laatikon, jonne pakkasin pikkuriikkisiä untuvaisen pehmoisia vaatteita ja saan ne paikoilleen, voi tilanne muuttua. Esikoisen vanha kehtokin näyttää aika somalta. Tosin tavarakärryltä vielä tässä vaiheessa mutta muistellessani hetkeä jolloin laskin tyttären sinne ensimmäistä kertaa, alkaa vatsaa kutkuttaa mukavasti. Vai potkiiko vauva vain?

Sitterissä istuu esikoisen vauvanukke ja vaunujen koppa on jossakin. Mitä muuta sitä tarvitsi vauvan kanssa? Muisti pätkii. Vai eikö toisen lapsen kanssa enää tarvi haalia tavaraa kuin maailmanlopun edellä?

Olisi ihana tehdä viikonloppureissu jos toinenkin mutta ehkä se ei ole enää kovin suositeltavaa tässä vaiheessa. Tallinnassa piipahdimme ja pitkän tauon jälkeen sekin oli mieltä virkistävää ja eksoottista. Uskaltaisikohan sittenkin piipahtaa Tukholmassa?

Toivottavasti uusi tulokas ei päätä ilmaantua heti äitiysloman ensimmäisellä viikolla vaan malttaa odottaa loppuun asti. Kuuleeko haikara? Toimitus vasta sovittuun aikaan, kiitos!