Kun vauva sängystä tippui ja muita kolhuja

"Oletko satuttanut vai onko tuo värikynää", ihmettelin ääneen nelivuotiaan jälkiä otsassa. "Se on iso haava", sanoi esikoinen dramaattisin elkein, toivoen mitä suurinta myötätuntoa ja lohdutusta, niin kuin asiaan kuuluu. Lapsen pettymykseksi ja äidin helpotukseksi jälki paljastui tällä kertaa silkkipaperin väriksi. "Eikö ole edes verta", varmisti lapsi vielä, lähes pettyneenä. 

Välillä tuntuu, että lapset ovat koko ajan naarmuilla. Vaikka kuinka yrittää valvoa ja kasvattaa silmät selkäänkin, ovat liikkuvat lapset alttiita kolhuille. Yhdeksänkuinen osaa liikkua muttei miettiä, nelivuotias taas rakastaa vauhtia. Toistaiseksi olemme päässeet aika pienellä. Kop-kop-kop!

Kun vettä on lähellä, saa olla silmä tarkkana

Esikoinen meinasi kerran hukkua leikkipuiston koristealtaaseen. Pää oli jo pinnan alla. Vain jalat törröttivät pystyssä lähteessä. Onneksi kaikki päättyi hyvin mutta tästä näen vieläkin painajaisia. Toinen juttu sitten onkin, kannattako leikkipuistoon laittaa koristeallasta. Ja vielä maassa, jossa puistot suljetaan kun tuulee liikaa. Sekö on vaarallista mutta aidattomat altaat eivät?

Kuopuskaan ei nuoresta iästä huolimatta ole välttynyt kolhuilta. Suurin tälli tuli keväällä. Olin mennyt suihkuun ja jättänyt vauvan parisänkyyn nukkumaan, vauvahan ei osannut liikkua. Klassinen tapaus. Barrikaditkin oli rakennettu sängyn molemmille laidoille. Juuri kun väänsin vesihanat kiinni, kuului kamala rysäys. Ja sitten huutoa. 

Ahaa. Vauva osasikin liikkua.

Vauva kiljui ja huusi lattialla kuin teurastettava. Teki mieli takoa omaa päätäni seinään mutta eipä se olisi vauvaa auttanut. Sen sijaan soitin päivystykseen, jossa vastasi maailman ihanin hoitaja. Kertoessani tapahtuneesta itsesyytösten riivaamana, hoitaja vakuutteli ja rauhoitteli tyynenä kuin viilipytty. ”Melkein kaikki vauvat tippuvat jossain iässä. Vauvat ovat kestävämpiä kuin vaikuttaa. Hengitä rauhassa ja seuraile vauvan vointia” ynnä muita lohdullisia sanoja. Teki mieli itkeä, niin kauniisti tämä puhui. Vauvakin tokeni järkytyksestä ja oli taas äkkiä oma iloinen itsensä. Silti sydän sykkyrällä herättelin tätä yöllä, niin kuin aivotärähdyksen jälkihoitoon kuuluu. Kun vauva reagoi ärsykkeisiin, ei oksennellut eikä muutenkaan oireillut, säästyimme sairaalareissulta. Huh, miten säikähdin.

Pari päivää myöhemmin näin, että vauva oli oppinut etenemään kierimällä. Se selitti tippumisen. 

Kun hyvä kiipeilypuu löytyy, on sen kutsua mahdoton vastustaa

Sitten oli nelivuotiaan vuoro olla potilaana. Esikoinen otti ja haukkasi palasen vesilasin reunasta. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ranskassa sama tapahtui taaperoaikoina, minkä jälkeen muovimukit ovatkin olleet kovassa huudossa. Kaivelin sirpaleet suusta, laitoin lapsen purskuttamaan vedellä ja soitin päivystykseen. Taas lohduteltiin ja suositeltiin muovimukien käyttöä. Teki mieli luvata etten soita enää seuraavalla viikolla.

Toisissa perheissä tapahtuu pieniä onnettomuuksia jatkuvasti. Mitä enemmän vauhtia, sen helpommin sattuu. Onneksi lapsilla tuntuu olevan suojelusenkeli matkassa koska aikuiset eivät ehkä selviäisi samoista tapaturmista yhtä pienillä vammoilla. Vai mitä luulette, miltähän tuntuisi hypätä kallo edeltä pulpetin kannelta lattialle, niin kuin veljeni teki ensimmäisenä koulupäivänään? Tahtoi näyttää uusille kavereille kuinka siistejä juttuja osaa tehdä. Auts, mutta siihenkin auttoi videovuokraamon delfiinileffa ja yksi vapaapäivä.

Pienimmälläkin on jo kova vauhti päällä

Kaksi asiaa kannattaa pitää kaukana pikkulapsista. Magneetit ja paristot. Päivystyksessä muistutettiin nimittäin kahdesta tilanteesta, jotka vaativat välitöntä lähtöä sairaalaan. Jos lapsi nielaisee pariston tai magneetin, on toimittava nopeasti. Meillä nostettiin heti jääkaappimagneetit hattuhyllyn korkeudelle ja briiffattiin esikoinen niiden nielemisen vaarallisuudesta. 

Onko teillä riittänyt vauhtia ja vaaratilanteita? Auttaisikohan konttauskypärä vai pitääkö lähteä haarniskakaupoille?