Kapinallisesta kolmivuotiaasta yhteistyökykyiseksi nelivuotiaaksi?

Kapinallisesta kolmivuotiaasta yhteistyökykyiseksi nelivuotiaaksi?

perjantai 31. tammikuuta 2020

”Äiti, en halua pukea mutta teen sen silti”, toteaa napero pukiessaan inhoamaansa haalaria ja kenkiä (niissä ei ole tarpeeksi värejä ja kissan ja vauvan kuvia kelvatakseen). Selviämme ulos ilman raivareita. Hammaspesun aikaan toistuu sama kuvio. ”En tahdo mutta teen sen silti.” Siis mitä, onko tuo minun lapseni?! Olen riemuissani! Elämä on juuri keventynyt monella asteella. Kuin joku olisi lisännyt vuorokauteen lisää tunteja tai kasvattanut kärsivällisyyttäni yli-inhimilliseksi. Yhtäkkiä ihan kaikesta ei tarvitsekaan tapella.

"Voidaanko muskariin ostaa tällainen sopivan kokoinen?"

Kirjoitin syksymmällä lapsen kovasta uhmasta. Nyt alkuvuodesta lapsi täytti neljä. Liekö syytä vai sattumaa, että uhma rauhoittui samoihin aikoihin? Vai onko aivopesumatrani ”elämässä-täytyy-usein-tehdä-asioita-vaikkei-huvittaisikaan” auttanut. Tuskin. Vielä joulukuussa jokainen tilanne päättyi aina raivariin, elämä oli munankuorilla kävelyä. Tuntui, että sammaloiduimme kotiin kun lähdöt olivat aina työn ja taistelun takana. Nyt suuret muutokset, kuten pikkuveljen syntymä ja päiväkodin aloitus ovat takana päin, elämä on tasoittumaan päin.

Neljävuotisneuvolaa varten saimme päiväkodista läjän papereita. Kiltti, empaattinen ja ketterä. Olin helpottunut, syksyn uhma rajoittui siis kotiympyröihin. Herkkä ja voimakastunteinen, sanottiin neuvolassa. Herkkänä ja voimakastunteisena aikuisena huokaisin. Niin, tiedän että lapset reagoivat vahvasti asioihin mutta se voi myös olla pysyvää. Vaikkei aikuisena enää voi samaan malliin heittäytyä maahan kirkumaan vastoinkäymisen edessä, kuohahdan sisältä edelleen kuin noh, nelivuotias. Ihan kaikki pienten jutut eivät siis ole ohimeneviä ja iällä selitettäviä.

Kiireen ja stressin pyörteissä juhlia järjestäessä en ehkä paljoakaan eronnut metrin mittaisesta. Kun Ranskis toi kylmäsavulohta lämminsavulohen sijaan, syöksin tulta. Seitsemällä päällä. Mitähän minusta olisi sanottu neuvolassa? Äkkiä leimahtava? Älä käsittele tulta lähistöllä? Ymmärrän siis tulistuvaa lastani, ehkä liikaakin. Onko lapsellakin kyse enemmän pikaisesti leimahtavasta temperamentista kuin uhmasta? 

Neljän vuoden virstanpylväs on tuonut mukanaan muitakin muutoksia. Ennen lapsi ei suostunut menemään minnekään ilman vanhempia. Edes maailman mahtavin vesiliukumäki ei olisi saanut lasta jäämään, jos siitä olisi pitänyt mennä laskemaan vieraiden kanssa. Täytettyään neljä, halusi hän jäädä ensin yksin huonekalukaupan leikkitilaan. Varmistelin muutamaan otteeseen ja luikin äkkiä tieheni ennen kuin lapsi muuttaa mieltään. Poikkeus, ajattelin. Sitten alkoivat uudet harrastukset, joihin lapsi jäi yksin. Kaksi kertaa viikossa. Ilman lahjontaa ja kiristystä. Uskomatonta. 

Vaikka tilanne näyttäisi olevan rauhoittumaan päin, tulee raivareitakin vielä tasaiseen tahtiin mutta pienemmällä intensiteetillä. Lauantaina teimme lähtöä ystävän nelivuotissynttäreiltä. Kolme hetki sitten kikatellen leikkinyttä tyttöä makasi eteisen lattialla parkuen ja kirkuen, taistellen kaikin voimin kenkien laittoa vastaan. Jaksoin jo hymyillä, noin muillakin. Ihanaa vertaistukea.

Ehkä uhman helpottuessa pääsemme jonnekin tyttöjen kevätreissulle, karistamaan ne sammaleet. Vaikka Pariisiin! Tai sitten ”Pjismaan”, sekin on ihanaa vaihtelua neljän seinällä sisällä taisteluun. Ihana nelivuotias!

Neljävuotiaan herkut

Nuori äiti vaan kuinka kauan?

Nuori äiti vaan kuinka kauan?

lauantai 25. tammikuuta 2020

Katselin pientä kehtoa, jossa vauva nukkuu. Sain yhtäkkisen haikeuspuuskan. Voi ei! Kohta se ei enää mahdu tuohon! Kuinka nopeasti vastasyntynyt kasvaa. Sitten en enää koskaan näe kehdossa omaa pienokaista. Aika on ohi. Ikuisiksi ajoiksi.

Esikoisen kanssa en muista kokeneeni vastaavaa kaihoa. Nyt tekee mieli tarrata kynsin hampain kaikkeen. Ajan laukka on kiihtynyt. 

Haikeus ei kosketa pelkkää vauvaa vaan myös omaa osaani tässä elämänvaiheessa. Koska olen pienen vauvan äiti, kuulun muka jotenkin automaattisesti kategoriaan ”nuori äiti”. Edustan mielelläni tätä ryhmää, joskin tunnen oloni vähän huijariksi. Onko pian 37 vuotias nuori äiti? Numeroina ei niinkään. Ystäväpiirissä olen suurin piirtein saman ikäinen kun kaikki muutkin. Silti näen nuoruuden lopun häämöttävän juuri tässä kohtaa. 

Ehkä lasten saaminen lisää ymmärrystä omasta kuolevaisuudesta, ohikiitävien hetkien herkkyydestä mutta etenkin nyt tunnen olevani vereslihalla. Nuoruuden joutsenlaulu. Viimeistä kertaa pienen vauvan äiti. Ehkä tunne ei liity lainkaan ikään, vaan tietoon siitä, että vauvat on omalta osaltani tehty. Kyllä, lapsilukumme on täynnä.

Synnytyksen jälkeen äiti kokee muodonmuutoksen. Vatsakyttyrän kadotessa myös muut osa-alueet kokevat taianomaisia muutoksia. Hokkus pokkus! Kuin joku olisi taikasauvaa heilauttanut, viikko synnytyksen jälkeen näytin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tylsempi selitys on hormonit. Yleensä hormoneja syytetään kaikesta negatiivisesta. Näppylät, turvotus, pahoinvointi, hiusten rasvoittuminen ja vaikka mikä muu kurjuus naisen elämässä. Siksi tuntui lähes maagiselta, kun vauvan syntymän jälkeen ihohuokoset olivat kadonneet. Epäuskoisena tutkailin peilistä 25 vuotiaan ihoa. Juonteet olivat loiventuneet ja iho kuulas. Nuori äiti!

Vauva-ajan päättyessä vaikutelma nuoruudesta karisee. Esikoisen ollessa noin vuoden ikäinen tunsin oloni jotakuinkin satavuotiaaksi. Imetys oli vienyt kasvoista kaiken pehmeyden ja ryppyjä risteili ruudukkona idästä lähteen, pohjoisesta etelään. Vuoden valvominen oli pigmentoinut pysyvät mustat silmäpussit ja hiuksista puuttui kiilto. Tuntui, että laahustin elämässä kuin aavikolla viimeistä keidasta etsivä retkeilijä. Ensimmäisestä vauvavuodesta sai palautua kaksi vuotta.

Kun tämä vauva-aika päättyy, joudun siirtymään mielessäni seuraavaan kategoriaan. Miksikä sitä kutsutaan? Mikä on nuoruuden ja keski-iän välillä? ”Oikeasti aikuinen”? Vaikka monille ikä on vain numero, on se minulle samalla myös mitta elivoimasta, kaikkivoipuuden määrästä. Lapsista huolimatta en ole niin epäitsekäs että unohdan oman itseni. Ja tarvitseeko? Jos asuisimme Ranskassa, olisin jo kuntouttanut lantionpohjan ja pitänyt huolta itsestäni siihen malliin, että pääsen simpsakkana palaamaan töihin. Ei, en tahdo jättää vauvaani muiden hoiviin mutta toivon vauvan hoidon ohella pystyväni pitämään huolta myös omasta hyvinvoinnistani.

Vähän vajaa kolmekuisella on vain piirun verran suurempi jalka kuin tulitikkuaski

Ehkä enemmän hyvää oloa tuottaisi keskittyä nykyhetkeen kuin pohtia ohikiitävää aikaa. Vauvakin kujertaa vieressä huomion toivossa. Olen tässä pienokainen, hölmöine mietteineni vaikka kaikki mikä on tärkeää on silmien alla. Vauva ja lapsi tarvitsevat äidin, iällä tai ulkonäöllä ei ole lapselle ole merkitystä. Rakkaus ja läsnäolo, niiden tarjoaminen ei riipu äidin iästä mitenkään. Ehkä siinä piilee "nuoren äidin taika", uuden rakkauden hehku. 

*Kaksi ensimmäistä kuvaa: Niki Strbian

Lapsi sai nimen

Lapsi sai nimen

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Eikö teidän lapsellanne vieläkään ole nimeä, kyseli pariisilainen ystävä kuukausi sitten, kertakaikkisen äimistyneenä ajatuksesta ihmislapsesta, jota voi kutsua eri nimellä vaikka joka päivä. Muistatko, odotamme ristiäisiä, kerroin jälleen vielä lisäten, että monet suomalaiset tahtovat nähdä sopiiko valittu nimi vauvan ulkonäköön. Esimerkikiksi Jean-Pierre nimeä ei mitenkään voisi antaa pojalle, jolla on pellavapää ja pyöreät posket. Sillon voisi antaa vaikka nimen Sulo. Tai Onni. Mutta Jean-Pierrellä on oltava tumma, mielellään kihartuva tukka ja vähintäänkin nappisilmät. 

Koska lapsi sai myös Ranskan kansalaisuuden isältään, oli nimi vietävä suurlähetystöön kuukauden sisällä syntymästä. Kuukausi lisää armonaikaa verrattuna siihen, jos lapsi olisi syntynyt Ranskassa! Etunimi oli jo selvillä mutta toisia ja kolmansia nimiehdokkaita riitti kirjan laidasta laitaan. Päivää ennen deadlinea Ranskis ilmoitti, nyt se nimi on oltava. Muuten lapsi ei saa Ranskan kansalaisuutta. Tökkäsin sormen nimikirjan keskelle ja hörähdin: "Swan?"

Benjamin ja Noel ovat ihanan pehmeitä nimiä, huokailin moneen otteeseen. Voi miten kivoja ehdokkaita, kommentoivat ystävät. Pehmeä nimirimpsu ilman sorahtavaa ärrää tai töksähteleviä konsonantteja. Joku nimessä kuitenkin tökki. Lopulta Ranskis tuhahti, ihan liian pehmeä! Trop doux! Jonain päivänä tämäkin pieni vauva on aikuinen mies, nimessä pitää olla rrrakennetta! Niin, totta. Vaikka ajatus vauvasta aikuisena, jota en voi enää halailla ja suukottaa alkoi itkettää. Hrmh! No niin, entäs Alexandre, pälkähti päähäni.

Maistelimme. Alexandre niin kuin Aleksanteri Suuri, sanoin jo uhmakkaasti tutkien pienen pientä vauvan pullukkaa katseellani. Niin iso nimi ja pieni vauva. 

Ristiäisiin mennessä nimi oli virallistettu. Nimi, joka mielessäni sopii lapselle, teinille ja jopa aikuiselle. Nimi, jota ei tarvitse tavata vaan se ääntyy samalla lailla niin suomeksi, ranskaksi kuin englanniksikin. Jouduin tinkimään S-kirjaimesta, ihan kaikkea ei voi samaan nimeen änkeä. 

Sitten piti vielä valita suoritetaanko kaste kirkossa vai kotona. Vaikea valinta, kaikki valinnat ovat tuntuneet viime aikoina vaikeilta. Kirkossa olisi juhlavaa mutta kotona helppoa. Lopulta lähestyvä joulu vastasi kysymykseen sillä kaikki lähialueen kirkot olivat täyteen varattuja. Juhlimme kotona suvun ja pienen ystäväpiirin keskellä lämminhenkisessä tunnelmassa. Juhlakalu nukkui koko kekkereiden läpi. Vihdoin tuntui siltä, että suurimmat päätökset on nyt tehty. Ihanan rauhallinen olo.

Nimestä huolimatta kutsun lasta vielä Vauvaksi. Sana on suussa pyöreä ja lämmin, kuvaa täydellisesti pientä tyytyväistä hymypoikaa. 

Kakussa koreili nimi Daniel Alexandre.

Terveisiä juhlahumun keskeltä

Terveisiä juhlahumun keskeltä

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Huh haipakkaa! Vuosi 2020 on alkanut mutta juhlahumu sen kuin jatkuu!

Vaikka tammikuun harmaus ei ole väreistä mielekkäin, kaipaisin jo yhtä viikonloppua ilman kekkereiden järjestämistä.

Juhlaputki alkoi ristiäisillä. Niitä varten oli pakko saada koti kuntoon. Pahvilaatikoihin ja tilanpuutteeseen kyllästyneenä vuokrasimme takaisin vanhan tutun Pelican-varaston, josta olimme muutama kuukausi taaksepäin roudanneet kaikki tavarat seisomaan olohuoneen nurkkaan. Tai voiko sitä enää nurkaksi kutsua, kun laatikot täyttivät puoli huonetta? Yksi pino toimitti hoitopöydän virkaa, toinen edusti esikoiselle väristysseinää. Tyylisuunta Roskisdyykkari oli jo niin tuttu, että ihan hämmästyin nähdessäni kodin ilman laatikoita. 

Viikon päästä ristiäisistä vietettiinkin jo joulua. Aattona vauva oli hyvän tuulinen ja rauhallinen. Esikoinen intoa ja riehakkuutta täynnä! Uusi vuosi kului kotona ystäväperheen kanssa juhlien. Silloinkin vauva köllötteli pöydän päässä ja jokelteli. Ihmeellinen lapsi! En olisi koskaan uskonut, että vauva voi olla näin rauhallinen. Vaikka ikää on vasta pari kuukautta, on temperamentti täysin toisenlainen kuin esikoisella. Esikoinen kuin sähikäinen ja kuopus kuin kuu-ukko.

"Äiti, onko uusi vuosi sama asia kuin synttärit?"

Väliin on mahtunut lisäksi yhdet valmistujaiset ja kahdet synttärit.

Ja vielä juhlasesonki jatkuu. Esikoisen nelivuotissynttärit ovat lauantaina ja kaikki nurkat pursuavat pinkkejä ilmapalloja, vaaleanpunaista hörselöä ja glitterin värisiä unelmia. ”Lähti synttärit vähän käsistä”, totesi ystävä miettiessämme saman ikäisten tyttöjemme juhlia. Niin. Yksisarvisia, Frozenia vai pinkkejä kissoja? Kimalletta ja kultaakin pitää olla. Vähän kaikkea. Enemmän on enemmän, toimii ohjenuorana tällä kertaa, kun huokailemme tyttären kanssa päättämättömyyden kimallehöyryissä. Ensi vuonna sitten vähän maltillisemmin, ehkä.

Murto-osa synttärirekvisiitasta

Vaikka juhlien järjestäminen on aikaa, rahaa ja energiaa vievään hommaa, saa se myös hetkeksi uppoamaan maailmaan, jossa juhlat ja päivänsankarin onni ovat ensisijaisia. Mitäs sitten kun kupla puhkeaa? Sukellanko suoraan kesälomasuunnitelmiin vai koittaako vihdoin arki?

Millä mielin teillä on alkanut uusi vuosi? Juhlahumua haikaillen vai arkea halaillen?

Ei hullumpi nelivuotiaan leipomaksi!