Vauvavuosi on päättymässä ja haikeana palaan mielessäni vuoden takaisiin tapahtumiin. Vaikken leikkauspöydälle enää tahtoisikaan, haluaisin hetken elää uudestaan sitä taianomaista tunnetta, kun uusi elämä alkaa. Kun koko muu maailma lakkaa olemasta ja pieni tulokas on perheelle koko maailman napa.
Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen, varmasti jokaiselle meistä. Tuntuu, että tämä vuosi oli enemmän koronavuosi kuin vauvavuosi. Elämä mullistui enemmän rajoitusten kuin vauvan takia. Tai ehkä se mullistui muuton ja kotimaan vaihdon myötä. Joka tapauksessa muuttujia oli niin paljon, että vauvan tulo ei saanut sitä huomiota mitä olisi saanut syntyessään keskelle seesteistä suvantovaihetta. (Hah, kenellä muka on vauva syntynyt keskelle seesteistä suvantovaihetta?)
Vauvavuosi oli täynnä toteutumattomia suunnitelmia. Palasimme Pariisista Suomeen ja arktinen kylmyys iski päin kasvoja. Kyläluutailu vauva kainalossa jäi koronan jalkoihin. Vauvatuokiot ja -muskarit peruttiin. Kevääksi suunniteltu Karibian risteily peruttiin. Kahdesti. Emme vierailleetkaan Pariisissa virkistämässä esikoisen lapsuusmuistoja ja tapaamassa ystäviä. Koko Ranskan maa jäi vierailujen ulkopuolelle eikä kukaan Ranskiksen sukulaisista ole nähnyt pian yksivuotiasta kuopusta.
Muistikuva vuodesta on sekava ja rikkonainen. Energiaa kului niin paljon uuteen elämään sopeutumiseen ja muutoksen hyväksymiseen, ettei olennaisin saanut ansaitsemaansa tähtiroolia.
Äitiysloma tuli ja meni, enkä oikein ehtinyt napata siitä kiinni.
Vaan tartunko epäolennaiseen? Varmaan kuka tahansa meistä voisi kirjoittaa listan peruuntuneista menoista ja tapahtumista. Ehkä ilman koronaakin olisin tehnyt vauvan kanssa ihan samoja juttuja.
Sähläämistä ja häslinkiä, sitähän vauva-arki on muutenkin. Vaikka koronaa ei olisi koskaan ollutkaan, saattaisin silti näpytellä parhaillaan saman sisältöistä tekstiä, jossa pohdin vauva-ajan ohikiitävää olemusta, korona tai ei. Ehkä toinen lapsi ei ideaalitilanteessakaan pääse maailman navaksi, vaan sopeutuu siihen tilaan ja arkeen, mikä sillä hetkellä perheessä vallitsee.
Nyt kun suurimmat mullistukset ovat takana päin, voin keskittyä täysillä tähän vaiheeseen. Tarttua nykyhetkeen ilman muutosvastarinnassa räpiköintiä ja haaveista luopumisen tuskaa. Kiitos koronan, elän ilman suureellisia suunnitelmia tai haaveita. Vihdoin saan ehkä napattua juuri tästä hetkestä kiinni.
Kohta yksivuotias kuuluu heräävän päiväunilta. Menen imettämään. Kohta nimittäin sekin elämänvaihe päättyy.
Pikkuhiljaa tilalle on kuitenkin tullut jotakin uutta. Nimittäin lapsi, joka osaa ottaa oman tilansa. Pieni pojan alku kävellä tepsuttaa tarmokkaasti ympäri kotia, oma agenda mielessään. Tämä tonkii kaapista siskon hameita ja ääntelehtii osoittaen määrätietoisesti, mitä tahtoo. Nimittäin saada päälleen siskon keijukaishameen. Puettuani koltun, on veijari tyytyväinen ja tepsuttaa innokkaana tiehensä, hameenhelmat keikkuen.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti