Lomamatka korona-aikana?

Lomamatka korona-aikana?

tiistai 29. syyskuuta 2020

Miten he kehtaavat matkustaa, ihmettelee moni selän takana kuullessaan meidän olleen reissussa. Näinä aikoina se on vaarallista ja altistaa muut! 

Pandemiaa ei sovi vähätellä mutta vaarojen näkeminen kaikkialla ei ikävä kyllä paranna tilannetta. Vihamielinen käyttäytyminen ja hysteria vain pahentavat jo muutenkin hankalaa tilannetta. Sen sijaan ihmismassojen välttäminen, turvavälien pitäminen ja hyvä käsihygienia ehkäisevät tautikurimuksen leviämistä matkallakin. Lomalla sääntöjen ja suositusten noudattaminen on ihan yhtä tärkeää kuin kotiympyröissä.

 

Nyt kerron, miten Covid-pandemia näkyi Italian matkallamme.

Lomakohteemme määräytyi elokuussa sen mukaan, minne hallitus oli purkanut matkustusrajoitteet. Suositus välttää matkustamista ei koskenut vihreän listan maita, joista tullessa ei myöskään joutuisi karanteeniin. Loppukesästä vihreän listan maat olivat niitä harvoja turistikohteita, joihin oli normalisoitunut rajaliikenne. Maita ei ollut kovin montaa mutta Italia onneksi oli listalla. Meille se oli alunperin korvike Etelä-Ranskalle, jonne ei alati pahentuvan pandemiatilanteen takia ollut mitään asiaa. 

 

Kohteeksi valikoitui Toscana. Jos kaikki muutkin pitävät sitä todeksi muuttuneena unelmana, miksi emme siis mekin!? Sinne siis! Ja miten ihanaksi paikaksi se osoittautuikaan!

 

Löysimme pienen kylän, jonka maisemat olivat kuin suoraan maalarin pensselistä. Siellä olisimme paremmassa turvassa koronavirukselta kuin Helsingin keskustassa. Omassa talossa, maaseudun keskellä, oman auton varassa.

Lomaparatiisi ja oma rauha

Maskit kasvoilla lähdimme matkaan. Vauvaa ei tosin kiinnostanut sääntö ”älä koskettele maskia”. Tämä nyki maskiani aina päästessään syliini. Lensimme Roomaan, jonka lentokenttä vaikutti hyvin tyhjältä elokuisena perjantai-iltana. Vuokrasimme auton ja ajaa hurautimme Rooman pölyistä Toscanan rauhaan. Emme juurikaan joutuneet kovin lähelle muita matkustajia. Enemmän lähikontakteja tulee änkiessäni pieneen kivijalkamarkettiin kotikadullamme.

 

Lomatalomme oli pienessä Montaionen kylässä. Vaikka keväällä tautitilanne oli kurittanut Italiaa pahasti, sanoi lomatalon omistaja, ettei se juuri vaikuttanut heidän kylässään. Ihmiset liikkuivat omilla autoillaan, elivät omissa oloissaan. Ensimmäisen viikon aikana näin vähemmän ihmisiä kuin Helsingin keskustassa yhdessä päivässä. Pienessä kylässä oli väkeä harvakseltaan ja he näyttivät onnellisilta ja elämäniloisilta istuessaan maskit leuan peittona penkeillä vaihtamassa kuulumisiaan. 

Toisella viikolla uskaltauduimme Pisaan. Ihmisiä oli kaltevan tornin ympärillä suunnilleen saman verran kuin keskipäivällä helsinkiläisen lähiön ostarilla. Firenze oli ainoa kohde, jossa oli paljon ihmisiä. Muuten olimme lähinnä oman perheen kesken. 

 

Pikkukylissä italialaisten maskin käyttö oli hyvin huoletonta. Yleensä maski oli käsivarren ympärillä odottamassa tilannetta, jossa se on pakollinen. Esimerkiksi kauppoihin ei ollut mitään asiaa ilman suojaa. Ravintoloissa sen sai ottaa pois. Sama maski vedettiin kasvoille ruokailun päättyessä. Pikkukylissä noin kaksi kolmasosaa ihmisistä käytti maskia ulkonakin. Rannoilla ei kukaan, mutta ihmisiäkin oli niin vähän, että omaa tilaa jäi metrikaupalla. Yhtenä päivänä kävimme tivolissa. Siellä sanottiin, ettei maskia tarvitse, kuin ihmisiä oli noin kourallinen. Tarkkaan ottaen näin kaksi muuta perhettä meidän lisäksemme.

 

Käsidesiä tarjottiin kaikkialla. Ihmiset tiedostivat viruksen olemassaolon mutteivät vaikuttaneet hysteerisiltä. Elämä jatkoi kulkuaan ja jokainen kantoi oman panoksensa. Ryppyotsaisuutta sai hakemalla hakea mutta ei, en nähnyt.

Suomessa ollessa saa hyvin mustan kuvan koko muun maailman tilanteesta. Oli henkisesti vapauttavaa nähdä sen olevan vain osa totuutta. Vaikka virus jatkaa leviämistään eikä vakavaa asiaa sovi missään nimessä vähätellä tai unohtaa, ei kotiin ahdistuneena lukkiutuminen ja uhkakuvissa vellonta ole ainoa oikea tapa jatkaa elämää. ”Vain Suomessa on turvallista, muualla on vaarallista” -ajattelu kyseenalaistui. Sääntöjä voi noudattaa järki päässä, ei hysteriaa lietsomalla.

 

Varmaa on, että paras tapa hillitä viruksen leviämistä olisi lukkiutua kotiin ja välttää kaikkia ihmiskontakteja aina ruokakauppaa myöten. Viruksen lisäksi toimista kärsisivät ihmiset, arki ja talous. Järkevät rajoitukset sen sijaan parantavat mahdollisuuksia selvitä pandemiasta. Samalla ihmiset jaksavat noudattaa niitä pidempään. Toisaalta tahdon uskoa siihen, että Suomen rajoitukset pysyvät maltillisina koska kansanluonteeseemme kuuluu tietynlainen kuuliaisuus, mitä etelämpänä ei ehkä ole. Vai mitä sanotte jalkopallopelistä, jonka jälkeen jälkeen tuhannet fanit juhlivat kaduilla voittoa kylki kyljessä, voiton suudelmia vaihtaen. Näin Marseillessa.

 

Lomalta kotiin palatessa esikoinen jäi kotiin kahdeksi viikoksi ja mies etätöihin. Lapsen nenän vuotaessa eräänä päivänä, veimme hänet testattavaksi. Tulos oli negatiivinen.

Jälkikäteen selailen matkakuvia onnellisena ja imen niistä elinvoimaa. Älkää huoliko, virus ei tartu tämän matkakokemuksen lukemisen myötä. Matkakuumeesta en mene takuuseen ;)

 

Voimia kaikille syksyyn! <3

 

Terveisiä Toscanasta

Terveisiä Toscanasta

maanantai 21. syyskuuta 2020

Aamuaurinko on lämmin ja pehmeä, kuin samettia iholla. Edessä avautuu näkymä kumpuileville viinitiloille. Oliivipuitakin näen. Siellä täällä on sypressejä, vihreän eri sävyjä silmän kantamattomiin. Vain kahvinkeittimen porina rikkoon hiljaisuuden. 

Maailman hitain kahvinkeitin muuten, puolessa tunnissa saa neljä kuppia kahvia, lähes täyden pannun keittämiseen menee tunti. Se ei haittaa, lomalla ei ole kiire. Olemme Toscanassa.

aamukahvi maistuu näissä maisemissa

Maisema on kuin postikortti. On niin kaunista, että luulisi lavastetuksi. Vedän syvään henkeä ja hyvä olo hyökyy päälle. Mieltä kutkuttaa. Mitähän kivaa tekisimmekään tänään. Eilen olimme rannalla Viareggiossa. Vesi oli lämmintä kuin linnunmaito. Näimme meduusankin. Aalto heitti sen rantaan ja ehdin jo säikähtää. Rantavahti sanoi niiden olevan vaarattomia, kutittavan korkeintaan.

Kymmenkuinen on oppinut kävelemään huojuvin askelin pihanurmikolla. Ja söisi vain pastaa. Soseet eivät maistu vieläkään mutta muiden lautasilta pienet vikkelät sormet pihistävät spagettia. 

Olemme Ihailleet tähtitaivasta Siennan ikivanhojen muurien sisällä. Lapset leikkivät illan lämpöisessä pimeydessä historiallisella keskusaukiolla ja ihmiset illallistivat terasseilla. Sydämeni sykki iloa ja elämää. Olemme ylittäneet Firenzen kuuluisan sillan ja minä sain pakit tuomiokirkosta hameen helman mitan takia. Perässäni tullut mikroshortsien käyttäjä laskettiin silti sisään. Päätin olla pahoittamatta mieltäni. Tuomiokirkko oli lopulta ehkä upeampi ulkoa päin kuin sisältä.

Olemme ajaneet Pisaan ja nähneet kaltevan tornin. Jonoa torniin oli saman verran kuin yleensä Alepan kassalle. Alle kahdeksan vuotiaat eivät pääse torniin turvallisuussyistä, joten huippu jäi näkemättä. Lupaan esikoiselle, että voimme palata neljän vuoden päästä uudelleen.

 

Nyt lapset istuvat nurmikolla ja leikkivät mutakokkareilla. Ne jaksat viihdyttää päivästä päivään. Toisin kuin uudet lelut. Pitäisi varmaan siirtää konkkaronkka uima-altaan reunalle. Lapsen huuto keskeyttää unelmoinnin: ”Äiti, vauvan kakka haisee hernekeitolta!” ”Ampiaisen pistoon sattuu!” ”Nääälkä!”.

Lapsiperhearki ei lakkaa olemasta lomallakaan mutta on niin paljon helpompaa jaksaa yövalvomiset ja itkut lämpöisessä, elämän iloa sykkivässä maassa. Tuntuu esimerkiksi, että lapsilla on ruoka-aika käsillä koko ajan. Välillä on ollut päiviä, kun olemme joutuneet sinnittelemään keksien ja gelaton voimin iltaan saakka, kun pikkukylän jokainen ravintola on ollut suljettuna siestan ajan. Oppimisen paikka, maaseudun rauha soljuu omalla painollaan eikä yhden turistiperheen tarpeet muuta kaupungin ikivanhoja tapoja.

 

Päällimmäinen tunne on onni. Toivottavasti saan samasta tunteesta kiinni myös kotiinpaluun jälkeen.

 

Monia varmaan mietityttää mietityttää, miten korona vaikutti matkaan. Osa ehkä ajattelee matkailun olevan järjetöntä ja aiheetonta tänä aikana. Joidenkin mielestä itsekästä hulluutta. Aiheesta lisää seuraavassa postauksessa. 

Aurinkoa kaikille syksyyn! <3

 

Huonosti nukkuvat lapset

Huonosti nukkuvat lapset

torstai 27. elokuuta 2020

Väsymys kiristää pääkoppaa. 10kk vauva herää öisin ainakin kerran tunnissa, välillä 45 minuutin välein. Tutti tippuu, itkettää tai pitää saada maitoa. Hypin oman sängyn ja pinnasängyn väliä. Imetyksen jälkeen yritän laittaa vauvan takaisin omaan sänkyyn. Lapsi vaan rytkyy sylissä, kun unentokkuraisena siirtelen tätä, herää viimeistään, kun lasken takaisin pinnasängyn pohjalle. 

 

Samaan aikaan esikoinen itkee omassa huoneessaan.

Reipas päiväkotiin lähtijä

Aamuisin tekee mieli nuijia päätä seinään, kauanko tätä jaksaa? Jo viides vuorokausi putkeen muutaman tunnin unilla. Kolmannen valvotun yön jälkeen luulin, etten jaksa yhtään enempää. Ja niin sitä vain jotenkin jaksaa. Yöhulinoita on nyt kestänyt muutaman viikon mutta tilanne ei ota laantuakseen.

 

Esikoisen yöt ovat melkein pahempia kuin meidän muiden. Tämä itkee, potkii sängynlaitoja ja näkee painajaisia. Nyt viikon ajan levottomuus on kestänyt läpi yön. Onneksi aamulla lapsi ei muista yön tapahtumia vaan on oma iloinen itsensä. Vain mustat pussit silmien alla ovat merkkinä yön kauhuista. Meillä kaikilla. Olemme kohta kuin perhe karhukopla mustine silmäympäryksinemme.

 

Nelivuotias on aina nukkunut huonosti. Heräillyt, nähnyt painajaisia, puhunut unissaan ja saanut kauhukohtauksia. Nyt päiväkodin alkaessa kesäloman jälkeen ovat yöt taas menneet ihan ranttaliksi. Vaikka päiväkotiin on kiva mennä, aiheuttaa muutossa arjessa heti rikkonaisia öitä.

 

Pojat etätöissä

Entä vauva? Tämä on siskoaan parempi nukkumaan. Elokuun myötä ollaan kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa kumpikaan ei nuku. Alan miettiä pilaanko itse lasten yöt? Pitäisikö heitä huudattaa eikä reagoida jokaiseen inahdukseen? Tapahtuuko päivien aikana liikaa? 

Illalla lähden lenkille päästäkseni eroon niskan päällä painavasta väsymyksestä. Olen ylikierroksilla. Päiväuniakaan en osaa nukkua. Ironista kyllä, mitä vähemmän nukun, sitä vaikeampi nukkua. Onneksi happihyppely ystävän kanssa auttaa ja olo kohenee. Kotiin tullessa molemmat lapset itkevät ja tahtovat syliin. ”Minulla oli kama ikävä”, itkee 4v poissaoloani, joka kesti 45 minuuttia.

Onko napanuora kasvanut koronakevään myötä takaisin paikoilleen? Olenko öisinkin liikaa käytettävissä ja lapset ovat tottuneet ”palveluihin”, niin kuin neuvolassa sanottaisiin? Pitäisikö osata viheltää peli poikki ja antaa vähemmän rintaa, silityksiä ja lohdutuksia? Laittaa ovi kiinni ja nukkua posottaa puoli yötä yhtä soittoa?

 

Mahdotonta. Äidinvaisto on ohjattu reagoimaan lapsen itkuun. Olisi ehkä helpompaa opettaa lapsi nukkumaan kuin kovettaa itsensä kivisydämeksi. Vaan käykö ainoa tie itkuttomiin öihin itkuisten öiden kautta?

Ranskis on myös väsynyt. Tämä on tehnyt koko vuoden töitä, kesälomakaan ei ole vielä koittanut.  

 

Syyskuun kohdalla lukee LOMA.  

 

Nukkuisivatko lapset lomalla? Mikä avuksi öihin? Unikoulu, korvatulpat vai yllin kyllin lomailua? 

Blogi jää uinumaan muutamaksi viikoksi kesälomalle, nähdään syyskuussa! :)

 

 

Kaksikielisyys 4,5 vuotiaana

Kaksikielisyys 4,5 vuotiaana

torstai 20. elokuuta 2020

”Ottaisinko mukaan tämän nallen ui tämän sammakon”, miettii neljä ja puolivuotias kotona leikkiessään. ”Vai”, korjaan ties kuinka monennetta kertaa ja jatkan, ”kuka ui, nalle vai sammakko?”. Lasta naurattaa. ”Vai. Ei ui”, tämä tuumii ääneen.

Muistutan, että sanaa ”ui” käytetään suomen kielessä vain uimisen yhteydessä. Lapsen itsekehittämä sana onkin suomen ja ranskan kielen sanamutaatio, josta on vaikea päästä irti. "Ou" ja "vai" ovat muuttuneet sanaksi "ui". Muuten sanat eivät juurikaan sekoitu. 

Tosin ranskan kielen seassa alkaa olla yhä enemmän suomalaisia sanoja. 

Team France

Yhtenä päivänä huomaan esikoisen kuuntelevan minun ja mieheni ranskankielistä puhetta mietteliään näköisenä. ”Äiti, sinä olet oppinut ranskaa”, toteaa tämä lopulta. ”Nyt minä olen opettanut papalle vähän suomea ja sinulle vähän ranskaa”, summaa lapsi ehkä enemmän itselleen kuin minulle. 

 

Meillä on ollut aina kotikielenä Ranska. Esikoiselle olen silti puhunut vain suomea. Lapselle sanoin aina Pariisissakin asuessamme, etten ymmärrä ranskaa. Äidin kanssa voi puhua vain suomea. Onkin liikuttavaa, miten pieni lapsi uskoo kaiken pureksimatta ja vasta nyt huomasi, että puhun miehen kanssa ranskaa.

Team Finland

Suomessa asuessa esikoinen käyttää ranskan kieltä enää isänsä kanssa puhuessaan. Testaan välillä lasta kuullakseni onko kieli tekemässä katoamistempun. Kaikkein kimuranteimmat ajatuskukkaset eivät aina käänny. ”Eilisen huominen on tänään, niinkö äiti?” "Kyllä, mutta varmista vielä papalta", pyydän esikoiselta nähdäkseni kääntyykö ajatus ranskaksi. Pienen kakistelun jälkeen sama onnistuu toisellakin kielellä. 

 

Kaikki ajatukset eivät käänny molempiin suuntiin, taitotasosta huolimatta. Lapsi syö isänsä kanssa kinkkua. Yhtäkkiä tulee välähdys. "Papa! Est-ce qu´une jambe bon est comme jambon?" Ranskaksi kinkku on ”jambon”. Reisi on "jambe" ja hyvä on "bon". Äh, tätä ei käännä Erkkikään sulavasti! Kysymyksen ydinajatus kuitenkin oli, että onko reisi sama kuin kinkku. Ehkä syntyperäinen kaksikielinen saisi käännettyä tästäkin suomenkielisen nokkeluuden. 

Team Sekasorto 

Ilmoitimme lapsen syksyksi ranskankieliseen harrastukseen. Jospa sieltä löytyisi ystävä, jonka kanssa voisi luonnollisesti ylläpitää kielitaitoa. Lapsi iloitsee kaksikielisyydestään ja toivon, että niin on tulevaisuudessakin. Sujuvalla kielitaidolla kun on ilo puhua.

 

"Mitähän kieltä pikkuveli oppii?" pohtii lapsi katsellessamme valokuvia Pariisista. Muistutan nelivuotiaalle, että tämä voi opettaa pikkuveljelleenkin ranskaa, kun osaa sitä niin hyvin. Nelivuotias nyökkää itseensä tyytyväisen näköisenä. Pieni kaksikielisyyden kukkanen <3.

Lisää lapsen kaksikielisyydestä:     Kaksikielisyys nelivuotiaana

                                                    Kaksikielisyys kolmivuotiaana

                                                    Kaksikielisen lapsen puhe 2,5-vuotiaana

Töihin vai hoitovapaalle?

Töihin vai hoitovapaalle?

torstai 13. elokuuta 2020

Katselen kalenteria epäuskoisissa tunnelmissa. Vanhempainvapaan loppu on käsillä. Olisinko tosiaan valmis jättämään yhdeksänkuisen vauva hoitoon ja palaamaan töihin? Toteutuivatko toiveet ja suunnitelmat pian päättyvää äitiyslomaa kohtaan? 

 

Toivoin ajanjakson sisältävän rauhallista vauvaan tutustumista. Ehdottomasti myös matkoja, ehkä pidempiäkin, koska olen todennäköisesti viimeistä kertaa näin pitkällä vapaalla. Halusin kyläillä ja kutsua kylään, nähdä ystäviä ja perhettä. Rauhaa ja äksöniä sopivassa suhteessa. Tehdä esikoisen kanssa juttuja, joihin työelämän ohella ei ole koskaan aikaa. 

 

Aika lailla toiveita, kun listaa katsoo. Toiveena täydellinen elämä.

Koronapandemia mullisti äitiysvapaan. Onneksi vauvaan on vahva ja hyvä suhde mutta monilta muilta osin suunnitelmat jäivät haaveen tasolle. 

 

”Äitii, kukaan ei leiki minun kanssani” pauhaa nelivuotias vaihtaessani vaippaa. ”Miksi minun täytyy olla yksin”, jatkuu kritiikki volyymin noustessa, kun en ole sekunnissa valmis. ”Arrête de crier”, huutaa Ranskis esikoiselle, toivoen tämän lopettavan huutonsa.” Yäää, papa huutaa minulle!”

 

Kotona ainakin on enemmän härdelliä kuin rauhaa. Esikoinen tahtoo leikkiä riehuleikkejä. Ranskis tahtoo tehdä töitä. Vauva tahtoo kiivetä joka paikkaan. Minä tahdon yksin suihkuun. Kaikkien toiveet ovat päällekkäisiä ja huutohan siitä syntyy. Välillä tuntuu, että korvissa soi! Huh, mikä sirkus! Olisiko työelämä sittenkin varteenotettava vaihtoehto?

Lehden mukaan töissä käyvät kahden lapsen äidit stressaavat 40% enemmän

Mutta töihin, olisinko valmis? Vauva on oppinut sanomaan äiti. Ei ehkä ymmärrä mitä sana tarkoittaa mutta ilahdun joka kerta kuullessani pienen suun kiljaisevan ”ÄITIH”. En ole tarpeeksi kyllästynyt kotona oloon, jotta voisin palata sorvin ääreen. Tahdon nähdä vauvavuoden kaikkinensa, vaikka talous ottaakin siitä takkiinsa. Kehitys on tässä vaiheessa hurjaa. Ensiaskeleitakin on jo otettu!

 

Tahdon ottaa vastaan syksyn vauvan kanssa. Nauttia raikkaasta syysilman kirpeydestä hiekkalaatikon reunalla, ilman kiirettä minnekään. Olla läsnä, kun vauva hakee kihertäen katseellaan: ”äiti, leikitäänkö?” Kun silmät alkavat lupsua väsymyksestä ja pieni painaa tuhisten nenänsä kaulakuoppaani. Tahdon lohduttaa, kun sattuu. 

 

Tukeudun kliseeseen, joka on totta. Töitä ehtii tehdä koko elämänsä mutta vauva on vauva vain ohikiitävän hetken.

Elämä ei ole täydellistä. Ei äitiyslomakaan ollut. Mutta kaiken hullunmyllyn sekaan on kätkettynä jalokiviä. Arvokkaita ja ohimeneviä hetkiä. Ehkä ajoittaisen huudon ja väsymyksen sijaan muistankin myöhemmin, miten vauva oppi taputtamaan. Nauravat silmät ja neljä hammasta. Esikoisen huokauksen lukiessani keskellä arkipäivää ”Äiti, minulla on ikävä sinua päiväkodissa”.

 

Kunpa sekasortoisissakin hetkissä näkisi useammin niiden kauneuden kuin kauheuden. Vaikka aamukahvin juominen rauhassa on tällä hetkellä vain haave, epäilen joskus ehkä juovani aamukahvia rauhassa ja haaveilevani tästä hetkestä.

 

Näkisipä sen mitä sai, sen sijaan että näkee sen, mitä jäi saamatta. 

 

Lopulta päätös oli hyvin helppo. Ei vielä töihin. Oliko teille helppo päätös palata töihin tai jäädä kotiin?  

Laivalla Riikaan avec vauva ja 4v

Laivalla Riikaan avec vauva ja 4v

torstai 6. elokuuta 2020

Hylkeen kuva tervehtii meitä laivan kyljessä lähestyessämme terminaalia. Nelivuotias hihkuu ja puhkuu. Aurinko paistaa ja olemme lähdössä Riikaan niin kuin moni muukin suomalainen perhe tänä kesänä. Ihanaa päästä näkemään uusi kaupunki!

 

Laivaan astuessa Harri hylje jorailee musiikin tahtiin toivottamassa matkustajat tervetulleeksi. Nelivuotias rohkenee heittää yläfemmat ja vauva puhisee innosta. Niin minäkin!

Uskokaa tai alkää mutta kahden sängyn väliin mahtui pinnasänky!

Hytissä meitä odottaa valmiina vauvan matkasänky, samoin sängynlaita nelivuotiaalle. Molemmat sai klikattua jo risteilyä varatessa. Todella hyvä näin. Ei tarvitse jännittää laivalle asti onko näitä vielä infossa jäljellä. Muumihyttiä en onnistunut varaamaan. Systeemi herjasi henkilömäärän ylittyvän vaikka vauva nukkuu pinnasängyssä. Onneksi muumit eivät olleet kynnyskysymys.

 

Silja Serenade-aluksella on kaksi leikkitilaa, molemmat ovat auki koronatilanteesta huolimatta. Toisessa voi katsella piirrettyjä, pelailla ja laskea liukumäkeä. Toisessa on jopa pomppulinna. Lisäksi lapsille on ohjelmaa, jossa Siljan maskotti, Harri Hylje on mukana. Mennessä emme päässeet lasten discoon ruokailun takia mutta tullessa aikataulut kohtasivat paremmin. Lasten ohjelmat ovat aika lyhyitä joten discoonkin kannattaa mennä heti sen alkaessa. Hylje esitti lavalla oikeat muuvit ja vauva hytkyi ja kiljahteli riemusta maskotin liikkuessa. 

9kk vauvakin nauttii leikkitilassa

"Mikä sinusta on laivalla parasta", kyselen uteliaana esikoiselta leikkitilojen väliä kulkiessamme. "No se syöminen", täräyttää lapsi kysyen kärsimättömästi samaan hengenvetoon, että KOSKA sinne oikein pääsee. No pääseehän sinne mutta ensin on odotettava omaa kattausta. 

Buffet-ruokailussa on lasten pöytä, josta metrin mittaisetkin ylettyvät annostelemaan itse ruokia. Mitään gourmeeta on turha etsiä mutta lihapullat, ranskalaiset ja pasta näkyvät maistuvan useimmille lapsille. Innokkaasta odotuksesta huolimatta perheen pikku-parisienne söisi pelkkiä ranskalaisia ja oliiveja, jos saisi itse valita. Sattuneesta syystä ei saa. Myös vesimelonit kuulemma olivat ihan hyviä. Minua vähän häiritsee ravintolan ruokalamaisuus. Kun maksan illallisesta ja pukeudun sitä varten, toivoisin itse tilankin olevan vähän juhlallisempi. Kuvittelenko vain vai oliko buffassakin ennen pöytäliinat?

Jälkiruokapöytä on lapsen onni. Suklaasuihkulähde pulppuaa sulaa suklaata johon voi dipata vaahtokarkkeja tai hedelmiä. Onneksi kattaus on pitkä, kaksi tuntia niin aikuisetkin ehtivät syödä. Aamupalalla tulikin sitten kiire. Kattaus oli 45 minuuttia mutta pelkkään lasten syöttämiseen ja ruokien hakemiseen jonotteluineen meni helposti puoli tuntia. Meinasin jäädä ilman kahvia kun en hakenut sitä pöytään jäähtymään. 43 minuuttia alkamisen jälkeen oli kaikki kahvikoneet jo sammutettu. Onneksi pyynnöstä sain kahvia. 

 

Riikassa meillä oli varattuna huoneisto, ja upea huoneisto korkeine kattoineen olikin! Voi sitä onnea kun 11 neliötä vaihtui 65 neliöön. Vaikka asunnossa ei paljoa aikaa vietettykään, olivat aamu-ja iltahetket paljon rennompia kun kaikille varpaille riitti neliöitä. Vietimme kaksi yötä huoneistossa ja sitten palasimme taas laivalla kotiin.

Kaupungissa annoimme ajan valua omalla painollaan. Emme halunneet kiirettä ja aikatauluja lyhyeen aikaan. Riikastahan olisi päässyt vesipuistoon, rannalle Jurmalaan ja ties minne mutta me käytimme ajan kaupungissa maleksien. Luuhasimme vanhassa kaupungissa, söimme ja kävimme kanaaliristelyllä. ”Kivaa!”, hihkui nelivuotias veneessä. Kiireettömyys on loman ylellisyyttä. Kävimme myös suklaamuseossa, joka alkoi parhaalla osuudella eli suklaan juomisella. Työntekijä otti suklaasuihkulähteestä kaikille mukilliset jonka jälkeen pieneen museoon sai tutustua omaan tahtiin.

 

Sulaa suklaata suoraan lähteestä!

Hintataso oli edullinen ja ihmisiä harvakseltaan. Koronavirus oli sulkenut vanhassa kaupungissa pieniä liikkeitä ja suuria ihmisjoukkoja ei näkynyt juuri missään, vaikka kauniina kesäpäivänä olisi kuvitellut vanhan kaupungin pullistelevan elämää ja turisteja. Lähinnä suomalaisia näkyi siellä täällä. 

Kaiken kaikkiaan neljän yön jälkeen esikoinen totesi: ”kylläpä oli piiitkä loma! Viisi päivää! Nyt on jo ikävä päiväkotiin.” Jes, tavoite saavutettu! Paluusta seuraavana päivänä alkoikin päiväkoti. 

 

Oletteko te käyneet Riiassa? Mitä piditte? Entäpä lapset?

 

Kun vauva sängystä tippui ja muita kolhuja

Kun vauva sängystä tippui ja muita kolhuja

torstai 30. heinäkuuta 2020

"Oletko satuttanut vai onko tuo värikynää", ihmettelin ääneen nelivuotiaan jälkiä otsassa. "Se on iso haava", sanoi esikoinen dramaattisin elkein, toivoen mitä suurinta myötätuntoa ja lohdutusta, niin kuin asiaan kuuluu. Lapsen pettymykseksi ja äidin helpotukseksi jälki paljastui tällä kertaa silkkipaperin väriksi. "Eikö ole edes verta", varmisti lapsi vielä, lähes pettyneenä. 

Välillä tuntuu, että lapset ovat koko ajan naarmuilla. Vaikka kuinka yrittää valvoa ja kasvattaa silmät selkäänkin, ovat liikkuvat lapset alttiita kolhuille. Yhdeksänkuinen osaa liikkua muttei miettiä, nelivuotias taas rakastaa vauhtia. Toistaiseksi olemme päässeet aika pienellä. Kop-kop-kop!

Kun vettä on lähellä, saa olla silmä tarkkana

Esikoinen meinasi kerran hukkua leikkipuiston koristealtaaseen. Pää oli jo pinnan alla. Vain jalat törröttivät pystyssä lähteessä. Onneksi kaikki päättyi hyvin mutta tästä näen vieläkin painajaisia. Toinen juttu sitten onkin, kannattako leikkipuistoon laittaa koristeallasta. Ja vielä maassa, jossa puistot suljetaan kun tuulee liikaa. Sekö on vaarallista mutta aidattomat altaat eivät?

Kuopuskaan ei nuoresta iästä huolimatta ole välttynyt kolhuilta. Suurin tälli tuli keväällä. Olin mennyt suihkuun ja jättänyt vauvan parisänkyyn nukkumaan, vauvahan ei osannut liikkua. Klassinen tapaus. Barrikaditkin oli rakennettu sängyn molemmille laidoille. Juuri kun väänsin vesihanat kiinni, kuului kamala rysäys. Ja sitten huutoa. 

Ahaa. Vauva osasikin liikkua.

Vauva kiljui ja huusi lattialla kuin teurastettava. Teki mieli takoa omaa päätäni seinään mutta eipä se olisi vauvaa auttanut. Sen sijaan soitin päivystykseen, jossa vastasi maailman ihanin hoitaja. Kertoessani tapahtuneesta itsesyytösten riivaamana, hoitaja vakuutteli ja rauhoitteli tyynenä kuin viilipytty. ”Melkein kaikki vauvat tippuvat jossain iässä. Vauvat ovat kestävämpiä kuin vaikuttaa. Hengitä rauhassa ja seuraile vauvan vointia” ynnä muita lohdullisia sanoja. Teki mieli itkeä, niin kauniisti tämä puhui. Vauvakin tokeni järkytyksestä ja oli taas äkkiä oma iloinen itsensä. Silti sydän sykkyrällä herättelin tätä yöllä, niin kuin aivotärähdyksen jälkihoitoon kuuluu. Kun vauva reagoi ärsykkeisiin, ei oksennellut eikä muutenkaan oireillut, säästyimme sairaalareissulta. Huh, miten säikähdin.

Pari päivää myöhemmin näin, että vauva oli oppinut etenemään kierimällä. Se selitti tippumisen. 

Kun hyvä kiipeilypuu löytyy, on sen kutsua mahdoton vastustaa

Sitten oli nelivuotiaan vuoro olla potilaana. Esikoinen otti ja haukkasi palasen vesilasin reunasta. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ranskassa sama tapahtui taaperoaikoina, minkä jälkeen muovimukit ovatkin olleet kovassa huudossa. Kaivelin sirpaleet suusta, laitoin lapsen purskuttamaan vedellä ja soitin päivystykseen. Taas lohduteltiin ja suositeltiin muovimukien käyttöä. Teki mieli luvata etten soita enää seuraavalla viikolla.

Toisissa perheissä tapahtuu pieniä onnettomuuksia jatkuvasti. Mitä enemmän vauhtia, sen helpommin sattuu. Onneksi lapsilla tuntuu olevan suojelusenkeli matkassa koska aikuiset eivät ehkä selviäisi samoista tapaturmista yhtä pienillä vammoilla. Vai mitä luulette, miltähän tuntuisi hypätä kallo edeltä pulpetin kannelta lattialle, niin kuin veljeni teki ensimmäisenä koulupäivänään? Tahtoi näyttää uusille kavereille kuinka siistejä juttuja osaa tehdä. Auts, mutta siihenkin auttoi videovuokraamon delfiinileffa ja yksi vapaapäivä.

Pienimmälläkin on jo kova vauhti päällä

Kaksi asiaa kannattaa pitää kaukana pikkulapsista. Magneetit ja paristot. Päivystyksessä muistutettiin nimittäin kahdesta tilanteesta, jotka vaativat välitöntä lähtöä sairaalaan. Jos lapsi nielaisee pariston tai magneetin, on toimittava nopeasti. Meillä nostettiin heti jääkaappimagneetit hattuhyllyn korkeudelle ja briiffattiin esikoinen niiden nielemisen vaarallisuudesta. 

Onko teillä riittänyt vauhtia ja vaaratilanteita? Auttaisikohan konttauskypärä vai pitääkö lähteä haarniskakaupoille?