Totuttelua Suomeen

Totuttelua Suomeen

torstai 26. syyskuuta 2019

”Äitiiii!” raikuu leikkipuistossa yhtenään. Lapsi katsoo minua kummastuneena. ”Äiti, ne kaikki huutavat sinua.” Samaistun tunteeseen. Pariisissa äitihuuto oli vain minulle, vähän kuin olisi etunimeltä kutsuttu. Muut huusivat ”maman”. Nyt käännyn joka kerta jonkun huutaessa äitiä.

Kaikkialla on kovin hiljaista. Kaupoissakin. Ihmisiä ei näy kaduillakaan tungokseen asti. Tuntuu ettei kukaan puhu missään. Missä on kaikki elinvoima ja energia? Tuntuu että kaupunki on puolinukuksissa.

Päiväkodissa sentäs vilisee. En meinaa tunnistaa omaa lasta kymmenien pellavapäiden joukosta. Lapsi sanoo samaa. ”Äiti, en tunnista sinua kun vaihtelet takkeja.” Muutkin lapset näyttävät erehtyvän. Pieni pojanpalleroinen juoksee luokseni. ”Äiti!” ”Ei tuo ole sinun äitisi”, huomioi päiväkotikaveri. Poika jää epäilevästi tutkimaan minua katsellaan. ”Äiti?”, hän kokeilee vielä kerran. Henkilökunta tulee hymy suunpielessä selittämään, että minussa on paljon samaa näköä kuin pojan äidissä. Suomalaisen perikuva. Olen kuullut ennenkin näyttäväni hyvin suomalaiselta.

Onneksi lapsen suomen kieli sujuu ihan hyvin. Ei ihan niin lennokkaasti kuin saman ikäisiltä tytöiltä mutta lapsi saa päiväkodissa kiitosta laajasta sanavarastostaan. Nyt huomaa päivittäisen lukuhetken merkityksen. Äkkiä se suomenkieli olisi varmaan täälläkin tarttunut mutta on helpompi aloittaa muiden kanssa samalta viivalta. Hernekeitto sen sijaan on aivan uusi tuttavuus ja se tulee ulos samaa tietä. Kotona lapsi ihmettelee huolellisesti ääntäen: ”mikä on kiiiissseli?”

Onneksi Suomessa on ihania ystäviä

Puistot ovat tyhjähköjä. Pariisin puistot ovat täynnä kuin sillipurkit. Sillipurkin hyvä puoli oli se, että lapsella oli aina leikkikavereita. Täällä taas riittää tilaa ja happea.

Polkupyöriä on kaikkialla. Ne suhahtavat kuin ohjukset, välillä kellot kilisten, välillä äänettömästi. Muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen opetan lapselle paasaten, ettei pyörätien puolelle saa mennä. 

Kukaan ei anna paikkaansa täydessä ratikassa. Pärjään hyvin seistenkin. Nyt ymmärrän miksi koin niin oudoksi Pariisissa sen, miten raskaana olevaa kohdeltiin kuin kukkaa kämmenella. Ihanaahan se oli mutta outoa. Nyt tämä totaali kenkien tuijotus vaikuttaa kontrastina vähän epäkohteliaalta. Muistuttelen itselleni, että vielä puoli vuotta sitten olisin kokenut tämän ihan normaalina.

Kysyn lapselta, onko tällä ikävä Ranskaa. ”Ei, vain Ranskan kotia”, selittää lapsi. ”Mutta tykkään kamalasti uudestakin kodista.” Kun vielä saisi muuttolaatikot purettua. ”Onko meillä televisiota?”, ihmetteli ipana yksi päivä. Onhan meillä, siellä kaikkien laatikoiden välissä. Jos raskaus malttaa odottaa loppuun saakka niin saan vielä laatikot pois ennen uuden vauvan tuloa. Sormet ja jalat siis ristiin. 

Hei Helsinki ja uuden elämän alku

Hei Helsinki ja uuden elämän alku

torstai 19. syyskuuta 2019

”Jeee, tikapuusänky”, karjahtaa lapsi riemusta nähdessään uudessa kodissa oman huoneen ja siellä nököttävän yläsängyn, tikapuusängyn niin kuin ipana sitä kutsuu. Uusi Helsingin asunto on melkein sadan muuttolaatikon peittämä ja tämä on asunnon lähes ainoa huonekalu.

Parisänkykin sänky on tilattu, sen saapumiseen asti nukumme äitini hoivissa. Välitilassa, josta voin kuvitella pian palaavani omaan kotiin ja elämään Pariisiin. Lapsen päiväkotiin tutustuminen muistuttaa kuitenkin, että nyt olemme rakentamassa tänne uutta elämää.

Päiväkodista puhutaan leikkikouluna sillä Pariisissa lapsi olisi aloittanut tänä syksynä koulun. Siitä ollaan puhuttu jo niin pitkään etten yhtäkkiä voi ilmoittaa, että oletkin taas pieni tarhalainen, kun toinen tohisee uudesta koulun aloituksesta. Leikkikoulu siis.

Käymme tutustumassa päiväkotiin yhdessä joka päivä. Hoitopaikka vaikuttaa ihanalta. Mieleni tekee itkeä helpotuksesta, kun kuulen lauseen ”kyllä lapsen tunteet otetaan huomioon”. Ihan päinvastoin kuin Pariisissa jossa lapsen tuli mukautua aikuisen tahtiin. Suomessa lelunkin saa ottaa mukaan. Se on naperolle suuri helpotus ja varmistelun aihe. Ranskassa valmistauduttiin siihen, ettei kouluun enää viedä leluja, kun ollaan kerran isoja. Kolmivuotiaana.

Ulkona on kylmä. On vasta syyskuu ja muilla päiväkodin lapsilla on pipot ja sormikkaat. Pariisissa oli vielä kesämekkokelit. Lapsen farkut ja kangastakki erottuvat. Kaikilla muilla on jonkin tyyppiset ulkoiluvaatteet. Menemme hankkimaan kurahousut roikkumaan valmiiksi päiväkodin naulakkoon. 

Liimaamme omalla nimellä varustettuja Pipsa Possu-tarroja kaikkiin vaatekappaleisiin ja päiväkodin ohjeen mukaisesti viemme muutaman valokuvan vanhemmista lapsen lokeroon. Kaikki tämä tuntuu hyvältä. Lasta tosiaan kuunnellaan ja hyväksytään tämän ikävä. Ei ole pakko olla vielä iso. Pisteitä ropisee Suomen systeemille kuin hedelmäpelin päävoitossa.

Ranskis menee töihin. Teen viimeisiä työviikkoja ennen äitiyslomaa. Niin, olen melkein unohtanut raskauden. Kaikki muu on ollut akuutimpaa. No ehtiihän sitä sitten kun äitiysloma alkaa. Toivottavasti.

Sängyt saapuvat kotimaisesta huonekaluliikkeestä eräänä yönä kello 23:45. Tätä on edeltänyt aika monta puhelinsoittoa, sillä niiden piti olla toimitettuina iltakymmeneen mennessä. ”Täällä on raskaana oleva nainen joka ei voi nukkua parketilla”, kuulen Ranskiksen jatkavan perään soittelua kun en enää itse jaksa. Kun kuljetusliikkeen pojat saapuvat keskiyöllä, on heitä sääli katsoa. Ei edes tee mieli kiukutella, kun näen kuinka uupuneita he ovat. Emmekä ole kuulemma edes listan viimeisiä. Vielä on yksi tilaus vietävänä. He lähtevät 00:15. Ranskis tarjoutuu kokoamaan itse ruokapöydän.

Lapsi onneksi nukkuu tikapuusängyssään jo syvää unta. Tästä alkaa uusi elämä uudessa kodissa.

Hyvästi Pariisi

Hyvästi Pariisi

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Olen viettänyt kuluneet viikot pakaten ja stressaten. Toivoen kerrankin ehtiväni hautautua jonnekin tv-sarjojen syövereihin tekemättä yhtään mitään. Hyvästit ovat kammottavia mutta nyt on tullut niiden aika, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Vihaan hyvästejä mutta jollain tapaa uskon asioiden loppuun saattamisen helpottavan eteenpäin pääsemista. Irtipäästäminen on helpompaa, kun käsiteltävä asia on kohdattu silmästä silmään. Tai näin ainakin uskottelen itselleni. Onhan siirtymävaiheen riittejä monellakin elämän osa-alueella. En nyt sentäs lähde vertaamaan muuttoa hautajaisiin mutta on päättäjäisiä, tupaantuliaisia ja uuden kauden avajaisia. Olkoon tämä oma käden heilautukseni tälle elämänvaiheelle.

Pariisi, teit minusta minut. Aluksi inhosin piirteitä, joita nostit minussa esiin. Vuosien myötä tuntuu siltä, että lopulta Pariisissa olen enemmän oma itseni kuin Suomessa koskaan. Kun rutiinien, ympäristön ja kansan muokkaamat ajatusmallit karisivat, olin kerrankin minä.

Hyvästi nurkat, joissa kasvoin kiinni vanhemmuuteen, ehkä itseenikin. Kun en tuntenut muita kuin kantorepussa tuhisevan sykerön ja narun perässä nuuskivan karvapallon, oli aikaa havainnoida ympäristöä ja suorittaa itsetutkiskelua. Mitä elämä voisi tarjota minulle Pariisissa? 

​

Hei sitten Houloise-patonki, aamujen tummahko tuhti patonkirakkaus. Ja leipuri, joka tiesi kaikki perheemme käänteet ja antoi minun tulla sisään leipomoon koira sylissä. Puhumattakaan uunituoreista, voin kultaamista croissanteista ja tuoreen leivän, sokerin ja leipomusten tuoksusta, joka on aamuisin osa Pariisin päänsekoittavaa tuoksucocktailia.

​​

Hyvästi kotikatu kymmenine pikkuputiikkeineen. Ulos ei tarvinnut lähteä sataa metriä pidemmälle päästäkseen ikkunaostoksille. Joskus vauva-aikana mieskin sanoin kotiin tullessaan, että mene luuhaamaan vaikka Monoprixiin (supermarkettiin), se tekee sinulle hyvää. Ja tekihän se. Kiireetön hetki tutkien ranskisten loputonta tavaramäärää sai vauvan itkun kaiut vaikenemaan ja tarjosi parhaimmillaan vielä ilmastoinnin plus valtavat alennusprosentit.

​Naapurit ja ystävät. En koskaan päässyt hoitopaikkaan asti jäämättä ainakin kerran suustani kiinni. Mitä pidempään täällä olimme olleet, sen enemmän tietysti tuttuja. Ehdin jo ystävystyä lapsen hoitokavereiden vanhempienkin kanssa ja luulen, että osaa näistä ihmisistä, jotka ilostuttivat sekä omaa että lapsen elämää, en näe enää koskaan. Ystäviäni kyllä. Niin kai elämä menee, hyvästejä joutuvat muutkin jättämään.

​

Täällä koimme kaikki lapsen kaikki ensimmäiset hetket, sanat, oivallukset ja muistot.

​

Haaveet ja tulevaisuus, johon luulin uuden uuden vauvan syntyvän. Aurinkoiseen kuivaan Pariisin talveen, jossa minulla oli tällä kertaa oma paikkani.

​

Ja koti. Narisevine lattialankkuineen, ranskalaisine parvekkeineen. Sydämen koti, jossa tunsin olevani juuri siellä missä halusinkin olla. Ilman kalvavaa levottomuutta, suorittamisen pakkoa ja tulevaisuuden ahdistusta. Koti, joka oli osa minua. Eivät kaikki asunnot tunnu aina sydämen kodeilta. Tuntuukohan uusi koti?

​Pariisilaiset. Heitä kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Voi kuinka inhosinkaan heidän tapaansa neuvoa asioissa, jotka eivät heille kuulu. Inhoan edelleen. Mutta. Olen kehittänyt filtterin, jolla viis veisaan, on s'en fout, ihan sama jos joku tulee neuvomaan/äyskimään/kiukuttelemaan. En laske ihon alle. Sitävastoin jään ikävöimään lämpöä, elämäniloa ja kiihkeyttä. Minätiedänparemmin-asennetta en jää kaipaamaan mutta lämpimiä ihmisiä, keskusteluja ja välittämisen tunnetta kyllä.

​

Elämää. Kuhinaa. Suurkaupungin mahdollisuuksia. Perhosia vatsassa, koska kaikki on mahdollista.

​

Avointa tulevaisuutta, kun oman maan syvälle iskostuneet suorituspaineet eivät hiillosta. Kaikki on oikeasti ihanan kutkuttavaa, kummallistakin mutta ennen kaikkea mahdollista. Vapauden tunnetta. 

Tätä sattuman varaisessa järjestyksessä olevaa listaa voisi jatkaa sivutolkulla mutta aika ei riitä.

Miten pääsinkään näin juurtumaan tänne? Nyt on laatikot on pakattu ja lento odottaa. Hyvästi tältä erää Pariisi. Palaan vielä, olenhan aina palannut.​

​

Siihen saakka, à bientôt!

Sanat, jotka eivät lohduta

Sanat, jotka eivät lohduta

maanantai 9. syyskuuta 2019

Olen purnannut tulevaa Suomeen muuttoa ja kuullut monesti hyvää tarkoittavat sanat: "Pääseehän sinne aina takaisin." Ystävällinen lause saa minut hulluuden partaalle. Noin voi sanoa, kun loma loppuu. Koko elämän rakentaminen sen sijaan on toinen juttu. Kesti tavattoman pitkään ennen kuin tunsin Pariisin täysin kodikseni. Ennen kuin laskin irti Suomesta.

Turvallisuuden tunteen saa aikaan verkosto, jonka rakentaminen vie aikaa. Hoitopaikka, joka on ihan kadun päässä. Äitiystäviä on siroteltuna sinne tänne lähikortteleihin. Samoin lapsen kavereita. Miehen työpaikka on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Ihana puisto, jossa lenkkeilen monta kertaa viikossa, on puolentoista kilometrin päässä. Toisessa päässä katua elokuvateatteri, jossa käymme säännöllisesti hyvän ystävän kanssa. Etenkin helteellä, kun on päästävä kuumaa pakoon. Kuntosali sadan metrin päässä. Kaiken tämän rakentaminen vie aikaa. 

Ja onnistuu varmasti myös Helsingissä.

Silti tuntuu, että elän täysillä juuri tässä ja nyt. Lapsen tuleva koulu olisi ihan vieressä. Sinne kuvittelin lykkiväni vaunujen kanssa vastasyntynyt kaalinpää tuhisten, hakemaan esikoista porttejen takaa muiden äitejen kanssa. Nyyhkimään, kun tytär on jo niin iso. Iloitsemaan uudesta alusta vaunujen kätköissä.

Menneisyyteen ei pääse takaisin. Kun kerran lähdemme täältä, ei paluuta tähän elämään enää ole. Vaikka Pariisiin pääsee aina käymään, ei se enää ole kotini. Se kuvaa mennyttä elämää ja tällä hetkellä ajatus tänne paluusta turistina on liian kipeä. Paljon saa vettä virrata Seinen siltojen alta ennen kuin voin palata turre-turistina. Kuin vanhan koulun ohi kävellessä. Poissa ovat ystävät, opettajat ja sen ajan henki. Paluu on vain paluuta muistojen mereen.

Kuinkahan moni pienemmästä kunnasta pois muutettuaan ihastuisi ajatukseen, että sinne on yhtäkkiä pakko palata? Peruutettava elämässä ja jätettävä kaikki mitä on rakentanut? Vaikkakin paluu oman äidin helmaan on ihana ajatus, on napanuora jo tässä iässä venynyt sen verran että pärjään kyllä näinkin.

Vasta uudet tuulet ja haaveet kantavat niin, että uskallan palata.

Yritän laittaa asioita mittasuhteisiin ja iloita siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Kyse ei sentäs ole sairaudesta, erään aikakauden lopusta kylläkin. Mutta ei elämän lopusta. Vaikka se tällä hetkellä siltä tuntuukin.

Pakkaan laatikoita kyynel silmässä. Olisipa tämä vaihe jo ohi. Ehkä sitten taas jaksaa innostua uudesta kodista ja muista uusista jutuista.

Lapselle yritän olla pirteä kuin peipponen kertoessani kaikesta ihanasta, mikä Suomessa odottaa. Mummi, sukulaiset, uusi polkupyörä ja vaikka mitä kivaa, mitä Pariisissa ei ole. Tikapuusänkykin on jo tilattu. Välillä innostun itsekin.

Onko sinulla kokemusta paluumuutosta? Menikö se lopulta hyvin vai oliko sopeutuminen niin vaikeaa, kun miltä vaikuttaa? Onko välitilassa vellominen se pahin vaihe? Vai saako raskaus vain tarraamaan nykyiseen pesään kuin oravan käpyyn?

Päiväretki Normandiaan

Päiväretki Normandiaan

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

”Autolla ajetaan varovarovasti” kuuluu korvia huumaava, alati nopeutuva huutolaulu takapenkiltä. Kultakurkku kuuntelee soittolistaa. Vain Autolaulu ja Peppi kelpaavat. Mitä kovemmalla volyymilla, sen parempi. Ennen nautin automatkoilla radion kuuntelusta ja rauhoittumisesta, nyt olen iloinen, kun lapsi ei oksenna. Tai kysele minuutin välein mankuvalla äänellä: ”äiiiiti, kooooooska ollaaaan perillä?”.

Ensisilmäys Rouenin kaupungista

Päätimme tehdä vielä yhden päiväreissun Pariisista Rouen nimiseen kaupunkiin. Vuokra-auto alle ja nokka kohti Normandiaa. Miten rakastankaan lähteä uusiin kaupunkeihin, etenkin Ranskassa, kun kaikki nähtävää on niin valtavasti ja moni kaupunki eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Kriteerinä, etenkin nyt muuton alla on ollut se, että saman päivän aikana voi ajaa paikan päälle ja takaisin. Välttyy pakkaamiselta ja hotelliyöltä. Huonona nukkujana valvon aina ainakin ensimmäisen yön vieraassa paikassa joten paluu omaan kotiin omaan sänkyyn on parasta.

Normandiassa olemme vierailleet aikaisemmin Mont Saint-Michell-luostarissa, joka vaikuttavuudellaan veti vertoja Ruususen linnalle. En ikinä unohda miten linnake kohosi tien päässä, kuin muinainen satujen valtakunta. Sinne ajo Pariisista vie kuitenkin 2-3 tuntia, joten suosittelen paikan päällä yöpymistä. Samoin Deauville ja Caen ovat kauniita, etenkin Deauville hurmaa siniharmaalla rannallaan mutta ajettavaa tulisi niin paljon ettei sitä viitsi taittaa molempiin suuntiin saman päivän aikana. 

Yhden pysähdyksen ja vajaan kahden tunnin päästä olemme perillä Rouenissa. Parkkihallissa vaihdan lapsen tällä kertaa puhtaat oksuvaatteet pois (laitan autoon aina jtn rönttövaatetta jolla ei ole niin väliä jos pahoinvointi iskee) ja lähdemme hakemaan lounaspaikkaa. Ensimmäisenä näemme valtavan katedraalin, joka saa haukkomaan henkeä. Eikä kyseessä ole edes tunnetuin kirkko Notre Dame vaan, anteeksi unohdus, jokin toinen hienous. Joka kylläkin on suljettuna lounasaikaan.

Maittavan hampurilaisaterian jälkeen jatkamme kaupunkiin tutustumista. Normandialle tyypilliset rakennukset ilahduttavat ja antavat tunteen matkalla olosta, Pariisissa ei tällaisia näe. Ikivanhoja kapeita kujia on täälläkin ja upeita goottilaisia kirkkoja. Seuraavakin kirkko sattuu olemaan suljettu. Siellä on käynnissä vihkiseremonia. Uteliaina jäämme odottamaan häävieraiden purkautumista ulos ja näemme hehkuvan nuoren parin, jonka päälle heitellään ruusun terälehtiä.

Lasta tanssittaa Notre Damen pihalla

Kolmas kirkko toden sanoo ja Notre Dameen pääsemme sisälle asti. Harrasta ja vaikuttavaa niin kuin aina näissä suurissa kirkoissa, joissa voi tuntea ajan hampaan. Sytytämme kynttilöitä edesmenneille läheisille ja jatkamme matkaa ennen kuin lapsi ymmärtää kokeilla äänijänteitään kirkon kaiussa.

Päivä hurahtaa ohi ilman sen kummempia ohjelmia ja ajamme kotiin Tuhkimoina. Juuri ennen puolta yötä kannan nukkuvan lapsen sänkyyn, josta yöunet jatkuvat aamuun asti. Tästä riittää taas pitkään ammennettavaa ja hyvää mieltä. 

Suositko itse päiväreissuja vai pidempiä viikonloppureissuja?

Taas yksi ihan omannäköisensä kaupunki