”Milloin on saan avata joulukalenterin? Milloin on jouluaatto?” Esikoinen on ihan kierroksilla joulusta. Joulun odotus tuo taikaa ja pirskahtelua koronaelämän keskelle. Olemme aloittaneet tunnelman luomisen täydellä volyymilla. Sitä paitsi työelämän taas viedessä mennessään, saa murehtia joulun tulemista liian äkkiä. Nyt monet menot on peruttu ja kotona ehtii pipertää jos jonkin näköistä jouluviritystä. On ihana ajatus rakentaa lapsille joulun iloa vähän pidemmäksi aikaa kuin aaton ajaksi.
Päiväkotikin hoitaa oman osansa tunnelman rakentamisessa. Ikään kuin joulukalenterina, saa jokainen lapsi viedä merkittynä päivänä esiteltäväksi jonkin tärkeän jouluun liittyvän asian. Voi apua, vähän tarkempaa rajatusta, ajattelen ensin. Esikoiselle sattuu joulukuun ensimmäinen päivä. Mitä jouluista ikinä tämä viekään, se on uutta ja kutkuttavaa. Kyselen mitä lapsi muistaa jouluista. ”Lahjat.” Muistatko mitään muuta? ”En.” Etkö yhtään mitään, yritän vielä. Entäs jotain herkkuja, koristeita tai lauluja?
Pitänee katsella vanhoja joulukuvia.
Lopulta lapsi lähtee päiväkotiin kahden koristeen kanssa. Mukana on joulupallo, jossa lukee ”Mon premier noel”, ensimmäinen jouluni ja toinen koriste, johon on kaiverrettu lapsen nimi ja syntymäpäivä. Ylpeänä tämä esittelee koristeita, joita tällä on ollut ”vauvasta asti”. Huomaan, että kaikki asiat joita lapsella ollut tämän omien sanojensa mukaan ”vauvasta asti”, tuntuvat erityisen merkityksellisiltä.
Päivän päätyttyä lapsi kertoo opettaneensa muille lapsille taas vähän ranskan kieltä. Kaikki oppivat sanomaan ”noel” ja olivat hämmästyneitä kun Ranskassa ei ole joulukuusia. "Ei ole joulukuusia", ihmettelen. "Niin! Siinä valokuvassa nämä koristeet ovat siinä joulutortussa. Ei kun narussa! Kun ei ole joulukuusia".
Hrm. Nyt meni kulttuuriopetus vähän satuiluksi. Toisaalta, ehkei nelivuotiaiden sanoja voi ottaa täysipäisenä oppimateriaalina. Korjattakoon siis, kyllä, Ranskassa on joulukuusia. Meillä koristeet sen sijaan laitettiin roikkumaan köynnökseen ihan sen takia, koska lensimme aina aatoksi Suomeen ja joulukuusi olisi rapissut kuoliaaksi loman aikana. Siksi koristeet olivat "narussa". Eli köynnöksessä. Ei tortussa.
Lapsi on jo kirjoittanut kirjeen joulupukille. Nelivuotias tahtoi itse kirjoittaa mallista. Pitkän pohdinnan jälkeen kirje laitetaan saappaaseen, joka on jätetty oven eteen postiluukun alle. ”Tonttujen on helppo ottaa se.” Muita vaihtoehtoisia piiloja olivat ”jemma sohvatyynyjen välissä”, (tontut eivät osaa etsiä sieltä) ja olohuoneen maton alle piilotus (tontut eivät jaksa ryömiä painavan maton alle).
Seuraavana päivänä kirje on kadonnut. ”Se ei ole siellä!”, huutaa lapsi epäuskoisena, saapasta tuijottaen. ”Oletko kuullut jotakin yön aikana?”, tiedustelen lapselta. "Minä en ainakaan kuullut mitään", jatkan. "Kuulin hissin äänen. Tontut tuli varmaan hissillä!" Saappaasta löytyy suklainen joulupukkifiguuri kirjeen paikalta. Riemu on käsin kosketeltavaa.
Joulun ilo tarttuu.
Oletteko tekin antautuneet jo jouluhuumalle? Kantaako huuma jouluun asti? Kyllästyykö tähän ennen aattoa?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti