Rauhallisen iltasatuhetken jälkeen sammutan valon ja toivotan lapselle hyvää yötä. Pidän ikkunaa auki siinä toivossa, että yön myötä tukahduttava kuumuus laskee. Lapsi on uneliaan rauhallinen, kun yhtäkkiä kuuluu ”TRRRRRRRRRR”. Tuntuu, että pienoishelikopteri tulee suoraan päälle. Laittaessani valon päälle näen golf-pallon kokoisen koppakuoriaisen saapuneen yökylään.
Paniikki.
Huudan Ranskiksen apuun. Lasta naurattaa. ”Äiti, miksi äiti peekää jämäjäkkiä, miiiiksi?” Mitä tähän voi vastata? Koska äiti on höntti? ”Äiti, äjä peekää, se on ihan kiittii” lapsi lohduttaa.
Kuullessani hyönteisen pörinää, panikoin. Välittömästi. Auttamaton primitiivinen reaktio. Siinä kohtaa, kun järjen ääni puuttuu peliin, olen jo juossut kauas kaataen tuolit ja muut esteet edeltäni. Järjen ääni herää liian myöhään. ”Hitaasti, rauhassa, niin pörriäinen lentää itsekseen pois.” Mutta kroppa on jo ehtinyt reagoida.
Kun tunnen ötökän kävelevän ihollani, reagoin läpsäyksellä, jolla saisi oravankin hengiltä. Hämähäkit saavat ihokarvat pystyyn ja pistävät hyönteiset kammottavat. Mielummin kohtaisin tiikerin.
Suomessa luontoa riittää lähiöissäkin ja lapsuuden vietin kaupungin kupeessa kaipaamatta koskaan sen pidemmälle maaseudulle. Muutaman kerran kävimme mökkireissuilla ja ötököiden määrästä perin juurin järkyttyneenä, ei rakkautta mökkeilyä kohtaan ehtinyt syntyä. Perheelle hyönteiskammo oli jatkuva huvituksen aihe. Veljelläni oli tapana huudella isäni kanssa ”AMPIAINEN!” saaden minut tekemään 100 metrin ennätyksiä.
Kaksivuotias on ilmeisen tietoinen pörriäispulmasta. Vaikka olen yrittänyt parhaani mukaan olla järjestämättä kirkumishuitomiskohtauksia, on pieni haukansilmä ymmärtänyt yskän.
 |
| Lapsi tutkailee rauhallisena ampiaista |
Ajokorttia hankkiessa oli pahin kammoni auton sisään päässyt ampiainen. Mielessäni makasin jo lasaretissa kokovartalokipsissä ampiaisen ja liikenteen yhteentörmäyksen jäljiltä. Muut pelkäsivät poikkeuskäännöstä.
Hyönteiset eivät ole tervetulleita myöskään ruokalautaselle eikä sirkkaleipä aiheuta kulinaristisia väristyksiä. Toisenlaisia väristyksiä kyllä. Fear factor-ohjelmaan, jossa syödään toinen toistaan vastenmielisempiä eksoottisempia asioita, kuten apinan aivoja ja jättimatoja, en lähtisi. En edes tähtitieteellisistä summista. Tarkoitus ei ole valmentaa naperoa Fear factoriin mutta jos ampiaiset eivät aiheuta pakene tai kuole -reaktiota, ollaan jo pitkällä.
Takaisin eilisiltaan. Ranskis onnistui saalistamaan jättiläiskoppiksen. Pääsimme takaisin sänkyyn lapsen vakuutellessa ”ei mitään hätää äiti, kaikki hyvin”. Noloa. Petraamisen paikka. Vaan miten? Oletteko te onnistuneet välttämään omien turhien pelkojen siirtämisen lapselle?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti