Pariisilaiset lomailevat, kaupunki parhaimmillaan!

Pariisilaiset lomailevat, kaupunki parhaimmillaan!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Heinäkuun lopussa Pariisi tuntuu olevan siestalla. Moni pikkuputiikki on lyönyt lapun luukulle ja lähialueelta on vaikeaa löytää avoinna olevaa liikettä, johon tilata esimerkiksi postipaketteja. Kaduilla oli maanantaiaamuna niin tyhjää, että piti ihan tarkistaa kalenterista oliko pyhäpäivä. Ei ollut. Kaupunkilaiset ovat vain tehneet joukkopaon lomakohteisiin ja luulenpa, että Riviera ja muut lomakohteet kuhisevat ääriään myöten.

Me siis nautimme Pariisin väljästä tunnelmasta. Autojen poissaolo on hermolepoa. Nyt vasta huomaan, miten hälyisä ja vilkasliikenteinen kotikatumme tavallisesti onkaan. Lapsikin voi huristaa potkulaudalla ihan toista vauhtia kuin yleensä. Kerrankin ei tarvitse väistellä kilpaa vastaantulijoita, skoottereita, pakokaasupilviä ja lastenvaunuja. Tuntuu kuin itsekin olisi lomalla.

Fête des Tuileries eli tivoli

Päätimme nauttia kesäisestä karnevaalitunnelmasta Tuilerien puistossa, sillä siellä on taas tivoli. Alueelle pääsee ilmaiseksi herkuttelemaan vaikka churroilla, jos pään sekoittaminen laitteissa ei huvita. (Raskaus, mikä ihana tekosyy!) Jokaiseen laitteeseen ostetaan lippu erikseen vieressä olevalta luukulta ja isomman lapsen kanssa tänne saisi varmaan uppoamaan omaisuuden. 

Kolmivuotiaskin pääsee omin päin useampaan härveliin. Ketjukaruselli, veneet ja tänä vuonna uutuutena meille oli pienten vuoristorata. Lapsi pääsi vauhdin makuun ja näkyi kirkuvan onnesta. Siitä ilosta maksoi mielellään vitosen. Kahdesti. Mutta rajana on ollut, että lapsi saa valita 4-5 laitetta ja siihen tämä on tyytynyt ihan mukisematta. Siinä kohtaa kun kukkaron pohja alkoi häämöttää, veimme lapsen Vekkulan tyyppiseen touhutaloon. Siellä sai telmiä niin kauan aikaa kunnes erehtyi liukumäkeen, joka olikin exit. Siitä kerran ulos laskettua ei takaisin enää päässyt. Ovelana kettuna napero vältteli liukumäkeä 45 minuuttia, kunnes kalastimme ipanan ulos.

Tänne pääsevät 2-vuotiaat yksin - jos uskaltavat!

Vempaimia ja kieputtimia riittää isoimmillekin hurjapäille

Jostain syystä pikku-pariisitar rakastaa eniten muoviankkojen ongintaa. Ei siis sitä krääsälelupalkintoa, se ei oikeastaan edes kiinnosta vaan ankkojen onkimista tikulla, jonka päässä on koukku. Halpaa huvia, voisi kuvitella, vaan ei ikävä kyllä sen halvempaa kuin laitteissa pyöriminenkään.

Tivoli on Tuilerien puistossa 25.8.2019 asti.

Lomatunnelmasta nauttimista voi jatkaa Seinen varressa. Heinäkuussa sinne avataan vuosittain Paris Plage eli Pariisin ranta. Tällä tarkoitetaan osutta Seinen varresta, johon avataan aktiviteetteja kuten ravintoloita, lasten touhupaikkoja, kuntopyöriä ja tanssilava. Jonain vuosina on paikalle kipattu rantahiekkaa luomaan todellista rantatunnelmaa mutta ilmankin hiekkaa on kiva pysähtyä hetkeksi aurinkotuoliin seuraamaan ohikulkijoita. 

Kuumina päivinä paikka on tungokseen saakka täynnä kylmiä juomia nauttivia lomailijoita. Kun aurinko laskiessaan kultaa Seinen, sillat ja taustalla häämöttävän Eiffel-tornin, on paikka kauneimmillaan. Eikä ole niin tukahduttavan kuuma. 

Viikonloppuna pääsimme todistamaan Ranskan ympäriajoa, kun pyöräilijät ajoivat kotikatuamme pitkin kohti maalia. Champs-Élysées ei houkuttanut ryysiksen puolesta ja lähikadullakin pääsi tunnelmaan rauhallisemmassa mittakaavassa. Ensin sponsoriautot ajoivat kadun läpi tööttäillen ja lapsi kikatti ”minä tykkään häistä”. Niin. Hääsaattueelle soitetaan Ranskassa myös auton torvea. Lopulta fillarit suhahtivat ohi tuhatta ja sataa ihan muutamassa sekunnissa. Huh, pohkeet kramppasivat ajatuksestakin sotkea moista vauhtia mutta hienoja suorituksia.

Tervetuloa Pariisiin lomailijat, täällä on kerrankin oikein leppoisaa. Yleensä tuo on viimeinen adjektiivi mitä Pariisista käyttäisin. Nyt kerrankin se tuntuu oikein osuvalta! J

Tour de France suhahti ohi

Pariisin 42 astetta hellettä ja raskaus

Pariisin 42 astetta hellettä ja raskaus

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Pariisissa oli eilen kuuma! Niin kuuma, etten taida olla koskaan kokenut vastaavaa. Ei sellainen ihana kuumuus, jonka tuntee lentokoneen ovella pitkän talven jälkeen, vaan piinaava hohka, jonka Hannu ja Kerttu ehkä tunsivat kasvoillaan noidan tuuppiessa heitä kohti leivinuunia.

Pariisia on piinannut tällä viikolla sietämätön helleputki. Eilen tuli uusi ennätys, kun mittarit näyttivät 42,6 astetta. Varjossa siis. 

Ranskis ostaa pamautti meille tuulettimen, vaikka viimeksi kirjoitin, ettei niistä juuri iloa ole. No on niistä. Tiettyyn pisteeseen asti. Alkuviikosta hellettä ollessa 33-35 astetta pärjäsin ihan hyvin masiinan kanssa. Töitä tehdessäni annoin sen puhkua niskaan niin, että takatukka hulmahteli. Suihkauttelin silloin tällöin vielä suihkepullosta vettä nassulle ja olo pysyi ihan siedettävänä. En edes tajunnut kuinka kuuma ulkona oikeastaan oli.

Toisenakin hellepäivänä mittari pysytteli 35 asteen tuntumassa. Varsin hikistä muttei kuolettavaa. Vähän kuin Bangkokissa.

Kolmantena hellepäivänä lapselle nousi kuume. Ne nesteet, mitä kehossa oli kuumeen ja helteen jälkeen, vei ripuli. Lapsi oli kuin kuiviin puristettu tiskirätti, huolestuttavan kalpea. Apteekista tuputettiin ripuli- ja nesteytyslääkettä mutta en saanut lasta näitä juomaan. Vasta uhkaamalla sairaalaan lähdöllä, sain muutaman kulauksen pakotettua alas. Nekin aiheuttivat yökkäysrefleksiä. Oli parempi lopettaa, että edes vastajuotu vesi pysyi sisällä.

Peppiä potilaalle. Luettiin ainakin neljästi.

Kuumeen laskiessa vein lapsen hoitoon. Siellä on paljon viileämpää kuin meidän akvaariotalossa, jonka aurinko lämmittää kasvihuoneeksi. Verhoista huolimatta. Tuntui muutenkin, että sinilevää pukkaa kohta navasta, jollei ympärivuorokautinen hikoilu lopu. Ulkona ihmettelin vastaantulijoita, jotka olivat saaneet farkut jalkaan. Oma olo oli niin nihkeä, etteivät edes voimariini ja öljy yhdessä olisi auttaneet saamaan kireitä farkkuja päälle.  

Joka päivä lämpötila on ollut edellistä iltaa korkeampi. Torstaina aamukahdeksalta mittari oli jo 30 asteessa, kymmeneltä se näytti 38,5 astetta. Aamulla ulkona voi vielä hengittää mutta iltapäivästä ilma muuttuu sietämättömäksi tervaksi. Kun avaa ulko-oven, tulee sama efekti kuin menisi liian lähelle takkaa. ”Kuumaa, LIIAN kuumaa”, kiljuu kroppa ja keuhkoihin ei tunnu tulevan kunnolla ilmaa.

Ase hellettä vastaa. Aika tehoton mutta maukas.

Vaikka helteitä on ollut aikaisemminkin niin nyt alan väsyä. Puhelin piippaa tiuhaan ja monet kyselevät vointia. Kiitos kyselijät, hengissä ollaan. Siihen nähden, että olen aina sietänyt huonosti hellettä, en huomaa raskauden vaikutusta asiaan. En edelleenkään siedä kuumaa mutta syömällä ja juomalla tarpeeksi usein, pysyn kuitenkin tolpillani. Tosin jalat painavat tonnin ja askel on kepeä kuin Afrikan viimeisellä norsulla.

Huomaan myös eron 35 ja 42 asteen välillä. Ensimmäisen kanssa pärjää kotona tuulettimen kanssa, jälkimmäinen saa haaveilemaan nukkumapaikasta Lidlin pakastealtaassa. Eikö Suomessa ollut jokin tällainen tempaus? 

Torstai-iltana helle voitti sittenkin. Oli niin kuuma, etten kertakaikkiaan enää jaksanut. Olisi ollut hyvä hyvä päästä johonkin kunnolla ilmastoituun tilaan, mutta miten niihin pääsee kuihtumatta kesken matkan? Metrossa ja bussissa oli yhtä kuuma. Raahustimme lapsen kanssa lähellä olevaan lelukauppaan ilmastoinnin toivossa, mutta turhaan. Oli sielä viileämpää kuin ulkona mutta noin 30 astetta kuitenkin. Illalla makasin sängyssä evää liikauttamatta. Tuuletin puhalsi lämmintä ilmaa naamalle. Tuntui kuin pitäisi pölynimuria tuulettimena. Vatsaa väänsi eikä vauvakaan jaksanut potkia. Ihmettelin pitäisikö huolestua. Ei vaan voimat riittäneet. 

Lauantaille luvataan sadetta ja parinkymmenen asteen lämpötiloja. Saisikohan koko perhe silloin vihdoin nukuttua? Onneksi vauvakin on tänään taas alkanut totutut potkunyrkkeilyharjoituksensa vatsassani. Selvisimme siis pahimmasta.

Kuinka korkealle helle voi lopulta nousta? Kannattaisiko sijoittaa tonttiin Suomen Lapissa, mikäli ilmastonmuutos tekee tulevaisuuden kesistä pysyvästi tällaisia? Vai sittenkin ilmastointilaitteeseen? 

Viimeinen päivä hoidossa, miten kiittää kaikesta?

Viimeinen päivä hoidossa, miten kiittää kaikesta?

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Kolmivuotiaan lukuvuosi lähestyy loppuuaan, viimeiset päivät ovat käsillä perhepäivähoitajan luona. Ranskassa tänä vuonna kolme vuotta täyttäneet aloittavat syyskuussa pakollisen leikkikoulun. Hyvästi huoleton lapsuus, tervetuloa arvioinnit ja todistukset. Päivähoito päättyy perjantaina.

Olen valmistellut lasta jäähyväisiin. Silkkihansikkain. Kylvänyt ajatusta, että pienemmät vauvat tarvitsevat hoitajaa isojen lasten päästessä kouluun. Lapsi vaikuttaa murheelliselta. Siitä huolimatta, että itkee aamuisin hoitoon lähdettäessä. Ehkä sekin on vain päälle jäänyt tapa.

Surullisinta lapselle on luopua parhaasta ystävästä. Itse suren eroa hoitajasta. Vaikka kasvatusperiaatteet olivat useaan otteeseen täystörmäyslinjalla, oli henkilökemiamme hyvä. Aika erikoista. Ehkä samankaltaisen tilanteen voisi kokea, jos joutuisi hyvän ystävän kanssa töihin. Tyyppi olisi ja pysyisi mahtavana mutta työskentelyperiaatteet ja metodit saattaisivat olla ihan täysin vastakkaiset.

Kesän aikana lapsi on käynyt hoitajan kanssa harva se päivä eväsretkellä puistoleikkien lomassa. Välillä lapsi on saanut uuden hiekkalelun, välillä uudet sukat. Talvella hoitaja osti isoille tytöille mätsäävät kengät ja kerran kauluhuivit. Ravintolassakin he ovat käyneet syömässä, maan tapojen mukaan koko menyyn jälkiruokaa unohtamatta. Rahaa hän ei ole koskaan huolinut lahjoistaan vaikka olen yrittänyt tarjota.

Bestis

Hyvän hoitajan löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Meillä on käynyt vain mieletön tuuri. Kotiäitivuosina katsoin monesti kauhulla puistoissa, miten osa hoitajista kohteli lapsia. Vaikka Ranskassakin on lasten kurittaminen nykyään lailla kielletty, on pieni läpsiminen ennemminkin tapa kuin tabu.

pieni läpsiminen on ennemminkin tapa kuin tabu

Vaikka hoidon aloitus oli hankalaa, ei kulttuurieroja voi sysätä yhden henkilön syyksi. Koen hoitajan tehneen enemmänkin kuin parhaansa. Töissä en yleensä murehdi pärjääkö lapsi vaan voin luottaa hoitajaan. Muistoina hoitopäivistä on paljon kivoja juttuja, joita voi kertailla jälkikäteen. Nounou on lähetellyt kymmenittäin valokuvia hoitopäivien kulusta ja kertoo aina päivän päätteeksi lapsen syömät ruuat. En minä niitä kyselisi, luotan kyllä tämän keittotaitoon.

Kun lapsi on ollut nuhainen, on kotiin annettu mukaan purkki kotitilalla tehtyä hunajaa. Kun minulla oli silmätulehdus, sain kamomillateepusseja ja neuvon hoitaa silmää viileällä t-vedellä. Hyttysen pistoihin on valeltu laventelia ja hiuksia tasoitettu kuun kierron mukaan, jotta niistä tulisivat paksut. Paksut niistä ovat tulleet. 

Kun Ranskiksella oli syntymäpäivä, taiteilivat he yhdessä isälle kortin. Minuakin muistettiin viestillä, kun oli oma vuoroni. Huomenna hellepäivänä mennään uimaan.

Tällä viikolla koittaa viimeinen hoitopäivä. Miten ihmeessä saan tämän kaiken kiitollisuuden puettua kortin ja jäähyväislahjan muotoon? Haluaisin ilmaista iloni siitä, miten hienosti koen kaiken kaikkiaan vuosien sujuneen. Kulttuurieroista huolimatta. Sellaista lahjaa ei olekaan mikä sanoisi kaiken sen, mitä sydämessäni tunnen mutta kaunis kiitos tuskin on koskaan pahasta. Enkä ole pantannut kiitosta vain viimeiseen päivään, vaan pyrkinyt ilmaisemaan muutenkin iloni hyvästä huolenpidosta.

Miten te olette kiittäneet hoitajia? Tuntuuko kaikki antaminen ihan olemattomalta verrattuna siihen arvokkaaseen työhön, mitä he tekevät? Miten sanoa kiitos niin, ettei se häviä kaikkien kohteliaisuuksien ehkä merkityksettömäänkin virtaan?  

Pariisin pukukoodi hiekkalaatikolle?

Pariisin pukukoodi hiekkalaatikolle?

torstai 18. heinäkuuta 2019

Elegantteja pariisittaria, kalliita käsilaukkuja ja huolettoman hehkeitä äitejä korkeissa koroissaan? Chanel 5:sta, kuvankauniita lapsia ja ajattoman klassisia vaateparsia? Ehei sentäs. Diorin punaiset leningit ja huikeat korot ovat vain pieni osa Pariisin katukuvaa, leikkipuistoissa niitä näkee vielä vähemmän. 

Tai sitten asun väärässä kaupunginosassa. 

Vaikka Pariisi itsessään houkuttelee pukeutumaan hieman toisella lailla kuin Helsinki, ei leikkipuistoihin ole tarvetta laittautua sen pompöösimmin kuin koti-Suomessakaan. Lapset ovat hyvin toisella lailla puettuja kuin Suomessa mutta aikuisten pukeutuminen ei ole niinkään silmiin pistävän erilaista. Lasten käytös on vielä yleismaailmallisempaa, riehutaan ja kiljutaan, niin kuin leikkipuistossa kuuluukin. Lasten pukeutumisesta Pariisissa voi lukea täältä.

Mustikkapasta kirjoitti hauskasti blogissaan siitä, miten kauniit kesämekot tuntuvat Italiassa leikkipuistossakin luontevalta valinnalta mutta Suomeen saapuessa ne vaikuttavat koreilevilta. Ympäristöönsä epäsopivilta, katseiden keräilijöiltä. En ole Suomessa viettänyt kovinkaan paljoa aikaa hiekkalaatikon laidalla mutta luulisin, että ero pukeutumisessa on pienempi Pariisin ja Helsingin välillä, kuin jo säidenkin puolesta Italian ja Suomen välillä.

Poikkeavakin kokemus kyllä löytyy. Ensimmäistä kertaa nähdessäni meidän lastenhoitajan hiekkalaatikolla, sain tuntea oloni homssuiseksi takametsien peikoksi. Nounoulla oli mitä siroimmat korkokengät ja lyhyt mekko, vieläpä hyvällä maulla lyhyt. Minulla ehkä tennarit ja farkut. Peruspuistounivormuni.

Kun opin tuntemaan lastenhoitajaa, totesin tämän nauttivan kauniisiin vaatteisiin pukeutumisesta. Ei vaatetus näyttänyt hidastavan tai huonontavan tämän lastenhoitotaitoja. Asenteet siis romukoppaan (säärikateuden mukana), oli vain myönnettävä, että toiset raaskivat laittaa ne ihanat kengät hiekkalaatikollekin, kaapissa vuosien hauduttamisen sijaan.

Entäpä muut vanhemmat? Koska työpäivät ovat pitkiä, äitiysloma olematon ja talviaikaan puistot sulkevat ennen kuin vanhemmat pääsevät töistä, näkee vanhempia enemmän viikonloppuina ja kesäaikaan. Tosin muistan kyllä jo talvella ihmetelleeni äitejä, jotka istuivat ohuet villakangastakit auki ilman pipoja tai hanskoja iloisesti jutellen. Itse hytisin pipo päässä kaulaliina muumioiden puolet naamasta. Kylmästä kangistuneena, kelloa mittaillen. Kylmissä kodeissa kylmänsietokyky kohenee.

Moni nounou eli lastenhoitaja pukeutuu uskontonsa tai oman kulttuurinsa mukaisesti. Usealla on etninen tausta ja eksoottiset kankaat ja värit edustavat ihan jotakin muuta kuin kotoisa tuulipuku. Kahisevia ulkoiluvaatteita ei juurikaan tule vastaan, eihän niitä ole edes lapsilla, vaikka etenkin heidän leikkejään ne palvelisivat oivallisesti. Ohjenuora lasten pukeutumiseen tuntuukin olevan, että nätti olla pitää, ulkoinen vaikutelma ennen käyttömukavuutta. Turhamaisuuteen Kauneuden kaipuuseen taipuvaisena puen kyllä mielelläni omaakin lasta röyhelöihin, ainakin silloin, kun lapsi ei sen takia joudu palelemaan.

Muuten pukeudun hiekkalaatikolle niin kuin muutenkin ihmisten ilmoille mennessäni. Ei niitä korkkareita, joita säästän ilmeisesti jotain tulevaisuudessa ehkä häämöttävää tapahtumaa varteen (toivottavasti kyseessä ovat intialaiset viiden päivän häät, jotta ehdin käyttää varmasti kaikkia ainakin kerran!). Kesällä mekko ja sandaalit, talvella ne farkut ja tennarit. Kesällä en eroa pukeutumiseni puolesta valtaväestöstä, vaan talvella taidan olla keskivertoa topatumpi (ja silti palelevampi).

Isäunivormu on varmaan kaikissa länsimaissa aika yhtenäinen (saa korjata jos olen väärässä!), t-paita ja tennarit. Tosin puku-ja-kravatti-isätkin esiintyvät välillä mutta etenkin kesällä vähemmistönä.

Jos tulee nopea lähtö ulos, niin hampaiden harjaus, tukka ponnarille ja vilkaisu peiliin, siinä kai se tiivistettynä. Huolettoman eleganssin säästän muihin tilanteisiin, jo pelkästään sen takia, että huolettoman eleganssin kyhääminen on mahdottoman suunnitelmallista ja aikaa vievää hommaa, etenkin jos metrin mittainen ikiliikkuja niistää nenää samaan aikaan paidan helmaan. 

Pukeudutko sinä puistoon eri lailla, kuin muuten ulkoilmoille mennessäsi?

Näin on hyvä Pariisissa. Kävisikö tämä asu myös teidän leikkipuistonne laidalle?

Saako raskaana ollessa etuilla?

Saako raskaana ollessa etuilla?

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Olen Pariisin lentokentällä ruuhka-aikaan. Turvatarkastuksessa hopeahiuksinen monsieur johdattaa minut ystävällisesti loputtomana kiemurtelevan jonon ohi. "Merci, c'est très gentil", kakistelen kasvot kevyesti punoittaen. "Mais bien sûr madame."

Päätän hakea evästä lennolle. Ensimmäisen leipäkioskin jono yltää kymmenen metrin päähän. Ei toivoakaan, että ehdin. Seuraavassa on jäljellä vain raa’alla lohella täytetyt patongit. Sisällä on asteita ainakin reilut 25 enkä ostaisi kalalla täytettyä voileipää ei-raskaanakaan, mikäli se lämmön vaikutuksesta uisi kassiini. Huokaisten asettaudun ensimmäisen leipomotiskin jonoon, joka ei suinkaan ole poissa ollessani lyhentynyt.

Sitten joku koputtaa selkääni. ”Madame, tiedättehän että teillä on lupa ohittaa jono, kun olette raskaana.” Jälleen nassu heloittaa. ”Kiitos, mutten suinkaan kehtaa.”

Tuntuu että raskaana ollessa ylimääräistä huomiota satelee monelta suunnalta. Olen hämilläni. En osaa suhtautua siihen. En näe itseäni eri asemassa kuin ennenkään, enkä oikein tiedä miten ottaa vastaan kommentit. Tunnen oloni samanlaiseksi kuin aikaisemmin, vaikka keskivartaloani koristaa jalkapallon kokoinen kyttyrä. Vointini on hyvä, eikä jaksamisessakaan valittamista. Olo on vielä niin normaali, etten kehtaa etuilla, vaikka lupaa tarjotaan.

Ranskis sanoo, että raskaana ollessa ei oikeastaan tarvitsisi jonottaa missään. Ei vessajonoissa, virastoissa eikä kaupoissa. Kerran supermarketissa myyjä suivaantuu, kun seisoin kolme minuuttia jonossa. Hän ei kuulemma millään pysty huomioimaan kaikkia yksitellen, vaan minun olisi tullut ohittaa muut. 

Tässähän alkaa tuntea olonsa ihan prinsessaksi.

Supermarketissa on oma jono raskaana oleville

Erään kerran näen erään tummaihoisen kauniin naisen purjehtivan oman arvonsa tuntevasti jonojen ohi. Kaikki antavat suopesti tilaa. Katson ihaillen. Vaan en kehtaisi itse. 

Bussissa iäkkäämpi rouva huomaa vatsakumpuni ja tarjoaa paikkaansa. Yritän kieltäytyä. Rouva jatkaa sinnikkäästi. Hävettää. Ele on erittäin ystävällinen mutta koen olevani riistäjä, joka vie paikan sitä enemmän tarvitsevalta. Vaikka erään kerran vaatekaupan sovituskoppijonossa alkaa heikottaa, en siltikään kehtaa etuilla. En vain saa sitä irti itsestäni.

Miksi teen tilanteista näin vaikeita? Enkö vain voisi pyytää paikkaa tai ohittaa, kun voimat loppuvat? Jostain syystä en, vaan koen tarvetta olla vielä reippaampi ja jaksavampi kuin normaalisti. Poden valtavaa peppipitkätossusyndroomaa ja tarvetta näyttää itselleni pystyväni ihan kaikkeen siihen, mihin ennenkin. Inhoan ajatusta, että raskaana olisin jotenkin heikko, lähestulkoon hauras.

Ohittelu on mielessäni varattu sitä oikeasti tarvitseville. Ei siis minulle.

Siellä, siellä se pötsi on!

Mitä mieltä te olette? Saako raskaana ollessa ohittaa? Vai suhtaudutaanko raskauteen Suomessa niin eri lailla, etten Ranskassakaan kehtaa, vaikka siihen tarjotaan mahdollisuus?  En ole kuitenkaan sen hauraampi Pariisissa kuin Helsingissäkään. Toisaalta ajatus on kaunis. Raskaana olevat otetaan huomioon eikä ehkä muutenkin tukalan olon kanssa tarvitse seisoskella ylimääräistä. Ranskassa välittyy ajatus, että on hienoa olla olla raskaana.

Ollessani jälleen lentokentällä Helsingin päässä, suuntaan turvatarkastukseen. Perheportin yllä on kuvake, jossa on pallomahainen nainen. Olen stressaantunut ja väsynyt, joten päätän kerrankin kerätä sisuni ja käyttää oikotietä. Ollaanhan sentäs Suomessa. Vatsakin näkyy jo selvästi. ”Saako tätä porttia käyttää raskaana ollessa?” kysyn työntekijältä. ”Ei”, kuuluu lyhyt napakka vastaus. ”Ai. vaikka siinä on tuo kuvake?” Asiakaspalvelija ohjaa viereiseen jonoon, jossa muutkin jonottavat. Siirryn mukisematta.

Minkälaisia kokemuksia teillä on? Ohittaisitko itse vai jonottaisitko nöyrästi siinä missä muutkin? Miten katsoisit pallomahaa, joka punaposkisena ohittelee? 

Huh Pariisin hellettä!

Huh Pariisin hellettä!

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Pariisissa sai tuntea kuluneena viikonloppuna miltä kanamunasta tuntuu paistinpannulla. Mallorcan vilvoittavat rannat unohtuivat äkkiä, kun lämpöä oli 10 astetta enemmän ja ilmastoinnista ei tietoakaan. Muistuttelin itseäni, että joka kesähän näitä hellejaksoja ollaan koettu. Nyt hyvin kuumaa, yli 35 asteen lämpötilaa, luvattiin vain yhdeksi päiväksi. Äkkiäkös se on kärvistely, ajattelin.

Jo perjantai-ilta oli todella lämmin. Mekään emme jaksaneet lojua kodin seisovassa ilmassa vaan suuntasimme piknik-kimpsuinemme leikkipuistoon. Moni perhe oli päätynyt samaan ja vielä illalla yhdeksän jälkeen suuri joukko lapsia kirmaili hiekkalaatikolla vanhempien nautiskellessa leudosta säästä nurmikolla. Hellekausina monet puistot Pariisissa ovat ympärivuorokautisesti auki. Ilman valaistusta. Pimeissä öissä ilman pippurisumutinta en ehkä lähtisi suurempaan puistoon yöpiknikille. 

Tuulettimet olivat lopussa monesta liikkeestä. Olin heittänyt pois vanhan tuulettimen. Laite, joka kuulostaa siltä, kun joku imuroisi tärykalvoa, ei auta nukkumaan. Masiinahan vain liikuttaa kuumaa ilmaa, joten lehmän henkäys naamalla kamalan mekkalan säestämänä oli stressaavampaa, kuin elo ilman tuuletinta. Monen sadan euron ilmastointilaitteeseen sijoittaminen muutaman hellepäivän takia on taas tuntunut haaskaukselta.

Kaupunki oli sijoittanut ylimääräisiä juomavesipisteitä kaduille.

Lauantai-aamuna puolen päivän jälkeen asunto lämpeni taas sietämättömäksi. Valoisan asunnon varjopuoli on se, että sinne paistaa aina. Silloinkin kuin ei toivoisi. Vaikka pimennysverhot oli vedetty tiukasti ikkunoiden eteen, oli 30 astetta sisälämpötilaa jo aamupäivän puolella.

Päivällä kävelimme Pariisia ristiin rastiin. Välillä piipahdimme alennusmyyntejä kurkkaamaan pieniin liikkeisiin. Hipelöin kaikkia tavaroita tarpeettoman pitkään vain nauttiakseni taivaallisesta ilmastoinnista. Aikaisempina vuosina monissa suurissa kauppakeskuksissa ei ollut hellekausina ilmastointia. Ajatuskin ryysiä hikisissä ihmismassoissa taistelemassa alekamasta kuumasta kiukkuisten kaupunkilaisten keskellä, sai pysyttelemään pienemmillä kaduilla. Välillä pysähdeltiin terassille juomaan kylmää, sitten  taas jatkettiin. Pride-kulkuekin jaksoi hienosti helteestä huolimatta.

Lapsi jaksoi yllättävän hienosti. Paljon juotavaa ja viilentävää sumutetta.

Illan suussa kävimme tyhjentämässä supermarketin laarista viimeisetkin tapas-annokset ja suuntasimme Pont Neuf -sillan alla olevalle saarekkeelle eväsretkelle. Lapsi tyrannisoi vesipistettä ja kasteli innoissaan puiston kukkia kastelukannuillaan meidän nautiskellessa illan lauhkeasta lämmöstä. 

Vaikka kuulun raskauden takia ns. riskiryhmään, en ulkona ollessa kokenut oloani sen tukalammaksi kuin tukalassa helteessä yleensäkään. Oli liian kuuma mutta olisi silti ollut, vaikken olisi raskaana ollutkaan.

Kotiin tullessa tutkailin bussissa muita matkustajia. Vaikka moni valitteli kuumaa ja löyhytteli viuhkalla, ei heidän naamansa näyttänyt tirisevän kuten omani. Ei taida Suomityttö kestää kuumaa ihan siinä missä ranskikset.

Yöllä kuumuus otti lopulta ylivallan. Asunto ei viilennyt millään ja vielä aamuyöllä oli asteita lähemmäs kolmeakymmentä. Lapsi itki ja valitti koko yön. Vauvan itku raikui ulkona. Hiki ei kuivunut millään ja kissatkin kuuluivat tappelevan pihalla. Mies istui pimeässä keittiössä ja vannoi ostavansa ilmastointilaitteen seuraavana päivänä. 

Onneksi ei tarvinnut, sillä sunnuntaina lämpötilat olivat laskeneet reiluun pariinkymmeneen.

Vaikka kuumuus vie voimat ja tarmon, en siltikään tiedä kumpaa inhoan enemmän, viikon räntäloskajaksoa vai viikon pätsihellerintamaa. Ehkä jälkimmäistä. Räntäsadetta pääsee karkuu kodin seinien sisäpuolelle mutta kuumuutta ei. Kumpi teitä vaivaa enemmän?