Vuodenaikojen merkitys ulkosuomalaiselle

Vuodenaikojen merkitys ulkosuomalaiselle

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kävelin koko viikonlopun shortsit jalassa ja ihmettelin, onko tosiaan jo lokakuun puoliväli. Askel oli kepeä ja valo kultainen. Intiaanikesä yllätti. Loppuviikosta terassin pöydät täyttyivät lämmössä kehräävistä kaupunkilaisista kun Pariisissa saatiin nauttia 25 asteen helteestä.

Suomalaiset rakastavat keskustella säästä mutta kuinka suuri vaikutus sillä on todellisuudessa elämään?

Pariisissa asuessa huomaan selkeästi miten vuodenajat vaikuttavat mieleen. Suomessa kesä on lyhyt ja täynnä tekemistä, talvella pimeys nielee alleen kaiken. Tietyt teemat ja ajattelutavat ovat iskostuneet mieleen. Vuodenaikoihin kuuluvat tietynlaiset mielentilat.

Pariisissa elämä on tasaisempaa ilman suuria vuodenaikojen vaihteluita. Sanoisin jopa, että henkisesti helpompaa. Talvisin pimeys ei ole yhtä hallitseva kuin Suomessa. Kevät alkaa varhain. Jo maaliskuun lopussa puut ovat silmuilla enkä tunne samaa kevättalven levottomuutta. Syksy on pitkä ja leuto. Välillä huomaan ihmetteleväni, onko nyt syksy vai kevät. 

Suomessa vuosi näyttäytyy yleensä seuraavanlaisesti:

• Syksy: uusi alku. Uskallusta, energiaa ja uusia seikkailuja. Illalla saa vihdoin nukuttua, kun illat pimenevät. Kaulaliina tiukalle ja paksummat vaatteet päälle. 
• Sydäntalvi: Kotoilua, kynttilöitä ja hakeutumista kotiin ystävien ja perheen kera. Ei energiaa seikkailuille eikä halua lähteä tuntemattomaan pimeään. Ihanaa olla kotona. Rauhoittumista.
• Kevät-talvi: Ärtymys. Eikö talvi lopu IKINÄ? Nyt pakko varata joku ihana reissu ja tehtävä muutos, joka polkaisee aikaa eteenpäin, kohti kevättä.
• Kevät: Uudelleensyntyminen. Vatsa täynnä perhosia. Elämä eli kesä on melkein täällä. Kuiva asfaltti, jolle pääsee juoksemaan. Mieli tulvii ideoita. Kierrokset käynnistyvät.
• Alkukesä: Elämästä kaikki irti. Matkoja joka paikkaan, tekemistä hampaat irvessä koska nyt on kesä ja kohta se on jo ohi. Ylikierroksia.
• Loppukesä: Tule jo syksy. En jaksa hymyillä naama irveessä ja suorittaa onnellisuutta. Enää yhtään. Väsymystä. Koska ne illat oikein pimenevät?

Lokakuinen leikkipuisto

”Teemat”, jotka Suomessa ovat iskostuneet vuodenaikoihin, unohtuvat. Kevät ja etenkin kesä tuntuvat niin pitkiltä, etten tunne suorittamispeikkoa olalla. Kesäviikonloppuja piisaa, eikä yksi sateinen lauantai romahduta koko palettia. Aikaisemmin en ollut ymmärtänyt miten kiinteä yhteys vuodenajoilla on mielentilaan ja miten vahva vaikutus sillä on elämään. Voiko elämä tuntua kevyemmältä vain suotuisampien säiden takia?

Matkustelun tarve on pienempi, kun pimeää ja kylmää ei tarvitse paeta. Talvella on toki kylmää ja pimeääkin mutta ei niin kaikennielevästi. Sijaintinsa puolesta Pariisilla on tarjota lähikohteita niin paljon, ettei aina tarvitse haaveilla kaukomatkoista. 

Entä kaipaanko Suomen talvea?

Timanttihanki ja pehmeän lumiset maisemat puuttuvat mutta Helsingissäkin olen elänyt talvia, jolloin lumi on vain märkä lätinä kengissä. Ainakaan pääkaupunkiseudulla lumesta ei ole takeita. Sitä paitsi, muutama vuosi sitten meillä meni pakkasherran kanssa sukset ristiin. Odotin lunta, pakkasta ja talven ihmemaata helmikuisiin häihimme Helsingissä ja kuinka kävikään? Aamulla satoi ja vihkimisen jälkeen astelimme märällä nurtsilla mittarin näyttäessä noin viittä astetta lämmintä. Häät olivat ihanat mutta luotto lumeen suli. Onneksi sade hääpäivänä tuo onnea.

Viikonloppu Lillessä

Viikonloppu Lillessä

torstai 11. lokakuuta 2018

Pariisin ihanuutta on päästä sieltä helposti minilomille. Vuokrasimme auton ja lähdimme viikonlopuksi Lilleen.

Kaupunki herättää muistoja ja perhosia vatsassa. Täällä me Ranskiksen kanssa otimme parisuhteen ensiaskelia. Kaikki tuntui sadulta. Talvinen vanha kaupunki vohvelimyyjineen, markkinat ja ihmishumu. Öinen tähtitaivas ja uusi ranskalainen perhe. Perhe, jonka illallisilla samppanja virtasi ja pöytä notkui. Kaupunki, josta tehtiin viikonloppuretkiä Bruggeen ja Brysseliin. Kaupunki, josta Ranskis ajoi yllärinä kerran luokseni Amsterdamiin, ollessani siellä työmatkalla. Lillellä on ikuisesti erityinen paikka sydämessäni.

Lapsi villiintyi päästessään vihdoin autosta pois

Nyt reissuun lähdettiin tietysti napero mukana. Pakatessani lapselle laukkua, ihmettelin voiko tämä olla näin helppoa? Ei vaippakassia, ei soseita tai purkkiruokia eikä mitään muutakaan tarvikkeita. Lempilelut kainaloon ja Peppi Pitkätossu iltasaduksi.

Ai niin, paluu parkkipaikalta, potta unohtui! Ilmankin olisi pärjännyt.

Lapsen matkapahoinvointi arvellutti. Pakkasin kolmet rönttövaatteet varalle ja puin lapsen roskisdyykkariluukkiin. Ipana uinui tunnin ja herättyään laitoin lastenlaulut soimaan. Keskittyminen lauluihin on auttanut muutaman kerran, tai ainakin lähestyvä pahoinvointi on helpompi huomata, kun takapenkin solisti vaimenee. Kahden ja puolen tunnin päästä olimme perillä, puhtain vaattein!

Lauantain nautimme Lillen keskustasta. Kaunis vanhakaupunki kuhisi ihmisiä kuin veronpalautuspäivänä konsanaan. Ensimmäinen etappi oli vohvelikoju. Toki näitä saa Pariisistakin mutta ranskalaiset ovat aivopesseet minut uskomaan, että parhaat vohvelit ja ranskanperunat saa Pohjois-Ranskasta Belgian läheltä. Belgialainen vaihtarikaveri oli aikoinaan erittäin nyreissään, kun heidän herkustaan oltiin annettu kunnia ranskalaisille, vai oletteko koskaan kuulleet Belgian potuista? 

Jonoa lettu- ja vohvelikojulle

Sunnuntaina kävimme puistossa riehuttamassa lasta ja sitten ajoimme Ranskiksen mummon luokse kylään. Lapsi totesi sukulaissuman nähdessään ”he ovat isän sukulaisia, eivät minun”. Ehkä olisi syytä nähdä sukulaisia useammin.

Kotimatkalla kuuntelimme taas tuntitolkulla lastenlauluja. En halunnut lapsen nukahtavan, pelkäsin yöunien menevät läskiksi. Pikku kultakurkku osasi ainakin reilut kymmenisen suomalaista lastenlaulua sanoineen päivineen. Jesss! (Inhosin ajatusta, ettei lapsi osaa suomiklassikoita. Entisen musiikkiluokkalaisen sielua lämmittää ajatus siitä, että Suomessa voi laulella yhdessä muiden kanssa.) Ja sitten nukahti.

Ajoimme takaisin Pariisiin sunnuntain pimenevässä yössä kuunnellen ranskalaisia klassikoita. Mustan yön kietoessa kaiken syliinsä, irtaantui mieli arjesta ja antoi haaveilulle vallan. Takapenkillä vain tuhisi.

Leikkipuisto pariisilaisittain

Leikkipuisto pariisilaisittain

torstai 4. lokakuuta 2018

Lokakuu on täällä mutta vielä on muutama viikko aikaa nauttia puistoista. Pariisi on täynnä viheriöitä, jotka etenkin lämpöisinä kesäiltoina houkuttelevat puoleensa. Todellisuus on toisenlainen syksyn ja pimenevien iltojen koittaessa. Puistot ja leikkipaikat nimittäin suljetaan illalla. Portein ja munalukoin. Kuin Cartierin putiikki.

Talviaikaan siirryttäessä monet puistot suljetaan jo ennen iltakuutta. Työpäivät kestävät yleensä kuuteen. Työssäkäyvälle on lähes mahdotonta ehtiä puistoon arkipäivänä. Tämä vaikuttaa myös omiin harrastuksiin ja marraskuusta maaliskuuhun joutuvat työssäkävijät lenkkeilemään puiston aidan ulkopuolella. Siinä sitten jolkotetaan jonossa puistoa kiertävällä tiellä. En voi olla purnaamatta mielessäni ja ihmetellä onko tämä paikallisille ok?

Leikkipaikka saattaa olla myös aukioloaikojen puitteissa suljettu, koska tuulee/on liukasta/ on känkkäränkkäriski tai muuta kummallista. Niin kuin vaikka senttimetri lunta.

Pariisin puistoissa ei ole järjestettyä puistotoimintaa tai kesäruokailuja. Lelut on tuotava omasta takaa, joskin vanhemmat ohjeistavat pikku pariisilaisia lainaamaan lelujaan leikkikavereille. "Il faut partager!" kuuluu hiekkalaatikon vakiofraaseihin, kun pikkuisia yritetään opettaa jakamaan.

Wc löytyy erillisestä pienestä sivukopperosta mutta lämmitys näistä puuttuu talvisinkin. Vaipanvaihtopöytää ei ole. 

Keskustan puistoissa ei ole keinuja. Usein sentäs hiekkalaatikoita. Mikäli hiekkalaatikko löytyy, niin hiekka on lapselle mieluisaa ”rantahiekkaa”, joka puhdistetaan ihailtavan usein. Poissa ovat Suomen hiekkalaatikoista löytyvät oksat ja männynkävyt, jotka ikävästi pilaavat äidin taaperon arkkitehtuuriset linnarakennelmat.

Luxembourgin puistosta löytyy keinuja mutta ne ovat maksullisia, sama koskee liukumäkiä ja kiipeilytelineitä. Taas pitää lisätä jäitä omaan hattuun (mutta maksulliset keinut, aaarrrrgh!). Pieni asia sinänsä mutta kotiäidin kiukutellessa kerhojen ja muun vauvatoiminnan puutetta, iskee kaikenlainen ”kiusa” suoraan nenäherneenkasvatushermoon. Jos olisin ranskalainen, lähtisin barrikadeille!

Lapsikaan ei ymmärrä miksei pääse illalla puistoon. Mitenköhän täällä toteutetaan pikkulasten liikunnan tarve? Vai riittääkö täkäläisille lapsille puoli tuntia ulkoilua kauniina päivinä? Miten lapsi oppii liikkumaan jos kannustetaan sisätiloihin pienestä pitäen?

Pariisi on ihana kaupunki mutta ei ihanteellisin valinta ihan pienille lapsille. Matkan ajan täällä selviää mainiosti mutta pidemmän päälle alkavat epäkohdat tökkiä. Onneksi vauva- ja vaippaikä menevät nopeasti ja kohta kolme vuotiaan kanssa Pariisi on jälleen paljon mukavampi paikka. 

Tyttöjen äitejä ja poikien äitejä, onko näillä eroa?

Tyttöjen äitejä ja poikien äitejä, onko näillä eroa?

perjantai 28. syyskuuta 2018

Joskus kuulee sanottavan, että on tyttöjen äitejä ja poikien äitejä. ”Näen itseni poikien äitinä. En nipota pienistä ja voin kuvitella istuvani fudispelin kannustusjoukoissa”, sanoi ystäväni. Kääntäen, ovatko tyttöjen äidit nipoja, jotka eivät siedä epämukavuutta eivätkä epäjärjestystä? Prinsessoja, joilla menee heti herne nenään? Tätä ei ystäväni tarkoittanut mutta ajatus jäi itämään.

Olin innoissani, kun kuulin meille tulevan tyttölapsen. Näin ei tietenkään saa sanoa, vaan on korrektia ilmoittaa toivovansa tervettä lasta, olevansa iloinen kummasta vain. On sanomattakin selvää, että lapsen terveys oli toivelistan ykkössijalla, mutta eivät terveys ja sukupuoli lopulta sulje pois toisiaan.

Lapsena olin prinsessatyyppiä, joten ajatus jalkapallosta ja poikajutuista tuntui vieraalta. No, eiväthän kaikki pojat pelaa jalkapalloa ja eivätkä kaikki tytöt rakastu pinkkiin ja hörhelöihin. Kummityttöni opetti minulle, että tytötkin voivat olla fudisstaroja ja inhota kaikkea pastelleihin viittaavaa. Pojatkaan eivät kaikki välitä urheilusta, joten pelkkä lapsen sukupuoli ei vielä paljasta tulevaisuuden viikko-ohjelmaa.

Tyttölapsen kanssa saa puuhata kaikkea ihanaa ja söpöä. Silti tyttö ei ole nukke. Meidän napero rakastaa riehua, riekkua ja juosta. Mielellään lujaa. Riehun mukana ja kannustan. 

Äitiysidentiteetti kasvaa lapsen myötä. Oppii huomaamaan haluaako lapsi olla jalkapalloa pelaava prinsessa vai rauhaa ja legoja rakastava lukutoukka. Tai molempia, sillä sukupuoli ei nykypäivänä länsimaissa sulje pois harrastuksia tai kitke pois luonteenpiirteitä. Toisin kuin ennen. 

Tyttölasta ajatellaan helpommaksi. En allekirjoita. Uhmataistelu tuskin on mitenkään sukupuoliriippuvaista ja lisämausteena on aamuisin vimmattu vääntäminen hiusten harjaamisesta. Kuontaloa olisi kiva laittaa nätiksi, vaan pelkkä harjan näkeminen käynnistää lapsessa ulisevan peruutusvaihteen. Selvityssuihke on laskenut palosireeniparkumisen siedettäviin desibeleihin mutta yhteistyöstä ei vieläkään voi puhua. Seitinohut suomalaistyyppinen hius on taipuvainen takkuuntumaan. Tilasin kyllä haikaralta ranskistyyppisen Eebenpuun värisen Lumikkitukan mutta vastoin biologian opettajan väitettä siitä, että tumma geeni on dominoiva, veti suomalainen hiusgeeni pidemmän korren.

Välillä mietin poikalasta. Pääsisikö sellaisen kanssa ovesta nopeammin ulos? Ei tarvitsisi taistella hiusten laittamisesta, mekon väristä ja siitä, miksi äiti saa laittaa huulipunaa mutta lapsi ei. 

Neuvolan täti sanoi kerran, että taaperoiässä pojat ovat suoraviivaisempi. Tytöt osaavat huijata, järjestää draama queen-kohtauksia ja tulkita jo nuorena taitavasti tunteita. Ja siten myös vetää oikeista naruista saadakseen haluamansa.

Loppujen lopuksi lapsen luonne ja temperamentti vaikuttavat olemiseen ja tekemisiin enemmän kuin sukupuoli. Ainakin pikkulapsi-iässä. Lapsi ja vanhemmat hiovat toisiaan muotoutuen kukin juuri omassa perheessä vallalla olevien piirteiden ja temperamentin mukaan. 

Äidit ovat muuntautumiskykyisiä kameleontteja. Rooli kuin rooli onnistuu pienellä harjoittelulla. Ihan toinen kysymys onkin, viitsiikö siihen ryhtyä. Ehkä itsekin oppisin autoleikit mutta nukkeleikit ovat kivempia. ”Papa osaa leikkiä autoilla paljon paremmin.” ”Ja äiti laittaa kynsilakat parhaiten.”

Vanhemmuuden rooleja ranskalaisittain ja suomalaisittain

Vanhemmuuden rooleja ranskalaisittain ja suomalaisittain

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Ajattelin aina, että vanhemmuuden roolit jakautuvat Ranskiksen kanssa mallilla ”Good cop, bad cop”. Hyvä poliisi ja paha poliisi. Minä olisin pahis. Se, joka asettaa säännöt ja valvoo niiden noudattamista. Ranskis taas olisi se kiltti. ”No hyvä on, ei sitten jos et tahdo” oli lause, jota luulin tämän tulevan lipsauttelemaan tavan takaa. Taisin parit itkutkin tirauttaa ajatuksesta, että joudun aina olemaan se ikävä vanhempi.

Mihin ajatus perustui? Varmaan työ-rooliin. Asiat hoidetaan loppuun, periksiantamattomuus ja asioiden loppuun saattaminen kun ovat työpaikalla on normi. Entäs Ranskiksen kuviteltu rooli? Uskoisin liittyvän rooliin parisuhteessamme. Joustavuus, miellyttävyys ja huumorintaju korostuvat kotona.

Lapsi syntyi, ja miten ne roolit jaettiinkaan? Ihan toisin, ja toisenlaiset roolit, kun luulimme tarjolla olevan. Ei ollutkaan hyviksen ja pahiksen rooleja. Löytyi kärsivällisemmän ja kärsimättömämmän roolit. Ymmärtäväisen ja joustamattoman. Väsyneen ja virkeän roolit, kaikkia näitä vuorotellen puolin ja toisin. Tärkeimpänä varmaan rakastavan ja parhaansa tekevien roolit.

Puistot ovat mainio paikka seurata toisen kulttuurin kasvatustapoja. Kiipeilytelineestä tippunut taapero ansaitsi läimäyksen tippuessaan. Mitäs oli kiivennyt sinne. Minua päin kävellyt poika sai muksauksen mummon kassista, kun ei katsonut eteenpäin. Kenkänsä tiputtanut tyttö oli kamala itkupilli, kun ei saanut kenkää heti jalkaansa.

Äitinä pyrin olemaan johdonmukainen mutta välillä joustan. Ehkä liiankin usein. Ranskis taas on yllättänyt. Jos meidät pitäisi väkisin survoa hyvän ja pahan poliisin rooleihin, osaisi Ranskis täyttää myös ne pahiksen saappaat. Ajan myötä olen huomannut, miten ranskalainen kasvatus näyttäytyy aika ehdottomana. Jos lapsi ei heti tottelee, kuuluu äkkiä perästä kovin sanoin. Temppuillessa lapsi pistetään välittömästi ruotuun. 

Ranskiksen silmiin pikku-kiukuttelijan kuuntelu vaikuttaa vallan luovuttamiselta lapselle. ”Elle est impossible”, mutisee mies lapsen kiukutellessa vaatevalinnoista. Päätösvalta kuuluu vanhemmille ja ajatus siitä, että lapsi saisi valita kahden vaateparren väliltä, on tämän mielestä tie kasvattaa pikku tyranni. Mikäli  taas neuvolaa ja muita kasvatuksen ammattilaisia (Suomessa!) on uskominen, johtaa päätösoikeus vähempään kiukutteluun. Lapsella on tunne että pystyy vaikuttamaan edes joihinkin asioihin. 

Kotona olemme käyneet monia vanhemmuskeskusteluita. Edessä on varmaan vielä useampia. Vanhempien erilaiset lapsuuden kokemukset johtavat erilaisiin kasvatustapoihin ja Ranskis sanookin toimivansa kuten vanhempansa. Teen samaa itse. 

Suomen mediassa ollaan viime aikoina puhuttu paljon tunnetaidoista. Meillä on lapsen kanssa tapana käydä illalla läpi päivän tapahtumat. Napero käpertyy syliin ja kertoo mikä oli kurjaa ja mikä harmitti. Lapsi kertoo, että hoitopaikassa ei saa itkeä. Huonoja tunteita ei saa näyttää. Ennen lapsella oli tapana lyödä, ollessaan kiukustunut. Nykyään tämä osaa sanoa kiukun lomassa ”minua haamittaa” ja olla lyömättä, jopa selittää syyn harmitukselle. Uskaltaako näin tehdä "pahalle poliisille"?

Kuuntelu ja tunteiden tunnistaminen on kauaskantoisempaa kuin negatiivisten tunteiden kieltäminen. Autoritäärinen kasvatus tuottaa ilmeisen tottelevaisia lapsia mutta miten on heidän henkisen hyvinvointinsa laita?

Suurin osa vanhemmista tekee parhaansa oman jaksamisen ja ymmärryksenä puitteissa. Jos pahan poliisin rooli ja ehdottomuus nähdään tapana kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, pyrkii siihen moni vanhempi. Jos taas lapsen kuunteleminen johtaa parempiin tunnetaitoihin ja parempaan itsetuntemukseen, on löydettävä tapa yhdistää molemmat.

Ankarat kasvattajat on helpompi nähdä ja kuulla. Välillä vaikuttaa, että Pariisissa lapsen kuunteleminen rinnastetaan lepsuiluun ja konfliktien välttelyyn. Jokainen vanhempi toivoo lapsestaan tottelevaista, vaan millä hinnalla? Rajoja on oltava mutta lapsella saa myös olla oma ääni. Toisinaan.

Eilen lapsi sanoi että ”oli kuujaa ja haamitti kun piti pestä hampaat ja sattui”. Kävi ilmi, että pesemme niitä liian lujaa. Tänään ne harjattiin kevyin ottein ja lapsi oli tyytyväinen. ”Kiitos kun opetit papaa harjaamaan ei-kovaa”.  Äiti: ”Hyvä kun kerroit mikä harjaamisessa harmitti.”

Keskustellen, kiukutellen ja kompastellen, näin mennään mutta ainakin mennään eteenpäin.  Vanhemmuutta oppien. Miten teidän roolinne jakautuivat? Kuvitellusti vain ihan toisella lailla?

Vanhemmuus on vaikeaa vaan eivätkö kaikki tärkeät asiat ole?

Minkälaiset rattaat Pariisiin?

Minkälaiset rattaat Pariisiin?

tiistai 11. syyskuuta 2018

Helsingin keskustassa näkee todella paljon tuoreita äitejä vaunuineen. Saatuani lapsen, toivoin olevani yksi heistä, lykkiväni vauvaa unille ja tekeväni vaunulenkkejä ympäri kaupunkia. Juovani latteja muiden mammojen kanssa, vaunuarmeijan ollessa parkissa kahvilan seinustalla.

Sitten saavuin Pariisiin.

Ajattelin edelleen tekeväni vaunulenkkejä, etsien ja löytäen kartoittamattomia aarteita, pääseväni sisälle Pariisin henkeen.  Huomasin pian, että vaunujen kanssa silmät puoliummessa haaveilu ei onnistu. Tai päätyy lasarettiin. Haastetta tuottivat kapeat kadut, roskapöntöt ja kadulle parkkeeratut mopot. Ihmisten ja liikenteen määrä.  Ja vaikka kaupunki kuhisee ihmisiä, katujen kapeus vinkkaa ajoista kauan sitten.

Mikä maa, mikä kaupunki?

Uuden uutukaiset Emmaljunga-vaunut keräsivät sääliviä silmäyksiä kanssasisarilta, jotka suihkivat ohi pienine nuken ranskalaisrattaineen. Aluksi kauhistelin kiesejä, joissa vauvat pötkyttelivät framilla kuin lepolassessa mutta äkkiä silmä tottui. Helsingissä ihanasti palvelleet vaunut näyttivät täällä oudolta ulkomaan asukin alukselta.

Pariisissa näkee hyvin toisenlaisia rattaita kuin Helsingissä. Kapeat kadut ja lumen puute suosivat kevyitä ja pienirenkaisia rattaita, jotka suomalainen monesti mieltää matkailukäyttöön. Keskustassa ei ole tarvetta suurille traktorin renkaille eikä niiden kanssa mahdu ruokakauppojen kapeille käytäville. Järeät kopat ja istuimet kyllä suojaavat lasta paremmin mutta tilaa niille ei ole, eiväthän ne mahdu edes hissiin. Mikäli sellainen on tarjolla.

Jäätyäni tarpeeksi monta kertaa jumiin kaupungilla kurvaillessani, päätin hankkia meillekin peruspariisipiltin rattaat. Yoyo-rattaita vilisi kaupunkikuvassa kun Volvoja Ruotsissa. Ne siis! Innolla ohjailin niitä yhdellä kädellä ja hekumoin ajatuksella, miten taittelen kärryt kainaloon ja sujahdan metrotunneliin. Eläköön itsenäisyys ja vapaus!

Kapeillekin kaduille mahtuu näillä rattailla

Lumettomassa kaupunkimaastossa rattaat palvelevat loistavasti. Lentokoneessa olen taitellut ne käsimatkatavaratilaan ja matkustellut maailman lentokentillä. Kunnes saavuin loskaiseen Helsinkiin. En päässyt eteen enkä taakse. Tuli ikävä Emmaljungaa.

Kuulin Pariisin mammoilta, että kaksosrattaat ne vasta haastetta tuottavatkin. Voin vain kuvitella! Olen nähnyt itsekyhättyjä kaksosrattaita (nippusiteillä kahdet matkarattaiden rungot kiinnitettyinä yhteen. Ihailtavaa kekseliäisyyttä!) ja vauvoja laitettavan vedettäviin kauppakasseihin. Kerran yksi taapero taittoi matkaa kaljakärrykehikossa.

Vaunulenkit kyllä onnistuvat mutta eniten niistä saa irti joko puistoissa tai jos reitti on etukäteen selvillä. Ja siltikin prätkä/roskisrivistö voi olla pysäköitynä keskelle katua. Silloin ei auta kun kääntyä ympäri ja painella ostamaan Nutella-lettu. Jos Pariisi antaa sitruunoita niin parempi keskittyä lettuihin.

Näin käy luvattoman usein, bussin ovet aukeavat puun eteen.

Syyskuinen seikkailun kaipuu

Syyskuinen seikkailun kaipuu

tiistai 4. syyskuuta 2018

Kaikkialla toitotetaan, että syksy on uuden alun aikaa. Olen samaa mieltä. Oma uusi alku on tänä vuonna hakusessa. Viime vuonna palasin koulun penkille, edellisvuosi oli vauvan ensimmäinen vuosi. On ollut uusia koteja, kouluja, työpaikkoja. Mitä tänä vuonna?

Missä olet uusi alku? Anna jokin vinkki! 

Niin kuin monella pariskunnalla, jossa aikuiset ovat eri maista kotoisin, tulee aika ajoin eteen vakiokysymys, ”missä maassa haluamme asua?”. Se mikä on toiminut jossain vaiheessa, ei välttämättä ole loppuelämän päätös.

Ehkä on taas aika ottaa tilanne uuteen tarkasteluun.

Pidän Pariisista. Noh, enimmäkseen. Paitsi niinä päivinä, kun olen selvittänyt yksinkertaista asiaa tunteja eikä mikään ole edennyt yhtään mihinkään. Esimerkiksi odotellut internetin asentajatyyppejä, jotka tulevat tietyllä neljän tunnin aikahaarukalla. Soittaakseen varttia ennen ajan päättymistä, että eivät tulekaan. Ja lähtiessäni ulos, soittavat että tulevat sittenkin. Tai kun pankkitiliä on yritetty sulkea kahdeksan kuukautta (pankkitili on yhä sulkematta). Esimerkkejä riittää.

Sitten mietin ihanan leutoa talvea. Ja elämää, jonka olemme rakentaneet Pariisiin. Ihmissuhteita ja ystäviä. Ja kurahaalaritaistelua Suomessa. Sellaista utopiaa ei olekaan, jossa ihan kaikki toimii oman mielen mukaan. Jos sellaisen perässä juoksee, voi olla varma, että viettää loppuelämänsä etsien. Jotkut epäkohdat on opittava nielemään.

Sitten on epäkohtia, joita ei voi niellä. Niin kuin se, että Ranskiksen työt ovat Ranskassa ja Suomessa tarjolla olisi työttömyyttä. Ja työttömyydestä aiheutuvaa epätoivoa ja ahdistusta. Ei kovin kannustavaa. Mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla kuin Helsinki tai Pariisi?

Koko maailma.

Mieltä kutkuttasi uusi seikkailu. Mutta johtuuko seikkailunkaipuu vain syksystä? Oma työ jatkuu talvella Suomessa, ellen toisin päätä. Tuntuu takapakin ottamiselta. Eikö elämässä kuulu mennä eteenpäin, mutta minne suuntaan? 

Tutkin karttaa pää täynnä haaveita. Uskallettaisiinko lähteä jonnekin muualle? Kokeilla jotakin uutta asuinpaikkaa, ehkä maatakin. Monet muutkin uskaltavat, miksi emme mekin? Haaveilu ja uusilla ideoilla leikittely voi avata silmät jollekin, mikä jää arjen kaaoksessa huomaamatta.

Kumpi on tärkeämpää, elämän helppous vai sydämen äänen seuraaminen? Lapsi on vielä pieni eivätkä koulu ja kaverit pidättele. Uskon että pienen lapsen on hyvä olla siellä, missä vanhempien on hyvä. Mikä teidät on sysännyt liikkeelle? 

Elämän juna puksuttaa täyttä häkää eteenpäin. Välillä on hyvä hypätä pysäkille miettimään pitäisikö vaihtaa junaa. 

Uskaltaa, ei uskalla, uskaltaa…