Tervehdys lokakuu

lauantai 9. lokakuuta 2021

Makustelen tahmean tuoretta korvapuustia ja nautin rauhan tunteesta. Kuuma tee lämmittää ihanasti koko olemuksen. Vilkaisen kelloa, 37 minuuttia tätä autuasta latautumisaikaa jäljellä. Esikoinen on harrastamassa ja kuopus isoäidillään hemmoteltavana. Vihdoin on aikaa avata läppäri, kuunnella itseään ja miettiä tulevaisuuden kuviot selviksi. No, ehkä 35 minuuttia ei riitä ihan koko tulevaisuuden yksityiskohtaiseen suunnitteluun mutta ainakin se on alku. Alku syksylle, alku ehkä uusille tuulille, ainakin uusi alku omalle ajalle.


Kirjoitin viimeksi maaliskuussa tänne blogiin. Aikaa oli mahdotonta löytää. Kuopus oli kotona, nukkui katkonaisesti lyhyet päiväunet enkä ollut juuri ikinä yksin. Oli paljon koronarajoituksia ja vähän, jos ollenkaan mahdollisuuksia viedä lapsia harrastamaan. Valtataistelu ajan käytöstä päätyi blogin tappioksi.

 




Nyt kesä on jäänyt taakse ja syyskuun myötä kuopus on aloittanut päiväkodin. Harjoittelua se vielä vaatii. ”Äiti tulee, äiti tulee” jää kohta kaksivuotias itkemään surkeana. Pidättelen kyyneleitä. Iltapäivällä tullessani hyvissä ajoin hakemaan, kuulen ensimmäisenä äiti-tulee-äiti-tulee-mantran. Onneksi väliin on mahtunut hyviäkin hetkiä, kuviakin näytetään. Työntekijät ovat ihania ja tekevät parhaansa mutta koko päivän mittaiseen sylittelyyn ei päiväkodissa riitä kädet. 


Pienelle lapselle muutos on valtava. Öisinkin kuulen tämän hokevan unen lomassa lohdullista mantraa, "äiti tulee". Onneksi on sisko. "Qweng-weng" taaperon kielellä. Tämä on kuivanut monet itkut pihassa ja saanut pikkuveljen rauhoittumaan. "Muista ettei sinun ole pakko hoitaa ainoastaan veljeäsi", kerron viisivuotiaalle, haluten nostaa vastuun raskaan kuorman painamasta tämän kovin kapeita harteita. ”Ei mutta kun haluan! On kamalaa kun se itkee pihalla. Sitten sanon että äiti tulee ja heti se rauhoittuu.” 

 

Voiko yhdessä lauseessa olla noin suuri voima? Äiti-tulee-hokkus-pokkus?



Viisivuotias on kesän myötä tullut kovin omatoimiseksi ja reippaaksi. Korona-ajan kokenut lapsi on jo tottunut jäämään harrastuksiin yksin (siitä tämäkin 40 minuuttinen aika on lähtöisin). Hän moikkaa ovelta ja sujahtaa päämäärätietoisesti  sisään, jättäen minut ihmettelemään ulkopuolelle. ”Haluan tanssia balettia ja aloittaa kuvataidekerhon”, ilmoittaa innokas harrastusrohmu eräänäkin iltana. Päivät eivät riitä, pahoittelen ja kuitenkin iloitsen siitä, että itseluottamusta on tullut noin paljon. Uudet tilanteet jännittävät vain hetken. Ujon lapsuuden kokeneena en olisi ikimaailmassa itse uskaltanut, päinvastoin toivoin hartaasti, etten vaan joutuisi yksin ikinä koskaan mihinkään. Varsinkaan harrastukseen.

 

Tällä viikolla aloitin pienen sivutyön. Pehmeä lasku työelämään pitkän poissaolon jälkeen. Oikeasta työstäni olen yhä lomautettuna mutta tavallaan sekin tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti toivoisin tekeväni seuraavat 10 vuotta. Ja vielä vuosikymmenet senkin jälkeen. 

 

Sitä en taida päättää tämän pullakahvin aikana. 


Hupsista, aika hurahti! Olo on eheämpi, kaipasin tätä niin kovasti. Palaan taas ajan salliessa ja saadessani toivottavasti tämän blogialustan toimimaan kunnolla. 

 

Nyt haen sen reippaan viisivuotiaan jumpasta, ettei tämänkään tarvitse olla ylireipas ja odottaa. 

 

Mitä teidän syksyynne kuuluu? Uusia tuulia vai sohvannurkkaan käpertymistä?

Ei kommentteja

Lähetä kommentti