Meillä on kohta kahdeksankuinen vauva. Kukaan Ranskan sukulaisista ei ole nähnyt häntä. Koronakevään takia emme ole päässeet käymään Ranskassa eikä kukaan sieltä päässyt tänne. Mekään emme ole nähneet Ranskaan syntynyttä uutta serkkua. Ranskiksen isä on mennyt kihloihin mutta onnittelut ovat jääneet Whatsappiin.
Samanlainen tilanne on varmasti muissakin kahden kulttuurin perheissä, osalla voi jopa ydinperhe olla jaettuna pakotetusti kahteen eri maahan, pahimmillaan maanosaan.
 |
| Lapsi ikävöi tivoleita |
Me palasimme Suomeen kymmenisen kuukautta sitten. Kolmivuotias jätti kotikaupungin, kaverit, tutut leikkipaikat ja Ranskan sukulaiset taakseen. ”Tulemme sitten vauvan synnyttyä Pariisiin jouluostoksille”, lupailimme joka suuntaan ajatellen, että näemme taas pian. Pieni vauvakin on helppo ottaa mukaan ja pääsee näkemään sukulaisia. Matka oli varattu ja monet treffit sovittu.
Matkan kohdalle osui Ranskan yleislakko. Ajatus Pariisin lentokentälle jumiin jäämisestä alle kaksikuisen vauvan kanssa ei viehättänyt. Taistelu takseista vaunujen ja kolmivuotiaan kanssa kauhistutti. Junat lentokentälle keskustaan eivät kulkeneet kuin hyvin satunnaisesti ja metrolinjoista oli käytössä vain muutama. Lennot lensivät ja työmatkaliikenne oli vakio, joten harvat junat olivat vielä tavallistakin täydempiä. Vaikka metroon pyrkiessä pätee ruuhka-aikoina usein muutenkin viidakon laki, luulen sen olleen varsinainen voimamittelö yleislakon aikaan. Lapset olisivat tallautuneet jalkoihin. Peruimme matkan.
Seuraava matka varattiin maaliskuulle, kun Pariisissa olisi jo kevät täydessä kukassa. Covid-19 ennätti ensin. Majoitusliike perui varaukset ja Suomi suljettiin. Katselimme jo nelivuotiaan kanssa ahkeraan valokuvia Pariisista. Tuossa on papy, Ranskan vaari. Tässä taas lempipuistosi, muistatko, näytin paikoista kuvia. En muista, alkoi vastaus olla yhä useammin. Mitä enemmän lapsi unohti, sitä enemmän minua suretti. Ei se haittaa, vakuuttelin lasta. Ei kaikkea voi muistaa.
 |
| Ei suomalainen klovni, vaikka asu antaisi niin olettaa |
Muistojen haihtuessa lapsen mielestä, tuntuu kuin viimeiset viisi vuotta omastakin elämästä haalenisi haalistumistaan, kunnes katoaa olemattomiin. Ranskiksen ollessa aina töissä, jaoin valtaosan elämästä esikoisen kanssa. Kun tämä unohtaa elämämme Ranskassa, tuntuu kuin koko omakin elämä Pariisissa olisi ollut vain mielikuvituksen tuotetta. Kun muistoja ei pääse virkistämään, on ihan normaalia että pieni lapsi unohtaa.
Juttelin esikoisen kummitädin kanssa, joka asuu Amerikassa. ”Lapset unohtavat kohta koko Suomen”, tämä suri Atlantin toisella puolella. ”Lapsuuden kesät Suomessa eivät jää mieleen, jos niitä kokee vain joka toinen vuosi.” Pienelle lapselle kaksi vuotta on pitkä aika eikä edellisestä vierailusta välttämättä tallennu kestomuistoja. Väistämättä tämä heikentää yhteyttä toiseen kulttuuriin ja kielikin saattaa alkaa tuntua vieraammalta.
Onneksi esikoisen ranskalainen identiteetti on edelleen vahva, huolimatta siitä, että moni asia on unohtunut. Kieltä käytetään arkielämässä Ranskiksen kanssa ja ranskalaiset kannustuslaulut raikaavat esikoisen innostuessa. Moni kahden kulttuurin perhe on tänä vuonna joutunut jättämään toisen kulttuurin elvytysreissut väliin. Meillä oli Nizzan reissu varattuna nyt juhannukseksi, sekin peruuntui. Kääntöpuolena esikoinen pääsee kokemaan ensimmäisen juhannuksensa Suomessa. Yksi nuutunut kukka on jo tyynyn alla odottamassa juhannustaikaa, uusi kokemus sekin.
Kahden kulttuurin ylläpito ei kaadu yhden tai kahden matkan peruuntumiseen. Toisesta maasta puhuminen, yhteydenpito ja kielen kuuleminen auttavat mutta eivät korvaa konkreettista maassa käyntiä haju- ja makuelämyksineen, ihmiskosketuksineen ja live-elämyksineen. Vaikka kolme Ranskan reissua on jo peruuntunut, elättelen toivetta kesäisestä Ranskan reissusta. Poikkeuslakihan päättyi eilen.
Onko teidän perheissänne tunne toisen kotimaan etääntymisestä vai vain vähän tavallisesta pidemmästä paussista? Etäännyttääkö välimatka vai riittävätkö videopuhelut ja muu yhteydenpito?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti