”Äiti, tuli yhtäkkiä kamala ikävä Pariisin kotia.” Voi kulta, yritän lohdutella mutten osaa vastata ainaisesti kalvavaan tarpeeseen päästä käymään Pariisissa.
Illalla nukkumaan mennessä esikoinen avaa sydäntään. ”Minua huolettaa yksi asia. Minä haluaisin, että minunkin lapseni puhuvat suomea ja ranskaa. Niinkuin minä. Entäs jos se lasten isä ei osaa molempia?”
Miten ihmeessä noin pieni tyttö edes osaa ajatella tuollaista? Toisaalta tällä on todella vahva hoivavietti ja vauvanukkejen hoitaminen on ollut päivittäistä aina taaperoajoista lähtien. Omista lapsista tulevaisuudessa puhutaan usein ja prinsessasatujen myötä esikoinen on alkanut pohtia kenestähän tulee tämän omien lasten isä. Tällä hetkellä ehdokkaita on kaksi. Paras tyttökaveri ja toinen kaveri, joka on poika.
Vastaan: ”sinähän puhut molempia! Jos oikein kovasti tahdot, niin saat kyllä lapsesikin oppimaan molempia. Muistathan, että olet yhtä lailla ranskalainen kuin suomalainen".
Nykyään lasta turhauttaa välillä oma ranskan kielen taso. ”En osaa sanoa ranskaksi”, tämä murehtii isän pyytäessä selittämään päivän kulkua. Ranskiksen kanssa lapsi puhuu yhä vain ranskaa, joskin monimutkaisemmat sanat pyrkivät puheen sekaan suomeksi. Pariisista pois muutosta on kulunut puolitoista vuotta. "Je ne sais pas dire mustasukkainen!" "Ni varsiluutabasso!" Ranskiskaan ei osaa heti kääntää Pikku karhusta ja tiikeristä opittua soitinta.
Ei käy kieltäminen, ranskan kieli on menettänyt asemaansa ja painumassa taka-alalle. Viisivuotiaan suomen kieli kehittyy kovaa vauhtia ja saduista opitaan kieleen jääviä vaikeampiakin sanoja, joiden vastine jää oppimatta toisella kielellä. Vähemmistökieli ei Suomessa pysy kehityksen perässä. Lapsi ei enää tahdo ranskalaisia piirrettyjä, vaikka ne olisivat ainoa tapa saada katsoa piirrettyjä. Videopuheluita ranskalaisten sukulaisten kanssa tämä aristelee. Osan sukulaisista tämä on unohtanut kokonaan.
Olen silti iloinen, ettei Pariisi ajatuksena ole täysin pyyhkiytynyt viisivuotiaan mielestä. Tosin luulen, että muistikuvat pohjautuvat enemmän valokuviin ja kertomuksiin, kuin muistiin. Puolitoista vuotta on viisivuotiaalle valtavan pitkä aika.
”Leikitäänkö, että lähdetään Pariisiin?” Onneksi uteliaisuus ja mielenkiinto toista kotimaata kohtaan ovat yhä pinnalla. Toivottavasti ne säilyvät, vaikka kaikkiin matkakysymyksiin vastaus on aina sama, korona. Kantaako uteliaisuus niin pitkälle, ettei kaksikielisyys tyrehdy pandemiaan?
Nähtäväksi jää miten käy kohta puolitoista vuotiaan kuopuksen kielitaidolle. Vaikka Ranska maana on jäänyt vieraaksi, on kieliympäristö arjessa melkein ranskalaisempi kun esikoisella aikoinaan, kiitos koronan. Ranskis on nimittäin kotona etätöissä joten yksivuotias kuulee kieltä aamusta iltaan. Esikoisen kanssa asuimme Pariisissa mutta puhuin suomea maanisen puheripulin vallassa, jotta esikoinen varmasti omaksuisi Suomen kielen, asuinmaasta huolimatta.
Tällä hetkellä puolitoistavuotias pulisee omaa kieltään intensiivisesti. Ei suomea tai ranskaa. Mielestäni siinä on enemmän ranskan kielen piirteitä kuin suomen. Jokeltelun seasta nimittäin erottuu tavuja, jotka viittaavat korvissani ranskaan. Tavuparit La-la (la-bas?), ma-ma (maman?) ja pa-pa/ ba-ba toistuvat jatkuvasti. Tai ehkä ne ovat kaikilla osa puheen perustaa, kielestä riippumatta?
Onko teillä korona-aika vaikuttanut lapsen vähemmistökieleen?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti