keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Imetys poikki pillerillä

keskiviikko 27. toukokuuta 2020
Imetys on asia, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi sen kummemmin ennen kuin se tulee ajankohtaiseksi. Ollessani nuori ja lapseton, pelkkä ajatus imetyksestä aiheutti inhon väristyksiä. Muuttua nyt naisesta lypsylehmäksi, mietin hämmentyneenä ja lykkäsin ajatuksen aihion hamaan tulevaisuuteen, ”aikuisuuteen”. Ajattelen tarkemmin, kun saan lapsia, mietin. Kiitos Suomen neuvolasysteemin, imetyksestä aletaan puhua jo raskauden aikana ja kaikki synnyttämään tulevat äidit ovat jokseenkin tietoisia imetyksen hyödyistä. 

Näin ei ole kaikkialla. 

Ranskiksen sisko sai hiljattain vauvan Etelä-Ranskassa. ”Otin pillerin, jolla estetään maidon nousu”, tämä kertoi pari päivää synnytyksen jälkeen.

Mitä ihmettä? Miksi? ”Pilleri tuotiin sängyn viereen ja sanottiin, että ota tuo, jos et halua imettää.” Imetyksen hyödyistä äidille tai vauvalle ei mainittu sanaakaan, jätettiin vain juuri ensimmäisen lapsen saanut nuori äiti yksin pillerin ja päätöksen kanssa. 


Kun itse tulin raskaaksi, ajattelin, että imetän jos imetän. Jos ei onnistu niin en. Asiaan paljoakaan perehtymättä olin tietoinen imetyksen ihmeitä tekevistä voimista, sillä Suomi on kovin imetysmyönteinen maa. Joidenkin mielestä jopa painostavuuteen asti. Paras tapa saada minut vastakannalle on painostaminen ja siksi en tehnyt päätöksiä suuntaan tai toiseen. Ja miksi olisinkaan tehnyt, kaikilla imetys ei onnistu ja joillakin ei maito nouse lainkaan. 

Lapsen synnyttyä makasin raatona synnytyslaitoksen sängyssä, kun pieni ihmisen verso laskettiin rinnalle. Pieni koko hämäsi sillä suu tarttui rintaan kun piraja saaliiseen. Ohhoh, hämmästyin imuvoimaa. Vauva imi niin tarmokkaasti, etten saanut sitä ollenkaan irti. Jouduin kysymään sairaanhoitajalta apua, miten saada vauva irti rinnasta. Ote ei hellittänyt hetkeksikään. ”Vauva tekee tilausta”, kerrottiin. Anteeksi mitä, pizzatilausta vai?

Ihmiskroppa on hämmästyttävä, tajusin synnytyksen jälkeisinä päivinä. Kun vauva imee, antaa se viestiä äidin keholle, että nyt tarvitaan maitoa. Jos vauvaa ei lasketa rinnalle, ei maito välttämättä nouse. Ensimmäisinä päivinä vauvan ravinnoksi riittävät pienet maitotipat. Kun vauvan elimistö on valmis maidolle, on äidillä mistä antaa. 

Ai, vatsaan vihloo, ihmettelin vauvan imiessä. Lisää ihmiskehon mahtavia asetuksia. Kun vauva imee, tämä korjaa samalla äidin kehoa. Kohtu supistuu vauhdilla kohti alkuperäistä kokoaan, kun äiti imettää. Äiti ja vauva hoitavat toinen toisiaan. Ihmeellistä! Äidinmaidon vauvalle hyvää tekevät ominaisuudet tunsin mutta en sitä, että imetys parantaa myös äidin. Ja sulattaa raskauskilot jos niitä on tullut.

Parents-lehdessä pohditaan imetyksen ja korvikkeen hyviä puolia
Ranskassa suhtautuminen imetykseen on toisenlainen. Korviketta suositaan senkin takia, että monesti äiti joutuu palaamaan töihin jo vauvan ollessa kaksikuinen. Kannattaako imettää laisinkaan, moni miettii, sillä töihin mennessä olisi imetyksen hyvä jo päättyä. Imetys ei ole itsestäänselvyys vaan valinta, jonka moni jättää tekemättä.

Kun sisko kertoi ottaneensa maidonestopillerin synnytyksen jälkeen, tunsin surua uuden äidin ja vauvan puolesta. Kenenkään ei ole pakko imettää vastoin tahtoaan mutta se, että uusi äiti jätetään yksin päätöksen kanssa ilman tietoa, on huolestuttavaa. ”Joudun kohta jo takaisin töihin sillä ei Ranskassa voi olla kotona vuosikausia niin kuin teillä Suomessa.” Vaikka Ranskassa imetys ei olekaan itsestään selvää, on sielläkin tiedossa imetyksen hyvät puolet. Jos ei muut, niin öisen pullorumban välttäminen nyt ainakin, vaikkakin vain kahden kuukauden ajaksi. 

Tehtyäni pienen gallupin Pariisissa synnyttäneille suomalaisille äitiystävilleni, kävi ilmi, että moni oli varautunut kysymykseen imettämisestä. Suomalaiset äidit pitivät imetystä tärkeänä  ja luonnollisena osana vauvan hoitoa, toisin kun ehkä ranskalaiset kanssasisaret. Suomalaisista kaikki tahtoivat yrittää imetystä. Moni oli osannut valita synnytyslaitoksen sen mukaan, missä tuetaan haluttaessa imetystä, ihokontaktia ja lääkkeettömiä kivunhallintamenetelmiä. 


"En edes tiennyt miten vauvaa olisi tullut pitää", kertoi Ranskiksen sisko myöhemmin. Kukaan ei neuvonut eikä nuori äiti tohtinut kysyä. Sen sijaan ensimmäisenä opetettiin, miten puhdistetaan silmät ja kasvot. Vähän toisenlainen tärkeysjärjestys kun Suomessa. Korvikettakin annettiin pullollinen jo toisena päivänä. 

Alunperin halusin olla luomatta imetyspaineita siskolle, nyt koen huonoa omatuntoa siitä, etten sanonut edes muutamaa sanaa. Onneksi uuden vauvan pulloruokinta sujuu ilmeisen hyvin ja korvike maistuu. 

Todettakoon vielä, että kyllä Pariisistakin voi löytää imetyksen puolesta puhuvia ammattilaisia. Eräs äiti kertoi seitsemänkymppisestä lastenlääkäristä, joka vannoi äidinmaidon ihmeellisyyden nimiin. ”Sitä saa laittaa vauvan silmään, nenään ja kaikkialle jos on tulehdusta. Se on luonnon antibiootti”, oli lääkäri intoillut tavattuaan imettävän äidin. Tästä viisastuneena äiti laittoi vauvan tulehtuneeseen silmään maitoa ”ja bim, silmä parani”.

Oletteko te saaneet apua imetykseen alusta lähtien? Miten te olisitte reagoineet pilleriin?

torstai 21. toukokuuta 2020

Pariisin putelit ja purkkiherneet

torstai 21. toukokuuta 2020
Pesen illalla kasvojani. Puhdistusainepurkki pihahtaa viimeisen hengenvetonsa. Zut! Viimeinen Pariisista tuotu puteli! Millä nyt pesen naamani? Voiko nainen pärjätä ilman Monoprixin tuotepaljoutta?


Tullessamme Pariisista Suomeen roudasin puoli matkalaukullista luottotuotteitani. Gaudalien puhdistusainetta, rasvoja ja seerumia. Puoli-ilmaisia kulmakyniä, jotka olivat aina ja ikuisesti tarjouksessa. Petit marseillais -saippuaa ja piilareita. Piilarinesteitä sai melkein litran samaan hintaan kuin Suomessa 300ml.

Ranskaan muuttaessamme oli tilanne päinvastainen. Kaipasin Suomesta monia, kliseisiäkin asioita. Niitä korvapuusteja ja ruisleipää. Salmiakkia ja kävelyitä metsässä. Vappua ja juhannusta. Ja etenkin kampaajaa! Vuosien myötä suomalaiset asiat korvautuivat paikallisilla tuotteilla. Korvapuustihimon iskiessä hain niin tuhtia ja suussa sulavaa suklaafondanttia lähileipomosta, ettei Ranskis pystynyt syömään sokerimöhkäleestä kuin puolet, senkin pitkin hampain. Imetyksen ja yövalvomisten kuiviin imemänä taas tankkasin suklaamötikästä voimaa kuin Kippari-Kalle pinaatista. Viime vuosina en kaivannut Suomesta enää tavaroita tai tuotteita sillä kaikille oli löytynyt vastine Ranskasta. Paitsi kampaajalle. Nyt tilanne pitäisi saada naksutettua taas takaisin Suomen voitoksi.


Suomessakaan ei tarvitse jättää kasvoja pesemättä, vaikka jos törmäätte meihin hakiessani lasta päiväkodista, voi siltä vaikuttaa. Pikku-parisienne nauttii päiväkodin hiekkaleikeistä kaikkien vuosien edestä ja nokikolari-look on enemmän sääntö kuin poikkeus. Uskon, että täälläkin on myynnissä mainioita tuotteita mutta tiedättehän luottotuotteen arvon, sen aarteen, joka toimii aina. Vaikka välillä kokeilisi muita niin palatessa lempituotteeseen yllättyy uudelleen sen erinomaisuudesta. 

Samoja ranskalaisputeleita voi löytää Helsingistäkin mutta hinta on harvoin sama. Tuntuu hölmöltä maksaa samasta tavarasta puolitoistakertaista hintaa. Monet pienet liikkeet eivät edes toimita Suomeen, joten uusia paikallisia luottotuotteita on pakko löytää.  

Kosmetiikan lisäksi kaipaan valtavasti Alibaban aarreaittaani. Vaatimattoman näköistä second hand-putiikkia omassa korttelissamme, josta saattoi löytää odottamattomia aarteita. Kerran matkalla leikkipuistosta kotiin ostin pilkkahintaisen Chanelin rintaneulan. Toisen kerran  pienen Diorin iltalaukun. Kävelin päivittäin myymälän ohi, näyteikkunat tarkastaen. Kuin lampunhenkeä odottaen. Välillä myymälän edessä oli mummoja jonossa valtavine muovisäkkeineen tuomassa myyntiin käytettyjä vaatteitaan. Viime keväänä myyjä joutui laittamaan oveen ilmoituksen, ettei pysty ottamaan myyntiin enää yhtään enempää tavaraa viikkoihin. Miten rakastinkaan väijyä saalista mitään sanomattoman putiikin edessä.

Alibaban aarteita
Kyselin Ranskikselta mitä tuotteita tämä kaipaa Pariisista. Ei hanhenmaksaa eikä merkkituotteita, vaan jotakin niin huvittavaa kuin purkkiherneitä. Sellaisia jauhoisia hernekeittoherneitä. Ei niitä suomalaisia makeita ja kimmoisia. Jauhoherneitä tulee syödä purkkipikkuporkkanoiden kanssa. Ranskiksen lapsuuden makuja. 

Kyllä, jaan ihmetyksenne.

No kai sinä nyt jotakin muutakin kaipaat, yritin kaivella miettien samalla milloin me muka olisimme edes syöneet purkkiherneitä. Hetken päästä Ranskis keksi: "Ces épiceries de proximité où on peut acheter du champagne pour 20 euros max! Et au frais en plus! On avait toujours la possibilité de faire un pique-nique improvisé!"

Ranskis kaihosi aina auki olevia minimarketteja, kioskityyppisiä kauppoja, joista voi huoletta napata kylmän samppanjapullon parilla kympillä mukaan piknikille. Alkoa joutuu kuulemma hakemalla hakemaan, eivätkä ne ole välttämättä auki. Nyt ennen kuin syntyy väärä mielikuva jokailtaisesta halpissampanjan litkimisestä, sanottakoon, että useammin piknikillä nautittiin jotain paljon arkipäiväisempää. Kuten käsilämmintä pullovettä. Mutta piknikkejä harrastimme hyvin usein. Leuto sää vietteli iltaisin jäämään leikkipuiston nurmikolle ruokailemaan ennen iltapuurolle paluuta.  

Lapsi kaipaa kuulemma oliiveja, juustoja ja makkaroita. Minä leipomoita. Suomessa croissant ei ole samaan aikaan rapsakka ja sisältä pehmeä, suolainen ja makea. Ja muovipussileipiin en haluaisi palata lainkaan.

Onko teillä lempimakuja tai tuotteita ulkomailta, joita on vaikea löytää Suomesta? Entä aarreaittoja, missä teette superlöytöjä? Onko tyydyttävä internetin ihmemaahan saadakseen jotain odottamattoman ihanaa vai enkö vain ole löytänyt kotikorttelin helmiä? 
torstai 14. toukokuuta 2020

Mistä repiä juhlatunnelmaa koronakaudella?

torstai 14. toukokuuta 2020
Meillä on ollut vuosikausia tapana juhlistaa syntymäpäivääni matkan muodossa. Viime vuonna olimme Lontoossa. Sinne puksutti Pariisista parissa tunnissa pikajunalla. Toissa vuosi oli ikimuistoinen, olimme New Yorkissa. Melkein haistan paikallisen aamiaisen tuoksut; paistetut perunat, munakokkelin ja pannukakut. Ja viettelevän hasselpähkinäkahvin aromin! Pelkkä ajatus matkasta saa perhoset lepattamaan vatsassa. Vaan miten herättää perhoset henkiin samoissa neliöissä, joissa koronakauden takia ollaan luuhattu viimeiset kaksi kuukautta? 

Tänä vuonna äitini toivoi oman syntymäpäivänsä kunniaksi yhteistä matkaa. Tarkoitus oli lentää aina valvovan kaupungin sykkeeseen, vaan sitten iski korona. Kukaan ei tiedä koska lennellään, jos lennellään.


Merkkipäivät jatkavat kiertokulkuaan koronasta välittämättä. Pandemia mullisti matkailukentän ja enää ei voi elää pelkän matkahaaveen kannattelemana. Muistelen parin vuoden takaista Biarritzin matkaa huokaillen. Menneen maailman lumoa tyrskyävän meren äärellä. Hieron matkapäiväunien rippeet silmistäni ja mietin, että juhlapäivistä pitää voida iloita, vaikkei kalenterissa olisi matkan matkaa merkattuna. 

Tänä vuonna pysymme Helsingissä. Täällä toukokuussakin sataa räntää, tänä keväänä noin joka toinen päivä. Mikä on useammin kuin viime joulukuussa. Kotikaupungin hohto on vähän hukassa.

Äitienpäivän aamuna yllätyn onnellisesti. Vaikka emme pääse jo perinteeksi muodostuneelle äitienpäiväbrunssille Sorbonnen kupeeseen, on tänäkin vuonna ravintolabrunssiin verrattava kattaus odottamassa. Omassa keittiössä. Tuoreet leivonnaiset, kahvi ja pieni höyryävä maitokannu, viipaloidut marjat ja hedelmät sekä valtava kukkakimppu. Yhtäkkiä ymmärrän, etten ole pisaraakaan vähemmän onnellinen kuin Pariisin brunssilla. Tirauttelen onnen kyyneleitä ja nautiskelen herkuista. Mielikuvitusta käyttämällä ja vaivannäöllä lopputulos on upea, vaikka ravintolat on suljettu ja matkailu pysähtynyt. Ehkä voin oppia nauttimaan merkkipäivistä täälläkin.


Tästä motivoituneena päätän järjestää juhlat äidillenkin. Oman perheen kesken, kotona, sallitulla alle 10 hengen kokoonpanolla. Innostumme nelivuotiaan kanssa. Askartelemme korttia päiväkausia. Hankimme ilmapalloja ja koristeita kuin alle kouluikäisen juhliin konsanaan. Askartelun sykkeessä saan kuivunutta pikaliimaa silmääni. Nelivuotias kysyy tyynesti: ”äiti, nytkö sinä kuolet?”. Vakuuttelen pysyväni hengissä. Onneksi näkökin säilyy.

Lopulta kaikki on valmista. Katselemme yllättyneinä juhlatilaksi muuntunutta olohuonetta. Täällähän on selvästi juhlat! Äitini saapuu paikalle täydessä tällingissä, kuten komensin pyysin. Pukeutuminen luo tunnelmaa ja esikoinenkin rakastaa laittautua. Hyvä tekosyy molemmille lakata kynnet. Perhoset alkavat heräillä koomastaan ja lepattelevat kaikkien hymyissä päivänsankaria odottaessamme. Ravintolaruuat on tilattu kotiin ja kakku kynttilöineen on kylmässä. 


Iltama onnistuu täydellisesti. Tutut seinät ja huoneet eivät kalpene juhlajumussa paremmillekaan juhlapaikoille. Asenteella ja askartelulla omakin olohuone on muutettavissa Pariisilaisbistroksi ilman töykeitä tarjoilijoita. Viereisessä pöydässäkään kukaan ei ketjupolta! Tämä konsepti on toteutettava toistekin.

Vaikka matkalle ei pääse, ovat monet matkailun elementit toteutettavissa kotiolosuhteissa. Jännitys, ilo ja valmistelu eivät vaadi lähtöä kauas, mikä on uusi oivallus tällaiselle matkakuumeilijalle. Oletteko te saaneet juhlatunnelmaa nostatettua koronakaudella vai säästättekö juhlat hamaan tulevaisuuteen? 

torstai 7. toukokuuta 2020

Suomalaisetkin osaavat möläyttää

torstai 7. toukokuuta 2020
Tapahtunutta ostoskeskuksessa ennen koronakautta. Ohikulkija katselee epäilevästi pieniä vaunujamme. ”Ostakaa kunnon vaunut”, möläyttää lopulta. ”Lapsi palelee!” Ai ostoskeskuksen sisällä? En keksi yhtäkään nasevaa vastausta. Hukkaan menisi, vaikka keksisinkin. Huutelijasta näkyy enää selkä.

Kirjoitin aikaisemmin ranskalaisten käytöstavoista ja taipumuksesta ilmaista aina mielipiteensä. Myös vieraille. Vaikka sitten keskellä katua. Ikään kuin filtteri vuotaisi eikä omia mielipiteitä pystyisi millään pitämään sisällään. Ei välttämättä aina negatiiviseen sävyyn, lähinnä valistaen miten kuuluisi tehdä. Useimmiten asioista, joihin ohikulkijoilla ei ole mitään osaa tai arpaa. Lasten tavasta olla, koiran olemassaolosta tai sitten ihan jostain sattumanvaraisesta asiasta. Kuten vaikka siitä, missä on sopivaa venytellä juoksulenkin jälkeen. Ei ainakaan puiston penkkiä vasten tai kerrostalon edessä, on minulle huomautettu. Ai miksikö? Koska puiston penkki voi mennä rikki (!?) ja omassa pihassamme olin asiaton oleskelija. "Mademoiselle, il y a un certain standard dans cette résidence." Niin. Talon asukkaita velvoittivat tietyt säännöt.


Ajan myötä opin viittaamaan kintaalla ulkopuolisten kommenteille. Niin muutkin paikalliset tekivät. Lisäksi olin ulkomaalainen, eli ihan luvalla jo joukosta poikkeava. Hyvin vapauttava olotila. Ei tarvinnut aina miellyttää muita, koska en ollut yksi heistä, ranskalaisista. Outolintu mikä outolintu.

Suomessa ollessani huomaan taas leimahtavani asiattomista kommenteista. Esimerkiksi silloin, kun saan huonekalukaupassa palautetta äitiydestäni. Vai mitä muuta voi tulkita lausahduksessa: ”Eikö tuon ikäisten lasten kuuluisi jo olla nukkumassa". Ehkä sen, että työntekjä oli jo väsynyt. Siivooja täräytti kommentin leikkitilassa, noin kahdeksan maissa illalla. No joskushan ne huonekalut on ostettava, vaikka sitten kahdeksalta illalla, jos se on ainoa aika kun mies töiltään liikenee.

Miksi suivaannun  asiattomista kommenteista täällä, kun kerran Pariisissa opin jo tuhahtelun jalon taidon? Suomessa en omaa samanlaista teflon-pintaa tölväisyjen suhteen, sillä kuulun tähän joukkoon, suomalaisiin. Muottiin tulee mahtua. Noudatanhan sääntöjä kuuliaasti ja jalankulkijana odotan valojen vaihtumista vihreäksi. Silloinkin, kun en näe auton autoa.

Maassa maan tavalla kameleontti-efekti helpottaa joukkoon sulautumista mutta koen sen rajaavan pois hyviäkin asioita. Pariisissa vieraat antoivat avoimesti positiivistakin palautetta.  Ihan odottamattomia kohteliaisuuksia sateli aina silloin tällöin.  Perääni ollaan juostu takkiani kehuen tai kysyen jonkin tavaran ostopaikkaa. Itse olen kirinyt jalankulkijoita tiedustellen mistä he löysivät mukaan otettavan salaattiannoksen/ lasten tuotteen tai mitä nyt milloinkin.

Ranskalaiset pikkuvaunut keräävät katseita ja kirvoittavat kommentteja
Tahtoisin jakaa Suomessakin hyvää eteenpäin. Joskus vastaus on hämmentynyt hiljaisuus. Kehuessa ventovieraan ihastuttavaa vaatetta,  kuulija suorastaan kiusaantuu. Kuin olisin möläyttänyt jotakin tavattoman kummallista. Huomaan, etten enää kehtaa sanoa tai tehdä asioita, joita tekisin Ranskassa. Lenkillä ollessani en tohtinut juosta vieraan perään kysymään mistä kiva selkäreppu oli peräisin. Harmi.

Miten te suhtaudutte vieraiden yllättäviin lausahduksiin? Onko positiivinen kommentti vieraalle kiusaantumisen aihe vai päivän pelastus?

Entäs tämä: ”Poika on ihan ilmetty äitinsä. Poika raukka!” Niin. Mitenhän tuon nyt ottaisi? Ei niin vakavasti. Mutta vuotaa se filtteri näköjään Suomessakin.