Tunnustus. Alkuviikosta en ollut viettänyt yhtään yötä erossa lapsesta. Aika nössöä. Olin kyllä ihailevasti kuunnellut äitiystävien kertomuksia siitä, miten hyvää pieni irtiotto tekee. Että se on suorastaan terveellistä. Molemmille.
Ulkomailla asuessa perheestä voi tulla hyvin tiivis. Kun uuteen maahan muuttaa ilman turvaverkkoa, tulee aikaa vietettyä paljon yhdessä. Tehtyä kaikki asiat yhdessä. Luulen, että jos olisimme olleet Suomessa kuluneet vuodet, olisimme viettäneet enemmän aikaa omilla tahoillamme, ystävien seurassa ja tehneet välillä myös juttuja ilman lasta.
Elämän myötä Ranskassa olen tottunut siihen, että melkein kaikki tehdään perheenä. Samalla koen sen lujittaneen tunnetta, että perhe on rikkumaton yksikkö. Kokemusta, että perheenä pärjäämme. En väitä, etteikö Suomessa voisi kokea yhtä kiinteää perheen tunnetta, luulen vain itseni tuntien, että olisin pyrähdellyt enemmän sinne tänne, nauttinut ystävien seurasta ja tehnyt asioita enemmän omilla ehdoillani. Uudelleen itsenäistynyt vauva-ajan jälkeen.
Yö erossa lapsesta on samaan aikaan kauhistuttava ja ihastuttava ajatus! Kolmivuotiaan kohdalla ei kyseessä pitäisi olla juttu eikä mikään, mutta kun on. Lapsi on herkkä ja iltarutiinien rikkominen aiheuttaa itkuisia öitä. Ahdistavaa.
Nyt tiedossa on työreissu, joka tarkoittaa poissaoloa kotoa yön yli. Valmistelen lasta jo muutama päivä etukäteen iloisella äänensävyllä. Ensin lapsi itkee mutta seuraavana päivänä kuulen tämän jo briiffaavan isäänsä tulevasta.
Lähtöpäivänä stressaan ja koneen pyörien irrotessa Ranskan maaperältä naputtelen tietokonetta. Vasta illalla huomaan miten virkeäksi tunnen itseni. Tuntuu, että olen aikaansaapa kun supernainen, niin helppoa on hoitaa asioita yksinään. Yöllä käyn vielä ylikierroksilla silkasta aikaansaamisen ja tehokkuuden tunteesta. Tästä kaikki äitiystävät ovat puhuneet! En edes kanna huolta lapsesta, onhan tällä isä. Uskallusta ja oikeaa tekosyytä piti odottaa vain vähän turhan pitkään.
Kotiin tullessa kaikki on mennyt hyvin. Ihana tunne. Lapseni pärjää! Tosin ponihännässä on noin kolme karvaa ja vaatteet vähän eri paria. Pesukoneen nappi on mystisesti hajonnut ja leuasta voi lukea päivän menun. Viis siitä, sillä lapsi on oma itsensä, puhua pulputtaa taukoamatta ja kikattelee. Mitähän sitä oikein pelkäsi? Että lapsi särkyy ja traumatisoituu? Kokee olevansa hylätty? Ettei minua enää tarvita?
Tuntuu kuin olisin luonut nahkani. Olen ison lapsen äiti, jolla on lupa omiin menoihin. Olen äiti mutta saan olla myös oma itseni. Eheyttävämpi kokemus kun osasin arvatakaan! Suosittelen lämpimästi!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti