Viikonloppu Lillessä

Pariisin ihanuutta on päästä sieltä helposti minilomille. Vuokrasimme auton ja lähdimme viikonlopuksi Lilleen.

Kaupunki herättää muistoja ja perhosia vatsassa. Täällä me Ranskiksen kanssa otimme parisuhteen ensiaskelia. Kaikki tuntui sadulta. Talvinen vanha kaupunki vohvelimyyjineen, markkinat ja ihmishumu. Öinen tähtitaivas ja uusi ranskalainen perhe. Perhe, jonka illallisilla samppanja virtasi ja pöytä notkui. Kaupunki, josta tehtiin viikonloppuretkiä Bruggeen ja Brysseliin. Kaupunki, josta Ranskis ajoi yllärinä kerran luokseni Amsterdamiin, ollessani siellä työmatkalla. Lillellä on ikuisesti erityinen paikka sydämessäni.

Lapsi villiintyi päästessään vihdoin autosta pois

Nyt reissuun lähdettiin tietysti napero mukana. Pakatessani lapselle laukkua, ihmettelin voiko tämä olla näin helppoa? Ei vaippakassia, ei soseita tai purkkiruokia eikä mitään muutakaan tarvikkeita. Lempilelut kainaloon ja Peppi Pitkätossu iltasaduksi.

Ai niin, paluu parkkipaikalta, potta unohtui! Ilmankin olisi pärjännyt.

Lapsen matkapahoinvointi arvellutti. Pakkasin kolmet rönttövaatteet varalle ja puin lapsen roskisdyykkariluukkiin. Ipana uinui tunnin ja herättyään laitoin lastenlaulut soimaan. Keskittyminen lauluihin on auttanut muutaman kerran, tai ainakin lähestyvä pahoinvointi on helpompi huomata, kun takapenkin solisti vaimenee. Kahden ja puolen tunnin päästä olimme perillä, puhtain vaattein!

Lauantain nautimme Lillen keskustasta. Kaunis vanhakaupunki kuhisi ihmisiä kuin veronpalautuspäivänä konsanaan. Ensimmäinen etappi oli vohvelikoju. Toki näitä saa Pariisistakin mutta ranskalaiset ovat aivopesseet minut uskomaan, että parhaat vohvelit ja ranskanperunat saa Pohjois-Ranskasta Belgian läheltä. Belgialainen vaihtarikaveri oli aikoinaan erittäin nyreissään, kun heidän herkustaan oltiin annettu kunnia ranskalaisille, vai oletteko koskaan kuulleet Belgian potuista? 

Jonoa lettu- ja vohvelikojulle

Sunnuntaina kävimme puistossa riehuttamassa lasta ja sitten ajoimme Ranskiksen mummon luokse kylään. Lapsi totesi sukulaissuman nähdessään ”he ovat isän sukulaisia, eivät minun”. Ehkä olisi syytä nähdä sukulaisia useammin.

Kotimatkalla kuuntelimme taas tuntitolkulla lastenlauluja. En halunnut lapsen nukahtavan, pelkäsin yöunien menevät läskiksi. Pikku kultakurkku osasi ainakin reilut kymmenisen suomalaista lastenlaulua sanoineen päivineen. Jesss! (Inhosin ajatusta, ettei lapsi osaa suomiklassikoita. Entisen musiikkiluokkalaisen sielua lämmittää ajatus siitä, että Suomessa voi laulella yhdessä muiden kanssa.) Ja sitten nukahti.

Ajoimme takaisin Pariisiin sunnuntain pimenevässä yössä kuunnellen ranskalaisia klassikoita. Mustan yön kietoessa kaiken syliinsä, irtaantui mieli arjesta ja antoi haaveilulle vallan. Takapenkillä vain tuhisi.