Lapsen aamut käynnistyvät nykyään aina samalla tavalla. ”Äiti, onko tänään viikonloppu? Menetkö tänään töihin? Joudunko hoitoon?” Viisi kertaa viikossa vastauksesta seuraa kova itku ja huuto. Lapsi ei tahdo hoitoon.
Hoitopaikka on tuttu lapselle jo noin puolentoista vuoden ajalta. Kotiin hakiessa ipana leikkii siellä tyytyväisen oloisena. Erona entiseen on se, että nykyään hoitopäiviä on kolmen sijaan viisi. Aikaisemmin perättäisiä päiviä oli enimmillään kaksi ja sitten vietettiinkin taas ”äitipäiviä”. Tai oli viikonloppu. Rytmi oli ihana. Koko perhe voi hyvin ja iloisesti.
Sitten palasin viisipäiväiseen työviikkoon.
”Äiti, kaikki muut lapset tykkäävät olla hoidossa mutta minä en” selittää kolmivuotias. Yritän löytää syytä yhtäkkiseen linjanmuutokseen. ”Minä en tykkää”, on ainut vastaus, joka irtoaa. Hoitajan mukaan lapsi kyllä tottuu mutta en ole kovin optimistinen, moni muukaan ennustuksista ei ole käynyt toteen.
Kotona ollessaan lapsi on oma itsensä mutta äidille usein kiukkuinen kuin ampiainen.
Alkuviikosta pirpanaa hoitopaikkaan kärrätessä pohtii tämä ääneen: ”Äiti, etkö sinä enää tykkää minusta?”. Puukosta sydämeen. Pysähdyn keskelle katua halaamaan lasta, vakuuttaakseni, että asian laita on aivan päinvastainen. Kysyn mistä ajatus oikein tuli. Hoitaja kuulemma sanoi niin. Vaikka monet periaatekysymykset ovat hoitajan kanssa täystörmäyslinjalla, en kuitenkaan usko tämän sepitelleen tällaista. Monesta kummallisesta lausahduksestaan huolimatta hoitajalla on lämmin sydän.
Lapsella on hyvin vilkas mielikuvitus, niin kuin lapsilla yleensä ja luulen että osa arjen kokemuksista tapahtuu ehkä vain lapsen mielessä. Ihan joka lausahdusta ei siis pidä ottaa totena. Viimeksi Suomessa käydessämme napero muun muassa selitti, miten Ranskassa on lokkeja, jotka syövät pikkulapsia. Mutta silti, ajatus siitä, että ipana saattaa luulla minun hylänneen hänet raastaa omaa stressaantunutta mieltä.
Kovaa itkua on nyt jatkunut jo kohta kaksi kuukautta eikä loppua näy. Maanantait vielä menevät mutta muut aamut ovat todella vaikeita. Lapsi alkaa jo itkeä sängyssä kuullessaan, että on työpäivä. Onkohan itkusta tullut tapa vai onko hoidossa tapahtunut jotakin ahdistavaa, mitä lapsi ei osaa pukea sanoiksi? Paluu kolmipäiväiseen viikkoonkaan ei onnistu ainakaan tällä hetkellä.
Syksyllä kolmivuotiaat menevät Ranskassa kouluun ja hoito päättyy. Saa nähdä löytyykö tasapaino ja mielenrauha sitä ennen vai jatkuvatko aamut tällaisina hoitosuhteen loppuun asti. Onko teillä ollut kausia, kun päivähoitoon meno on ollut vaikeaa? Ovatko vaiheet olleet ohimeneviä vai pitääkö hoitoon jättää itkevä lapsi joka ikinen päivä?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti