Kahden kotimaan välillä

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

”Äiti, minulla on ihan kamala ikävä Pariisiin”, sanoo nelivuotias aamulla surkeana, hieroen pieniä kasvojaan aamutakin reunaan. ”Voi kulta, niin minullakin.” Otan esikoisen syliin ja muistelemme vähän yli vuoden takaista elämäämme. Nelivuotias ikävöi parasta ystäväänsä ja hoitotätiä. Minä ikävöin kliseisesti leipomon tuotteita. Ja elämän vilinää. Omia ystäviä. Ja itseäni. Sitä iloisena kuplivaa tyyppiä, joka koen olleeni Pariisissa.

 

Reilu vuosi elämää Suomessa on jo tullut täyteen. 



Myöhemmin kaivan pakastelokerosta leipää. Syön pitkin hampain. Kylmä litistynyt leipä kuvaa omaa olotilaa osuvasti. Tahdon tuoksua ja kuohkeutta. Ja päälle rapsakan pinnan näiden muovipussileipien tilalle! Pelkkä leipomon tuoksujen muistelu nostattaa tunnemyrskyn. 


Pitkin vuotta kaikki ovat kyselleet hyvässä hengessä: ”Miten olette sopeutuneet?” Välillä tekisi mieli ladata ajatuksia kiivaaseen tahtiin. Sen sijaan totean laimeasti,” tässähän tämä, totuttelua vielä”. En nimittäin ajattele, ettei kenenkään elämä täällä voi olla hyvää vain koska itse toivoisin olevani muualla. Hyvä elämä ei ole maasidonnaista vaan yhteydessä omaan hyvinvointiin, joka taas rakentuu niin kovin monesta osasta.


Ehkä olen outolintu, mutta koko kuluneen vuoden koin, että täällä en voi hengittää vapaasti. Että olen maailman reunalla, tippunut sieltä missä haluaisin olla. Tyyris Tylleröisen muurilta Pariisista, särkyneenä.

 

 ”Sopeutuminen vie aikaa.” Niin, mutta kuinka kauan? 



Illalla muistutan esikoista, että jos kääntäisimme aikaa taaksepäin, meillä ei olisi yksivuotiasta pikkuveljeä. Eikä lähellä mummia. Niin kuin ei muitakaan sukulaisia. Suomen parhaita kavereitakin näkisimme vain harvoin. Esikoinen jää pohtimaan mietteliään näköisenä. Harrastuksiakaan ei olisi arkena, kun koulupäivät ovat niin pitkiä.

 

Kerron myös, että Pariisissa on tällä hetkellä ulkonaliikkumiskielto. Jos olisimme siellä, emme näkisi kavereita emmekä tekisi juuri mitään kodin ulkopuolelle. Puhumme viikonlopun Halloween-juhlista. ”Oli sikakivaa!” kiljaisee esikoinen muistaen riemuissaan, miten söi silmämunia kissa-asussaan, lisäten sitten vähän allapäin, että on kurjaa kun Halloween loppui. Kerron, että Pariisissa pienetkin juhlat on nyt kielletty. On hyvä olla Suomessa. Viikonloppuna ulkona vihmova vesisadekin vain korosti sisällä olemisen ihanuutta. Oli lämmintä, tunnelmallista ja pirskahtelevan ihanaa viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.

 

Tarkemmin ajatellen, pitkästä aikaa en edes kamalasti kaihoillut olevani muualla. Suunnittelin elämääni täällä, miettimättä joka hetki miten täältä pääsisi pois. 

 

Huomaan alkavani itsekin uskoa siihen kaikkeen Suomisuitsutukseen, mitä kerron lapselle. 



Vuoden se kesti. Huomaan etten tarkista enää Pariisin säätä joka aamu. Vaikka välillä kaipaan Pariisiin niin, että sydäntä kivistää, osaan myös nähdä täällä paljon hyvän elämän aineksia. Vaikka vuoden synkin aika on käsillä, näen siinä paljetteja, juhlan aiheita ja ilonpitoa. Pitkään tuntui, että kaurapuuro kuvastaa koko elämää Suomessa. Terveellistä, yksitoikkoista ja yllätyksetöntä. Positiivinen muutos on tapahtunut huomaamattani. 


Tyyris Tylleröinen kokosi itsensä ja kiipesi uudelleen. Niin kai elämän murrosvaiheissa yleensä tapahtuu.

 

Pariisia kaipaan ikuisesti mutta ehkä on rikkaus kokea omaavansa kaksi kotimaata. Ja luulenpa, että elämä Pariisissa neljän seinän sisällä ei tällä hetkellä ole kenenkään haave ja sen rinnalla Suomi kohoaa kirkkaasti houkuttelevammaksi asuinmaaksi.

 

Onko teillä ikuinen ikävä jonnekin muualle? 



Ei kommentteja

Lähetä kommentti