Tauon paikka

En saa kuopusta nukahtamaan päiväunille. Juuri kun luulen tämän nukahtaneen, kuuluu inahdus. Pidätän henkeäni, ehkä peli ei ole vielä ole menetetty. Ja sitten alkaa kova itku. Aaargh, turhauttavaa, siinä meni toivo päivän ainoasta omasta hetkestä. Alistuneena otan lapsen kainaloon omaan sänkyyni ja toivon tämän nukahtavan. Nukahtaahan tämä mutta kun yritän nousta, alkaa itku uudelleen.


Oman ajan puute on kalvava, voi kunpa saisin edes rahalla ostettua päivään pienen hetken omaa aikaa. Ja uutisissa puhutaan ulkonaliikkumiskiellosta. Yritän olla kuormittumatta ajatuksesta, kun päätöstä aiheesta ei ole vielä tehty. 

Päikkärit eivät kiinnosta mutta keittiön kaapit ja varsinkin sakset kyllä.

Kuopus on loppupäivän itkuinen, tahtoo olla enimmäkseen vain sylissä. Silloinkin, kun Ranskis lopettaa työt ja olisi valmis ottamaan hoitovastuun pikkuisesta, on huuto karmiva. Äidin syliin! Esikoinenkin tahtoisi syliin päiväkodin jälkeen. Yritän venyä, jotta molemmat mahtuvat. 

Pääisinpä Pariisilaisen hiekkalaatikon äärelle, jossa voisin ladata akkuja leudossa auringonpaisteessa ja katsella miten pieni nauttii hiekan tunteesta käsissään. Sen sijaan hytisen nykyisessä lähipuistossa hartiat korvissa kieltämässä lasta menemään puolen metrin syvyisiin loskalätäköihin. Vähän kun vertaisi hammaslääkärikäyntiä kasvohoitoon.

Toisaalta, Pariisissakin on ulkonaliikkumiskielto, muistan äkkiä.

"Papa!" Ei vaan pupu, korjaan.

Lapset ovat ihania ja huomaan toivovani että nämä pysyisivät juuri tämän ikäisinä. Molemmat ovat hyvässä iässä ja leikkivätkin välillä yhdessä. Yksivuotias jaksaa kiinnostua ihan kaikesta. Viisivuotias osaa jo vaikka mitä. Silti kaipaan omaa tilaa. Tuntuu, että en saa ikinä mitään aikaan. 

Oliko tämä se tunne, joka ajoi esikoisen kanssa jatkamaan opinnot loppuun ja laittamaan lapsen hoitoon? Hoitopaikkaa pitäisi ehkä hakea nyt eikä sitten, kun alkaa taas arvelluttamaan olenko sittenkään valmis päästämään irti. Uskaltaisinko? Onko aika kypsä?

Murehdin asioita, jotka jäävät tekemättä. Blogin kirjoittamista rakastan, mutta en väkisin tai kovassa kiireessä. Ajatukset ovat jumissa ja inspiraation siivet sidottuina, kun kaikki oma aika on poissa.

Ja sitten on vielä maaliskuu, onneksi loppu jo häämöttää. Ehkä innostuksen puute johtuukin siitä. Inhoan nimittäin maaliskuuta, enemmän kuin mitään muuta kuukautta! Ulkona litisee ja lätisee ja olen korviani myöten täynnä pukemisraivareita. Tuntuu, että viha kurahanskoja kohtaan on vallannut puoli elämää. Jos saisin poistaa vuodesta yhden kuukauden, se olisi maaliskuu. Alaston valo, värien puute ja seitsemäs kuukausi märkää kuraa venyttää sietokyvyn rajoja äärimmilleen. 

Blogi jää hetkeksi tauolle.

Aurinkoista kevään odotusta kaikille! <3