Katselen kalenteria epäuskoisissa tunnelmissa. Vanhempainvapaan loppu on käsillä. Olisinko tosiaan valmis jättämään yhdeksänkuisen vauva hoitoon ja palaamaan töihin? Toteutuivatko toiveet ja suunnitelmat pian päättyvää äitiyslomaa kohtaan?
Toivoin ajanjakson sisältävän rauhallista vauvaan tutustumista. Ehdottomasti myös matkoja, ehkä pidempiäkin, koska olen todennäköisesti viimeistä kertaa näin pitkällä vapaalla. Halusin kyläillä ja kutsua kylään, nähdä ystäviä ja perhettä. Rauhaa ja äksöniä sopivassa suhteessa. Tehdä esikoisen kanssa juttuja, joihin työelämän ohella ei ole koskaan aikaa.
Aika lailla toiveita, kun listaa katsoo. Toiveena täydellinen elämä.
Koronapandemia mullisti äitiysvapaan. Onneksi vauvaan on vahva ja hyvä suhde mutta monilta muilta osin suunnitelmat jäivät haaveen tasolle.
”Äitii, kukaan ei leiki minun kanssani” pauhaa nelivuotias vaihtaessani vaippaa. ”Miksi minun täytyy olla yksin”, jatkuu kritiikki volyymin noustessa, kun en ole sekunnissa valmis. ”Arrête de crier”, huutaa Ranskis esikoiselle, toivoen tämän lopettavan huutonsa.” Yäää, papa huutaa minulle!”
Kotona ainakin on enemmän härdelliä kuin rauhaa. Esikoinen tahtoo leikkiä riehuleikkejä. Ranskis tahtoo tehdä töitä. Vauva tahtoo kiivetä joka paikkaan. Minä tahdon yksin suihkuun. Kaikkien toiveet ovat päällekkäisiä ja huutohan siitä syntyy. Välillä tuntuu, että korvissa soi! Huh, mikä sirkus! Olisiko työelämä sittenkin varteenotettava vaihtoehto?
 |
| Lehden mukaan töissä käyvät kahden lapsen äidit stressaavat 40% enemmän |
Mutta töihin, olisinko valmis? Vauva on oppinut sanomaan äiti. Ei ehkä ymmärrä mitä sana tarkoittaa mutta ilahdun joka kerta kuullessani pienen suun kiljaisevan ”ÄITIH”. En ole tarpeeksi kyllästynyt kotona oloon, jotta voisin palata sorvin ääreen. Tahdon nähdä vauvavuoden kaikkinensa, vaikka talous ottaakin siitä takkiinsa. Kehitys on tässä vaiheessa hurjaa. Ensiaskeleitakin on jo otettu!
Tahdon ottaa vastaan syksyn vauvan kanssa. Nauttia raikkaasta syysilman kirpeydestä hiekkalaatikon reunalla, ilman kiirettä minnekään. Olla läsnä, kun vauva hakee kihertäen katseellaan: ”äiti, leikitäänkö?” Kun silmät alkavat lupsua väsymyksestä ja pieni painaa tuhisten nenänsä kaulakuoppaani. Tahdon lohduttaa, kun sattuu.
Tukeudun kliseeseen, joka on totta. Töitä ehtii tehdä koko elämänsä mutta vauva on vauva vain ohikiitävän hetken.
Elämä ei ole täydellistä. Ei äitiyslomakaan ollut. Mutta kaiken hullunmyllyn sekaan on kätkettynä jalokiviä. Arvokkaita ja ohimeneviä hetkiä. Ehkä ajoittaisen huudon ja väsymyksen sijaan muistankin myöhemmin, miten vauva oppi taputtamaan. Nauravat silmät ja neljä hammasta. Esikoisen huokauksen lukiessani keskellä arkipäivää ”Äiti, minulla on ikävä sinua päiväkodissa”.
Kunpa sekasortoisissakin hetkissä näkisi useammin niiden kauneuden kuin kauheuden. Vaikka aamukahvin juominen rauhassa on tällä hetkellä vain haave, epäilen joskus ehkä juovani aamukahvia rauhassa ja haaveilevani tästä hetkestä.
Näkisipä sen mitä sai, sen sijaan että näkee sen, mitä jäi saamatta.
Lopulta päätös oli hyvin helppo. Ei vielä töihin. Oliko teille helppo päätös palata töihin tai jäädä kotiin?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti