Viisivuotiaalla on tulossa parhaan päiväkotikaverin synttärit. Lapsi on vuoroin innoissaan, vuoroin raivoissaan. ”Odotan niiiin paljon juhlia, en malta millään odottaa!” Ja hetken päästä: ”En kyllä mene niihin juhliin ollenkaan!”
Jaahas. Selvitetäänpä mistä nyt tuulee.
Illalla ymmärrän, että lapsi pelkää joutuvansa juhliin ilman vanhempaa. Koronan takia kun väkiluku on pidettävä minimissä ja monesti viisivuotiaat voi jo jättää hetkeksi ilman vanhempaa. Jumpassa ja muskarissakin tämä on jo käynyt vuoden päivät ilman vierellä olevaa äitiä. Ilman traumoja luulisin, sillä näihin menosta ei tule tappelua.
Pienen viestittelyn jälkeen selviää, että juhliin saa mennä mukaan yksi vanhempi. Lapsi on silminnähden huojentunut. Kiukku siirtyy riemun tieltä. ”Olen niin ilonen että pääsen, en olisi mennyt ollenkaan ilman vanhempaa ja se olisi harmittanut ihan kamalasti. Olen niin niin iloinen!”
Ilo ylimmillään ja ujous unohtunut |
Olen itsekin ollut lapsena auttamattoman ujo. Muistan, miten menin kaikkia aikuisia, tuttujakin, piiloon äidin selän taakse ja päiväkotiin meno oli ensimmäiset vuodet kamalaa. Leikki-ikäisenä harrastuksetkin oli unohdettava, sillä ujostelin niin, etten suostunut sylistä pois lainkaan. Kaikesta huolimatta päädyin musiikkiluokalle, esiinnyin lukion loppuun asti kaikissa kissan ristiäisissäkin ja aikuisena työhön, jossa olen satojen ihmisten silmien alla. Rakastan juhlia ja väenpaljoutta mutta muodollinen esiintyminen saa vieläkin pelkäämään niin, että housut tutisevat.
Kun on itsekin ollut lapsena ujo, on omaa ujoa lasta helppo ymmärtää. Vaikka lapsi on vieraille ujo, on tämä rohkea kuin leijonankesyttäjä kaikessa, mikä liittyy vauhtiin ja liikuntaan. Hoplopissa tämä selättää yksin kaikki rastit, korkeimmatkin liukumäet ilman mitään pelkoa, ketterästi kuin apina mutta muskarissa vieraalle aikuiselle puhuminen jännittää niin, että sanoja saa odottaa pitkään. "Muistatko, olisi pitänyt tervehtiä", sanon kadulla törmättyämme tuttuun aikuiseen. "Ujostutti."
Pariisissa ujous ei ole normi. Siellä sain tuntea, että ujodesta olisi päästävä mahdollisimman äkkiä yli, ennen kuin se vaikuttaa koulun alkuun. Suomalaisia taas pidetään yleisesti etäisinä, jopa introvertteinä, joten täällä lapsen ujous ei niin korostu. Se ei ole virhe, josta pitää väkisin pakottaa pois vaan osa lapsen kasvua ja persoonallisuutta.
Ujostuttaa vaan ei huimaa |
Viisivuotiaalla on onneksi paljon kavereita ja ujous korostuu ainoastaan vieraaseen paikkaan mennessä. Koronaelämä karsii kuitenkin sosiaalisia tilaisuuksia, joissa pääsee turvallisesti harjoittelemaan ujouden yli pääsemistä, esimerkiksi kyläily on hyvin vähissä entiseen verrattuna.
Välillä ujo lapsi voi vaikuttaa epäkohteliaalta. Tämä ei ole sitä tahallaan. Rohkeuden löytäminen tervehtimiseen voi vain viedä niin kauan aikaa, että tilanne on jo mennyt ohi. Pariisissa jatkuva tapakasvatus tervehtimiseen tuotti tulosta. Luulen, että näin puolitoista vuotta jälkeenpäin, koronaelämän seurauksena, olisi tilanne tänään toinen. Ranskalainen vanhempien kasvatusneuvoihin perehtynyt sivusto Parents neuvoo:
" Et surtout, restez intraitable en ce qui concerne la politesse. Sa timidité ne doit pas lui servir de prétexte à ne pas dire « bonjour », « s’il vous plaît » ou « merci »." Ujokaan lapsi ei saa laiminlyödä käytöstapoja. Pitää kiittää, tervehtiä ja muistaa käytöstavat ujoudesta huolimatta.
Käytöstavat ovat tärkeitä mutta koska suomalainen kulttuuri korostaa huomattavasti vähemmän kohteliaisuusvirkkeitä, ei lapsen suusta lennähdä automaattisesti esim. "anteeksi" vieraaseen aikuiseen törmätessä. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö kotona muistutettaisi käytöstapojen tärkeydestä tai ettei lapsi omaksuisi niitä koskaan. Aika moni aikuinenkin täällä pyyhältää ohi törmäyksen vain hiuksen hienosti välttäen mutta ilman pahoitteluja. Kun ympäristö ei tuo joka hetki esiin kohteliaisuuden tärkeyttä, on ujon lapsen helpompi livahtaa riman alta. Niin tekee moni aikuinenkin.
Mikä ujostelu? |
En ole huolissani lapsen ujostelusta sillä pääsinhän siitä yli itsekin. Ajan kanssa.
Synttäreillä lapsi säntää leikkimään ja jättää minut eteiseen. Aina silloin tällöin tämä tulee kuitenkin hakemaan turvaa. Halaa ja säntää tiehensä, suu iloisessa hymyssä.
Onko teillä ujoja lapsia tai ujosteletteko itse? Koetteko ujouden piinaavaksi vai yhdeksi osaksi persoonallisuutta?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti