Mihin ajatus perustui? Varmaan työ-rooliin. Asiat hoidetaan loppuun, periksiantamattomuus ja asioiden loppuun saattaminen kun ovat työpaikalla on normi. Entäs Ranskiksen kuviteltu rooli? Uskoisin liittyvän rooliin parisuhteessamme. Joustavuus, miellyttävyys ja huumorintaju korostuvat kotona.
Lapsi syntyi, ja miten ne roolit jaettiinkaan? Ihan toisin, ja toisenlaiset roolit, kun luulimme tarjolla olevan. Ei ollutkaan hyviksen ja pahiksen rooleja. Löytyi kärsivällisemmän ja kärsimättömämmän roolit. Ymmärtäväisen ja joustamattoman. Väsyneen ja virkeän roolit, kaikkia näitä vuorotellen puolin ja toisin. Tärkeimpänä varmaan rakastavan ja parhaansa tekevien roolit.
Puistot ovat mainio paikka seurata toisen kulttuurin kasvatustapoja. Kiipeilytelineestä tippunut taapero ansaitsi läimäyksen tippuessaan. Mitäs oli kiivennyt sinne. Minua päin kävellyt poika sai muksauksen mummon kassista, kun ei katsonut eteenpäin. Kenkänsä tiputtanut tyttö oli kamala itkupilli, kun ei saanut kenkää heti jalkaansa.
Äitinä pyrin olemaan johdonmukainen mutta välillä joustan. Ehkä liiankin usein. Ranskis taas on yllättänyt. Jos meidät pitäisi väkisin survoa hyvän ja pahan poliisin rooleihin, osaisi Ranskis täyttää myös ne pahiksen saappaat. Ajan myötä olen huomannut, miten ranskalainen kasvatus näyttäytyy aika ehdottomana. Jos lapsi ei heti tottelee, kuuluu äkkiä perästä kovin sanoin. Temppuillessa lapsi pistetään välittömästi ruotuun.
Ranskiksen silmiin pikku-kiukuttelijan kuuntelu vaikuttaa vallan luovuttamiselta lapselle. ”Elle est impossible”, mutisee mies lapsen kiukutellessa vaatevalinnoista. Päätösvalta kuuluu vanhemmille ja ajatus siitä, että lapsi saisi valita kahden vaateparren väliltä, on tämän mielestä tie kasvattaa pikku tyranni. Mikäli taas neuvolaa ja muita kasvatuksen ammattilaisia (Suomessa!) on uskominen, johtaa päätösoikeus vähempään kiukutteluun. Lapsella on tunne että pystyy vaikuttamaan edes joihinkin asioihin.
Kotona olemme käyneet monia vanhemmuskeskusteluita. Edessä on varmaan vielä useampia. Vanhempien erilaiset lapsuuden kokemukset johtavat erilaisiin kasvatustapoihin ja Ranskis sanookin toimivansa kuten vanhempansa. Teen samaa itse.
Suomen mediassa ollaan viime aikoina puhuttu paljon tunnetaidoista. Meillä on lapsen kanssa tapana käydä illalla läpi päivän tapahtumat. Napero käpertyy syliin ja kertoo mikä oli kurjaa ja mikä harmitti. Lapsi kertoo, että hoitopaikassa ei saa itkeä. Huonoja tunteita ei saa näyttää. Ennen lapsella oli tapana lyödä, ollessaan kiukustunut. Nykyään tämä osaa sanoa kiukun lomassa ”minua haamittaa” ja olla lyömättä, jopa selittää syyn harmitukselle. Uskaltaako näin tehdä "pahalle poliisille"?
Kuuntelu ja tunteiden tunnistaminen on kauaskantoisempaa kuin negatiivisten tunteiden kieltäminen. Autoritäärinen kasvatus tuottaa ilmeisen tottelevaisia lapsia mutta miten on heidän henkisen hyvinvointinsa laita?
Suurin osa vanhemmista tekee parhaansa oman jaksamisen ja ymmärryksenä puitteissa. Jos pahan poliisin rooli ja ehdottomuus nähdään tapana kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, pyrkii siihen moni vanhempi. Jos taas lapsen kuunteleminen johtaa parempiin tunnetaitoihin ja parempaan itsetuntemukseen, on löydettävä tapa yhdistää molemmat.
Ankarat kasvattajat on helpompi nähdä ja kuulla. Välillä vaikuttaa, että Pariisissa lapsen kuunteleminen rinnastetaan lepsuiluun ja konfliktien välttelyyn. Jokainen vanhempi toivoo lapsestaan tottelevaista, vaan millä hinnalla? Rajoja on oltava mutta lapsella saa myös olla oma ääni. Toisinaan.
Eilen lapsi sanoi että ”oli kuujaa ja haamitti kun piti pestä hampaat ja sattui”. Kävi ilmi, että pesemme niitä liian lujaa. Tänään ne harjattiin kevyin ottein ja lapsi oli tyytyväinen. ”Kiitos kun opetit papaa harjaamaan ei-kovaa”. Äiti: ”Hyvä kun kerroit mikä harjaamisessa harmitti.”
Keskustellen, kiukutellen ja kompastellen, näin mennään mutta ainakin mennään eteenpäin. Vanhemmuutta oppien. Miten teidän roolinne jakautuivat? Kuvitellusti vain ihan toisella lailla?
Vanhemmuus on vaikeaa vaan eivätkö kaikki tärkeät asiat ole?
Ihana teksti!
VastaaPoista