Ajelemme Toscanan maaseudulla kohti outlet-kylää. Vauva kiljuu takapenkillä. Esikoinen karjuu: ”en kuule MITÄÄN kun vauva itkee!”. Peppi äänikirjan volyymi on jo täysillä. Yritän hyssytellä vauvaa. Vatsa on täysi ja päikkäritkin jo nukuttu, mitään hätää ei pitäisi olla. Paitsi se, että päikkärit on jo nukuttu. Nuorimmaista kyllästyttää. Huutoa jatkuu tunti ja 16 minuuttia. Sitten vauva nukahtaa.
Katsahdan navigaattoriin. Sen mukaan olemme perillä viiden minuutin päästä. Huhhuh, tämä ei taida olla loman paras päivä.
Kyllä päivä vielä iloksi muuttuu, ajattelen uskomatta siihen itsekään. Edellisenä päivänä olimme tivolissa, sitä edellisenä rannalla. Olemme tehneet lasten juttuja niin paljon, että ajattelen yhden aikuisten päiväohjelman onnistuvan. Outlet-kylässäkin on varmaan leikkitila.
Pääsemme perille. Kartassa ei näy leikkipaikkaa. Ensitöikseen esikoinen kaataa Guccin liikkeen eteen laitetun tuhkakuppiroskisvirityksen. Kovalla räminällä koko viritys rysähtää maahan. Lapsen puolustukseksi on sanottava, että viritystä ei oltu pultattu maahan ja pystyyn nostamisenkin jälkeen se jää kiikkeränä horjumaan. Toivottavasti kukaan aikuinen ei nojaa siihen.
Käymme muutamassa liikkeessä. Ovella katse on suunnattava kummalliseen laitteeseen. Mittaakohan vehje ruumiinlämpöä? Vaikka kaupat ovat tyhjää täynnä, on palvelua vaikea saada. Ovatko myyjät niin kyllästyneitä, etteivät jaksa palvella edes niitä harvoja paikalla olevia asiakkaita? Löydän huivin, jonka haluaisin ostaa. Kukaan ei tule sitä myymään. Lähden vartin odottamisen jälkeen.
Ulkona esikoinen kantaa pikkuveljeään, kielloista huolimatta. ”Älä kanna veljeäsi”, marmatan tuttua renkutusta, joka kaikuu kuuroille korville. Sitten käy niin kuin odotin. Kymmenkuinen tippuu kasvot edellä nelivuotiaalta. Pudotus ei ole kova mutta säikähdys ja kova alusta saavat pikkuisen itkemään.
Käymme syömässä ilman sen suurempia välikohtauksia ja päätämme hakea sen huivin ja ajaa pois. Paikalla tuntuu olevan huono karma. Kaikki ovat ärhäkällä tuulella. ”Miksi sinä sanot noin rumasti ja ärhäkästi”, karjuu nelivuotias, kun kiellän taas retuuttamasta pikkuveljeä.
 |
| Pasta maistuu, soseet eivät |
Ennen autoon astumista Ranskis tutkii navigaattoria ja miettii parasta reittiä kotiin. Nelivuotias nyppii pensaista lehtiä ja minä hytkyn nuorimmainen sylissä. Näennäinen rauha rikkoutuu kovaan huutoon. ”ÄITII, AMPIAINEN PISTI!”. Nelivuotias itkee lähes hysteerisenä. Työnnän vauvan Ranskikselle mennäkseni lohduttamaan. Otan esikoisen syliin ja samalla Ranskis karjaisee.
Ja heittää vauvan maahan. Pää edellä.
Aika pysähtyy.
Sitten alkaa korvia huumaava kirkuminen. Luojan kiitos, vauva on hengissä.
Ryntään hakemaan vauvan, joka huutaa niin, että laakso raikaa. Onneksi niin, se on parempi kuin tajunnan menetys. Sydän kurkussa yritän rauhoitella. Tekee mieli itkeä. Esikoinen huutaa. Ranskis kiroilee. Vauva kirkuu. Minä teen kaikkea edellä mainittua.
”C’était deux grosses guêpes”, Ranskis toistelee huolta, harmia ja epäuskoa äänessään. Kaksi ärhäkkää pörriäistä. Pistivät käsivarteen, jolla mies piti vauvaa. Kaksi punaista pistoskohtaa vieri vieressä. Voikohan tuosta saada anafylaktisen shokin, käy mielessä. Voikohan 4v saada allergisen reaktion jatkuu ajatuskulku. En enää tiedä mitä pelätä.
Esikoinen rauhoittuu ja Ranskis vastaa tenttaamiseeni, "ei, kurkussa ei tunnu oudolta".
Suurin huoli on vauvasta. Pää kolahti ja lujaa.
 |
| Taistelupari |
Lähdemme ajamaan kotiin hiljaisuuden vallassa. Pelkään vauvan puolesta. Saisipa aikaa käännettyä taaksepäin, niin en ikinä tulisi tänne. ”Oma vika kun halusit tulla aikuisten paikkaan”, soimaa ääni päässäni. Tunnen huonoa omatuntoa siitäkin, kun esikoinen jäi yksin ampiaisenpistonsa kanssa tilanteen eskaloituessa. Tenttaan vuorotellen miestä ja lasta. ”Mikä on olo? Tuntuuko oudolta.” Kumpikaan ei ainakaan myönnä. Apteekista haettu antihistamiinivoide on auttanut molempia.
Vauva nukkuu. Kiusaan tätäkin. Nykäisen tutin pois nähdäkseni reagoiko tämä. Kiukkuista käninää ja vääntelehdintää. Hyvä, vauva ei ole koomassa. Vartin päästä osoitan taas fikkarilla nukkuvaa vauvaa päin, tämä reagoi valoon kitisten. Helpotus!
Lopulta selviämme säikähdyksellä. Yöllä herättelen vauvaa muutaman tunnin välein. Kun 24 tuntia on kulunut tippumisesta, tuntuu että uskallan huokaista helpotuksesta.
Olipa kamala lomapäivä!
Onko teillä ollut lomapäiviä, jolloin olisitte toivoneet olevanne visusti kotona peiton alla turvassa, pahaa maailmaa piilossa?
 |
| Hyväntuulinen lomailija toipui |
Ei kommentteja
Lähetä kommentti