Joskus kuulee sanottavan, että on tyttöjen äitejä ja poikien äitejä. ”Näen itseni poikien äitinä. En nipota pienistä ja voin kuvitella istuvani fudispelin kannustusjoukoissa”, sanoi ystäväni. Kääntäen, ovatko tyttöjen äidit nipoja, jotka eivät siedä epämukavuutta eivätkä epäjärjestystä? Prinsessoja, joilla menee heti herne nenään? Tätä ei ystäväni tarkoittanut mutta ajatus jäi itämään.
Olin innoissani, kun kuulin meille tulevan tyttölapsen. Näin ei tietenkään saa sanoa, vaan on korrektia ilmoittaa toivovansa tervettä lasta, olevansa iloinen kummasta vain. On sanomattakin selvää, että lapsen terveys oli toivelistan ykkössijalla, mutta eivät terveys ja sukupuoli lopulta sulje pois toisiaan.
Lapsena olin prinsessatyyppiä, joten ajatus jalkapallosta ja poikajutuista tuntui vieraalta. No, eiväthän kaikki pojat pelaa jalkapalloa ja eivätkä kaikki tytöt rakastu pinkkiin ja hörhelöihin. Kummityttöni opetti minulle, että tytötkin voivat olla fudisstaroja ja inhota kaikkea pastelleihin viittaavaa. Pojatkaan eivät kaikki välitä urheilusta, joten pelkkä lapsen sukupuoli ei vielä paljasta tulevaisuuden viikko-ohjelmaa.
Tyttölapsen kanssa saa puuhata kaikkea ihanaa ja söpöä. Silti tyttö ei ole nukke. Meidän napero rakastaa riehua, riekkua ja juosta. Mielellään lujaa. Riehun mukana ja kannustan.
Äitiysidentiteetti kasvaa lapsen myötä. Oppii huomaamaan haluaako lapsi olla jalkapalloa pelaava prinsessa vai rauhaa ja legoja rakastava lukutoukka. Tai molempia, sillä sukupuoli ei nykypäivänä länsimaissa sulje pois harrastuksia tai kitke pois luonteenpiirteitä. Toisin kuin ennen.
Tyttölasta ajatellaan helpommaksi. En allekirjoita. Uhmataistelu tuskin on mitenkään sukupuoliriippuvaista ja lisämausteena on aamuisin vimmattu vääntäminen hiusten harjaamisesta. Kuontaloa olisi kiva laittaa nätiksi, vaan pelkkä harjan näkeminen käynnistää lapsessa ulisevan peruutusvaihteen. Selvityssuihke on laskenut palosireeniparkumisen siedettäviin desibeleihin mutta yhteistyöstä ei vieläkään voi puhua. Seitinohut suomalaistyyppinen hius on taipuvainen takkuuntumaan. Tilasin kyllä haikaralta ranskistyyppisen Eebenpuun värisen Lumikkitukan mutta vastoin biologian opettajan väitettä siitä, että tumma geeni on dominoiva, veti suomalainen hiusgeeni pidemmän korren.
Välillä mietin poikalasta. Pääsisikö sellaisen kanssa ovesta nopeammin ulos? Ei tarvitsisi taistella hiusten laittamisesta, mekon väristä ja siitä, miksi äiti saa laittaa huulipunaa mutta lapsi ei.
Neuvolan täti sanoi kerran, että taaperoiässä pojat ovat suoraviivaisempi. Tytöt osaavat huijata, järjestää draama queen-kohtauksia ja tulkita jo nuorena taitavasti tunteita. Ja siten myös vetää oikeista naruista saadakseen haluamansa.
Loppujen lopuksi lapsen luonne ja temperamentti vaikuttavat olemiseen ja tekemisiin enemmän kuin sukupuoli. Ainakin pikkulapsi-iässä. Lapsi ja vanhemmat hiovat toisiaan muotoutuen kukin juuri omassa perheessä vallalla olevien piirteiden ja temperamentin mukaan.
Äidit ovat muuntautumiskykyisiä kameleontteja. Rooli kuin rooli onnistuu pienellä harjoittelulla. Ihan toinen kysymys onkin, viitsiikö siihen ryhtyä. Ehkä itsekin oppisin autoleikit mutta nukkeleikit ovat kivempia. ”Papa osaa leikkiä autoilla paljon paremmin.” ”Ja äiti laittaa kynsilakat parhaiten.”
Ei kommentteja
Lähetä kommentti